Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Kansi Markko Taina

Ensin vain yksittäiset talot paloivat. Sitten syttyi koko kaupunki. Nuotion liekkejä oli mukava tuijotella, mutta palavan talon näkeminen kauhistuttaa. Joka suunnalla oli liekkejä, taivas ja kadut olivat savun peitossa. Ja miten kirkasta oli... Liekkien vuoksi... Muistan, että jossakin puutalossa oli kolme ikkunaa auki ja ikkunalaudoilla upeat lehtikaktukset. Ihmisiä siinä talossa ei enää ollut. Kaktukset vain kukkivat... Tuntui, etteivät ne olleet kukassa vaan liekeissä. Palavia kukkia.

Svetlana Aleksijevitšin Nobel-palkinnon 2015 jälkeen hänen teoksiaan on suomennettu lisää, ensimmäisen suomennoksen, Tsernobylista nousee rukous jälkeen. Viimeiset todistajat Pauli Tapio on suomentanut tänä vuonna.

Viimeiset todistajat vuodelta  1985 on Aleksijevitšin toinen julkaistu teos. Ensimmäinen on Sodalla ei ole naisen kasvoja. Wikipedia kertoo, että hänellä oli sensuurin takia vaikeuksia saada sitä julkaistua sen valmistuttua vuonna 1983.  Neuvostoliitossa ei sopinut tahrata Suuren isänmaallisen sodan mainetta sodan raakuuksilla ja pasifismin eetoksella. Perestroikan aika ennen Neuvostoliiton romahdusta teki julkaisun mahdolliseksi. Molemmat teokset julkaistiin samana vuonna.

Wikipedia kertoo myös, että kirjailijan tuotantoa on Valko-Venäjällä vuodesta 2022 alettu kieltää ja poistaa kirjastoista, kaupoista ja yksityishenkilöiltä. 

Näissä mainituissa kirjoissa näkyy molemmissa kirjailijan toimittajatausta. Myös Viimeiset todistajat on dokumentaarinen romaani, jonka lyhyet luvut perustuvat haastatteluihin. Kaikki haastatellut olivat sodan aikana lapsia, jotka muistelevat kokemaansa. He ovat noita viimeisiä todistajia, sodan aikana iältään 2-15 -vuotiaita. Kaksivuotiaskin muistaa kanan, kissan tai nuken. Kukin luku on otsikoitu muistelijan nimellä, sodan aikaisella iällä ja nykyisellä ammatilla.

Holokaustin historiaa on kirjoitettu ja kuvattu paljon, mutta Itä-Euroopan kansojen kärsimykset ovat kenties jääneet vähemmälle näkyvyydelle meillä, koska he olivat lännestä katsottuna osa itäblokkia ja ns rautaesiripun takana. Siksi Svetlana Aleksijevitšin kirjat ovat tärkeitä puheenvuoroja. 

Natsi-Saksa hyökkäsi ja eteni Valko-Venäjän alueella vuosina 1941-44. Jo Stalin oli kurittanut valkovenäläistä väestöä, vihaamaansa älymystöä ja itsenäisiä talonpoikia. Kuitenkin Neuvostoliiton pioneerikasvatuksen saaneet lapset muistelevat sotaa edeltävää aikaa rauhallisena perhearkena. Saksalaisille nämä historian polut ovat kauhea näyttämö, niin petomaisilta polizeit lasten silmissä näyttivät mustine takkeineen, raudoitettuine saappaineen, koirineen ja säälimättömine nauruineen hirmutekojen keskellä. Natsien rotuopit ja ideologia tekivät sadismista normin.

Lapsuus meni minulta ohi. Lasten muistot ovat täynnä yksin jätettyjä orpoja, kuusivuotias pakenee kaksivuotiaan kanssa. He ja satunnaiset uudet huoltajat syövät mitä vain. Mukana on myös erään Leningradin piirityksen kokenut tyttö, joka muistelussaan pyytää anteeksi koiralta ja kissalta, jotka perhe söi. Kissassa oli ruokaa koko kuukaudeksi. 

Saksalaiset teloittivat, polttivat tai veivät keskitysleireille suuren osan ihmisistä, mutta valituille oli muita suunnitelmia. Vaaleita ja pitkiä suosittiin. Yhden tytön vaaleakiharainen pikkusisko kelpasi verenluovutukseen. Siihen hän myös kuoli, kuihtumalla pois.

Paljon on myös hyviä ihmisiä, äitejä, jotka ovat aina valmiita ottamaan orvot lapset omikseen. Tätejä ja uusia tätejä, jotka yrittävät pitää lapset hengissä ja piilotella heitä. Äitejä, jotka kieltävät lapsensa, ettei heitä teloitettaisi partisaanin lapsina.

Kaiken keskellä pikkulasten loputon optimismi.

Palasin taas Minskiin... Ja tutustuin Kimiin. Tapasimme kadulla. Kysyin: "Kenen luona asut?" Ja hän vastasi: "En kenenkään." "Asutaanko yhdessä?" "Asutaan vaan", hän sanoi ilahtuen, sillä hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Niinpä me ryhdyimme asustamaan professori Golubin hylätyssä asunnossa.

Joukossa on myös lapsi, joka lakkasi puhumasta seitsemään vuoteen. 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa
Последние свидетели, 1985, suomentanut Pauli Tapio

WSOY/Tammi, 2026, 364 s

Miina Supinen: Kultainen peura

Kansi Piia Aho

Lounaissuomalainen mielenmaisemani pyyhkiytyi vauhdilla itäisen perinnemaiseman tieltä nautittuani Miina Supisen Kultaisen peuran verran karjalaista kulttuurihistoriaa, perinteitä, tarinoita, runoja ja loitsuja. Maantieteellisesti kertomus vie Laatokan rannalle ja Sortavalan kaupunkiin 1880-luvulla Venäjän vallan aikana. Sortavala oli Suomen suuriruhtinaskunnan pienin kaupunki. Viipurissakin käydään. 

Sivistyskodissa Viipurissa varttunut minäkertoja, Mathilda Sommer aloittaa Sortavalan opettajaseminaarin. Hän ei ole vanhemmilleen haaveistaan kertonut, mutta niihin ei kuulu naitetuksi tuleminen ja perheenäidin arki. Opettajakoulutus on vanhempien suunnitelmien torppaamiseen oivallinen tapa. Opettajattaret ovat tuona aikana yleensä naimattomia naisia. Vanhemmat protestoivat ankarasti tytön lähtemistä, mutta ovat voimattomia. Saanen myös huomauttaa, etten ole hieho, jonka isäntä voi taluttaa mielensä mukaan siitokseen.

Sortavalassa Tilda tutustuu nopeasti ihanaan Jelenaan, jonka kanssa jakaa asuntolassa huoneen. Hillityn hallitussa Jelenassa on jotain salaperäistä, joka liittyy hänen setäänsä Kiriliin. Kenobiitin, entisen luostarin munkin ja mystikon Kirilin uskotaan omaavan pimeitä voimia. Hänen menneisyydessään on tapahtunut pahoja asioita, jonka vuoksi häntä paikkakunnalla kammoksutaan kerryttämästään huomattavasta omaisuudesta huolimatta. Tapahtuma liittyy vuosikausien takaiseen talveen, kun miehet lähtivät vaaralliselle hylkeenpyyntiretkelle. Koko Kirilin lähisuku on paikkakuntalaisille saman kauhistuttavan historian tahraama.

Kiril on osittain huolehtinut Jelenan kasvatuksesta. Heillä on läheinen suhde eikä Mathilda voi olla tuntematta mustasukkaisuutta Jelenasta tämän sedälle. Jelena poistuu viipymättä opistosta, kun setä pyytää luokseen. Jelenan ja Mathildan kiihkeä ystävyys tiivistyy, kun Mathildalle selviää, ettei hän ole yksin tunteissaan.

Kirilin mysteerin rinnalla Kymölän seminaarisaaressa nousee toinenkin kauhua herättävä tapaus, useampikin: nuoria orpoja tyttöjä kuolee väkivallan seurauksena. Paikkakunnalla sijaitsee seminaari myös pojille ja sieltä muut naisten puolella opiskelevat tytöt haikailevat itselleen rakastettua. Jelenan ja Tildan suhde jää heidän salaisuudekseen. Nuoret miehet ovat kertomuksessa taka-alalla.

Kultaisen peuran kaikki juonenkuviot eivät asetu aivan uskottavasti kertomukseen. Se ei liene tarkoituskaan, romaani on sekoitus legendoja, tarinoita ja historiallista ajankuvaa. Sadanviidenkymmenen vuoden takaista maailmaa on kuvattu sopivan vanhahtavasti - kriitillinen, fyysillinen - vailla pölyttynyttä tunnelmaa. Kieli pulppuilee runsaana ja huumorin täyteisenä, dialogit kulkevat luontevasti. Kerronta vaihtuu säännöllisesti Mathildan kirjoittaman muistikirjan sivuihin, joihin hän tallentaa kuulemiaan tarinoita ja legendoja.

Kertomus elää hienosti mukaillussa kielessä, jossa on karjalainen poljento, se on ilmaisuvoimaista ja mehevää. Kirjailija kertoo lopun kiitoksissa kuvanneensa eri kieliä suuntaa antavasti. Se onkin onnistunut täydellisesti. Kultaisen peuran henkilöt puhuvat suomea, ruotsia, livvinkarjalaa, Karjalan alueen murteita, saksaa, ranskaa ja vähän muitakin kieliä. Romaanin henki on riehakas, hilpeä ja rohkea, jonka mielessäni liitän nimenomaan karjalaisuuteen, vastakohtana totisille hämäläisille tai varsinaissuomalaisille.

Kultaisen peuran legenda kerrotaan heti alkuun. Tarina pohjautuu nälänhädän aikaan Laatokan Mantsinsaarella. Useamman katovuoden jälkeen kylään ui peura, joka antoi ottaa itsensä kiinni, antautui uhrattavaksi ja kylä pelastui. Miina Supinen kertoo ennen ja jälkeen kertomuksen kiinnostavia historiatietoja oman sukunsa yhteyksistä seutuun ja kertomuksen päähenkilöiden oikeista vastineista, Kaikulan orpokodin ja koulun perustajasta ja rehtorista. Laatokan seudun luonto saa kirjassa eläytyviä kuvauksia. Taas joutuu harmittelemaan, että tämäkin upea alue kärsii sotaa kylvävästä hallinnosta, mikä sammuttaa heränneen matkustushalun.

Jotkut väittävät, että Laatokka olisi järvi. Minä en asiasta kiistele, järvikö vai meri, mutta lienee selvää, että missään salojärvessä tai pikku lammessa ei ole vastaavaa luonnetta ja voimaa kuin Laatokassa. Jopa pitkänomainen Saimaa, syvä Inari, Päijänne, Pielinen ja idässä kimmeltävä Aral ovat säyseitä sen rinnalla.

Miina Supinen: Kultainen peura

Otava, 2024, 416 s

Kristiina Vuori: Pihlajanmarjat

Noin 50 vuotta sitten (huh!) olin mukana opinahjoni järjestämällä Leningradin matkalla. Bussilla kuljettiin Viipurin kautta ja perillä tutustuttiin paikallisen korkeakoulun kollegoihin. Syötiin rasvaisia kyljyksiä ja vierailtiin valuuttakauppa Berjoshkassa. Niiden hyllyiltä löytyi sentään jotain tuliaisia, päin vastoin kuin tavallisista leningradilaisista kaupoista, joissa hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Illalla siirryttiin hotellin baariin nauttimaan campareita ja veivaamaan bodia, taustalla Kirka lauloi oh mamy, oh mamy mamy blue. 

Oma muisto innosti lukemaan Kristiina Vuoren Pihlajanmarjat, jossa sama matka tehdään parikymmentä vuotta myöhemmin, Neuvostoliiton valtion olemassaolon viime hetkillä. Samat systeemit kuitenkin jatkuivat, maatushka-ostoksineen, tylyine viranomaisineen, sukkahousujen ja muiden vaatekappaleiden kaupitteluineen, salakuljetuksineen - ja kaikkialla läträttiin viinalla.

Pihlajanmarjoilla viitataan siihen happamia sanoi kettu -juttuun ja tässä suhdedraamaan. Minäkertoja Jaana on salasuhteessa pomonsa kanssa firmassa, jonka perinteinen kevätmatka tehdään bussilla Leningradiin. Matkalle Jaana ei ollut menossa, koskapa pomon vaimokin on mukana. Mutta sinne hän kuitenkin päätyy yhdessä kaverinsa ja kämppiksensä Simon kanssa. Mukana on myös suomalaisia vodkaturistin arkkityyppejä. On myös nuori nainen, kasvissyöjä, joka äitinsä katseen ulottumattomissa kumoaa konjakit ja muut juomat siihen malliin, että on jatkuvasti kannettavassa kunnossa. Niin on moni muukin.

Jaanakaan ei lasiin sylkäise, mutta hänellä on tekemista myös ovensa vahtimisessa, koska ovesta on koko ajan tupsahtamassa sekä salarakas että muita miehiä, jotka ovat ihastuneita hänen rubensmaisiin suloihinsa ja tulipunaisiin alusasuihinsa.

