Kati Tervo: Iltalaulaja

Akvarelleja Muroleesta. Sarja tuokiokuvia, maisemia ja mielen maisemia, niitä Kati Tervo on maalannut Iltalaulajaansa. Väreissä on paljon syreeniä, veden vihreää, siellä täällä ruusunpunaista, ja viininpunaista. Ellen Thesleff, nykyään kovassa nosteessa oleva taiteilija siinä viettää vanhuuden päiviään sodan jälkeen vuonna 1945 sukunsa kesäpaikassa Hämeen Muroleessa - tai Murolessa? Thesleff luokitellaan ekspressionistiksi eikä häntä mainita esimerkiksi Riitta Konttisen kirjassa Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulta, jonka sain 40-vuotissynttärilahjaksi. No vähän nuorempi Thesleff onkin, mutta vain seitsemän vuotta esimerkiksi Schjerfbeckiä nuorempi. Maalausten perusteella Thesleff on tuon ajan (nais)taiteilijoista lähimpänä nykyajan kuvataiteilijoita.

Ellenin apulaisena häärii nuori tyttö Taimi, joka on työlleen omistautunut, taiteilijasta, tämän olemisesta ja tekemisesta innoittunut, semminkin kun työ tarjoaa hänelle mahdollisuuden irtiottoon ilottomasta kodista. Kodissa äiti raataa ja tuhahtelee taiteelle ja taiteilijalle, sodasta rikkinäinen isä parantelee oloaan viinalla. Toistakin apulaista Ellen tarvitsee, Taimin harmiksi. Toivo on harvasanainen nuorimies, jonka käden taidoille ränsistyneessä huvilassa, Casa Biancassa, on paljon käyttöä. Taimi on Ellenistä mustasukkainen eikä oikein osaa tunteitaan kiinnostunuttta poikaa kohtaan myöntää. Vanha Ellen seuraa nuoria yhtä kiinnostuneena kuin puutarhan kukkia.

Thesleff oli kuulemma ensimmäisiä suomalaisia taiteilijoita, joka hylkäsi Pariisin ja siirtyi Italiaan, Firenzeen. Hän oli muutenkin omanarvontuntoinen ja varma kyvyistään, ainakin siltä on vaikuttanut. 'Minä maalaan kuin jumala', on hänen sanomakseen mainittu ja myös hänestä viime vuonna ilmestyneen tietokirjan nimi. Iltalaulajassa Ellen on jo vanhus ja arvostettu taiteilija. Taiteilija maalaa ja piirtää, tanssii, laulaa ja nauttii punaviinistä. Välillä hän kirjoittaa siskolleen Helsinkiin, suree toista menehtynyttä siskoaan ja miettii menneitä suhteitaan, muun muassa rakastumistaan englantilaiseen kulttuuripersoonaan, (Gordon Craig), jolle hän oli 'vain' ystävä ja keskustelukumppani.

Tervo kirjoittaa, kuten aiemmissakin romaaneissaan, edelleen kuulaalla tyylillään ja on kieltä sopivasti maustanut ajanmukaisilla ilmaisuilla. Miten monta kertaa aiemmin hän oli nonsaleerannut kaiken ja aloittanut taas. Interiöörien kuvaukset, kirjeet, ruokailut vievät lukijan sodanjälkeiseen aikaan, vanhojen valokuvien tunnelmaan. Muutenkin koko romaani on yhtä tunnelmointia, paikoitellen se alkoi tuntua jo liiankin höttöiseltä, pilvissä kelluvalta.

Iltalaulaja palaa maan pinnalle Taimin polkua kuvatessaan. Taimi yrittää imeä kuuluisasta taiteilijasta vahvuutta, ja saakin Elleniltä kannustusta. On silti ilmeistä, että he ovat liian kaukana toisistaan sekä taustaltaan että iältään, jotta se riittäisi. Taimi on köyhässä kodissa juntattu osaansa, peltosarkaansa kyntämään. Äiti ei toisenlaisen tyttärensä taidehaaveita hyvällä katso. Mummu ymmärtäisi, mutta äiti on aina lähempänä. Päästäsit valoa peremmälle, toivoo turhaan tytär.

