maanantai 21. marraskuuta 2022

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta


Tuhatkuusisataaluku kuulostaa ei-historioitsijalle eli maallikkolukijalle aika kaukaiselta tässä ihmisiän lyhyessä perspektiivissä. Tieto-Finlandia -palkitulle, Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian lehtorille Mirkka Lappalaiselle se näyttää julkaisujen perusteella olevan hyvin läheinen aika tutkimuskohteena. Luulisin, että historia alkaa näyttäytyä jokaiselle lukevalle ihmiselle entistä kiinnostavammalta mitä vanhemmaksi tulee, ja katse kääntyy enemmän taakse- kuin eteenpäin, sekä oman että yleisenkin historian tapahtumiin.

Tuoreimman teoksensa aiheen Lappalainen on poiminut mainitun vuosisadan loppupuolelta. Porvoon lähistöllä sijaitsi Sköldvikin kartano, jonka isäntä Nils Rosenschmidt, seudulla tunnettu nimellä Smitten, katosi jälkiä jättämättä vuonna 1673. Seitsemän vuotta myöhemmin muurilaastin tekijät avasivat kartanon entisen kaivon, josta löytyi ruumis. Siihen mennessä katoamisen selitykset olivat olleet moninaiset. Puutarhamestarin mukaan isäntä oli varustautunut matkalle ja lähtenyt hevosineen ja koirineen matkalle Liivinmaalle. Nykyisinkin seitsemän vuotta kaivossa hajonneen ruumiin tutkimiset olisivat vaikeita saati entisinä aikoina. 

Smittenistä piirtyy Lappalaisen tutkimuksessa erikoinen hahmo. Hän oli aatelinen, jonka aateluus oli kuitenkin hataralla pohjalla aikana, jolloin kirkon istumajärjestys kertoi selvimmin kunkin säädyn aseman. Smitten, joka näytti riitelevän joka suuntaan, elävän naimattomana suhteissa monen naisen kanssa, aviottomien lasten isänä, ratkaisi hänelle osoitetun epätyydyttävän paikan jättäytymällä kokonaan pois kirkosta. Tämäkin oli anteeksiantamaton teko ja ihmisten silmissä helvettiin johtava tie. Kirkko oli yhteisölle keskeinen paikka.

Mies käytti itsestään kenraaliadjutantin titteliä, mutta tärkein rooli oli olla kartanonisäntä, husbonde. Tähän aikaan kartanot Suomessa eivät olleet mitään downton abbey'tä vaan hirrestä rakennettuja puutaloja kuten muukin rakennuskanta maaseudulla. Aatelisilla oli läänityksiä ja asukkaat olivat velvollisia maksamaan vuokria ja tuottamaan läänityksen haltijalle palveluksia. Palveluskunnasta oli kuitenkin pulaa eikä köyhä ja vieroksuttu mies onnistunut niitä ympärilleen hankkimaan. Puutarhamestari ja renki oli. Läänitysten hallintaoikeus ja omaisuudet menivät muutoinkin sekaisin, myös kruunun virkamiehillä. Suurin riita sukulaisten kanssa näyttikin Rosenschmidtillä muodostuneen kartanosta, johon mies asettui asumaan ilman asianmukaista päätöstä. Asiasta viranomaisten kanssa kirjelmöinyt lankomies olikin hänen pahin vihamiehensä

Suomen harvaan asutulla maaseudulla, sen mutaisilla teillä yhteiskunta ja järjestyksen valvonta oli kaukana. Sen sijaan lähisuku ja sen verkosto olivat sitäkin tärkeämmät, esimerkiksi rahaa lainattiin ja velkoja järjesteltiin yleisesti sukulaisten kesken tai sitten pankkeina toimivat varakkaat kauppiaat, kuten Frans von Stockmann. Smitten oli riitautunut lähisukunsa kanssa. Hänestä ei pidetty eikä hänellä ollut montaa ystävää. Alkujaan ylempää säätyä osoittava ilveksen nahkainen takki kului repaleiseksi.

Ruumis jätettiin kaivoon maatumaan vielä yhdeksi talveksi, koska kukaan ei halunnut koskea siihen. Kun Rosenschmidt vielä eli, kukaan ei halunnut puuttua hänen elämäänsä. Kun mies katosi, kukaan ei etsinyt häntä. Väistely ja poispäin katsominen jatkuivat, kun ruumis löytyi kaivosta. On kuin porvoolaiset olisivat toivoneet, että surmattu mies olisi jäänyt ikiajoiksi kivien alle.

Tuhatkuusisataaluvun Porvoo ja Kirkkonummi näyttävät kurjilta ja väkivaltaisilta yhdyskunnilta. Aseita, vaikka toisenlaisia,  käytettiin kuin nykyään Yhdysvalloissa, raiskauksesta syytettiin 14-vuotiasta uhria, kuten nykyään Intiassa tai Saudi-Arabiassa. Oikeuslaitos kuitenkin näyttää pyrkineen kohti parempia menetelmiä. Esimerkiksi noitavainojen hysteria oli noina aikoina jäänyt juuri taakse ja herätellyt oikeuslaitoksen huomaamaan syyttömien joutumisen väärin perustein tuomituiksi. Varovaisuus oli ohittanut kostonhimon. Hallitsija eli kuningas oli viimeinen instanssi, jonne hovioikeus siirsi vaikeissa tapauksissa päätöksen. Puutarhamestarin tapauksessa hallitsija iski pallon takaisin hovioikeudelle.

Henkilökohtaisella rintamalla oli tällä kertaa niin paljon tekemistä, että Smittenin murhan lukukokemus jäi aika katkonaiseksi enkä oikein päässyt tästä innostumaan. En vaikka tapausta verrataan Agatha Christien Neiti Marplen viimeiseen juttuun, jossa kadonnut henkilö lähettää postikortteja, mutta löytyy lopulta haudattuna omalle pihalleen. Historiallinen murhamysteeri avaa kuitenkin monitahoisen näkymän lähes neljänsadan vuoden takaisen Uudenmaan maisemaan ja sen asukkaiden enimmäkseen rankkaan elämään.