Pihlajanmarjat on tuore romaani, mutta se kantaa mukanaan aimo annoksen tunkkaista seitsemänkymmenlukua ryyppäjäisineen, joka on vain surullista luettavaa. Menohan on jatkunut saman kaltaisena muillakin lähialueilla, kuten Tallinnassa. Tällä vuosituhannella näin maineikkaassa Viru-hotellissa monia suomalaisia jo kypsässä iässä olevia emäntiä ja isäntiä niin vahvassa humalassa, että ymmärsin virolaisten antaman poro-nimityksen, nelijalkainen.

Romaani on vauhdikkaasti kerrottu, monilla puhekielen sanonnoilla silattu  - ei hyvää päivää - ja mukaan on kudottu salakuljetukseen liittyvä jännitysmomentti. Tulee mieleen tv-sarja, jossa on karrikoituja perushahmoja ja monta hölmöä tilannetta, joita ei voi välttää jatkuvan viinan latkimisen virrassa. Naisnäkökulma on vahva, ja hauskaa että nuoren naisen annetaan jakaa elämän rohkeuttaan kokeneemmalle Jaanalle. Sydän siinä voi särkyä, totta kai. Mutta särkynytkin sydän on parempi vaihtoehto kuin se, ettei edes yritä. 

Kuitenkin vähän nolotti olla mukana tällä matkalla, semmoista matalalentoa. Överimpiä komediallisen kertomuksen juonenkäänteistä on se oletus, että leningradilainen poliisi sekoaisi suomalaisen naisen tulipunaisista alushepenistä. Onhan se toki ystävällinen kuvaus naapurin miliisin inhimillisistä puolista, joita näinä aikoina ei naapurimaassa nähdä.

Kristiina Vuori: Pihlajanmarjat
WSOY/Tammi, 2025, 240 s

Oksana Vasjakina: Aro

Hän ei edes halunnut päästä  minnekään. Hän halusi kulkea. Pitkien pysähdysten päivinä, krapulasta toivuttuaan, hän alkoi kaivata tien päälle. Niinpä hän nousi aamulla vaalean ruskehtavaan Lada Samaraansa ja ajoi autotallille katsomaan muita äijiä. Matkalla hän osti arbuuseja, hunajameloneja, herkkusäilykkeitä, vahvaa teetä ja limpparia. Katettuaan kaiken pöytään  hän istahti penkin virkaa toimittaneelle KamAZin nahkapäällysteiselle istuimelle ja poltti tupakkaa. Akasiapuun varjossa hän pilkkoi arbuusinsa lihavia sisuksia leppoisaan tahtiin ja kaivoi kiiltävät siemenet viipaleista veitsensä kärjellä. Hän söi arbuusia ja, kuten hän itse sitä kutsui, löpisi lämpimikseen bisneksistään. Kun tyhjän kaksilitraisen muovipullon pohja oli täyttynyt punaisen Bondin tumpeista, hän kävi ravistelemassa ne jätesäiliöön. Kaadettuaan vettä tuhkakuppiin hän silitti autotallin koiria, joita kuumuus ja katuelämä piinasivat.

Venäjän valtavat arot ovat maapallon alkumaisemia, kuten Islannin jäätiköt tai Namibian hiekka-aavikko, horisontti on joka suunnalla, ihmisen käden jälki puuttuu. Rekka näyttää leikkiautolta siinä perspektiivissä. Oksana Vasjakinan omaelämäkerrallinen Aro kulkee isän, Juran rekan reittejä pitkin poikin valtavaa Venäjän maata, Itä-Siperian Ust-Ilimskin kaupungista (Irkutskin oblasti) Etelä-Venäjän Astrahaniin Volgan suistolle ja taas Moskovaan. Yhden reissun aikana kilometrejä kertyy helposti kolme tuhatta.

Sillä isä ei ole mikään aron raivaaja, hän on rekkamies, tataaritaustaa omaava levoton kulkija, entinen heroinisti, alkoholisti - ja aidsia sairastava mies, joka ei senkään tiedon anna vaikuttaa elämäntapaansa. Vasjakina kertoo isän ja tyttären yhteisestä matkasta. Sitä ennen he ovat jo pitkään eläneet kaukana toisistaan, tytär opiskelee Moskovassa kirjallisuutta ja kirjoittaa. Ja kuinka upeasti hän sen tekeekään! Sanattomaksi vetää tämä kieli, tämä yksityiskohtien vääjäämätön tarkkuus, joka vie lukijan aron tuoksuihin, rekan ja ihmisen hajuihin ja ohi kiitäviin tienvarsimaisemiin. Runoilijan otteella hän tallentaa päätä särkevän päivänvalon ja yön mustuuden - ne läikehtivät kuin dieselöljy kuumalla parkkipaikalla. Täytyy tietenkin kiittää Riku Toivolan mielettömän hienoa suomennosta.

Aro, pelkistetymmin kuin mikään paikka kertoo kaikesta elämästä, sen syntymisestä, kuolemisesta, hajoamisesta ja palautumisesta luonnon kiertokulkuun.

Yhteisellä matkalla molemmat yrittävät ymmärtää toisiaan paremmin, vaikka yhteinen kokemusmaailma puuttuu. Tytär elää urbaanin kaupunkilaisen elämäänsä, lesbosuhteissa, kirjojen ja opiskelun modernissa maailmassa, joka on siltä osin kuin missä hyvänsä Euroopassa. Isälle kaikki se on tiedossa, mutta vitun Moskova ei voisi häntä vähempää kiinnostaa, eivätkä sen baareissa tarjotut mojitot. Volgograd ei ole sen parempi: Pässingrad. 

Matka on hänen tapansa avata tyttärelle, mitä oikea elämä hänelle on. Se on rekan - lempinimeltään velipoika - ajoa ja parkkeeramista jonnekin arolle, ehkä Bahtemir-joen varrelle, jossa voi peseytyä Fairylla, leivän ja arbuusin syömistä vodkalla huuhtoen, tupakoimista, laulamista ja sen jälkeen raskasta unta ja painajaisia rekan makuulaverilla. Avioeron jälkeen on löytynyt nainen pesemään rekkakuskin vaatteita, suhteet ovat käytännöllisiä ja molemminpuoliseen laskelmaan perustuvia. 

Karua porukkaa ovat isän rekkamieskaveritkin, vankilakundeja rikollisklaanista, julmia miehiä, joiden kanssa isä osaa olla ja puhua. Miksi pienistä pioneeripojista Neuvostoliitossa kasvoi rikollisia ja varkaita, sitäkin Vasjakina analysoi lahjomattomasti - ja lohduttomasti. Joku saattaa sanoa, että puolet kansasta on istunut ja puolet seissyt vartiossa. Miten muuten neuvostoaika olisi voinutkaan päättyä? Ainoastaan raakaan mielivaltaan. Me olemme kaikki jatketta sille maailmalle. Siitä tulee minulle huono olo.

Isän ankara tapa ansaita elantonsa sopii hänelle, mutta hintana on ollut avioero ja kuluttava elämä. On liikuttavaa lukea karun tyypin yrityksistä antaa tyttärelle käsitys aron lumosta, järjestää hänelle iltapalaksi leipää ja kuivattua kalaa, petata peti rekkaan, vaikka sanoja ei löydy ja kohta isä on jo humalassa. Tytär kuvaa isän vaihtoehdotonta raatamista melankolialla, johon sekoittuu pelko ja häpeä isän arvaamattomasta käytöksestä ja muistot tehdyistä julmuuksista, väkivallasta. Isä hallitsee oman elämänpiirinsä, ja sen huolelliset rituaalit pesuineen ja vaatteiden vaihtoineen tytär kirjaa tarkasti. Isän välinpitämättömyys kohta päättyvästä elämästä on samalla lohdutonta. Tytär häpeää omaa helpotustaan isän kuolemasta.

Isä, kuten muutkin julmat ihmiset, oli tunteellinen mies. Humalassa hän itki ja kutsui minua tyttärekseen ja äitiä elämänsä naiseksi. Humalaisten tunnustustensa kautta hän koki kohoavansa, olevansa parempi kuin olikaan.

Tässä maisemassa, isässä, ja edeltävien sukupolvien köyhyydessä tiivistyy armoton kuva Venäjästä, valtavasta maasta, jonka johtajat aikojen vaihtuessa viis välittävät kansasta sen rajojen sisäpuolella tai ulkopuolella. Jossa kasvatetaan yhä uusia sukupolvia väkivallalla. Mitä lahjakkuuksia tuo maa onkaan synnyttänyt kaiken katkeruuden ja sodan keskellä. Ja kuinka paljon niitä on varaa tuhlata turhaan tappamiseen. Tässä yhden elämän esimerkissä näen Vasjakinan romaanin kohtaavan Mihail Šiškinin esseet, nämä rekkakuskit ovat Volgan lauttureita tässä ajassa ja paikassa.

Oksana Vasjakina, runoilija ja kirjailija, ei jää jälkeen isänsä arvostamasta Maxim Gorkista, ryysyläisten ja kerjäläisten romantisoijasta, tai muista venäläisistä kertojista. Hän asuu ja kirjoittaa edelleen Moskovassa. Ajat ovat ankarat hänenlaiselleen kirjailijalle, suorapuheiselle lesboaktivistille. Aro on osa omaelämäkerrallista trilogiaa, ja ensimmäinen osa Haava onkin jo poistettu homopropagandana Moskovan kirjastojen valikoimista.

Oksana Vasjakina: Aro

Степь, 2022, suomentanut Riku Toivola
Otava, 2024, 208 s

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta

Tsaarit (myös pääsihteeriksi tai presidentiksi kutsutut) vaihtuvat Venäjällä, mutta klassikot säilyvät, ja jokainen hallitus osoittaa kunnioitusta suurille runoilijoille saadakseen heiltä ikään kuin henkisen oikeutuksen teoilleen. Jokainen uusi hallinto yrittää myös tulevaisuudessa hyödyntää Dostojevskia ja hänen ideaansa Venäjän messiaanisesta tehtävästä, sillä kaikki maani ongelmat ovat yhä ratkaisematta, eikä ulospääsyä näy.

Kuinka kirjailija voi edelleen arvostaa omaa kulttuuriaan, sen kirjallisuutta ja taidetta ja ylläpitää tärkeintä välinettään, kieltä, kun on joutunut pakenemaan maasta ja emigrantin elämä vaikuttaa lopulliselta? Vastaus on, että kirjailija on se kulttuuri, yksi sen edustajista. Venäläinen kulttuurikin elää nykyään vain kotimaansa ulkopuolella.

Tässä tuoreimmassa esseekokoelmassa Mihail Šiškin jatkaa Venäjän patologista tutkimusta, kirjallisuusanalyysin kautta. Viha ja kauneus koostuu eri aikoina julkaistuista artikkeleista, vanhin on vuodelta 2013 ja viimeiset on julkaistu tänä vuonna. Mukana on myös Helsingin Sanomissa 25.2.24 ilmestynyt muistokirjoitus Aleksei Navalnyille, otsikolla Nyt me olemme hänen toivonsa. Oppositiojohtajan viimeiset vaiheet ja murha ovat vielä tuoreessa muistissa. Mietin jo, pitäisikö jättää sittenkin lukematta ja säästää itsensä tältä tuhkasateelta. 

Šiškin tuntee omat klassikkonsa ja kirjallisuuden kautta avautuu vuosisatoja jatkunut näkymä vaihtuviin sortohallintoihin, Kultaisesta ordasta tsaarien kautta Staliniin ja Putiniin. Jokainen hallitsija vuorollaan on orjuuttanut kansaa ortodoksisen kirkon tukemana.

Kun näennäissosialismi korvattiin näennäisdemokratialla, uskolliset, epäitsekkäät kommunistit muuttuivat yhdessä yössä mahtaviksi pankkiireiksi ja vakaumuksellisista ateisteista tuli hurskaita kirkossakävijöitä. Kirkko palasi mieluusti vanhaan tehtäväänsä vallan tukipilarina.

Kirjailijana Šiškin samaistuu sadan vuoden takaiseen esikuvaansa, Hitlerin leppymättömään kriitikkoon, Thomas Manniin. "Minun silmissäni ne kirjat, jotka ylipäänsä voitiin painaa Saksassa vuosina 1933-1945, eivät ansaitse mitään arvoa eivätkä kelpaa edes käteen otettaviksi. Niihin on iskostunut veren ja häpeällisyyden haju; ne pitäisi kaikki makuloida", kirjoitti Mann vuonna 1945.

Esseissä analysoidaan kiinnostavasti Venäjän kirjallisuuden jättiläisiä, mm Dostojevskia, Gogolia, Turgenevia ja Tolstoita näiden panoksesta tyrannian palveluksessa, Ukrainaan kohdistetun hyökkäyssodan prisman läpi. Tšehov (ja tietenkin Brodsky ja Nabokov, emigrantit) jää tässä käsittelyssä uppoamatta; hänen ajattelunsa ei antaudu hurmahenkisyyteen ja nationalismin paatokseen. Hänestä ei löydy imperialismin pohjavirettä ja häntä tympäisivät valmiit aatteet ja ideologiat, jotka jakoivat maailman omiin ja vihollisiin.

