lauantai 15. tammikuuta 2022

Julia Phillips: Katoava maa




Kamtšatkan niemimaalle Venäjän koilliskulmalla sijoittuu Julia Phillipsin Katoava maa. Seutu on samaa tuliperäistä Aasian mantereen reunavyöhykettä kuin Japani. Geysirit, tulivuoret ja kylmät talviyöt ympäröivät Petropavlovskin kaupunkia ja Esson kylää, romaanin tapahtumapaikkoja. Naapurimaamme Venäjä on valtava ja monikasvoinen. Lento Petropavlovskista Moskovaan kestää 9 tuntia, etäisyys vajaat 7000 km. 

Julia Phillips on amerikkalainen esikoiskirjailija (s.-89). Kumpaakaan ei uskoisi. Ei uskoisi, että amerikkalainen voi kirjoittaa niin venäläistunnelmaisen romaanin. Eikä uskoisi, että kirjailija on vielä nuori; näin perehtyneen oloisen, monivivahteisen ja "kypsän" teoksen olettaisi kertovan pitkästä elämänkokemuksesta ja kirjailijuudesta. No, kirjoittajana Phillips on joka tapauksessa kokenut. Hän on ehtinyt kirjoittaa moniin lehtiin, kuten The New York Times, Moscow Times ja The Paris Review.

Katoava maa seuraa seudun tapahtumia vajaan vuoden verran, elokuusta seuraavaan heinäkuuhun, suunnilleen nykyajassa. Alussa  kaksi sisarusta, Aljona, 12 v ja Sofia, 8 v, katoaa. Tuntematon mies sieppaa heidät autoonsa kaupungin laitamilla, meren rannalla. Sittemmin he katoavat myös lukijalta, jolle tämä alku ovelasti antaa enemmän tietoa mysteeristä kuin kenellekään kirjassa myöhemmin tavatulle.

Selvittämätön tragedia kulkee punaisena lankana yhteisön kuvauksessa, milloin lähempänä, milloin taustalla. Viranomaiset, poliisi tarjoavat selitykseksi hukkumista, koska mitä enemmän aikaa kuluu, sen varmemmalta näyttää, ettei tapaus koskaan selviä. Erästä perhettä piinaa jo aiemmin tapahtunut katoaminen. Siinä perheen tytär oli kuitenkin jo 18-vuotias, ja hänen siskonsa uskoo Lilian lähteneen riitaisesta kodistaan omasta halustaan, muille selityksiä jättämättä.

Jos Petropavlovsk jonakin päivänä hukkuisi laavavyöryn alle, Katja pelkäsi arvaavansa täsmälleen, keneltä komealta vulkanologian tutkijalta uhkaavan purkauksen merkit olivat jääneet huomaamatta. Maks ei jaksanut aina pitää lukua siitä, mikä oli tärkeää. Enää hän ei vaikuttanut yhtä erinomaiselta kuin aluksi.

Seuraavat luvut ja kuukaudet tuovat päähenkilöiksi aina uuden naisen, tyttäriä, äitejä, opiskelijoita, vulkanologisen tutkimuslaitoksen tutkijoita, sairaanhoitajia, kanslisteja, vastaanottoapulaisia. Hieman Olive Kitteridge-romaanien tapaan yhteisön kokonaiskuva täydentyy luku luvulta, pala palalta. Naiset, heidän parisuhteensa, ajatuksensa, toiveensa, suunnitelmansa ja pettymyksensä nousevat etualalle. Heidän elämäänsä hallitsevat yhteiskunnan ikiaikaiset rakenteet, jotka eivät tee irtiottoja helpoiksi. Kaikki etsivät onneaan, parempaa toimeentuloa, luotettavampaa miestä, opiskelupaikkaa, liian varhaisen raskauden jälkeen toisenlaista jännitystä elämään, tanssia, iloa. 