Viimeisessä luvussa Mirkka Lappalainen kertoo kansikuvan vanhasta maalauksesta. Se on flaamilaisen taiteilija Ferdinand van Kesselin 1600-luvun maalaus Rottien tanssi. Nimi viittaa sananlaskuun "kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä". Kissana tässä Nils Rosenschmidt, jonka talon hiirten touhu on saanut tutkijat penkomaan vanhoja oikeudenkäyntejä ja muita dokumentteja. Turun palossa 1827 hävisi kai tähänkin tapaukseen liittyneitä hovioikeuden papereita. 

Historioitsija pohtii sitä, keiden historiaa milloinkin tutkitaan ja kirjoittaa kauniisti jokaisen oikeudesta tulla muistetuksi. Rosenschmidtistä tuli sittemmin kuuluisuus ja kummitus, kaivoon jäänyt mies, jonka aikanaan suurta huomiota herättänyttä murhaa on tutkittu ja pro graduja kirjoitettu vielä meidän päivinämme. Sen sijaan hänen rakastajattarensa ja näiden lapset ovat kadonneet.

Mystisin varjoissa tanssijoista on puutarhamestari, mies, joka ei kuulu minnekään ja joka ei puhu mitään. Hän ilmestyy tyhjästä ja häviää, ikään kuin olisi olemassa ainoastaan tätä tarinaa varten.

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta
Siltala, 2022, 250 s


sunnuntai 20. marraskuuta 2022

Arvot kaupan

Lähetin tämän kirjoituksen HS mielipidepalstalle. Päätyi näköjään ö-mappiin, joten oma kanavani tulee taas tarpeeseen.

Maailma on täynnä tyhjää puhetta. Vaalimme demokraattisia arvoja ja  pyrkimystä tasa-arvoon, ihmisoikeuksia vaaditaan juhlapuheissa. Käytännössä näemme uutiskuvissa, kuinka Joe Biden joutuu kättelemään murhaajaa, jonka käskystä kriittinen toimittaja on tapettu ja paloiteltu. Afganistanissa naiset eivät pääse kuntosalille. Maailma seuraa sivusta, kun puolet kansasta kahlitaan keittiöihin. No, Afganistan onkin hylkiövaltio, siellä yritettiin jotain muuttaa ja se yritys lopahti. Yritämme unohtaa sen epäonnistumisen. Naisia ei enää nähdä Kabulin puistoissa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa meillä on varaa valita puolemme. Me valitsemme tukea Turkin diktatorista presidenttiä, joka kiristää Ruotsia ja Suomea viivyttämällä Nato-jäsenyyden ratifiointia. Presidentti, jonka päällimmäinen ideologia näyttää olevan vallanhalu, käy armotonta taistelua poliittisia vastustajiaan vastaan. Näistä kurdit ovat suurin ryhmä oppositiota, sekin monilta osin nujerrettu. Kurdeja Erdogan nimittää terroristeiksi. Suomen kanssa Turkilla ei ole niin suuria vaikeuksia. Ruotsiin verrattuna Suomen tuki kurdeille on ollut vähäistä. Nyt Ruotsin uusi hallitus on suostunut tiukentamaan suhtautumistaan kurdeihin Nato-jäsenyysprosessin varmistamiseksi.

Mitä tässä ollaan tekemässä? Me tuemme vanhoillisen islamin tulkinnan mukaisia asenteita maailmassa, jossa suuntaus ei todellakaan vastaa länsimaisia arvoja. Tuemme talibaneja ja Isisiä. Kurdien yhteiskunnassa naiset toimivat ja ovat aktiivinen osa yhteiskuntaa. Suurelta osin kurdien ansiosta Isisin hirmuhallinto Syyrian ja Irakin rajaseuduilla on nitistetty. Näihin ihmisiin me haluamme nyt ulottaa Turkin nykyhallinnon kouran, jotta se saisi sulkea heidät vankiloihinsa. Maailmassa ei ole järkeä.

Meidän Nato -ratifioinnilla ei ole sellaista kiirettä, että meidän tulee tukea Turkin presidentin mahdollisuutta tukahduttaa oppositionsa. Hoitakoot Yhdysvallat ja muut Nato-maat Turkin saattamisen ruotuun. Muuten meidän ja Ruotsin tapa unohtaa arvonsa näyttää nololta nyt ja tulevaisuudessa.

Julkaisemattomasta tekstistä unohtuivat ajankohtaiset Iranin, Teheranin mielenosoitukset kuristavaa pappisvaltaa vastaan. Nekin saivat alkunsa poliisien pahoinpitelemästä kurditaustaisesta naisesta, joka kuoli vammoihinsa. Tuollakin kurdit nimenomaan puolustavat ns länsimaisia arvoja ja naiset vapauttaan määrätä omasta elämästään ja pukeutumisestaan. 

keskiviikko 9. marraskuuta 2022

Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän


"Performanssi" oli muotisana tässä kaupungissa, maailmassa jossa gangstereista tulee taiteilijoita, miljonäärimiestä metsästävät naiset siteeraavat Puškinia, harhaiset Helvetin enkelit leikkivät pyhimystä. Niin monta eri maailmaa oli vilahdellut Venäjän silmien edestä - kommunismi, perestroika, shokkiterapia, rutiköyhyys, oligarkia, mafiavaltio, suunnaton rikkaus - että sen uusille sankareille elämä alkoi näyttäytyä pelkkänä ihmeellisenä teatterina, jossa roolit, tilanteet ja käsitykset muuttavat vapaasti muotoaan.

Venäjästä, naapuristamme, yhdeksän aikavyöhykkeen maasta ei voi lukea liikaa, ja näin kerrottuna se on - kehtaako sitä edes sanoa - viihdyttävää. Peter Pomerantsev on brittiläinen dokumentaristi ja tv-tuottaja, Neuvostoliitosta muuttaneiden emigranttivanhempien poika. Hän työskenteli yhdeksän vuoden ajan  nyky-Venäjällä Moskovassa Ostankinon tv-tuotannoissa.