Kirjailijoilla, jos kellä on tarkka katse, tulkinnat vaihtelevat. Ortodoksisen kirkon opit sisäistänyt Dostojevski oli sitä mieltä, että kansa myös nauttii kärsimyksistään, joiden kautta kulki tie valoon. Gogolia MŠ pitää täysin väärin ymmärrettynä, hän ei ole humoristi. Ei ole sattuma, että tämän teksteissä ei ole eläviä ihmisiä.

"Vielä enemmän kuin nenän menetys majuri Kovaljovia pelotti virka-arvon menetys, arvon joka on kaikkina aikoina noussut Venäjällä ihmisen itsensä sijaan." (Gogol)

Oma kotivaltio on pahin vihollinen ja piinaaja, jonka edessä ihminen, kuka hän sitten onkaan, on aina syyllinen. Isänmaasta, joka järsii parhailta lapsiltaan pään poikki, ei niin vain pääsekään eroon.

Surullisin luku kirjassa kertoo venäläisten hiljaisuudesta, siitä, etteivät he puhu siitä, mikä on heille elintärkeää. Omana esimerkkinään kirjailija kertoo esiintymisestään Krasnojarskin kirjamessuilla. Messut näyttävät samalta kuin Frankfurtin kirjamessut, modernilta, kuten 2000-luvulla kuuluu. (Tästä tuli mieleen aiemmin lukemani Peter Pomerantsevin luonnehdinta länsimaista leikkivästä yhteiskunnasta.) Messut pidettiin vuonna 2014 Krimin vihreiden miesten ilmaantumisen aikaan. Kukaan muu ei puhunut uhkaavasta katastrofista. Šiškinin esitys kohtasi hiljaisuuden, kun yleisöä kiinnosti enemmän antiikin Rooman matkaopas. 

Mihail Šiškin: Viha ja kauneus. Kirjoituksia sodasta, taiteesta ja Venäjän ideasta
Suomentaneet Vappu Orlov ja Sirpa Hietanen
WSOY, 2024, 210 s

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Aatteemme ainoan kalliin ja oikean.
Puolesta raatajat laulumme soi.
Kauhea joskin on puhdistustyömme,
Ihmisten onnen on ehtona se.

Ja nuorena kaatuneet hymyilevät arkuissaan.

Naamioita voi riisua läpi elämän. Mitään naamioita en ole riisunut iloisemmin kuin niitä, joilla Neuvostoliittoa yliymmärtävä vasemmisto peitti silmänsä. Sitä harrasti myös maltillinen vasemmisto, joka myös oli kauan sokea ja kuuro, vaikka ei tuohon laitavasemmiston joukkopsykoosiin vaipunutkaan. Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä tietenkin. Onneksi on kirjoja, paljastuksia, tilityksiä, joista voi lukea vaikka sitten ajan etäisyyden päästä ja toki jälkiviisaanakin, mitä todella tapahtui ja kuinka kaikki kytkeytyi ajan ilmiöihin, politiikassa ja kulttuurissa. Kuten Riikka Tannerin, Väinö Tannerin lapsenlapsen, Leninin ilmestyskirja. 

Jo vuonna 1968 Neuvostoliiton tankkien vyöryessä Prahaan muistan lapsuuden kodistani ensimmäisiä keskusteluja aiheesta Neuvostoliitto ja sen "ystävyystoiminta". Siihen aikaan minulla oli seinällä Che Guevaran kuva. Kuva häipyi seinältä myöhemmin, mutta silmäni avautuivat lopullisesti ja puhalsin pois vallankumousromantiikan rippeetkin luettuani Jukka Koskelaisen kirjan Anteeksi häiriö, mutta tämä on vallankumous. Ennen blogiaikaa olin lukenut amerikkalaisen Jon Lee Andersonin Che Guevara. A Revolutionary Life elämäkerran. Siinä alkoi jo sankarin sädekehä himmetä, vaikka kirja on sävyltään ihaileva. 

Verrattuna suureen metelöintiinsä 70-luvulla sen ajan taistolaiset ovat sittemmin olleet minusta liian hiljaa historiastaan. Siksi tervehdin suurella ilolla Riikka Tannerin esseitä ja perehtynyttä historian taustojen valaisua siltä ja edeltäviltä ajoilta, nykyhetken kytkentöjä unohtamatta. Hän jos kuka on nähnyt läheltä suomalaisen kulttuuriväen taipumisen omituiseen palvonta-asentoon Neuvostoliiton politrukkien edessä. Tietokirjailija ja dokumentaristi Riikka Tanner toimi noina aikoina Agit-Prop ry:n sihteerinä, Helsingin laulufestivaalin tiedottajana, Suomen Rauhanpuolustajien tiedottajana ja Suomi-Kuuba-Seuran sihteerinä. Hän on tehnyt myös lukuisia ohjauksia ja käsikirjoituksia elokuviin yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa.

Luettuani kirjan Kaj Chydeniuksen, Kaisa Korhosen (RIP molemmat) ja Agit-Propin laulut - joita olen vapputraditiona kuunnellut - raapivat korvia. Ennen kaikkea kiukuttaa koko vapaamielisen ja sivistyneen vasemmiston puolesta se myyräntyö mitä tuo liike teki, tahrasi koko vasemmistoa. Kaikki ne sylkäisyt "puolueettomien humanistien" suuntaan! Konservatiivishenkisinä he olivatkin lähempänä oikeistoa kuin vasemmistoa. Mm homoseksuaaleihin kohdistettiin korjausvaatimuksia (Pirkko Saisio ja tyttöystävänsä saivat Kaisa Korhoselta oppia marxilais-leniniläisestä ihmiskäsityksestä). Näin tilanteen jo aikanaan mielessäni poliittisen kehän sulkeutumisena, ääripäiden sukulaisuuden.

Muistan muutamankin poliittisaiheisen keskustelun, jossa jouduin selkä seinää vasten "puolustamaan" Neuvostoliittoa, kun oikeiston kannattajan mielestä vasemmistolaisen kuului ymmärtää bolshevikkien toimintaa. Kuitenkin siellä oli kyse väkivaltaisen porukan vallankaappauksesta ja toisinajattelijoiden likvidoinnista, kuten Maon Kiinassakin. Historia näyttäisi toisenlaiselta, jos ei väkivalta olisi niin tehokasta ja fanaattinen mustavalkoisuus helppoa. Ja taustalla soi yksiääninen laulu.

Tanner lähtee omassa historiassaan purkamaan noita katalia mekanismeja, joissa oma ajattelu loppuu ja antaudutaan mielihyvin totalitaariselle propagandalle. Siinä pohdinnassa ovat auttaneet Hannah Arendtin Totalitarismin synty ja unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin kirjat. Suomessa sodan jälkeinen varovaisuus (suomettuminen) Neuvostoliiton suuntaan ja taistolaisten suosikkiasema siellä toi heille kannatusta suuremman merkityksen. 

Kirja käy läpi historian tapahtumia aina Neuvostoliiton synnystä runoilija Majakovskin kautta viimeiseen menshevikkiin eli Paul Olbergiin. Juutalainen toimittaja ja kirjoittaja syntyi Latvian Kuurinmaalla ja uskoi demokraattiseen sosialismiin. Hänen osakseen tuli paeta milloin natseja, milloin bolshevikkeja ja joutui Ruotsissa pelkäämään myös Säpon vainoa. 

Oman kylmäävän lukunsa saa taistolaisten vahvin kotipesä eli Teatterikorkeakoulu, josta luin vahvimman kuvauksen eletystä ajasta. "Työväenaatteeseen" sitoutunut KOM-teatteri perustettiin Kaisa Korhosen johdolla ja myöhemmin hän ja säveltäjä Kaj Chydenius juhlistivat laululiikkeen johtajina kaikkia tilaisuuksia.

Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella? Tähän kuorolaulun kysymykseen herään. Kom-unen jälkeinen aamuvointi on kuin piestyllä, mutta ennen kaikkea korvia särkee.

Herkullisen henkilökohtaisen näkökulman kulloiseenkin ilmiöön kirjoittaja tarjoaa viiden aiheeseen linkittyvän painajaisen, kom-unen muodossa. Ne ovat satiirisia väläyksiä noista manipuloivista ja autoritäärisistä riiteistä, näytöksistä, joissa paha paasattiin hyväksi ja laulettiin isoon ääneen kunniaa puolueen diktatuurille. Uni Teatterikorkeakoulusta esim tyyppiä Taide kuuluu kansalle eli kotoinen puhdistuskampanja. Parhaimmillaan Tannerin kom-unet muistuttavat tyylillisesti Mihail Bulgakovin absurdeja satiireja. Niitä luki samassa tunnelmassa, sekä kauhuissaan että naurua pidätellen.

Neuvostoliiton syntyhistoria tulee tässä perehtyneessä katsauksessa ja nykypäivän perspektiivistä oivallisesti kerrattua. Kaikki oli valhetta, alkaen nimestä. Neuvostot lakkautettiin, koska bolshevikit eivät valtaan päästyään halunneet mitään kansalaisyhteiskuntaa, he halusivat yksinvaltaa, vastustajat vaiennettiin kovin ottein. Diktatorinen puoluevalta korvasi vallankumouksen aloittaneet kansanvaltaiset elimet. Tätä valtaa Suomessa puolustettiin suureen ääneen vielä 50 vuotta myöhemmin.

Vladimir Majakovski, itsemurhaan päätynyt runoilija ja futuristi, valittiin traagisesti vallankumouksen hovirunoilijaksi ja hänen Leninin syntymän satavuotisjuhlarunoksi nimetyn runoelmansa suomennos oli Tannerin mukaan lähtölaukaus lyhyelle taistolaisaikakaudelle ja komukkakompille. Monet laululiikkeen nokkamiesten sitaatit näyttävät nyt suoraan satiirilta tai parodialta, kun tiedetään millaista henkilöä ja millaista valtaa siellä juhlittiin. Aika on armoton. Opi perusasiat.

Jos katsoo Jouko Aaltosen kaksi poliittista laululiiketta esittelevää dokumenttielokuvaa, käy selväksi, että ei opittu mitään todellisuudesta, ei mitään historiasta, politiikasta, demokratiasta, mutta neliäänisestä laulamisesta paljon ja aivojen pysähtyneisyydestä ja nostalgiasta sitäkin enemmän.

Agit-Prop jatkoi ilosanomansa levittämistä suurimman henkisen inspiraationsa romahduksen jälkeenkin, Leninin liikkuvana stemmalaulumuseona. Ultra Bra jatkoi sittemmin laulutyyliä ja muistankin ihmetelleeni, että minne se sisältö katosi. Hyvä että katosi, Agit-Propilta kannattikin ottaa vain laulutyyli.

Olen iloinen lukiessani, että aina arvostamani poliitikko Erkki Tuomioja ei antanut periksi taistolaisten yrityksille peittää vääryyksiään. Tuomioja koki aikanaan taistolaishyökkäykset henkilökohtaisesti nahoissaan. Saision Baikalin lapset näytelmä ei saa puhtaita papereita Tuomiojalta eikä Tannerilta. Epäonnistunut tilitys heidän mielestään. Baikalin työläisten ruumiiden peittely-yritys. Oliko näytelmän tarkoitus peittää lähihistorian vaikeimpia harharetkiä ja ylevöittää KOM-teatteri taiteitten taivaaseen? kysyy Riikka Tanner.

Omakohtaisten kokemusten joukkoon liittyy elokuvan tekijällä luontevasti essee kahdesta elokuvasta, jotka kuvaavat toisen maailmansodan tapahtumia Puolan Katynissa ja Kainuussa, Andrzej Wajdan Katyn ja Pirjo Honkasalon Kainuu 39. Puolalaisilla ei Neuvostoliiton alistamana ollut lupaa muistaa Neuvostoliiton suorittamaa puolalaisten upseerien teloitusta Katynissa. Se tapahtuma oli kielletty puheissa ja kirjoituksesta. Wajda ohjasi isänsä menetysta kuvaavan elokuvan vuonna 2007. Arvostetun Honkasalon elokuva paljastuu Tannerin tutkimuksissa Moskovan sotapropagandan äänitorveksi.

Viimeisessä osiossa, Viimeinen menshevikki Paul Olberg - Venäjän 1917 häviäjän kertomus kerrotaan kiinnostavasti vasemmiston aiemman Neuvostoliiton kritiikin vaimentumisesta, kun trendiksi nousi Vietnamin sota ja kolmas maailma. Neuvostoliitto ratsasti vastavoimana sille; vain amerikkalainen imperialismi oli vastustettavaa. Siinä osiossa kerrotaan myös Bund-järjestöstä. Vuonna 1897 perustetusta antisionistisesta, jiddišiä pääkielenään käyttävästä työväenjärjestöstä, jonka jäsenet joutuivat myöhemmin Puolassa Neuvostoliiton vainon kohteeksi. Tavoitteena oli työläisten elinolojen parantaminen. Mikä ihana tavoite poliittiselle liikkeelle!  Olberg raportoi vuonna 1923:

Kukaan Venäjän politiikkaa ennakkoluulottomasti nykyään tutkiva, ei voi väittää, että Neuvosto-Venäjän politiikka olisi sosialistista ja demokraattista. Sellaista väittävät vain neuvostoagitaattorit ja -propagandistit. Vastaansanomattomat tosiasiat todistavat, että Moskovan sisäpolitiikka on kaikenkattavasti taantumuksellista ja ulkopolitiikka puhtaasti imperialistista.