Liliakin oli pieni ja nuori, vaikka ei yhtä nuori kuin Golosovskajan sisarukset. Artjom oli antanut Revmiralle tutkijan puhelinnumeron, ja Revmira oli lähettänyt poliisille Liliasta koulun päättäjäisissä otetun valokuvan, mutta vastausta ei ollut kuuulnut. Se ei ollut suuri yllätys. Lilia oli ollut kadoksissa jo kolme vuotta, hän oli eveeni, eivätkä hänen vanhempansa olleet tärkeitä ihmisiä.

Kamtšatkalla asuu joukko alkuperäiskansoja, mm korjakit, eveenit ja ainut omine piirteineen ja kielineen. Se ei yllätä, että he ovat seudulla syrjittyjä. Tätäkin ilmiötä Katoava maa valottaa ällistyttävän oivaltavasti ruohonjuuritasolla, vaan ei mustavalkoisesti. Tundralla varttunut Ksjusa opiskelee ja rakastaa venäläistä Ruslania. Korjakkinaisen vetämä tanssikurssi antaa voimaa tytölle, mutta herättää epäluuloa miehessä. On ilmiselvää, että yhteisössä tyttöjen katoamisesta ensinnä epäillään tummaihoisia roistoja

Jotain hyvin "venäläistä" on vahvojen naisten perhekuvastossa. Perheissä käydään paitsi pariskuntien myös sukupolvien välistä kamppailua. Suvuissa on yleisesti monessa liemessä keitettyjä matriarkkoja, jotka kohtelevat tyttäriään ikuisesti teini-ikäisinä vaikka nämä olisivat jo väitöskirjan tekijöitä ja äitejä itsekin.

Tervehtiessään Zoja tunsi itsensä nöyryytetyksi. Hän näytti varmaan todella säälittävältä pöytä katettuna, lihat muhimassa liedellä, vauva hermostuneena ja koko päivän puuhat levällään vieraiden irvailtavina.

Kaupunkia kohdanneet tapahtumat tuovat pelon ja epävarmuuden jokaisen naisen elämään, ja vieläkin suurempaa järkytystä uhrien perheisiin. Siitä huolimatta arki jatkuu. Loistavalla taidolla Phillips kuvaa niin nuoren äidin askareita, kiellettyjä tunteita rakennusmiehiä kohtaan, koulutyttöjen suhteita, uutta elämää suunnittelevaa tutkijaa kuin tyttärensä kadottaneen äidin mielenliikkeitä, vaikeutta kohdata uteliaita. Meni hän minne tahansa, ihmiset tunsivat tietoisesti tai tiedostamattan vetoa hänen murhenäytelmäänsä, vastasivat kutsuun, joka hänestä edelleenkin välittyi, tunsivat pakonomaista tarvetta lähestyä.
 
Novellinomaiset kertomukset olisivat jo sellaisenaan todella kiinnostavia inhimillisten olosuhteiden ja pyrkimysten kuvauksia tuossa maailmankolkassa, josta ei usein kuule/näe uutisia, elokuvia. Paikoitellen näin lukiessa väläyksiä Zvjagintsevin elokuvasta Leviathan. Ehkä se on sittenkin vielä karumpi näkymä, sillä tässä yhteisössä on kuitenkin myös lämpöä ja yhteisymmärrystä, auttamisen halua. Punainen lanka ei erillisistä episodeista myöskään katoa, se antaa mahdollisuuden kuvata entistä tarkemmin jännitteitä sekä yhteisössä että perheissä. Ja niin siinä käy, että loppua kohden tämän romaanin roihu sytyttää lukijassa semmoiset liekit että sitä lukee jännityksestä kangistuneena. Kertakaikkisen häikäisevä romaani esikoiskirjailijalta! Se oli vuoden 2019 National Book Award finalisti ja yksi the New York Timesin The 10 Best Books of 2019. 