Piiitrrr. Sitä nimeä TNT:n tuottajat käyttävät minusta.- - - Olen somistusmielessä pestattu länsimaalainen, jonka tehtävänä on auttaa heitä luomaan länsimaista leikkivä yhteiskunta. Ja minä puolestani leikin olevani paljon merkittävämpi tuottaja kun olen.

TV on valtavassa maassa ylivoimainen väline kansan hallitsemiseen. Työ on tarjonnut hänelle aitiopaikan ja näkymän Kremlin ja sen suosimien oligarkkien ja ns poliittisten teknologien toimintatapoihin. Kokemukset ovat myös kasvattaneet hänestä disinformaatio- ja propagandatutkijan, jota nimikettä HS/Juha-Pekka Raeste (25.9.22) käyttää artikkelissaan. Lukijan kannalta näkökulma on sisäpiirin havainnoijan, ei vain Venäjä-asiantuntijan. 

Venäjä ei ole siirtymävaiheessa oleva maa, vaan jonkinlainen postmoderni diktatuuri, joka käyttää demokraattisen kapitalismin kieltä ja instituutioita autoritaarisiin tarkoituksiin.

Hyvä esimerkki on tosi-TV, joka tuli ajallaan suosituksi Venäjälläkin. Siinä versiossa ohjelman taustalla toimivat propagandajohtajat puhelinluurit edessään. Jos mielipiteet menivät liian pitkälle, kurinpalautus seurasi. Neuvostoliitosta oli otettu oppia, TV ei saanut olla tylsä. Piti vain yhdistää neuvostoaikainen kontrolli länsimaiseen viihteeseen. Venäjän TV:n puhetavoista olemme mekin saaneet entistä enemmän todisteita tämän vuoden aikana sikäläisistä uutisvideoklipeistä. Niissä on kerrottu länsimaisesta aggressiosta, jota vastaan Venäjän on pakko puolustautua.

Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän näyttää absurdin todellisuuden elävin esimerkein ja yksityiskohtaisesti. Kirja on jaettu kolmeen näytökseen: 1. Show nimeltä Venäjä, 2. Säröjä Kremlin luomuksessa ja 3. Hourekuvia. Teos on julkaistu vuonna 2015, Krimin miehityksen jälkeen. Tyyli on huolettoman rempseä, kirjoittajakin on omaksunut venäläisen eliitin puhetavan. Ero on siinä, että hän pyrkii valaisemaan sitä mikä halutaan kätkeä ja vaientaa. Anekdootit, haastattelut ja tapauskertomukset etenevät tehokkaasti leikatun elokuvan tavoin, jota lakoniset dialogit täydentävät. 

Samoin kuin länsimaat tulivat sumutetuiksi Venäjän todellisista aikomuksista ja uskoivat sen kehittyvän länsimaiden suuntaan elintason ja molemminpuolisen kaupan kasvun myötä, samoja keinoja autoritaarinen hallinto käytti myös oppositioonsa, soluttautui sen osaksi. Poliittisten teknologien parhaat osaajat suunnittelevat operaatioita, joissa kansalaisliikkeet saavat toisaalta tukea, mutta samat tahot tukevat myös vastakkaisia liikkeitä, jotka arvostelevat kansalaisjärjestöjä länsimielisiksi. Näin Kreml dominoi kaikkea liikehdintää. Kaikki näyttää vapaalta keskustelulta, mutta on muurahaisten sähellystä hiekkalaatikolla. Rajat tulevat nopeasti vastaan.

Ehdottoman kiellettyä on tutkia korruptiota. Absurdeja syytteitä voi seurata, jos hallituksen virkamies näkee lisärahan tarpeelliseksi. Kirjassa esitellään Jana Jakovlevan tapaus, jossa hänen kymmenen vuotta vetämänsä teollisuuden kemikaaleja valmistavan yrityksensä väitetään välittävän huumeita ja nainen päätyy vankilaan.

Sitä halveksuntaa ja vihaa, mitä ukrainalaiset saavat osakseen venäläisiltä, kohdistetaan kaikkiin Venäjän valloittamiin kansoihin. Ympäröivät maat halutaan valloittaa, mutta niiden kansalaisia halveksitaan ja kun heitä näkyy Moskovassa, heitä kehotetaan painumaan kotiin. "Mutiaisia" ja homoja vihataan eikä naisten osa ole sen parempi. Kirjassa kerrotaan kauniiden naisten valmennusyrityksistä, joissa heitä valmennetaan miljonäärimiesten nappaamiseen. Kiinnostu hänestä. Selvitä hänen toiveensa. Tutustu hänen harrastuksiinsa ja tee sitten itseesi tarvittavat muutokset.

Naiset saavat nauttia kultaisesta häkistä aikansa, mutta ovat helposti vaihdettavissa, kun maaseudulta tulvii kaupunkiin nuorempia ja kauniimpia. Traagisia kertomuksia on myös lahkotyyppisistä valmennusyrityksistä (skientologit tuli mieleen), jossa nuoret mallit ovat syöksyneet itsemurhaan manipuloivien kouluttajien jäljiltä. Ilmiöt sisältyvät tapauskertomuksiin, joita Pomerantsev kohtasi yrittäessään tehdä ohjelmia kanavalleen. Lopulta niitä ei haluttu ohjelmistoon, koska ne eivät olleet myönteisiä. Aiheiltaan ne sopivat hallinnolle, sillä talouden heiketessä henkimaailmaa käsittelevät ohjelmat vievät ihmisten huomion pois muista asioista ja katsojia riittää.

Toinen Venäjä -nimisessä luvussa kerrotaan vanhan Moskovan myllytyksestä uusien raharikkaiden kynsissä. Vanhoja rakennuksia ja kortteleita puretaan, koska vallan merkki on läheisyys Kremliin. Venäläiset haluavat sinnekin länsimaisen näköisiä rakennuksia, malleina Riviera, saksalaiset alppimajat tai Lontoo, josta sitä paitsi venäläiset oligarkit ovat yhdessä arabimaiden rikkaiden kanssa ostaneet jo isoja määriä arvokkaimmista kiinteistöistä. Stalinin ajan rakennukset olivat graniittia, mutta uudet luksuspilvenpiirtäjät alkavat halkeilla, koska rakentajat varastavat niin paljon rahaa rakennustöiden aikana. 