Näin kirjoitti sata vuotta sitten politiikkaa seuraava valveutunut ihminen.

Kiitos Riikka Tanner!  Tätä olen odottanut. Olen virkistynyt, viimeisetkin liat lähtivät tässä pesussa.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Media Hameentie, Helsinki 2023, 298 s

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Minusta tuli Bengt Jangfeldt -fani luettuani hänen kirjansa Panoksena elämä - Majakovski ja hänen piirinsä ja Axel Munthe - tie Caprin huvilalle. Olinkin innoissani, kun luin lehdestä viime vuonna, että häneltä on ilmestynyt uusi ja suomennettukin teos, joka tässä vaiheessa näyttää suorastaan pääteokselta. Pureutuuhan se Ruotsin tunnetuimman ja arvostetuimman nimen, Nobelin historiaan. Lähes 500-sivuinen teos on painava, paksulehtinen ja kuvitettu historia, josta luin ensimmäiset 100 sivua viime syksynä.

Sain Immanuel Nobelin ja hänen poikiensa historian pyydettynä syntymäpäivälahjana viime kesän lopulla. Huomasin pian, että tässä on niin yksityiskohtaista teknistä (höyrykone- etc) asiaa yrityshistorian alkuajoilta, että nyt en taida saada tätä luettua. Onneksi sopivalla lukutunnelmalla on aikansa ja saumansa. Puoli vuotta myöhemmin ja riittävän monen romaanin jälkeen aloin oikein kaivata jotain tietopohjaista, ja historia kiinnostaa aina. Niin vain tämäkin Bengt Jangfeldtin teos osoittautui minulle turhan seikkaperäisen alun jälkeen vetäväksi ja monipuoliseksi sukuhistoriaksi ja yleisesti kuvaukseksi maailman myllerryksestä ajanjaksolta, joka alkoi lähes 200 vuotta sitten.

Nobelit olivat monessa sukupolvessa poikkeuksellisen lahjakasta ja energistä sukua.  Kaiken lisäksi määrätietoiseen toimeliaisuuteen yhdistyi harvinaisella tavalla halu tehdä hyvää laajemminkin ympäröivälle yhteiskunnalle ja tekniikan keksintöihin perustuvalle kehitykselle. Ei vain pöydältä tippuvia murusia tässä tapauksessa. Siitä ovat tämän päivän nobelistit se esimerkki, jossa nimi edelleen tulee näkyviin. Kaikki muu Nobelin suvun toiminta on jo nykypäivän ihmisille enimmäkseen unohtunut ajan saatossa, mutta on monialaisesti nykyisessä  teollisuushistoriassa mukana. - Kuinkas sattuikaan, tänään esitetään näköjään tv ykkösellä Nobelin veljeksistä 3-osainen historiadokumentti klo 19. Se onkin tosi kiva katsoa tämän kirjan jälkeen. *)

Sukukronikka kattaa ihmiselon vaiheista kaikki: lapsia syntyi paljon, heitä myös kuoli tauteihin, Alfred sairasti koko elämänsä syfilistä, useimmat Nobelin miehistä kuolivat ennen 70-vuotispäiväänsä, sotia syttyi, öljykenttiä ja tehtaita rakennettiin, matkusteltiin Ruotsista Suomeen ja Venäjälle, Bakun öljylähteille ja Keski-Euroopan kylpylöihin. Keksinnötkin vaativat uhrinsa, yksi pojista kuoli nitroglyseriinillä tekemänsä kokeen räjähdyksessä.

Yhteinen epätavallinen elämänkohtalo hitsasi Nobelien perheen yhteen: isän pako Ruotsista, menestys Pietarissa, konepajan alamäki ja kaatuminen, Ludvigin taistelu velkojia vastaan, uusi menestyvä liiketoiminta, öljyn löytäminen Bakusta ja maailman suurimpiin kuuluneen öljy-yhtiön kehittyminen. Nobelit olivat perhekeskeistä väkeä. Heidän kirjoittamansa kirjeet kertovat voimakkaasta yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tunteesta eri sukupolvien sisällä ja välillä, ja he vaikuttavat viihtyneen parhaiten keskenään.

Nobelin palkinto yhdistetään Immanuelin pojista Alfrediin, mutta koko suku toimi yhdessä ja veljekset tukivat toisiaan eri vaiheissa yrityksen kasvaessa yhä kansainvälisemmäksi. Isää Immanuelia kuvataan yleisnerona, jollaisia ei enää tapaa: arkkitehti, keksijä, insinööri, rakentaja - ja kaikki tämä vain muutaman vuoden koulutuksella. Seuraavien sukupolvienkin pojille (poikia syntyi tyttöjä enemmän, ja aika suosi tietenkin poikia yritystoiminnassa) näytti usein keskeytetty koulu riittävän ja sieltä siirryttiin omiin keksintöihin ja töihin isän perustamiin tehtaisiin ja konepajoihin - kehittämään toimintaa ja keksimään uutta. 

Maailma oli Nobelien keksintöjen alkuaikoihin, 1800-luvun puolivälissä kartoissa hyvin eri näköinen kuin tänään. Suomi kuului Venäjään, jonka pääkaupunki oli Pietari. Sinne Immanuel pakeni, kun näytti että velkavankeus uhkasi Ruotsissa. Sinne oli muodostunut Pietarin ruotsalaisten yhteisö, joiden keskuudessa Nobelin suku lopulta oli arvostetuin. Näyttää, että suvun miehissä oli kahden tyyppisiä: toisia keksiminen ja yrityksen perustaminen innosti jo ennen kuin rahoitus oli selvillä, toiset olivat tarkempia kamreereja, kuten Alfred. Tuo pisara yleisinhimillistä hyvän tekemistä näyttää kulkeneen Immanuelista läpi muutaman sukupolven viimeiseen Venäjällä Branobelin (lyhenne venäläisestä nimestä Veljekset Nobel) teollisuus-, kauppa- ja kuljetusimperiumia johtaneeseen pojanpoikaan Emanueliin. Yhtiö oli venäläinen, minkä Venäjän bolshevikit mielellään unohtivat. Venäjän vallankumoukseen loppui kukoistavan yrityksen kasvu ja kehitystyö kuten myös sen ponnistukset parantaa omien yhtiöiden kautta myös työläisten oloja maassa.

Nikolai I:n Venäjää leimasi vahva, lähes klaustrofobinen nationalismi ja vieraisiin vaikutteisiin suhtauduttiin hyvin epäilevästi ideologisen tartuntavaaran vuoksi.

Viimeinen kuva Ludvig Nobelista.

Isä Immanuel olisi epäilemättä näinä aikoina saanut ADHD-lääkityksen helposti, hän oli hyperaktiivinen ja äkkipikainen. Kirjassa koko suvun perhekeskeisyys, mutta myös erilaiset persoonallisuudet piirtyvät kiinnostavasti runsaan kirjeenvaihdon kautta. Varsinkin Ludvig Nobel, Immanuelin poika, joka vastasi yhtiön kehityksestä sen vahvimman kasvun aikana, oli varsinainen filantrooppi. Hänestä esimerkiksi keksintöjä ei pitäisi patentoida, ne kuuluivat hänestä kaikille, koko maailman eduksi. Samoin hän halusi että tehtaan omistajalla on suora yhteys työntekijöihin. Tehdaspaikkakunnilla rakennettiin työläisille kokonaisia kortteleita taloineen uusimmilla mukavuuksilla, keskuslämmityksellä, vesijohdoilla ja niihin perustettiin lastentarhoja ja kouluja kohottamaan tarvittavan työvoiman koulutustasoa.

Alkuun isä Immanuelin kekseliäisyydellä ei näytä olleen rajoja, konepajoja syntyi erilaisten tuotteiden valmistamiseen: kattotuoleja, ikkunankarmeja, pyöriä, ratakiskonauloja, rautaisia huonekaluja, ruumisarkku valekuolleelle (avattavissa), keskuslämmitysjärjestelmä, miinoja, vaneritaloja... Immanuel lupasi keksiä koneet, muut saivat hoitaa yhtiön hallinnolliset asiat.

Myöhemmin isän työtä jatkavien poikien kesken syntyi riitojakin, heillä oli kaikilla lahjakkuuksia, mutta toisten tie oman yritysimperiumin johtoon oli mutkaisempi. Dynamiitti-imperiumi oli Alfredin, joka asettui asumaan Ranskaan, kun taas Robert Nobel oli Bakun öljyteollisuuden kehittäjä ja Ludvig monialaisen konepajateollisuuden johtaja Pietarissa. Alfredilla raha virtasi tasaisesti kun taas kaksi muuta veljestä toimivat isommilla riskeillä ja kamreeriveli joutui luotonantajaksi. 

Tuntuu nyt vaikealta kuvitella, että 1800-luvun loppupuolella Venäjä oli Jangfeldtin mukaan eräänlainen Euroopan Amerikka. Kehitys tyssäsi ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkeisiin tapahtumiin. Venäjälle lähdettiin monesta Pohjoismaastakin paremman toimeentulon perään. Näistä ihmisistä Nobelit löysivät monia kykyjä omaan palvelukseensa. Heillä näytti olevan erityisen tarkka vainu teknisille lahjakkuuksille. 

Alfred: Olen pohjimmiltani sosiaalidemokraatti, joskin maltillinen sellainen, ja uskon vakaasti suurten perittyjen omaisuuksien olevan onnettomuus, joka vain veltostuttaa ihmiskuntaa.

Marta Nobel opiskeli lääkäriksi ja rahoitti modernin kirurgian
opetusklinikan perustamista Pietarissa

Kaikki perheen yritykset kukoistivat ja kasvoivat arvossa vuosi vuodelta niin, että kaikki perheenjäsenet lapsineen, puolisoineen olivat lopulta miljonäärejä. Senkin jälkeen, kun pääosa omaisuudesta kansallistettiin Venäjällä boshevikkien toimesta vallankumouksen aikana. Kaikkien tehtaiden, koneiden ja laivaston lisäksi Nobelit menettivät kokonaisia rakennuksia Pietarin-Petrogradin-Leningradin keskustassa. Toisaalta heillä oli jo pitkään menestyneinä miljonääreinä omaisuus hajautettu ympäri maailmaa ja arvopapereita, joten heillä säilyi stoalainen asenne näissäkin myrskyissä.  

Insinöörit raahattiin ulos työpaikalta, kastettiin öljyyn ja kieritettiin höyhenissä ja untuvissa, sitten heidät työnnettin kottikärryillä öljykentältä ja kipattiin kompostikasaan, muisteli insinööri Uno Åberg, joka toimi päällikkönä monilla porauskentilla vuosina 1907-20. 

Työläisten olot eivät kai sitten olleet kaikkialla niin ihanteelliset mitä Nobelit olivat suunnitelleet, koska työläiset vihasivat päällystöä. Olennaista Nobelin veljesten ja muiden Venäjällä toimineiden yritysten johdolle oli, että he enimmäkseen ajattelivat kaaoksen olevan tilapäistä ja tilanteen tasaantuvan niin, että yritystoiminta voisi taas jatkua. Se oli virhe, mutta siinäkin vaiheessa Nobelin perhe teki onnistuneita siirtoja. He onnistuivat myymään suuren osan sittemmin arvottomaksi osoittautuneita osakepapereitaan amerikkalaiselle Standard Oilille - joka luuli tehneensä hyvät kaupat, ennen kuin vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto osoittautui pitkäikäiseksi. 

Kirja kertoo tämän harvinaisen lahjakkaan suvun tarinan lisäksi paljon Venäjästä ja kolkosti myös sen, kuinka huono hallinto ja alemmuuden tunto läntisten naapureiden suhteen saa aikaan kärsimystä kaikille osapuolille, kuten tälläkin hetkellä nähdään.

Loistavan historiateoksen ovat esimerkillisesti suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto, sekä kielellisesti että tyylillisesti mallikas suomennos viimeistelee arvokkaan kirjan.

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Immanuel Nobel & Söner: svenska snillen i tsarernas Ryssland, 2020, suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto

Siltala, 2023,  480 s.

*) Dramatisoitu dokumentti on ilmeisesti vientiä ajatellen tehty englannin kieliseksi (suomenkielisellä tekstityksellä), vaikka on ruotsalaista tuotantoa, mikä on minusta omituinen ratkaisu. Veljesten ruotsiksi kirjoittamia kirjeitä luetaan ääneen englanniksi  ja Bengt Jangfeldt selostaa englanniksi, pienellä ruotsiaksentilla samoin kuin toinen asiantuntija, Nobelin sukua edustava nainen.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Jos meitä ahdistaa Venäjän naapurina sen nykyinen toiminta ja uhka, voi vain kuvitella, miltä tilanne tuntuu kaikista venäläisistä nykyhallinnon vastustajista, jotka ovat sieltä lähteneet pakon sanelemana. 