Romaani on nopealukuinen, siinä on mukavaa ajankuvaa ja siis sitä tunnelmaa. Minusta taiteilijan elämänpolku ja aputytön oikeastaan häntä, Ellen Thesleffiä isommaksi kasvanut rooli eivät oikein luontevasti kytkeydy tässä kokonaisuudeksi, vaan molemmat jäävät akvarellin kuivuessa hieman himmeiksi.

Muita lukijoita: Tuijata.

Kati Tervo: Iltalaulaja
Otava, 2017, 204 s

Kati Tervo: sukupuu

Yhdeksäntoistavuotias Johannes suutelee pihalla Vernaa. Heitä tarkkailee piilopaikastaan puusta pikkusisko Flora, ihmetellen. Hän pitää näkemänsä salaisuutena, sillä kohta Suomesta vaihto-oppilaaksi saapunut Johannes ja keskimmäinen siskoista, Adele vihitään. Ollaan Saksan Dresdenissä. Kun vuoden 1918 sota on Suomessa loppunut, Johannes Hukkanen ja Adele Schumacher vihitään Johanneksen kirkossa, Tampereen nykyisessä Tuomiokirkossa. He punovat yhteen näiden sukujen historian ja kasvattavat sukupuuhun omat oksansa.

Kati Tervo kertoo romaanissa ilmeisesti omasta suvustaan fiktion kautta, seitsemän naisen tarinaa alkaen vuonna 1953 syntyneen Heidi Hukkasen lapsuusajasta ja päättyen hänen nykypäiväänsä. Viimeisellä sivulla on piirretty sukupuu, jossa on jo Heidin tuleva kuolinvuosikin merkitty, 2033. Ehkäpä noin tilastojen valossa ajateltu.

 Taitavasti Tervo vaihtaa luvusta toiseen puhujan näkökulmaa ja kieltä. Sodat repivät rikki näitäkin ihmisiä, erottavat heitä toisistaan ja muovaavat heitä uusiksi. On myös perinteistä anopin ja miniän kamppailua vallasta: valkoinen silkkivuorinen hääpuku matkalaukussa, koruilla koristeltuna, haaveellinen ja rakastunut Adele saapuu saksalaisesta vauraasta porvariskodista ankaran ilottomaan maalaistaloon, jota hallitsee lukutaidoton mutta raamatun kuviin uppoutuva Liisa Hukkanen, sodasta vasta leskeksi jäänyt puhumaton nainen. Täällä vierasta pelätään ja Adele on vieras, vaikka tunteekin ruokasienet. Mikään ei anopille kelpaa, hän haaveilee saksalaisesta miniästä kaivon pohjalla.

Luvut, Heidi, Adele, Verna, Flora, Liisa, Hanna ja Bertha ovat lyhyitä ja lauseet myös, mutta eläytyvä kerronta saa naiset kukin vuorollaan astumaan ulos seepianvärisen albumin valokuvakehyksistä. Kukaan ei enää ole puhumaton, kuten moni eläessään. Heidi on kaivanut esiin kirjeet ja Berthan liebes Tagebuchin, hän puhuu asiat, joista on vaiettu.

Menneet heräävät eloon Adele-mummun sängyn reunalla. Heidin lapsuudessa. Leipovan ja lempeän mummun sijaan huoneessa on sairasteleva ja köhisevä mummu, pelottavaksi ja vieraanhajuiseksi muuttunut susi. Mutta vanhat naiset eivät vähästä hätkähdä: suden mielestä lapsella on hyvä olla mielikuvitusta. Heidi saa mummun vanhan meripihkakorun, joka Dresdenissä annettiin hampaattomalle vauvalle pureskeltavaksi kun ikeniä kutitti. Nyt hampaattoman mummun tekohampaita pidetään vesilasissa.

Rohkeita naisia varttui Schumacherin perheessä. Bertha Mutti oli innostunut työstään ranskalaisten yläluokan turistien kanssa sanatoriossa eikä kotona kasvavan tyttökatraan paimentaminen innostanut. Esikoisella, Vernalla ei ollut vaihtoehtoja, hänestä tehtiin varaäiti. Päättäväinen nuori nainen ottaa ohjat omiin käsiinsä ja järjestää itselleen uuden elämän, joka alkaa karkumatkalla Atlantin yli Ellis Islandille. Näyttää, että Bertha-äiti poissaolollaan petaa suhteensa tyttäriinsä lopullisesti, kukin heistä katoaa häneltä maailmalle. Nuorin Flora on taiteilijasielu, jonka rakkaudelle eikä taiteelle sota eikä perhe antanut tilaa.