Venäläinen järjestelmä ei tunne länsimaistyylisiä omistusoikeuksia, vaan ratkaisevia ovat mahdollisimman läheiset siteet Kremliin, erilaiset lahjonta- ja hännystelyrituaalit ja pidäkkeetön väkivalta.

Kaikkien kyynisten ja kovien gangsteritarinoiden ja petosten keskellä Moskovasta on löytynyt kirjaan henkilöitä, jotka jaksavat vastustaa häikäilemätöntä hallintoa, kuten vanhan Moskovan kuolemaa surevat flash mob -kokoontumiset, joita vetää yksi mies, historioitsija ja arkkitehti. Lopussa haastatellaan vankilassa tapetun juristin Sergei Magnitskin amerikkalaista ystävää, asianajaja Jamison Firestonea, joka on kauhuissaan länsimaiden sokeudesta kun nimekkäät henkilöt (mm Schröder) suostuvat Kremlin valvomiin yrityksiin, selityksellä että rahat menevät muutoin muualle.

Mutta jos sellaisen asenteen ottaa, täällä on pian asiat niin kuin siellä. Meillä oli ennen sellainen itsekeskeinen käsitys, että läntiset demokratiat olisivat evoluution päätepiste, että me olisimme niskan päällä ja muut muuttuisivat vähitellen sellaisiksi kuin me. Ei se niin ole. On ihan turha kuvitella, ettei meidän systeemimme voisi hajota. - - - Kyllä tämä voi hajota.


Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän
Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of the New Russia. 2014, suomentanut Kirsi Luoma
Like, 2015, 276 s

torstai 3. marraskuuta 2022

Anna Soudakova: Varjele varjoani


Ennen Turun tämänvuotisia kirjamessuja en tiennyt Anna Soudakovasta. Messuilla häntä haastateltiin tästä hänen toisesta romaanistaan. Varjele varjoani ilmeisesti jatkaa esikoisteoksen teemoja ja pohjaa hänen Leningradista/Pietarista Suomeen muuttaneen perheensä historiaan. Tässä kiinnosti erityisesti Neuvostoliiton viimeiset ajat, nimenomaan sisältäpäin nähtynä, tavallisten ihmisten kokemusten kautta, vähän samaan tapaan kuin Meri Valkama kuvasi DDR:n oloja Sinun, Margot-romaanissaan. Toiseksi kiinnosti perheen määränpää Suomessa, Turun Varissuo ja perheen kokemukset ja tavat nähdä sen aikainen Suomi 1990-luvun vaihteessa. Asukkaiden, tämänkin perheen kannalta kaupungit - Leningrad ja Turku - näyttäytyvät siinä vaiheessa lähes täydellisinä vastakohtina. Vain kaupungin halki virtaava joki on yhdistävä elementti.

Nimi Varjele varjoani on lainattu Joseph Brodskyn, venäläisen emigranttikirjailijan säkeestä. Siinä puhutellaan seinää. Muistaakseni Brodsky kuvasi Venetsiassakin Veden peilissä paljon vanhojen rakennusten rapistuneita seiniä, jotka ovat nähneet ja tulevat näkemään enemmän ja kauemmin kuin ohikulkevat ihmiset varjoineen. Ekspatriaatit, isänmaansa hylänneet muistavat lapsuuden kotinsa, sen ihmiset, tuoksut ja äänet surulla ja ilolla, kirvelevällä kaipauksella. Mennäänkö haistamaan märkää asfalttia?

Leningradilainen kommunalka on monen perheen asuintalo, jossa jaetaan keittiö, kylpyhuone ja wc. Seinät ovat pahvia ja yksityisyys vähäistä. Yhteisöllisyyttä on tarjolla sitäkin enemmän. Aina on tarjolla ainakin teetä, aika usein vodkaa, suolakurkkua, smetanaa. Sellaisessa paikassa Vera ja Georgi viettävät rakkautensa ensi huuman aikoja, monenkirjavien naapureiden keskellä. Heistä eräs asuu tsaarinaikaisessa kotitalossaan, mutta nyt vain sen yhdessä huoneessa. Yksi naapureista on tunnettu valokuvaaja ja undergroundtaiteilija Boris Smelov, Georgin lapsuuden ystävä. Joistakin näistä originelleista tyypeistä nousi mieleen väläyksiä hienosta, neuvostorockin synnystä kertovasta elokuvasta Leto (Kesä), jonka Yle Teema näytti muutama vuosi sitten.

Tätä ympäristöä, sen ränsistynyttä köyhyyttä ja usein, mutta ei vain, sydämellisiä ihmisiä kirja kuvaa elämän makuisesti. Veran ja Georgin nuori rakkaus kukoistaa. Ulkona kauppojen hyllyt ammottavat tyhjinä, mutta kauppahallissa vuorilta kotoisin olevat huivipäiset naiset ja mustapartaiset miehet myyvät granaattiomenoita, vihanneksia ja yrttejä. On helppoa eläytyä näiden ihmisten osaan, jotka elävät päivästä päivään niukkuudessa.

Kun saa jonkun sormissa tuntuvan esineen käteensä ja tietää sen olevan oma, voiko parempaa olla? Miten paljon hyvää mieltä tuo käsipyyhkeen, saippuapalan tai muovimukin hankkiminen?

Suvun vanhat naiset käsittelevät historiaansa eri tavoin. Veran äiti ei suostu puhumaan inkeriläisten kokemasta vainosta, Georgin äiti muuttaa datshalleen. Tulee se aika, jolloin Mauno Koivisto kutsuu inkeriläisiä Suomeen. Samanaikaisesti kaikki entinen on hajoamassa, Georgi menettää geologin työnsä, ketään eivät enää kiinnosta hänen kivinäytteensä Kamtšatkalta. Perheen tytär Nina on koululainen. 