Emigranttikirjailija Mihail Šiškin, Sveitsiin asettunut venäläinen on hyvä esimerkki aivovuodosta nyky-Venäjällä. Kirjailijat pakenevat ensisijaisesti mielipidevainon takia, koska diktatuuri ei salli kritiikkiä, satiiria, systeemin ja vallan arvostelua, jotka taas ovat oleellisia elementtejä ajassaan elävää kirjallisuutta. Vladimir Nabokov, Joseph Brodsky olivat Šiškinin edeltäjiä. Aleksandr Solženitsyn karkotettiin vankileirille jopa kaksi kertaa. Brodskya aneltiin takaisin Pietariin, mutta hän lähti lopullisesti kuten Nabokov. Ydinfyysikko Andrei Saharov ehti saada osansa vainosta ennen Gorbatshovin armahdusta. Aika huomattavaa aivovuotoa edustaa myös Sergei Brin, toinen Googlen perustajista, syntyisin moskovalainen. Hän lähti vanhempiensa mukana Neuvostoliitosta vuonna 1978.

Kirjailijat edustavat sivistyneistöä, älymystöä, joka ei voi toimia tiukasti valvotussa poliisivaltiossa, jollainen Venäjä nykyään entistä selvemmin on. Korkeasti koulutetut lähtijät merkitsevät myös teknologisen kehityksen taantumistä ja jämähtämistä. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole muuta juhlittavaa kuin 80 vuotta sitten päättynyt sota ja voitot uusissa sodissa. Voiton päivän jälkeen kaikki ovat taas voitettuja. Sodat ovat diktatuurin elämän eliksiiri. Niiden aloittamiseen tarvitaan uusia viholliskuvia, joilla kasvattaa pelkoa ja vihaa. Heitä, jotka eivät hyväksy sotia, syytetään epäisänmaallisiksi. 

Sota vai rauha voisi yhtä hyvin olla nimeltään synkkä yksinpuhelu. Šiškinillä on hyytävän ytimekäs tapa analysoida Venäjän historiaa ja nykyisyyttä. Selkeä pohdinta pudottaa loputtomasti kiteytyksiä, jotka sivaltavat lähes kirvellen. Hänellä taitaa nykyajassa elävistä kirjoittajista olla täydellisin oppimäärä Venäjästä, koska hän on elänyt synnyinmaassaan puolet elämästään aina Neuvostoliiton romahduksen jälkeisiin vuosiin. Šiškin lähti perheineen Venäjältä vuonna 1995. Hän ehti vielä saada Venäjän Booker-palkinnon vuonna 2000. 

Sodassa vai rauhassa omakohtaiset ja lähipiirin kokemukset nivoutuvat sulavasti kirjoittajan analyyttiseen ja kiinnostavaan historian läpivalaisuun. Kirjassa näkyy myös Šiškinin kaunokirjallinen lahjakkuus. Vahvan tunnelatauksen voi aistia.  Voi aavistaa vihan ja halveksunnan hirmuhallintoa kohtaan ja turhautumisen siitä, että kansa alistuu nöyrästi johtonsa panttivangiksi. Venäjällä "totuus" on loppumatonta valhetta. Samaa kertoi myös Peter Pomerantsev kirjassaan Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista.

Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.

Šiškinin Batustaniksi kutsumassa epävaltiossa koko valtio toimii kuin Italian mafia. Kansaan kohdistuu ennakoimaton mielivalta ja väkivalta. Batustanissa jokainen on toisella jalallaan vankilassa, sillä oikeusvaltiota ei ole. Kaikki - duuma, vaalit, oikeuslaitos - on pelkkää länsimaita varten rakennettua kulissa. Vain suurkaanin tahto merkitsee ja valta on pyhää. Batustan nimenä kertoo järjestelmän pitkäikäisyydestä: mongolikaani Batu pystytti orjuuteen ja väkivaltaan perustuvan hallintomallin Venäjällä 1240-luvulla. Se on säilynyt näihin päiviin asti. Toinen Venäjä on olemassa, mutta se on nyt henkitoreissaan. Se on länteen suuntautunut kirjailijoiden ja säveltäjien; Pushkinin, Tolstoin, Dostojevskin, Tshaikovskin, Marc Chagallin Venäjä. Tolstoita pidetään arvossa, mutta häntä ei lueta. Häneltä on valittu muutamia sitaatteja, jotka eivät näytä putinistien silmissä hyviltä.

Historiassa kirja nostaa esille ortodoksiuskonnon valinnan seurauksen: sen muumioitunut kieli eli muinaiskirkkoslaavi salpasi Šiškinin mukaan itäslaavilaisten heimojen yhteyden kehitykseen,  Rooman kirkon pitäytyessä latinassa, josta tuli tieteen, lääketieteen ja juridiikan kieli eli sivilisaation väylä.

Uudella Venäjällä on viime vuosina tupsahtanut esin miljoonia virkamiehiä, jotka eivät tuota mitään mutta ovat lahjottavissa. Ravintoketjun osana pysyäkseen he ovat valmiita rikkomaan kaikkia moraalisääntöjä. Valtiossa on kaikki mätää, sillä järjestelmä saastuttaa kaiken ylhäältä alas. Mädännäisyytemme, alhaalla olevan kansan mädännäisyys ruokkii mätää ylempänä, ja ylhääällä olevat ruokkivat mätää alhaalla. Niin ympyrä sulkeutuu. Koko maa on mädän peittämä.

Presidentti Zelenskyin kansliassa on ongelma luin äsken uutisia. Aivan sama ongelma oli Venäjällä, kun Gorbatshov yritti perestroikan aikana saada aikaan uudistuksia: vanha kaaderi ei luopunut asemistaan, joten mikään ei oikeasti muuttunut, syntyi kaaos, jonka turvin laaja oligarkkien verkko kahmi valtion omaisuuden. Valtavia omaisuuksia siirtyi länsimaisiin pankkeihin, koska oligarkitkin tiesivät, että Venäjällä rahansa voi menettää päivässä ilman selityksiä. Kansa liittääkin demokratiakäsityksensä kaaokseen, vuosiin 1917 ja 1991. Demokratia = paskakratia. Siksi ei Venäjä voi sallia Ukrainaankaan menestyvää demokratiaa. Kaaoksen ja tuhon on määrä näyttää Venäjän kansalle, mitä demokratiasta seuraa.

Ihmiset eivät tiedä, että vallanpitäjiä voi ja pitää valvoa, se ei ole heidän geneettisessä muistissaan.

Meillä tiedetään, että Putin kirjoituttaa historiaa uudelleen oppikirjoihin. Stalinin vainoja ei muistella, hänen kuvaansa kiilloitetaan, koska Putin kulkee oppi-isän jälkiä. Kuvaavaa on, että historiasta juhlitaan vain Suurta Isänmaallista Sotaa, ei enää vallankumousta, koska se antaa mallia kapinalle. Sitä ei haluta missään nimessä.

Orja ei uneksi vapaudesta vaan omasta orjasta.

Armeijassa opitaan potkimaan alempia päähän, kiusaamisen ja aggression kulttuuri on vahva. Kaikki näyttää kovin lohduttomalta. Kirjan viimeiset luvut ovat Futuuri I ja Futuuri II. Toivo on kuitenkin nuorisossa, joka ei katso valtion tvtä, ainoaa virallista uutismediaa. Suurkaanilla ei ole vaihtoehtoja, hänen on jatkettava omassa vallan vankilassaan, kuten myös hänen lakeijoidensa, heillä on tsaarin myötäilyssä kaikki kiinni. 

Šiškin ei pidä sanonnasta, että Venäjää ei voi järjellä ymmärtää. Pois lähteneet venäläiset ovat pärjänneet ulkomailla, kuten kuka tahansa. Putin lähtee aikanaan, joko luonnollisesti tai väkivaltaisesti. Siitä lähtee väistämättä jokin muutos. Kirjailija ennakoi optimistisemmassa ennusteessaan myös, ettei nykymeno voi jatkua ja Venäjä eristäytyä entistä vahvemmin. Kukaan ei uskonut Neuvostoliiton kaatuvan, mutta niin tapahtui muutamassa päivässä. 

Maassa ei kyetä tuottamaan omia tietokoneita eikä edes autoja. Elon Muskin aikakaudella Batustan tuottaa syvänmeren satelliitteja - useimmat eivät nimittäin selviä avaruuteen asti, vaan putoavat valtamereen. Hallinto "modernisoi" maata valtavaksi bensa-asemaksi.

Kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta Sota vai rauha sisältää laajan asiakokonaisuuden Venäjän nykyhallinnosta, luonnonsuojelusta (laiminlyöty tietenkin, kaikki jätteet esim kärrätään jättimäisille kaatopaikoille) Venäjän lähinaapurivaltioiden kipuiluun ison veljen syleilyssä. Masentavaa on imperiumi-ajatuksen piintyminen oppositiohenkistenkin ajatteluun, kuten Mihail Hodorkovskin, joka ilmoitti länsimaisen median haastattelussa, että Pohjois-Kaukasia kuuluu heille. Me olemme sen valloittaneet.

Šiškinille nykyajan suurvalta ei muodostu suuresta alueesta vaan kehittyneestä valtiosta, modernista teollisuudesta jne. Hän näkee Venäjän optimisen tulevaisuusvaihtoehdon nimenomaan ilman muita alistettuja kansoja. Venäjänkielisiä valtioita voi olla useita. Vaikuttaa kyllä tällä hetkellä utopistiselta ajatukselta.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung, 2019, suomentanut Sirpa Hietanen

WSOY, 2023, 228 s

Päivitys 12.12.2023. Lisään tähän vielä toisen lukijan hyvän tiivistyksen Šiškinin analyysistä Venäjän historian valossa eli minkään nykytilanteessa ei oikeastaan pitäisi hämmästyttää. Kuten sanottu, Šiškinin kirjassa on tiiviissä muodossa niin paljon oivaltavia kiteytyksiä, että siitä on vaikea kirjoittaa, on pakko jarrutella haluaan toistaa niitä. 

"Kirjan voisi kylmästi kuitata erityisesti Venäjään mutta myös Länteen turhautuneen emigrantin yritykseksi vielä kerran saada "Länsi" eli lähinnä Eurooppa ja Amerikka ymmärtämään, mikä Venäjä on ja miksi. Venäjä on edelleen "Batustan", ensin viikinkien Kiovan Rusin ja myöhemmin mongolihallitsija Batu-kaanin 1200-luvulla perustaman Kultaisen ordan perillinen (Wikipedia: Myös nimellä Kiptšakkien kaanikunta oli mongolien perustama, nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Kazakstanin alueella sijainnut keskiaikainen valtio, eräs Mongolivaltakunnan seuraajavaltioista. Kultaisen ordan väestö oli enimmäkseen turkkilais-mongolilainen. Nykyisten tataarien etnogeneesin historia yhdistetään usein Kultaiseen ordaan.). Sieltä asti periytyvät myös nyky-Venäjän arvot: Valtio on yhtä kuin alue ja valta. Kansaan valtio suhtautuu kuin miehitysarmeija. Hallitsijalla (kaani, tsaari, puolueen pääsihteeri, presidentti) on absoluuttinen valta, kansa on hallitsijan ja hänen vasalliensa omaisuutta eli orjia. Valta on luonteeltaan mieli- ja väkivaltaa. Valta rakentuu ylhäältä alas, ei alhaalta ylös."

Outi Salovaara: Matkalla kadonneessa maailmassa. Neuvostoliiton perillisten jäljillä

Kansi: Tommi Tukiainen

Venäjään syvällisesti perehtynyt palkittu toimittaja Outi Salovaara matkusti vuosina 2014-19 entisestä Neuvostoliitosta (muodollisesti, vaan ei täysin) itsenäistyneillä alueilla sekä Venäjällä. Niistä hän on kirjoittanut tämän erittäin mielenkiintoisen tietoteoksen, joka on samalla mukaansatempaava matkakirja ja polttavasti ajan hermolla. Kirjan kuusi lukua on otsikoitu: 

• Aavikon diktaattorin marmoriset unelmat. Turkmenistan 2014
• Mustanmeren talviolympialaisten kipeä perintö. Sotši, Venäjä 2016
• Subtropiikin jäätynyt konflikti. Abhasia 2016
• Niemimaa umpikujassa. Krim, Ukraina 2018
• Arojen läpi Araljärven jäänteille. Kazakstan 2019
• Rahaa, valtaa ja korruptiota Karjalan kunnailla. Laatokan Karjala, Venäjä 2019 

Lukija pääsee nojatuolistaan kyytiin mukaan helposti. Kukin alue alkaa kuvauksella Salovaaran saapumisesta kohteeseen, rinkkoineen kaikkineen, kaduista, näkymistä, hajuista, mauista sekä tavatuista monenkirjavista tyypeistä. Voi vain ihailla sitä sitkeyttä ja rohkeutta, jolla kokenut toimittaja raivaa mitä tylyimmän oloisissa ympäristöissä esteitä. Ja niitä todella näillä seuduilla osataan ihmisen tielle rakentaa! Mutta kuten maailman syrjäseuduilla matkustavien toimittajien raporteista on saanut nähdä, yllättävissä paikoissa tapaa myös todella ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä. Sitä varmasti edistää, että tuossa tutkivan toimittajan hommassa kehittynee aikamoiseksi ihmistuntijaksi.