Julia Phillips: Katoava maa
Disappearing Earth, 2019, suomentanut Hilkka Pekkanen (alkuperäisen julkaisuvuosi väärin suomennoksessa)
Kustannusosakeyhtiö Siltala, 2021, 315 s

tiistai 11. tammikuuta 2022

Edward St Aubyn: Sokkotesti


Autofiktiivisen romaanin kirjoittajana menestystä saavuttanut kirjailija joutuu/pääsee uusille vesille kirjoittaessaan seuraavaksi fiktiivisen romaanin. Ihan niin suurta huomiota kuin Karl-Ove Knausgård, ainakaan Pohjoismaissa, ei Edward St Aubynin Patrick Melrose -sarja ehkä herättänyt, mutta aika vankan joukon innostuneita lukijoita kuitenkin, uskoisin.

Sokkotestiin on kerätty huomattavan paljon ajankohtaisia teemoja ekologisesta katastrofista vaurastuneiden sijoitusnerojen kautta neurotieteen uusiin keksintöihin. Tämä ajankohtaisuus ja varsinkin ekologiset teemat palauttavat Sokkotestiä lukiessa mieleen Richard Powersin Ikipuut.  Onneksi St Aubyn sirottelee vakavienkin teemojensa väliin huomattavasti enemmän huumoria, sekä hulvattoman leikkisää kuvailua että pirskahtelevaa satiiriakin. Takuuvarma brittiläinen huumori karsii liiallisen saarnaamisen.

Se mikä minua feministinä harmittaa on feministimiesten (saattaa olla väärä leima), eli esim Knausgårdin ja St Aubynin yhteinen piirre nostaa naiset turhan hyveellisiksi. Sokkotestissäkin naiset ovat puhtoisia, rehellisiä, älykkäitä, kaikin puolin moitteettomia, kun sen sijaan miehissä löytyy monenlaista kieroa ja mehukasta hahmoa, ainakin alkuun. Joku heistä muuttuu hyveelliseksi madonnamaisen naisen vaikutuksesta. Valitettavasti, lukijan kannalta. Tosikkomaisuus väijyy ikävästi nurkissa.

Hahmoja ja käänteitä romaanissa riittää. Ensinnä tavataan Francis, eräänlainen nuori Pentti Linkola, luonnon ehdoilla elävä tutkija, joka omistautuu metsätilalla luonnon palauttamiseen ennalleen, villiinnyttämiseen. Häneen rakastuu akateeminen evoluutiogenetiikkaan erikoistunut Olivia. Olivia on kahden psykoanalyytikon adoptoima nainen. Lapsuudenystävä Lucy on maailmalla menestynyt tutkija hänkin, joka palattuaan Lontooseen kuulee sairastavansa aivosyöpää. Hän on sitä ennen ottanut pestin amerikkalaisen Hunter Sterlingin Digitas-riskisijoitusyhtiön Lontoon toimiston johtajana.

Keskushenkilöiden ympärillä pyörii kehä sivuhenkilöitä, kuten skitsofreniasta kärsivä Sebastian, mahdollisesti Olivian kaltoin kohdeltu veli, Vatikaanin edesmenneen munkki Domenicon aivojen skannauksesta ja sen ympärillä pyörivästä bisneksestä kiinnostunut kardinaali Lagerfeld ja hänen kovassa nuhteessa pitämänsä apotti Guido. Viimemainittujen välille St Aubyn kehittelee herkullisimmat dialoginsa ja kuvailunsa. Onhan maallinen ahneus ja vallanhalu ynnä muut synnit yhdistettynä kirkolliseen pyhyyteen ollut aina kiehtova yhdistelmä.

"Mutta teidän ylhäisyytenne, sehän olisi varastamista", isä Guido sanoi.
"Varkaus ei ole varkautta, kun kyse on omaisuuden palauttamisesta alkuperäiselle omistajalle", kardinaali sanoi.
"En ole filosofi niin kuin teidän ylhäisyytenne, mutta eikö signor Prokoshin tietokone ole hänen henkilökohtaista omaisuuttaan?"
"Ei silloin, kun se pitää sisällään veli Domenicon aivojen skannauksen tulokset, Lagerfeld sanoi, "jotka hän on saanut haltuunsa kirkon palvelijan myötävaikutuksella."