Ja niin perhe löytää itsensä Turun Varissuolta kolmen huoneen ja keittiön asunnosta, vaikka luulivat anoneensa yhtä huonetta. Tässäkin perheessä käy niin kuin usein on kerrottu maahanmuuttajille käyvän, lapset löytävät paikkansa helposti, kieli taipuu uuteen, lapsi saa lisää itseluottamusta, vanhempien tuntiessa olonsa avuttomaksi.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi. 

Geologian tohtori Georgi saa lopulta työtä kaverinsa autokorjaamolla ja pääsee täyttämästä lomakkeita. Vera löytää museosta jopa koulutustaan vastaavaa työtä.

Pietarilaiset tuttavat, jotka käyvät tervehtimässä, toteavat kaiken toimivan. Ja olevan siksi tylsää. Tässäpä se ero onkin. Puutteessa ihmisten välinen auttamisen halu ja yhteisöllisyys vaikuttaa kasvavan, kun taas meillä Kela auttaa ja ihminen jää helpommin yksin lomakkeineen. Kukaan ei soita yllättäen ovikelloa. Mummo ei lähetä enää datshalta purnukoita, joiden ympärille kehitellä yhteisiä syöminkejä. Marketissa hyllyt ovat kukkuroillaan. Mistä tietää, että valitsee hyvän ja oikean?

Varjele varjoani rakentuu lähekkäisistä ajanjaksoista, jotka vuorottelevat. Se tuo kerrontaan onnistuneesti imua ja jännitettä. Uudenvuodenjuhlat toisten maanmiesten ja -naisten kanssa keräävät yhteen eri aikoina saapuneita suomalais-venäläisiä pariskuntia. 

Mielenkiintoisesti kirja kuvaa myös Ninan identiteetin etsintää koulukavereiden ja suomenvenäläisten välillä. Näiden välinpitämättömyys ja paikallisten tapojen halveksunta näyttää coolilta mutta myös pelottavalta. Eikä venäläisyys tarkemmin katsottuna edes ole yhteistä Virosta tai Kazakstanista alkujaan lähteneille. Kieli on. Ja ulkopuolisuus uudessa maassa.

Lopussa ollaan jo tässä vuodessa ja Vera on tyytyväinen, ettei kommunalkan aikainen naapuri, odessalainen Jakov ole enää näkemässä mitä hänen Odessalleen ollaan tekemässä.

Kaiken muun lisäksi Anna Soudakova kuvaa koskettavasti myös parisuhteita, jotka eivät tietenkään voi välttyä kolhuilta kovien kokemusten keskellä. Hieno kirja! 

Anna Soudakova: Varjele varjoani
Atena, 2022, 275 s

torstai 27. lokakuuta 2022

Susanna Alakoski: Londonflickan


Ruotsinsuomalaiseen Susanna Alakoskeen tutustuin, kun hänen esikoisteoksensa Sikalat (oho, siitä lukemisesta on jo 15 vuotta...) palkittiin Ruotsissa ja sai ansaittua huomiota meilläkin. En ole lukenut hänen neljän romaanin sarjaksi suunnitellusta kokonaisuudesta ensimmäistä, Pumpulienkelit -romaania. Londonflickan (suom. Lontoontyttö) on toinen osa. Onneksi näinä nettiaikoina on helppoa saada päällisin puolin selvää päähenkilöiden, Hildan, Hellin, Gretan ja Jonnin edeltävistä vaiheista. Alakoski tuo näkyviin suomalaisten siirtolaisten arjen ja työn historiaa. Siirtolaisuus jatkuu ajankohtaisena ilmiönä ilmeisesti tulevaisuudessa entistä enemmän. Suomen lähihistoriassa siirtolaistarinoita löytyy kaikkialta, Ruotsiin suuntautui varsinkin ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta, kuten Vaasasta, isoja muuttovirtoja.

Att inte kunna ärva en gammal soffa eller säng av någon. Att inte ha någon att vända sig till när kassan tröt, kunna låna en femtiolapp eller be om barnvakt en endaste gång. I samma stund som hon tänkte detta skämdes hon. Sverige var det bästa skitland en utlänning kunde hamna i. Det gick till och med att köpa finsk Emmentaler på Domus, och ibland reade de den dessutom.

Siirtolaisuus nimittäin alkaa tässä sukupolvessa, kun Hilda-äiti jää Vaasaan, mutta lapset Greta ja Jonni haluavat karistaa puuvillatehtaan (Bomullen alkutekstissä) pölyt jaloistaan ja päätyvät lyhyen merimatkan jälkeen Ruotsiin. Jonnin ja vaimonsa valinnat ovat sotalapsiratkaisulle päinvastaisia: he jättävät lapsensa Suomeen parempaa elantoa naapurimaasta etsiessään. Nämäkin ovat yhä edelleen maailmalla yleisiä, pakon sanelemia tilanteita. Esim meillä on näkynyt ajankohtaisohjelmissa  Vietnamista tai Thaimaasta lähteneitä vanhempia, jotka kertovat kotona odottavista lapsistaan, myös ukrainalaisten keskuudessa se on näyttänyt olevan tavallista, ennen nykyistä sotaakin.

Gretan ja Jonnin tiet kulkevat kouluttamattomille ruotsinsuomalaisille tyypillisesti tehtaaseen, varakkaiden perheiden apulaiseksi, ravintolaan. Londonflickanin tapahtumat alkavat 50-luvulta, jolloin sisarukset ovat alle kolmekymppisiä ja vaatimattomasta perhetaustasta huolimatta täynnä elämänhalua ja haaveita. Greta on vakuuttunut siitä, että hänelle on tarkoitettu jotain parempaa kuin hommat puuvillatehtaalla. Siksi hän jättää pian taakseen Tukholmankin ja pääsee au pairiksi haaveidensa Lontooseen, ja vielä hyvään, sivistyneeseen perheeseen. Haaveet nähdä ja kuulla ihailemaansa Ella Fitzgeraldia, pukeutua ja näyttää Liz Taylorilta alkavat lähestyä toteutumistaan.