Seutujen historiasta kerrotaan lukujen alussa perusasiat: väestöryhmien, kielten ja elinkeinojen. Valloittajia on tullut ja mennyt ja rajat ovat liikkuneet. Jokainen luku päättyy epilogiin, jossa on päivitetty nykytilanne. Kirja on julkaistu tänä vuonna. Historiasta näkee, kuinka perusteettomia ovat jonkun nimeltä mainitsemattoman yksinvaltiaan perusteet käydä naapurinsa kimppuun.

Turkkilaissukuiset tataarit ovat asuneet Krimillä kauan ennen venäläisiä esimerkiksi. Heitä on vainottu monelta taholta. Heidän asemaansa ei tietenkään nyt haluta tunnustaa. Surullinen esimerkki on tataarien nuori johtaja, joka oli varonnut puuttumasta politiikkaan, mutta passiivinen vastarinta näkyi siinä, etteivät tataarit osallistuneet Putinin masinoimaan äänestykseen Krimin Venäjään liittymisestä. Muutama vuosi myöhemmin perheenisä suorittaa 17 vuoden vankeustuomiota, tekaistuilla syytteillä.

Kaikkein pahinta diktaattoreiden toimissa on, että heidän jättämänsä jäljet ovat niin pitkät ja kauaskantoiset. Koska ainoa tavoite on pysyä vallassa, taata sen jatkuvuus itselle ja läheisille, suuri osa väestöstä köyhtyy, sen tarpeita ei huomioida. Kansa tottuu ja alistuu. Myös luonnonkatastrofit ovat tavallisia, koska autoritaariset hallitsijat eivät useinkaan arvosta asiantuntijoita, eivät ainakaan niitä, jotka ovat eri mieltä. Hallitsijat rakennuttavat itselleen puistoja suojellulle alueelle, muistomerkkejä ja palatseja suihkulähteineen, kun kansa asuu hökkeleissä ulkohuusseineen ja kärsii niukkenevasta vedestä ja katkeilevasta sähköstä. Kuten Turkmenistanissa. Diktaattorit Turkmenistanin Nijazovista Venäjän Putiniin antavat puskutraktoreiden kaataa satoja vuosia vanhoja metsiä eliitille tarkoitettujen lomakeskusten tieltä ja ajavat tarpeen tullen entiset asukkaat kodeistaan selviytymään miten parhaiten näkevät. 

Jo 150 vuotta ennen Sotšin olympialaisia ja sen rakennuttamisen vaikutuksia ympäristöön ja asukkaille, venäläiset hamusivat aluetta ja murhasivat paikallisia tšerkessejä ja ajoivat pois ottomaanien valtakuntaan. Paikallisten sorto ja venäläistäminen jatkuu kaikkialla valloitetuilla reuna-alueilla, joissa on muita kansallisuuksia.

Sotšista minulla on omakin muisto. Isäni symppasi vasemmistoa ja oli 60-luvun vasemmistolaisten tapaan sokea Neuvostoliiton vääryyksille (tai suomettunut). Hän oli varsin innostunut Venäjän Kaukaasiasta, sen luonnosta ja historiasta. Niinpä hänen innostamanaan matkustimme perheenä eräänä kesänä Sotšiin. Olin murrosiässä ja ensimmäinen ikävä kokemus oli subtrooppinen kostea ilmasto. Finnini aloittivat mahtavan kukoistuksen siinä hiostavassa ilmanalassa ja teki oloni epämukavaksi. Hotelli oli valtava kolossi sypressejä kasvavassa rinteessä ja tunnelmaltaan kolkko. Olimme siinä vaiheessa käyneet Espanjassa ja Italiassa ja olin ihastunut välimerellisiin herkkuihin, salaatteihin, hedelmiin, pizzaan... Venäjällä aamupalalla oli harmaata limppua, liian vetelä muna ja laimeaa hunajateetä. Olin pettynyt. Henkilökunta kulki naamat peruslukemilla. Suhumin sirkuksessa näin kyllä komean mustakulmaisen ratsastajan, jota ihaillen seurasin. Salovaara mainitsee matkalla Abhasian Suhumiin Gagran kylpyläkaupungin. Siellä kävin ensi kertaa kyykkyvessassa, jossa on pelkät jalanjäljet reiän molemmin puolin. Sekään ei auttanut parantamaan käsitystäni Neuvostoliitosta - ankea paikka. Olin helpottunut kotiinpaluusta. 

Ympäri Venäjää ja erityisesti Mustanmeren alueella on kymmeniä delfinaarioita. Hyvin usein niiden elämet on pyydystetty Mustastamerestä, joskus luvallisesti mutta usein laittomasti. Merinisäkkäitä kuljetetaan myös rekoilla kiertävissä näyttelyissä tuhansia kilometrejä ympäri Venäjää hirvittävissä olosuhteissa. Lisäksi eläimillä käydään laitonta kauppaa niin Venäjän sisällä kuin kansainvälisestikin, etenkin Kiinan kanssa. 

Putin halveksii sekä omaa kansaansa että maan luontoa ja eläimistöä, se käsitys vahvistuu todella räikeistä ilmiöistä ja kertomuksista, joista Salovaara raportoi kirjassaan. Historiaa kirjoitetaan Venäjällä uusiksi. Sen mukaan Venäjä ainoana kukisti Natsi-Saksan. Menneisyydessä on Putinin Venäjän loistava tulevaisuus. 

Tunnetusta Aral-järven tuhosta huolimatta Kazakstan on valtio, jonka matkakertomuksesta olen näkevinäni edes pientä valon kajoa. Aral-järven pohjois-osan jäänteitä pyritään vielä elvyttämään. Kielitaitoiselle ja asiantuntevalle toimittajalle tulee vastaan monenlaista riesaa, kuten saksalainen pariskunta, joka yrittää ripustautua matkakumppaniksi. Toimittaja ei antaudu ilmaiseksi oppaaksi, vaikka saksalaiset miellyttäviä ovatkin. Paikallisten kanssa helposti juttuun tuleva toimittaja ei näytä missään kärsivän yksinäisyydestä. Ihmetystä yksin matkustava nainen sen sijaan herättää kaikkialla.

Talon pihalla laiduntaa majesteettisia kameleita, yksi- ja kaksikyttyräisiä. Ne ovat kerta kaikkiaan uljaita eläimiä, ikään kuin ne olisivat joskus jo muinaisuudessa omaksuneet maailmasta kaiken olennaisen tiedon ja ymmärryksen ja lakanneet sen jälkeen höntyämästä minkään turhan tai tarpeellisenkaan perässä. 

Kazakstan on valtava alue, muistaakseni pinta-alaltaan 9. maailman valtioista. Eipä ollut mikään yllätys, että täälläkin kansa kärsi hirvittävästä nälänhädästä Neuvostoliiton pakkokollektivisoinnin seurauksena. Ennen Stalinin keskitysleirejä siis. Se ero on Kazakstanin ja Venäjän suhtautumisessa historiaan, että Kazakstanin yksinvaltiaat ovat yksiselitteisesti tuominneet neuvostoajan sortotoimet. Ei mitään kunnianpalautusta Stalinille, kuten naapurissa. Nykyinen presidentti Tokajev on jopa ilmoittanut Pietarissa, ettei Kazakstanilla ole aikomusta tunnustaa Venäjän omikseen väittämiä Luhanskin ja Donetskin nukketasavaltoja. Bravo!

Salovaara matkustaa ympäri maata löytämänsä luotettavan Aibek-oppaan kanssa, suljettuun Baikonurin avaruuskaupunkiin, historiaa henkivään Almatyyn (jossa Tikkurilan tytäryhtiö) ja diktaattorin perustamaan tylsään pääkaupunkiin Nur-Sultaniin. Alma ata on Almatyn entinen nimi ja merkitsee omenan isää. Siellä on edelleen luonnonvaraisia omenapuumetsiä - jotka tietenkin ovat hätää kärsimässä.

Viimeinen luku Laatokan Karjalan muutoksista Venäjän eliitin kesäresorteiksi toi elävästi mieleen Andrei Zvjagintsevin elokuvan Leviathan. On aivan uskomatonta lukea Venäjän ortodoksisen kirkon ja sen nykyjohtajan Kirillin toimenpiteistä saalistaa itselleen yhä suurempia omaisuuksia, kiinteistöjä, rantoja, ja rahastaa turismilla, jättämättä paikallisille mitään. Kirkkoja rakennetaan myös eliitin rukouksia varten sinne tänne, suojelluille alueille. Siitä on kristillisyys kaukana, mutta niin Kirillkin on jäljitetty entiseksi KGB:n mieheksi. 

On jälleen ällistyttävää havaita tavallisten venäläisten loputon ymmärrys, kärsivällisyys ja suoranainen lammasmaisuus valtaapitäviä kohtaan. Vaikka Vladimirkin näkee naapurustossaan, miten Kremlin väki elelee herroiksi kansalaisilta varastetuilla ja veroparatiiseihin piilotetuilla varoilla, hän jaksaa iloita siitä, että eliitti sallii hänen käyttää laillista kalastusoikeuttaan.

(Helmet haaste nro 32: Kirja kertoo asiasta josta haaveilet. Tarkkaan ottaen en haaveile, mutta ihailen sen tapaista toimittajan työtä, jota Outi Salovaara tekee.)

Outi Salovaara: Matkalla kadonneessa maailmassa. Neuvostoliiton perillisten jäljillä

Atena, 2023, 363 s

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Sammaleessa erottuvien suorakaiteenmuotoisten painaumien reunalla on seissyt polvillaan ja alusvaatteisillaan Nina marraskuun kosteudessa ja hätkähtänyt jokaista laukausta, tärissyt ja pelännyt hetkeä, joka tuo pimeyden. Jossakin lähellä on ollut Grigori, polvet syvällä märässä sammaleessa, hengittänyt verensekaista tihkusadetta ja janonnut omaa laukaustaan. Metsä on yhtä aikaa kauhea ja kestämättömän kaunis. Mikä tämä on - helvetti vai taivas?

Sain suosituksen Anna Soudakovan Varjele varjoani- teosta edeltävästä esikoisteoksesta Mitä männyt näkevät. Ystäväni sanoi, että romaanissa mainitaan Ruissalon pitsihuvilat. Odotin, että tässä oltaisiin maahanmuuttajien Suomessa ja Turussa. Ja nuo männyt Ruissalossa tammien keskellä. Totta sekin, mutta se on vain lyhyt tuokio historian synkkää kuormaa kantavassa kertomuksessa.

Nämä männyt kasvavat Sandarmohin joukkoteloituspaikalla Karjalan Karhumäessä. Tämä teos on siis tuoreimman sisarteos, kirjailijan sukuhistoriaan sukeltava kertomus. Ei ole mikään ihme, että tämäkin teos on vaatinut kirjoittamistaan, sen verran ankaria ovat isovanhempien kokemukset Stalinin Neuvostoliitossa. Samoja tilanteita kuvattiin Ikitie -elokuvassa, kun unelmat romahtivat teloitusmonttuihin.

Valtioterrori yksittäisen perheen kokemuksena riisuu ihmisen niin paljaaksi, että tärkein keino sietää historiaansa ja nähdä mitään valoa edessäkään on rakastaa, tukea ja ymmärtää eloon jääneitä, kovia kokeneita. Niin ylitsevuotavasti Soudakova kuvaa Artamonovin perheen lämpöä. Se on kuin pyrkimystä ryömiä sisään Carl Larssonin idylliseen perhekuvaan, juoda teetä, touhuta puutarhassa ja lopulta rakentaa koko identiteetti uudelleen, tehdä kaikki se yhdessä, minkä tragediasta selviäminen vaatii.

Vuonna 1936 Artamonovit, 5-vuotias Juri, hänen äitinsä, isänsä, isosiskonsa ja isovanhempansa asuvat Leningradin Vosstanijakadulla. Perhe on akateemisesti kouluttautunut ja sopuisa. Kesän alussa suunnitellaan datshalle muuttoa, jotta sieltä saadaan korjattua kesän sato täydentämään ruokavarastoa. Jo tässä vaiheessa osasta lähisukua ei tiedetä mitään. He ovat kadonneet. Ja niin koputetaan tämänkin kodin ovelle ja mustapukuiset miehet vievät Jurin vanhemmat. He katoavat jälkeä, viestiä jättämättä. Lapset jäävät isovanhempiensa kanssa ja päätyvät myöhemmin Uzbekistaniin. Kaikki yritykset selvittää kadonneiden kohtalo kilpistyvät lyhytsanaisten viranomaisten tylytykseen. Näin toimi Neuvostoliiton diktatuuri ja näin se toimii Venäjällä nyt. Ei ole syytä täällä ihmetellä kansan passiivisuutta, kun muu merkitsee kuolemaa, elinkautista vankilaa.