Sokkotestissä on Patrick Melrose-romaaneista tuttuja elementtejä. Niitä on istutettu varsinkin miljonääri ja sijoittaja Hunterin henkilöön, joka yrittää palautua monenlaisista tripeistä ja cocktaileista ennen seuraavaa valloitusta nais- tai sijoitusmaailmassa. Kohtuullisen hyväosaisten älykköjen välillä syntyy rakkautta, jota koettelee mm eräs tantraseksin papitar Kaliforniasta. Siinä lomassa päästään oppineesti keskustelemaan mainituista evoluutiogenetiikan ja neurotieteen näkymistä.

Edward St Aubyniltä onnistuu fiktiokin, mutta Patrick Melrose-sarja oli niin väkevää, poikkeuksellisen pahasta perhetraumasta elpyneen miehen kirjoitusta, että Sokkotesti jää sen rinnalla vaisuksi kokemukseksi.  Henkilökuvaus on ohuempaa ja monialainen akateeminen keskustelu puuroutuu paikoitellen epäkiinnostavaksi. Usein kirjailija tempautuu huumorintajunsa viemänä iloiseen kipinöintiin ja se on oikein hyvä. Monenlaiset ihmissuhteet etenevät vaihtelevissa tunnelmissa eikä mikään oikeastaan selviä loppuun mennessä, mutta ei tarvitsekaan.

Edward St Aubyn: Sokkotesti
Double Blind, 2021, suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2021, 279 s


tiistai 4. tammikuuta 2022

Quynh Tran: Varjo ja viileys


Metsään ei ole tultu juttelemaan. He suorastaan puhkuvat intoa, hiljaista maanisuutta jonka huomaa heidän kumartuneista selistään. Gunnel ja Lan Pham seisovat ison auton luona ja katselevat ihmeissään. He näkevät Hieun katoavan puitten lomaaan ja palaavan naama, kaula ja korvat sinisinä.

Pietarsaaressa, Pohjanmaalla asuu pieni vietnamilaistaustainen perhe, äiti Má, isoveli Hieu ja minäkertoja, pikkuveli. He ovat nykysuomalaisia, mutta enemmän kuin mistään muusta Quynh Tranin Varjo ja viileys kertoo vietnamilaisuuden omalakisista, leimallisista piirteistä vieraassa maassa. Luulisin, että osa niistä on sellaisia, jotka meillä päin hahmotetaan kaikille aasialaisille kulttuureille tyypillisiksi: sitkeys, työteliäisyys, itsehillintä, eleettömyys - paitsi niinä hetkinä jolloin itsehillintä purkautuu äkillisesti kuin ukonilma. Tämä perhe ja muut vietnamilaiset ovat  ulkopuolisia, mutta päättäväisiä ja ankaran työteliäitä. Heitä ei lannisteta. 

Sirpaleinen kuvaus perheen elämästä etenee lyhyissä luvuissa, joiden otsikot huvittavat ja hämmästyttävät: Saaristoa ja hyvät ulkoilumahdollisuudetValmiina suuteluunMistä te puhutte?Maggie & Tony... (Viimemainittu vaikutti oudolla tavalla tutulta ja kuinka ollakaan, kyse on hongkongilaisesta elokuvasta, jota perhe käy katsomassa. Sehän on In the mood for love, jonka Yle Teema esitti elokuvafestivaalissaan marraskuussa.)

Tarkkakatseinen pikkuveli tuntuu lymyävän äidin ja isoveljen tuntumassa ja rekisteröivän herkillä sensoreillaan tunnelmia ja tapahtumia perheen arjessa. Äiti työskentelee pesulassa, pyörittää hetken videovuokraamoa, saa keikan valokuvaajana. Kaikki otetaan vastaan, vuorokaudessa on 24 tuntia. Pikkuveli on vielä nuori, alle murrosikäinen, eikä hän aina tiedä asioiden yhteyksiä. Siitä syntyy omintakeinen tunnelma, jossa hän tapahtumaa selostaessaan siirtyy kuvaamaan tilannetta pysäytyskuvana, ottaa mukaan koko taustamaiseman välittääkseen koko hetken latauksen.