Jonnin polku vie kohti parempia pestejä tehtailla ja varsinkin hiljalleen Ruotsissa vahvistuva ammattiyhdistystoiminta näyttää tarjoavan hyviä mahdollisuuksia. Samoja uria kulkee Gretan ystävän Hellin tie Suomessa. Tässä kohtaa, 70-luvulle ehtiessään aloin lukea ajasta, jonka aikaisia tilanteita muistan itse työelämästä, suurten teollisuusyritysten palveluksessa. Hierarkia oli toimistossakin, ei vain tehtaan puolella, korkeaa eikä toimitusjohtajan glögipuhe joulujuhlassa antanut aihetta hilpeisiin tunnelmiin; siinä maalailtiin uhkia tulevien palkankorotusvaateiden varalta. Niin Hildankin tiedostava ystävä Helli tulkkaa palkitsemistilaisuudessa puheista, mitä tulevaisuudessa näyttää olevan tarjolla. Työtahdin kiristystä.

Alakoski on tutkinut aikaa ja työhistoriaa tarkasti. Paikoitellen perusteellinen työlainsäädännön ja yhteiskunnallisten rakenteiden kuvaus luisuu hieman puisevaksi. Jonnin ay-seminaareista tuli kyllä elävästi mieleen jotkut kurssitukset, joihin itsekin työelämässä niihin aikoihin osallistuin. Tieto on toisaalta hyvin relevanttia ja yhteyteensä asianmukaisesti sovitettu. Jonnin uusi ihastus Maija on aktiivinen feministi, joka osoittaa tilanteen tullen miltä ay-liikkeen korulauseissa mainostama tasa-arvo käytännössä näyttää. Huonolta.

Perinpohjaisuudessaan työtekijöiden asemasta luennointi hieman katkoo jännitettä, joka syttyy vahvimmin henkilöhistorian kautta. Onneksi juoni alkaa taas vetää, kun päästään lähemmäs Gretan seuraavia maisemia Skellefteåssa. Kyllä, tehtaaseen hänkin taas päätyy, ruotsalainen Algots Nord työllistää riveittäin ompelijoita.

Hur hade hon, fröken Greta, som serverat vin på Villa Sandviken i Vasa och på Riche i Stockholm, hamnat i Skellefteå, där båten gick över på ett par timmar till Vasa som hon en gång med sådan iver lämnat.

Alakoski kertoo jälkisanoissaan kirjoitusprosessistaan, kuinka vaikeaa on kerätä historian kirjoista tietoa näistä ihmisistä, muualle muuttaneista työläisistä, joille jokapäiväinen leipä on kovan puurtamisen takana. Päiväkirjoja ei niin vain löydy näistä piireistä. Postikortit, valokuvat ja jokunen kirje toimivat lähteinä. Hienosti Alakoski onnistuu rakentamaan mielenkiintoisia henkilöhahmoja tästä yhteiskunnan osasta, joka työläisten harmaaksi massaksi usein maalataan. Unelmien eteen tehdään töitä, jotkut romahtavat, toiset löytävät vihreämmän oksan. Ruotsin rinnalla kaikki Suomessa on kulahtanutta ja ankeaa, se on selvää. 

Greta, kuten äitinsä Hilda, on kirjoistakin kiinnostunut. Hänen esikuvansa on Martin Eden, Jack Londonin hahmo samannimisestä romaanista, joka on työväenluokasta ponnistavan nuoren miehen kasvukertomus. Londonflickan onkin näin oikeastaan kaksimerkityksinen ruotsinkielisenä nimenä.

Susanna Alakoski: Londonflickan
Natur & Kultur, 2021, 332 s

lauantai 22. lokakuuta 2022

Teatteria ja taidetta lokakuisessa Helsingissä


Vastoin joskus tekemääni päätöstä "ei enää teatteria, vain elokuvaa tästä lähtien" löysin itseni Lilla Teaternista. Se on kiva pieni teatteri, jossa olen muuttuvista päätöksistä huolimatta  hyvästä teatterikokemuksesta nauttinut, useammankin kerran. Tällä kertaa syytän teatteriarvostelua, että taas unohdin kerran päättämäni. Min fantastiska väninna sai lehdessä kiittävät arviot, jolloin äkillisen ja ohimenevän aamupirteyden tilassa tulin saman tien ostaneeksi lipun. Olenhan sentään yksi miljoonista Ferrante-faneista. Romaanit on luettu ja loistava tv-sarjakin nähty, siis se osa, mikä meillä on näytetty. Ymmärtääkseni lisää on vielä tulossa, toivottavasti.

Kuvassa Hotelli Torni alkuillan valaistuksessa. Komea ja muistorikas rakennus. Monet iloiset hetket olen Tornin baareissa viettänyt. Siellä takana Yrjönkadun kulmassa lymyilee Lilla Teatern.

Tietenkin Lilla Teaternin Napolissa puhutaan ruotsia, mutta miksi en saa aina selvää Lenún puheesta, vaikka Lila puhuu ihan selkeää suomenruotsia. Myöhemmin luen jostain Västra Nylandin tai vastaavasta arviosta, että näyttelijä on enimmäkseen näytellyt suomenkielisissä rooleissa, siitä erilainen painotus ilmeisesti. En ole myöskään kaksikielinen, joten ensin pitää syyttää itseä. Muutoin tyttöjen/naisten roolit on onnistuneesti valittu, tyypiltään näyttelijät vastaavat temperamenttisen Lilan ja epävarmemman Lenún persoonia. Enemmän häiritsee se, että kohtauksia neljästä pitkästä romaanista juoksutetaan lähes kiireella läpi näyttämön, ja runsasta henkilökavalkadia näyttelee suppea joukko näyttelijöitä. On tietenkin näyttelijän ammattitaitoa muuntautua monenlaisiin rooleihin, sukupuolesta, iästä etc riippumatta. Aika pieni nainen vetää sekä Pasqualen että Enzon roolit ja siinä alkaa jo olla tahatonta komiikkaa. Pitää kiittää erikseen kohtausta opettaja Gallianon (? en muista oliko nimi tuo) kutsuilta, jossa teennäinen hienosteleva puhe oli kuvattu onnistuneesti papukaijapapatuksena. Muistin kaiken Napoli-sarjasta liiankin hyvin ja näyttämölle tuotu vertautui epäedullisesti tv-filmatisointiin. En ole varma, onko tämän tyylinen romaanitetralogia sittenkään kovin omiaan teatteriesitykseksi.