Suvun naisten kohtaloiden kautta Tervo kertoo tärkeitä asioita, paitsi vaietuista suvun sisäisistä jännitteistä myös naisten historiasta sodassa, sen arjessa ja työssä. Ja mm natsi-Saksan mielisairaanhoidosta, puhdistuksissa kadonneista potilaista. Se koskee myös tätä sukua. Naiset kohtaavat rakkauksia ja menettävät niitä, kamppailevat asemastaan lasten ja näiden lasten elämässä, usein susina toisilleen. Tyyli on helppolukuista ja täsmällistä, sitä on ilo lukea.  Huumori, joka Kati Tervolle on ominaista, on siellä, mutta taempana. On puhe myös kauheuksista ja vääryyksistä, joita tässäkin suvussa tapahtui. Ne Tervo nostaa päivänvaloon, etteivät ne kolise luurankoina kaapissa. Hän tekee sen kuten vain viisas ihminen ja taitava kirjailija osaa, tyylillä ja viihdyttävästi.

Raiteet kulkevat metsittyneen tohtori Lahmannin sanatorioalueen ohi. Se oli kukoistava hoitola ja kylpylä. Göbbels ja primadonnat lepuuttivat siellä hermojaan. Se oli isomummu Berthan työpaikka. Kymmeniä rakennuksia käsittävä vanha hoitola on rapistunut. Kylpylään on pesinyt harvinainen lepakko. kääpiöhevosenkenkäyökkö. Suojeltu yöeläin hidastaa alueen kunnostusta. Miten ihmisen voisi suojella toiselta ihmiseltä. Jokaisen meistä pitäisi olla rauhoitettu.

Tässä vielä Marjatan hyvä tiivistys kirjan tunnelmista.

Kati Tervo: sukupuu
WSOY 2014, 201 s
Päällys Martti Ruokonen

Jari Tervo: Esikoinen

WSOY 2013, 346 s

Sain luettua ensimmäisen Tervoni (Jarin, yhden Katin olen lukenut) loppuun. Eikä ollut työlästä. Päin vastoin, nojatuolissa tuli hytkyttyä useampiakin kertoja naurun pyrskähdysten ja kikatusten kourissa. Piti S:llekin käydä saman tien lukemassa hyviä lohkaisuja lukemisen varrella. Olen aloittanut ainakin pari Jari Tervon romaania aikaisemmin, mutta kiinnostukseni lopahti kesken. Vauhti ja tarinan kiemurat olivat niissä liikaa tai jokin tökki.

Esikoisessa omakohtaiset muistot ja nokkela kieli kohtaavat herkullisesti. Asiaa auttaa tietenkin, jos itse on elänyt nuoren - minä kylläkin jo nuori aikuinen kun Jari 13-vuotias -  elämää 70-luvulla. Sieltä ne nousevat tuoreina mieleen Kekkoslandian sen aikaiset kuvat; hallitusneuvottelut joissa vakionaamat Virolainen ja Karjalainen, Lasse Virénin kultamitalijuoksut, perheiden yhteiset TV-uutisten katselut, kasettimankka ja Led Zeppelin.

Rovaniemeläinen pienyrittäjäperheensä - Lapin Maalaus ja Lasitus - keskiössä Tervo valaisee päiväkirjamerkintöjen kautta ajan ilmiöitä kodissa ja puutarhassa, koulussa ja asuntomessuilla. Kolmetoistavuotias poika laskee alapään karvoja, mittailee kivespussien tasoa, pohdiskelee kuinka lähestyä Ireneä - jonka silmissä tuntemattomat kukat puhkeavat kukkaan - jakaa energiaansa jalkapallon ja alkavien bändiharjoitusten välillä, tässä vaiheessa vielä jääpallomaila soittimena.