Sanoja seurasi pitkä hiljaisuus. Minä makasin parvekkeen penkillä ja odotin. Kukkien räikeät värit. Viileydestä huolimatta kukat näyttivät siltä kuin ne olisivat väreilleet kuumuudessa. Mitä Lan Pham oli tehnyt? Miten kaikki voisi olla hänen syytään?

Huoneen veljensä kanssa jakava pikkuveli elää intensiivisesti mukana isoveljensä ensimmäisissä rakkaussuhteissa samoin kuin Hieun ja äidin muutamassa rajussa yhteenotossa. Niissä äidin otteet ovat kovia ja niistä tuli mieleen toinen vietnamilaisperhe, nimittäin Ocean Vuongin kuvaama, äidin ja pojan perhe Yhdysvalloissa. Mietin, onko pahoinpitelyä lähenevä kurittaminen kuinka yleistä vai voiko tässä olla jälkiä ihmisiä raaistavasta sodasta. Pikkuveli rekisteröi äidin kepin iskut tarkkaan. Äiti sähisee kuin kobra kun pojat käyttäytyvät arvaamattomalla tavalla. Äitiä ja isoveljeä tuntuu kuitenkin yhdistävän jotenkin suurempi yhteisymmärrys pikkuveljen tarkkaillessa heitä ulkopuolisena.

Isoveli saa huonoja ohjeita tyttöjen kohtaamiseen äidin ystävättäreltä Lan Phamilta - värikäs ja suorapuheinen hahmo on herkullisesti kuvattu - ja syyllistyy tyttöystävänsä pahoinpitelyyn. Mainehaittaa syntyy, mutta äitiä kiinnostaa käyttikö psykologi huivia ja naureskelee: Niin naiivia väkeä ne valkolaiset ... kuvittelevat että kaikesta voi aina puhua.

Perhe- ja sukuyhteys on tiukka. Tei-Tei-täti, Má, Hieu ja äidin ystävätär Lan Pham tekevät yhdessä mustikanpoimintaretken. Se kestää neljä vuorokautta, yöt nukutaan pakettiautossa, joka on täynnä saaveja marjoja varten. Mustikanpoimintaretkeä pikkuveli kuvaa mystisenä riittinä, johon hän ei pääse osallistumaan, hän on liian nuori. Muiden kertomuksista hän kuvittaa itselleen yöllisten varjojen täyttämän kuvaelman, jossa vilahtaa täti Tei-Tein näkemä leopardikin. Tupsukorvista päätellen ilves on vilahtanut. Kerran Má ja pikkuveli lähtevät pelimatkalle Luotoon, jossa asuu vietnamilaisia. Aikuiset pelaavat kaksi vuorokautta yhteen putkeen, rahasta siis. Saman tapaista tauotonta pelaamista kuvataan muuten myös edellä mainitussa hongkongilaisessa elokuvassa naapureiden kesken.

Quynh Tran on syntynyt samana vuonna 1989, kun hänen perheensä muutti Suomeen. Malmössä nykyisin asuvan kirjailijan (ja psykologin) esikoisteos sai Runeberg-ehdokkuuden 2022. Se on vahva tunnelmaltaan, erikoisella tavalla latautunut ja todella mielenkiintoinen suomenruotsalaisella alueella elävän vietnamilaisen yhteisön kuvaus. Sivuvalossa suomalaisuus näyttäytyy toisenlaisena. Varjo ja viileys on kuin tyylikäs, monista erillisistä otoksista koottu elokuva, uneen päättyvä. Unessa vietnamilaisia on joka puolella.

Alkuteos on kirjoitettu ruotsiksi, suomennos on loistava.


Quynh Tran: Varjo ja viileys
Skugga och Svalka, 2021, suomennos Outi Menna
Kansi Elina Warsta
Förlaget 2021, 257 s