Kulutin ennen teatteria aikaani muutamassa galleriassa ja Sinebrychoffin museossa. Siellä oli parhaillaan käynnissä japanilaisten puupiirrosten näyttely Kirsikkapuun alla. Hyvin suosittu näköjään. Hienoja ne ovat, mutta jotenkin samalla niin ilottomia ja muotoon kuristettuja.  


Niinpä olikin sitä hauskempi aloittaa seuraava maalaisen päivä pääkaupungissa Viggo Wallensköldin näyttelystä HAMissa. 

Minusta japanilaisen puupiirroksen täydellinen vastakohta on Viggo Wallensköld. Hän kuvaa elämän moninaisuutta antaen mielikuvituksen ja tunteiden näkyä pintaan asti. Taiteilijan käsittelyssä omintakeiset ja ajoittain surumieliset olennot saavat osakseen myötätuntoa ja arvokkuutta. Näin kerrotaan näyttelyn esittelytekstissä ja se kiteyttää hyvin maalausten maailman, niiden lämmön. Ihmisaiheisissa töissä on mukana historiallisten valokuvien tunnelmaa, hautausmaasarja on maalauksellista, lähes abstraktia ja täynnä harmonisia väriyhdistelmiä. 




Näyttelyssä esitetään lyhyttä elokuvaa, jossa taiteilija avaa taustaansa ja maalaustensa maailmaa. Wallensköld on myös kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta kuvitteellisesta tiedemiehestä, mykologi Anatolij D. Mbdrinovista. Omaperäiset tarinat keskittyvät Mbdrinovin elämään ja tutkimuksiin, jotka mullistavat käsityksemme sienistä ja ihmismielestä. Hän kertoo videolla, että hänen taiteilijaisänsä on osittain antanut mallin tuolle kuvitteelliselle sienimiehelle. Minusta sekä maalaukset sieniaterioista (resepteineen) että elokuva täydensivät hienosti taiteilijan kuvaa.







Kuinka ihana onkaan maailma rikkauksineen, kun sen osaa nähdä! Ja mikä hartaushetki taidenäyttely voi olla keskellä arkea, jossa synkkyys helposti näinä aikoina ottaa vallan.





perjantai 14. lokakuuta 2022

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat

Reading Lolita in Tehran ei tosiaankaan käänny suomeksi kovin napakasti. Lolita Teheranissa jättää pois aika oleellisen eli sen, että kyse on mm Nabokovin Lolitan lukemisesta. Nimenomaan lukemisesta sensuurin, kieltojen ja väkivallan riivaamassa Teheranissa Iranin islamilaisessa tasavallassa. Toki suomennoksen nimi kertoo hyvin metatasosta; kaikki naiset ovat ajatollah Khomeinin ja mullahien Iranissa Lolitan asemassa, näkymättömiksi kaavutettuja, mykistettyjä, väkivallan ja mielivaltaisen kyttäyksen ja kontrollin kohteita.

Azar Nafisi on iranilais-amerikkalainen kirjallisuuden professori, joka kieltäytyi hunnun käytöstä ja muista sensuurimääräyksistä. Hän joutui luopumaan työstään Teheranin yliopistossa ja muutti perheineen Yhdysvaltoihin vuonna 1997 ja on toiminut mm John Hopkins -yliopistossa ja useassa muussa korkeakoulussa sekä kirjoittanut säännöllisesti artikkeleita yhdysvaltalaisiin valtalehtiin. Lolita Teheranissa pysytteli vuodesta 2003 New York Timesin bestseller-listalla  117 viikkoa.

Pystyikö opettaja kunnolla keskittymään työhönsä, kun tiedekuntaa liikutti vain se, miten sana viini saatiin poistettua Hemingwayn kertomuksesta, ja kun opinto-ohjelmasta päätettiin poistaa myös Brontë, koska tämä näköjään hyväksyi aviorikoksen?

Omaääninen yhdistelmä autofiktiivista romaania/muistelmaa/kirjallisuusesseetä avaa elävästi korkeakoulutettujen naisten yhä ahtaammalle käyvää arkea - joka näyttäisi jatkuvan viidettä vuosikymmenettä saman kaltaisena -Teheranissa Iranin islamilaisen tasavallan alkuaikoina. Sensuurin tiukentuessa professori ja hänen seitsemän naisoppilastaan alkavat salaisessa viikottain kokoontuvassa lukupiirissä keskustella länsimaisen kirjallisuuden klassikoista: Lolitasta, Fitzgeraldin Kultahatusta, Henry Jamesin ja Jane Austenin romaaneista. Se oli yhteisöllinen versio Virginia Woolfin omasta huoneesta. 

Lukijalle naisten keskustelut tuovat hienolla tavalla esille kirjallisuuden voiman heijastaessaan kaunokirjallisten teosten kertomaa ahdistavaan ympäristöön. Kuinka kirjallisuus, sen tarjoamat kuvat ihmisyydestä opettavat erilaisuuden näkemistä, empatiaa, ihmisen epävarmuutta, kuinka monisävyinen se kuva on verrattuna lukittuihin dogmaattisiin oppeihin. En olisi uskonut, että Nabokovin Lolita avautuisi huomattavasti syvällisemmin teheranilaisten naisten lukupiirissä!

Kuten parhaat puolustusasianajajat, jotka osaavat häikäistä retoriikallaan ja vedota ihmisen korkeimpaan moraaliin, Humbert vapauttaa itsensä syytöksistä vetämällä lokaan uhrinsa - metodi, joka on meillekin tuttu Iranin islamilaisessa tasavallassa.

Esimerkkejä mullahien tyranniasta on saanut lukea riittämiin, mutta yllätyin silti, että, tosiaankin siellä kiellettiin myös Tuhannen ja yhden yön tarinat varhaisessa vaiheessa. Viime viikkoina on uutisoitu Iranin naisten mielenosoituksista huivipakkoa vastaan. Mielenosoitukset sortavaa hallintoa vastaan ovat sittemmin laajentuneet, joten Lolita Teheranissa ei voisi olla ajankohtaisempi! Sharia-laki laski avioliiton solmimisiän kahdeksastatoista vuodesta yhdeksään, joten Lolita on kaikin puolin ilmeinen kaunokirjallinen vastine sille todellisuudelle.