Utelias ja puuhakas poika pääsee kyllä hyvin jyvälle myös aikuisten kiinnostavasta elämästä. Cassette Recorder on ahkerassa käytössä kun isomummu Esme, Esmeralda muistelee nuoruuttaan Helsingin seudulla tsaarin Venäjän aikana. Äidin päiväkirjamerkinnät kertovat tunnekuohuista ja salaisuudesta. Niitä löytyy yllättävästi kakkureseptien kääntöpuolelta. Boheemi Pentti-eno 'etsi paikkaansa elämässä' ja herää siksi myöhään lauantaisin. Isä Erkki on kipakka kommunisti eikä pienyrittäjänä kaikille tahoille voi vakaumuksiaan esitellä. Hän suunnittelee satsausta autoradioon, kun hallitusneuvottelut meinataan käydä ilman häntä. Aune-täti elää omassa 1600-luvun maailmassaan, josta Jari lypsää kertomusta noitakomission oikeudenkäynnistä. Aune-täti on lääkityksen myötä palaamassa nykyaikaan, mikä ei kertomuksen kannalta ole suotavaa. Lähisuku, Erkki-setä ja Mami viettävät iltaa, konjakkia otetaan. Äiti halusi laulaa työväenlauluja vaikkei muistanut sanoja. Niissä tunne on tärkein.

Maija-sisko on tasaveroinen kaveri, jolta ilmakitaristi saa armottomat pilkkanaurut. Isoveli tietää kuitenkin mitä vastata: Loreal. Maija on yllätetty omista peilileikeistä. Tummia sävyjä perheen ilosävyinen arki saa pikkuveljen Unto Abrahamin vakavasti sairastuessa. Unto suhtautuu kuolemisen mahdollisuuteen käytännöllisesti eikä vastusta hautajaisleikkiä.

Hauska yllätys kirjassa tulee isomummu Esmen nuoruusmuisteluissa: Esme saapui Kemijärveltä Nylandin Esboseen. Siellä hän saa töitä venäläisen sotilasinsinööri Zaitsevin piikana, myös yöaikaan. Oikea rakkauden kohde on kiinalainen hunghuusi Liu, joka kuljettaa hevosten vetämillä junavaunuilla kaadettuja puita Nupurista Esbon asemalle. Hauska siksi, että alue, Gumböle, Nupuri on lähellä nykyistä kotiseutuani ja senaikainen paikallishistoria tulee tässä vastaan.  Kirjassa kuvatut tapahtumat tältä ajalta eivät ole hauskoja, vaan tsaarin sotilaiden häikäilemätön vallankäyttö, väkivalta kohdistuu sekä suomalaisiin että sen ajan vierastyöläisiin, hunghuuseihin. 'Rakkaus on yks saatanan riesa' toteaa isomummu joka jää kaipaamaan palmikkopäistä rakastettuaan.

Päiväkirjamerkinnät kasvavat edellisen sukupolven kokemusten kautta hienoksi ja dramaattiseksi sukutarinaksi. Jari Tervon ehtymätön komiikan taju kulkee mukana kuin iloinen puro pyörteillen.

Tervo, Kati: Jääkaapin henki
Osaluettu 5/2011

 

Mökkimatkalle mukaan kevyt välipala joka osoittautui liian kevyeksi. En vaan jaksanut tietää, että 'mies' (=Jari Tervo) kiroilee ja manailee jääkaapilla kun ei saa auki leikkelepakettia, että hän on tehnyt kaalisoppaa ja ehkä vielä tekee kaalikääryleitäkin, että hän lompsuttaa aamulla vessaan, istuu pöntölle ja pissaa... Nämä olivat siis kertomuksia arjesta.  Ehkä sittenkin kolumneihin sopivampia, kirjan mitta on liikaa.

Tervo, Kati: Kesäpäiväkirja
Luettu 11/2008

 

Jari Tervon vaimo kertaa omaa historiaansa saksalais-suomalaisen suvun jälkeläisenä ja elää samalla nykyarkeaan kirjailijan vaimona ja heidän Kallensa äitinä. Hauskoja havaintoja molemmista tempuksista. Kadehdittavan hyvin toisilleen sopivat mies ja vaimo. Ehkä juuri vaimon suuri ymmärtämys ja suvaitsevaisuus on avain siihen – mutta kahden kauppa se tietenkin on. Rakkaus kukoistaa vielä vaihdevuosinakin. Päiväkahvit nautitaan sanan kaikissa merkityksissä.