Massiivisen puuoven yllä on tummunut numero 47. Maria koputtaa. Toisen kerran. Kolmannen, yhä kovemmin.
- Kuka? kuuluu oven takaa terävä naisääni. Maria työntää päänsä lähemmäs ovea.
- Päivää! Olemme Artamonovit, Maria ja Juri. Georgin ja Ninan lapset. Olemme asuneet tässä asunnossa ennen sotaa.
Hiljaisuus.

Naapurit olivat ilmiantaneet perheen ja saaneet palkinnoksi asunnon. Ilmiantoon ei tarvittu näkyviä syitä. Tämäkin perhe oli sopeutunut Neuvostoliiton oloihin ja näkivät sen ainoana tapana jatkaa elämää kotiseudullaan. Virallisesti vahvistettua syyllisyyttä on lasten kuitenkin vaikea arvioida tai kiistää. Leimat ovat vahvoja eikä ääneen epäilystä seuraa mitään hyvää. Älä ikinä usko, että isä ja äiti ovat syyllisiä. Älä koskaan näytä, ettet usko. Sulaudu joukkoon. Marian ääni soi korvissa vielä kymmenen vuotta siskon kuoleman jälkeen.

Muutoksia Neuvostoliitossa toi vasta Hrushtshevin aika, suojasääksi nimetty liennytyksen aika. Uusi sileäpää uskalsi arvostella edeltäjiensä tekoja ja julkistaa tutkintakomission työn tuloksen, jonka mukaan tekaistuilla todisteilla, valesyytöksillä, tutkintavirheillä oli päädytty teloittamaan monia ahkeria ja rehellisiä neuvostokansalaisia. Artamonovit Nina ja Georgi rehabilitoitiin eli teloituksiin johtaneet syytökset todettiin aiheettomiksi. Lapset tekevät matkan Karhumaalle ja löytävät vanhempiensa haudan ja dokumentitkin tapahtuneesta.

Mitä männyt näkevät on osa venäläisen maastamuuton kertomusta. Samoihin aikoihin kun Venäjältä muutti paljon juutalaisia Israeliin, inkerinsuomalaiset saivat kansalaisuuden paluumuuttajina. Tässä perheessä oli niitäkin juuria. Perheen nuorimmat aikuiset muuttivat Turkuun ja vanhemmat seurasivat perässä. Kirjan alussa 5-vuotias Juri kokee eniten vaikeuksia. Hän on samassa asemassa kuin monet korkeakouluttautuneet, oman alansa asiantuntijat, joiden ura maahanmuuton jälkeen nollautuu.

Monia muitakin muutoksia tapahtuu: ortodoksinen kirkko tuo lohtua entisille ateistisen valtion neuvostokansalaisille. Ei ole myöskään helppoa tavata vanhaa ystävää, joka haluaa edelleen nähdä historian tapahtumat ymmärrettävinä. Tavat sopeutua uuteen erottavat, varsinkin kun sinnittelemään jäävät ovat jatkuvasti epävarmuuden ympäröimiä. Kokemukset ovat niin kovia, etteivät uuden elämän aloittaneet enää halua vääristää historiaa, heillä ei ole siihen mitään syytä.

Pelko on kuitenkin imeytynyt syvälle perheen vanhimpien verenkiertoon. Epilogissa Soudakova lukee äidilleen syksyllä 2018 Iltasanomien uutista, jossa Venäjä sanoo kaivavansa joukkohaudoista Suomen teloittamia. Ne osoittaisivat että kirjoitukset Stalinin vainoista olivat valetta. Onko vuodesta 1936 oven koputuksesta alkanut pelko siirtynyt sanattomana kauhuna sukupolvelta toiselle? Taasko se alkaa? Miksi?

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena Kustannus, 2020, 244 s

Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän

"Performanssi" oli muotisana tässä kaupungissa, maailmassa jossa gangstereista tulee taiteilijoita, miljonäärimiestä metsästävät naiset siteeraavat Puškinia, harhaiset Helvetin enkelit leikkivät pyhimystä. Niin monta eri maailmaa oli vilahdellut Venäjän silmien edestä - kommunismi, perestroika, shokkiterapia, rutiköyhyys, oligarkia, mafiavaltio, suunnaton rikkaus - että sen uusille sankareille elämä alkoi näyttäytyä pelkkänä ihmeellisenä teatterina, jossa roolit, tilanteet ja käsitykset muuttavat vapaasti muotoaan.

Venäjästä, naapuristamme, yhdeksän aikavyöhykkeen maasta ei voi lukea liikaa, ja näin kerrottuna se on - kehtaako sitä edes sanoa - viihdyttävää. Peter Pomerantsev on brittiläinen dokumentaristi ja tv-tuottaja, Neuvostoliitosta muuttaneiden emigranttivanhempien poika. Hän työskenteli yhdeksän vuoden ajan  nyky-Venäjällä Moskovassa Ostankinon tv-tuotannoissa.

Piiitrrr. Sitä nimeä TNT:n tuottajat käyttävät minusta.- - - Olen somistusmielessä pestattu länsimaalainen, jonka tehtävänä on auttaa heitä luomaan länsimaista leikkivä yhteiskunta. Ja minä puolestani leikin olevani paljon merkittävämpi tuottaja kun olen.

TV on valtavassa maassa ylivoimainen väline kansan hallitsemiseen. Työ on tarjonnut hänelle aitiopaikan ja näkymän Kremlin ja sen suosimien oligarkkien ja ns poliittisten teknologien toimintatapoihin. Kokemukset ovat myös kasvattaneet hänestä disinformaatio- ja propagandatutkijan, jota nimikettä HS/Juha-Pekka Raeste (25.9.22) käyttää artikkelissaan. Lukijan kannalta näkökulma on sisäpiirin havainnoijan, ei vain Venäjä-asiantuntijan. 

Venäjä ei ole siirtymävaiheessa oleva maa, vaan jonkinlainen postmoderni diktatuuri, joka käyttää demokraattisen kapitalismin kieltä ja instituutioita autoritaarisiin tarkoituksiin.

Hyvä esimerkki on tosi-TV, joka tuli ajallaan suosituksi Venäjälläkin. Siinä versiossa ohjelman taustalla toimivat propagandajohtajat puhelinluurit edessään. Jos mielipiteet menivät liian pitkälle, kurinpalautus seurasi. Neuvostoliitosta oli otettu oppia, TV ei saanut olla tylsä. Piti vain yhdistää neuvostoaikainen kontrolli länsimaiseen viihteeseen. Venäjän TV:n puhetavoista olemme mekin saaneet entistä enemmän todisteita tämän vuoden aikana sikäläisistä uutisvideoklipeistä. Niissä on kerrottu länsimaisesta aggressiosta, jota vastaan Venäjän on pakko puolustautua.

Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän näyttää absurdin todellisuuden elävin esimerkein ja yksityiskohtaisesti. Kirja on jaettu kolmeen näytökseen: 1. Show nimeltä Venäjä, 2. Säröjä Kremlin luomuksessa ja 3. Hourekuvia. Teos on julkaistu vuonna 2015, Krimin miehityksen jälkeen. Tyyli on huolettoman rempseä, kirjoittajakin on omaksunut venäläisen eliitin puhetavan. Ero on siinä, että hän pyrkii valaisemaan sitä mikä halutaan kätkeä ja vaientaa. Anekdootit, haastattelut ja tapauskertomukset etenevät tehokkaasti leikatun elokuvan tavoin, jota lakoniset dialogit täydentävät. 

Samoin kuin länsimaat tulivat sumutetuiksi Venäjän todellisista aikomuksista ja uskoivat sen kehittyvän länsimaiden suuntaan elintason ja molemminpuolisen kaupan kasvun myötä, samoja keinoja autoritaarinen hallinto käytti myös oppositioonsa, soluttautui sen osaksi. Poliittisten teknologien parhaat osaajat suunnittelevat operaatioita, joissa kansalaisliikkeet saavat toisaalta tukea, mutta samat tahot tukevat myös vastakkaisia liikkeitä, jotka arvostelevat kansalaisjärjestöjä länsimielisiksi. Näin Kreml dominoi kaikkea liikehdintää. Kaikki näyttää vapaalta keskustelulta, mutta on muurahaisten sähellystä hiekkalaatikolla. Rajat tulevat nopeasti vastaan.

Ehdottoman kiellettyä on tutkia korruptiota. Absurdeja syytteitä voi seurata, jos hallituksen virkamies näkee lisärahan tarpeelliseksi. Kirjassa esitellään Jana Jakovlevan tapaus, jossa hänen kymmenen vuotta vetämänsä teollisuuden kemikaaleja valmistavan yrityksensä väitetään välittävän huumeita ja nainen päätyy vankilaan.

Sitä halveksuntaa ja vihaa, mitä ukrainalaiset saavat osakseen venäläisiltä, kohdistetaan kaikkiin Venäjän valloittamiin kansoihin. Ympäröivät maat halutaan valloittaa, mutta niiden kansalaisia halveksitaan ja kun heitä näkyy Moskovassa, heitä kehotetaan painumaan kotiin. "Mutiaisia" ja homoja vihataan eikä naisten osa ole sen parempi. Kirjassa kerrotaan kauniiden naisten valmennusyrityksistä, joissa heitä valmennetaan miljonäärimiesten nappaamiseen. Kiinnostu hänestä. Selvitä hänen toiveensa. Tutustu hänen harrastuksiinsa ja tee sitten itseesi tarvittavat muutokset.

Naiset saavat nauttia kultaisesta häkistä aikansa, mutta ovat helposti vaihdettavissa, kun maaseudulta tulvii kaupunkiin nuorempia ja kauniimpia. Traagisia kertomuksia on myös lahkotyyppisistä valmennusyrityksistä (skientologit tuli mieleen), jossa nuoret mallit ovat syöksyneet itsemurhaan manipuloivien kouluttajien jäljiltä. Ilmiöt sisältyvät tapauskertomuksiin, joita Pomerantsev kohtasi yrittäessään tehdä ohjelmia kanavalleen. Lopulta niitä ei haluttu ohjelmistoon, koska ne eivät olleet myönteisiä. Aiheiltaan ne sopivat hallinnolle, sillä talouden heiketessä henkimaailmaa käsittelevät ohjelmat vievät ihmisten huomion pois muista asioista ja katsojia riittää.

Toinen Venäjä -nimisessä luvussa kerrotaan vanhan Moskovan myllytyksestä uusien raharikkaiden kynsissä. Vanhoja rakennuksia ja kortteleita puretaan, koska vallan merkki on läheisyys Kremliin. Venäläiset haluavat sinnekin länsimaisen näköisiä rakennuksia, malleina Riviera, saksalaiset alppimajat tai Lontoo, josta sitä paitsi venäläiset oligarkit ovat yhdessä arabimaiden rikkaiden kanssa ostaneet jo isoja määriä arvokkaimmista kiinteistöistä. Stalinin ajan rakennukset olivat graniittia, mutta uudet luksuspilvenpiirtäjät alkavat halkeilla, koska rakentajat varastavat niin paljon rahaa rakennustöiden aikana. 

Venäläinen järjestelmä ei tunne länsimaistyylisiä omistusoikeuksia, vaan ratkaisevia ovat mahdollisimman läheiset siteet Kremliin, erilaiset lahjonta- ja hännystelyrituaalit ja pidäkkeetön väkivalta.

Kaikkien kyynisten ja kovien gangsteritarinoiden ja petosten keskellä Moskovasta on löytynyt kirjaan henkilöitä, jotka jaksavat vastustaa häikäilemätöntä hallintoa, kuten vanhan Moskovan kuolemaa surevat flash mob -kokoontumiset, joita vetää yksi mies, historioitsija ja arkkitehti. Lopussa haastatellaan vankilassa tapetun juristin Sergei Magnitskin amerikkalaista ystävää, asianajaja Jamison Firestonea, joka on kauhuissaan länsimaiden sokeudesta kun nimekkäät henkilöt (mm Schröder) suostuvat Kremlin valvomiin yrityksiin, selityksellä että rahat menevät muutoin muualle.

Mutta jos sellaisen asenteen ottaa, täällä on pian asiat niin kuin siellä. Meillä oli ennen sellainen itsekeskeinen käsitys, että läntiset demokratiat olisivat evoluution päätepiste, että me olisimme niskan päällä ja muut muuttuisivat vähitellen sellaisiksi kuin me. Ei se niin ole. On ihan turha kuvitella, ettei meidän systeemimme voisi hajota. - - - Kyllä tämä voi hajota.

Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän
Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of the New Russia. 2014, suomentanut Kirsi Luoma
Like, 2015, 276 s

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Ennen Turun tämänvuotisia kirjamessuja en tiennyt Anna Soudakovasta. Messuilla häntä haastateltiin tästä hänen toisesta romaanistaan. Varjele varjoani ilmeisesti jatkaa esikoisteoksen teemoja ja pohjaa hänen Leningradista/Pietarista Suomeen muuttaneen perheensä historiaan. Tässä kiinnosti erityisesti Neuvostoliiton viimeiset ajat, nimenomaan sisältäpäin nähtynä, tavallisten ihmisten kokemusten kautta, vähän samaan tapaan kuin Meri Valkama kuvasi DDR:n oloja Sinun, Margot-romaanissaan. Toiseksi kiinnosti perheen määränpää Suomessa, Turun Varissuo ja perheen kokemukset ja tavat nähdä sen aikainen Suomi 1990-luvun vaihteessa. Asukkaiden, tämänkin perheen kannalta kaupungit - Leningrad ja Turku - näyttäytyvät siinä vaiheessa lähes täydellisinä vastakohtina. Vain kaupungin halki virtaava joki on yhdistävä elementti.

Nimi Varjele varjoani on lainattu Joseph Brodskyn, venäläisen emigranttikirjailijan säkeestä. Siinä puhutellaan seinää. Muistaakseni Brodsky kuvasi Venetsiassakin Veden peilissä paljon vanhojen rakennusten rapistuneita seiniä, jotka ovat nähneet ja tulevat näkemään enemmän ja kauemmin kuin ohikulkevat ihmiset varjoineen. Ekspatriaatit, isänmaansa hylänneet muistavat lapsuuden kotinsa, sen ihmiset, tuoksut ja äänet surulla ja ilolla, kirvelevällä kaipauksella. Mennäänkö haistamaan märkää asfalttia?

Leningradilainen kommunalka on monen perheen asuintalo, jossa jaetaan keittiö, kylpyhuone ja wc. Seinät ovat pahvia ja yksityisyys vähäistä. Yhteisöllisyyttä on tarjolla sitäkin enemmän. Aina on tarjolla ainakin teetä, aika usein vodkaa, suolakurkkua, smetanaa. Sellaisessa paikassa Vera ja Georgi viettävät rakkautensa ensi huuman aikoja, monenkirjavien naapureiden keskellä. Heistä eräs asuu tsaarinaikaisessa kotitalossaan, mutta nyt vain sen yhdessä huoneessa. Yksi naapureista on tunnettu valokuvaaja ja undergroundtaiteilija Boris Smelov, Georgin lapsuuden ystävä. Joistakin näistä originelleista tyypeistä nousi mieleen väläyksiä hienosta, neuvostorockin synnystä kertovasta elokuvasta Leto (Kesä), jonka Yle Teema näytti muutama vuosi sitten.

Tätä ympäristöä, sen ränsistynyttä köyhyyttä ja usein, mutta ei vain, sydämellisiä ihmisiä kirja kuvaa elämän makuisesti. Veran ja Georgin nuori rakkaus kukoistaa. Ulkona kauppojen hyllyt ammottavat tyhjinä, mutta kauppahallissa vuorilta kotoisin olevat huivipäiset naiset ja mustapartaiset miehet myyvät granaattiomenoita, vihanneksia ja yrttejä. On helppoa eläytyä näiden ihmisten osaan, jotka elävät päivästä päivään niukkuudessa.

Kun saa jonkun sormissa tuntuvan esineen käteensä ja tietää sen olevan oma, voiko parempaa olla? Miten paljon hyvää mieltä tuo käsipyyhkeen, saippuapalan tai muovimukin hankkiminen?

Suvun vanhat naiset käsittelevät historiaansa eri tavoin. Veran äiti ei suostu puhumaan inkeriläisten kokemasta vainosta, Georgin äiti muuttaa datshalleen. Tulee se aika, jolloin Mauno Koivisto kutsuu inkeriläisiä Suomeen. Samanaikaisesti kaikki entinen on hajoamassa, Georgi menettää geologin työnsä, ketään eivät enää kiinnosta hänen kivinäytteensä Kamtšatkalta. Perheen tytär Nina on koululainen. 

Ja niin perhe löytää itsensä Turun Varissuolta kolmen huoneen ja keittiön asunnosta, vaikka luulivat anoneensa yhtä huonetta. Tässäkin perheessä käy niin kuin usein on kerrottu maahanmuuttajille käyvän, lapset löytävät paikkansa helposti, kieli taipuu uuteen, lapsi saa lisää itseluottamusta, vanhempien tuntiessa olonsa avuttomaksi.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi. 

Geologian tohtori Georgi saa lopulta työtä kaverinsa autokorjaamolla ja pääsee täyttämästä lomakkeita. Vera löytää museosta jopa koulutustaan vastaavaa työtä.

Pietarilaiset tuttavat, jotka käyvät tervehtimässä, toteavat kaiken toimivan. Ja olevan siksi tylsää. Tässäpä se ero onkin. Puutteessa ihmisten välinen auttamisen halu ja yhteisöllisyys vaikuttaa kasvavan, kun taas meillä Kela auttaa ja ihminen jää helpommin yksin lomakkeineen. Kukaan ei soita yllättäen ovikelloa. Mummo ei lähetä enää datshalta purnukoita, joiden ympärille kehitellä yhteisiä syöminkejä. Marketissa hyllyt ovat kukkuroillaan. Mistä tietää, että valitsee hyvän ja oikean?

Varjele varjoani rakentuu lähekkäisistä ajanjaksoista, jotka vuorottelevat. Se tuo kerrontaan onnistuneesti imua ja jännitettä. Uudenvuodenjuhlat toisten maanmiesten ja -naisten kanssa keräävät yhteen eri aikoina saapuneita suomalais-venäläisiä pariskuntia. 

Mielenkiintoisesti kirja kuvaa myös Ninan identiteetin etsintää koulukavereiden ja suomenvenäläisten välillä. Näiden välinpitämättömyys ja paikallisten tapojen halveksunta näyttää coolilta mutta myös pelottavalta. Eikä venäläisyys tarkemmin katsottuna edes ole yhteistä Virosta tai Kazakstanista alkujaan lähteneille. Kieli on. Ja ulkopuolisuus uudessa maassa.

Lopussa ollaan jo tässä vuodessa ja Vera on tyytyväinen, ettei kommunalkan aikainen naapuri, odessalainen Jakov ole enää näkemässä mitä hänen Odessalleen ollaan tekemässä.

Kaiken muun lisäksi Anna Soudakova kuvaa koskettavasti myös parisuhteita, jotka eivät tietenkään voi välttyä kolhuilta kovien kokemusten keskellä. Hieno kirja! 

Anna Soudakova: Varjele varjoani
Atena, 2022, 275 s

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia

Venäläinen kirjallisuus on ollut ei-totalitaarisen tietoisuuden keino pysyä hengissä Venäjällä. Totalitaarinen tietoisuus tuli reippaasti toimeen käskyillä ja rukouksilla.

Mihail Šiškinin lukeminen tekee hartaaksi; niin hienoa, ajatonta, painavaa - sivistynyttä, mutta ei koskaan totista patsastelua. Hartauteen sekoituu melankolia, tätä on venäläisyys parhaimmillaan, se joka nyt näyttää uppoavan mustaan liejuun, vierauden muurin taakse. Mitä se venäläisyys on, lukijalle, katsojalle, satunnaiselle turistille, se on aika abstrakti kokemus. Siihen tiivistyy vuosikymmenten aikana luetut venäläiset klassikot, Tolstoista Dostojevskiin, Pushkinista Tsehoviin, Bulgakovista Dovlatoviin ja Šiškiniin. Sillä on oma umpioitu arominsa, väittää Šiškin, jolle Bunin ja toinen emigranttikirjailija, Nabokov ovat läheisiä. Hyvinhän tuokin on kiteytetty. Venäläisiltä kirjailijoilta on tottunut lukemaan tietynlaista absurdia huumoria, joka on ollut ilmiselvä keino säilyä hengissä kirjailijana sortavan hallinnon alamaisena.

Minulle venäläisyys on vahva sekoitus mielikuvia ja muistijälkiä hienoista kirjoista ja elokuvista, musiikista ja maalauksista. Volgan lauttureita, tsaareja ja orjia, vankileirejä ja tyranniaa. Vodkaa ja suolakurkkua, 70-luvun valuuttabaareja Leningradissa. Tiedetään, että aikojen kuluessa venäläistä älymystöä on muuttanut Venäjän ulkopuolelle sankoin joukoin. Kuten Mihail Šiškin joka on asunut Sveitsissä jo vuodesta 1995. Kaikista maista, Sveitsissä! Sitä hän tuntuu itsekin ihmettelevän. Ja pohdiskelee myös sitä, kuinka säilyttää omakielisyytensä toisessa maassa. Sen hän tiesi jo poikana, ettei halunnut elää orjien maassa, josta ei saa matkustaa ulkomaille.

Kaunokirjoituksia on novellikokoelma, joka puolestaan osoittaa sen, että tälle kirjaston sivuhyllylle pitäisi eksyä useammin. Sieltä palaa helmenkalastajana. Monotonisuudesta ei ole pienintäkään vaaraa tällä matkalla sateenkaaren kaikissa väreissä. Kertomuksissa kuljetaan kirjailijan omaelämäkerrallisissa kokemuksissa, esseetyyppisissä kirjailijuuden ja kielen merkityksissä sekä intohimoisissa suhteissa.

Selkeästä kerronnasta lukija paiskataan yllättäen keskelle juonikkaita ihmissuhdekuvioita, joista ei monenkaan sivun jälkeen ota selvää, kuka puhuu kenelle. Kuvio alkaa hahmottua kuin varkain. Niistä varsinkin Sokeasta soittoniekasta tuli mieleen toinen loistava venäläinen nykykirjailija, jolla on erityisen viehko nimi, Dina Rubina. Siinä kieli leikkii ja vie lukijaa ainakin kolmiodraamaan, salattuun rakkauteen ja nimet ropisevat sekä virallisina että suomalaisparan sekoittavina venäläisinä hellittelyniminä. Tässä oli kieltämättä vähän nabokovilaista naurua, minä kirjoitan näin, koska voin. Itse asiassa sitä samaa asennetta pilkistää myös novellissa Kaunokirjoituksen oppitunti. Juuri kun tulee ajatelleeksi, että tämä kirjaimiin uppoutuminen on mielipuolista - Ж tuo hämmästyttävä niveljalkainen riikinkukko - joku sanoo Te olette järjiltänne, Jevgeni Aleksandrovitš!. 

Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä.

Takissa oli tamppi - novellissa Šiškin muistaa lapsen oivallukset koulussa, jossa äiti toimi rehtorina. Se on oikeastaan äidin muistolle omistettu kertomus. Äiti, joka joutui tasapainottelemaan jo silloin tiukkenevan oikeaoppisuuden kourissa. Parhaat professorit katosivat, "kosmopoliitteja" vainottiin. Äidin päiväkirja ja valokuvat tuhoutuivat tulipalossa, ja poika kokee syyllisyyttä teini-ikäisen ehdottomuudesta, mykkäkoulusta, jolla aikoinaan rankaisi äitiään.

Pyhän Markuksen kellotorni kertaa merkillisen rakkaustarinan, Lidia Kotšetkovan ja Fritz Brupbacherin välillä. Kaksi lääkäriä, poliittista aktivistia, toinen Zürichistä, toinen venäläinen löytävät toisensa vallankumouksellisuuden hurmoksessa. Siinä missä mies alkaa vuosien myötä asettua aloilleen ja haaveilla perheestä, nainen omistautuu tuleville utopioille ja vallankumouksen asialle, löytämättä perhehaaveille oikeaa aikaa. Lidialle oma äiti, idealisti josta tuli joutilas porvarisdaami, on pelottava esimerkki. Niin alkavat näivettyä harvinaisen sitkeänkin miehen tunteet. Novelli on todellisuuspohjainen, arkistoista löytynyt kirjeenvaihto on kertonut sekä pariskunnan rakkauden että naisen idealismin murheellisesta rapistumisesta. Vallankumous oli valhetta. Kansa oli valhetta. Kaikki kauniit sanat - valhetta, valhetta, valhetta.

Kaunokirjoituksia -kokoelma virkisti monella tapaa. Hauskaa on myös törmätä omiin kokemuksiin, kuten nyt Dina Rubinaan ja Elias Canettin Pelastunut kieli-muistelmaan. Canettia vainosi kauan 2-vuotiaalle leikiksi tarkoitettu kielen leikkaaminen. Sveitsissä lastenlaulut ovat pysyneet samoina 30 vuotta. Au pair-perheessäni Zürichissä laulettiin samaa laulua, jota Šiškinin perheessä: Schlaf, Kindlein, Schlaf ...Novellissa Kattila ja tähdenlento kirjailija palaa sukunsa sodanaikaiseen historiaan, keskeltä sveitsiläisiä vuoristopolkuja. (Grüezi tervehditään vastaantulijaa, muistan minäkin hyvin alppiretkeltäni.) Hän löytää lopulta enonsa, Boris Šiškinin, matkan pään: tämä teloitettiin Norjassa sotavankina, juutalaisena. Tätä samaa historian vaihetta on kerrattu Ylen (ja Yle Areenan) historiadokumentissa, Vaietut arktiset sodat.

Kirjan lopussa on oivallisen suomentajan, Vappu Orlovin jälkikirjoitus Šiškinin tähänastisista vaiheista ja kokoelman novelleista.

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia, 2015, 2016, suomentanut Vappu Orlov
WSOY, 2016, 294 s