Humbertin muotokuvassa Nabokov oli paljastanut tuollaiset solipsistit, jotka ottivat haltuunsa toisten ihmisten elämän (s53) Humbert kahlehtii Lolitan paikoilleen samalla tavoin kuin perhonen pannaan paikoilleen (s58)

Iranin diktatuurissa sensori kilpailee runoilijan kanssa todellisuuden uudelleen järjestämisestä ja sen uudelleen hahmottamisesta. Shaahin jälkeen Iranissa vastavoimia oli vasemmistolaisten vallankumouksellisten joukossa, mutta he olivat jo kahlineet kirjallisuutta ideologisiin tavoitteisiinsa, joista Nafisin nuoret oppilaat eivät enää olleet kiinnostuneita. Nuoret olivat tietenkin ihastuneet molempien liikkeiden karsastamiin, ja pääosin kiellettyihin länsimaisiin kirjailijoihin: James, Nabokov, Woolf, Bellow, Austen ja Joyce.

Kirjallisten keskustelujen ja analyysien lomassa Nafisi tekee havaintoja ympäröivästä "absurdistanista" ja tältä aikaetäisyydeltä luettuna näyttää, että Iranissa on ollut käynnissä samanlainen vasemmiston sokeutuminen kuin muuallakin, Suomessakin, 70-luvulla. Sokeutuminen, joka siellä on sallinut shaahin hallinnon jättämän tyhjiön täyttyä uudella diktatuurilla. Meillä demokratia piti huolen siitä, ettei äärivasemmiston jäykistyminen hurmahenkisiksi ainoan totuuden tien näyttäjiksi kasvanut vaaraksi asti. Iranissa ajatollah Khomeini seuraajineen kaappasi vallan nopeasti ja tehokkaasti.

Islamilainen vallankumous, kuten sittemmin kävi ilmi, teki islamille enemmän vahinkoa kuin yksikään muukalainen ikinä, koska se käytti islamia sorron välineenä.

Samoin kuin natsit kielsivät juutalaisten liikkeet ja niissä asioimisen, mullahit kielsivät liikkeitä palvelemasta hunnuttomia naisia. Oli unohtunut sekin, että Iran ja Irak kävivät lähes koko 80-luvulla sotaa, joka tyrannisoi siviiliväestöä aivan kuin Venäjän ohjukset Ukrainan kaupunkeja tällä hetkellä. Sielläkin diktaattorit syöttivät valheita kansalle oikeuttaakseen typerän ja turhan tappamisen.

Vaikka aika on julmaa, naiset löytävät toisistaan ja lukemastaan iloa ja voimaa. Ajan myötä yksi ja toinen lukupiiristä valmistautuu lähtemään Iranista, mutta on heitäkin, jotka sinnittelevät. Ihmeellisen rohkeita nämäkin tytöt - nykyään he ovat ehkä jo noita mielenosoituksissa toisiaan kannustavia naisia - olivat. He saattoivat luennoilla tirskua miespuolisen luennoitsijan esitelmöidessä islamin ja kristinuskon eroista, neitsyys merkittävimpänä mittana, ja hihitellen kuiskia: Ei ihme, että yhä useampi muslimi kääntyy kristinuskoon. 

Lolita Teheranissa ylistää kirjallisuuden ja naisten välisen ystävyyden voimaa keskellä kuristavaa väkivaltakoneistoa.

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat
Reading Lolita in Tehran, 2003, suomentanut Hanna Tarkka
WSOY, 2005, 443 s

maanantai 3. lokakuuta 2022

Daniela Krien: Muldental


Tutustuin Daniela Krieniin ensi kerran muutama vuosi sitten ja luin hänen romaaninsa Vielä joskus kerromme kaiken. Se on intohimoinen kertomus paheksutusta suhteesta nuoren tytön ja keski-ikäisen miehen välillä, taustalla DDR:n eli entisen Itä-Saksan viimeiset ajat ennen Saksojen yhdistymistä. Se jätti vahvan muistijäljen intensiivisellä tunnelmallaan.

Samoihin entisten "ossien" sielunmaisemiin tutustuttavat myös Muldentalin novellit, kertomukset. Niitä maisemia leimaavat köyhyys, työttömyys ja siitä aiheutuvat rajut muutokset, pettymykset, syrjäytyminen ja mielenterveyden horjuminen, alkoholismi, prostituutiokin ajoittaisena perustarpeiden rahoittajana. Minun sankarini eivät ole voittajia. Silti jotkut heistä löytävät onnen, toteaa kirjailija prologissa.

Jollain tasolla entinen Saksan Liittotasavalta ja Saksan Demokraattinen tasavalta ovat kadottuaan, Saksojen yhdistyttyä, näyttäneet kauempaa ihmiskokeilulta: elämää jatkuvasti muuttuvassa markkinataloudessa, kapitalismissa, johon törmäytetään staattisen vanhoillisesta diktatuurista siirtyvien ihmisten kokemuksia. Niitä murroksia ja reaktioita, selviytymistä ja uupumista, rikkinäisyyttä ja identiteetin etsintää Krien havainnoi kertomuksissa.

Odotukset vihdoin koittavasta vapaudesta nousevat tähtiin ja kun vastassa onkin ihmisiä, jotka muurin murtumisen jälkeen nyrpistävätkin nenäänsä, tunteet heittelehtivät pettymyksestä vihaan. alemmuudentunteesta kostonhaluun. Sama kielikin voi murteissa muuttua pitkän etäisyyden jälkeen käsittämättömäksi. Kertomuksissa näyttäytyy koko elämän kirjo, neljän seinän sisällä perheen dynamiikkaa, rakkauskertomuksia ja muistojen saldoja, tyhjeneviä taloja rikottune ikkunoineen. Krien todellakin osaa näyttää, mitä murrokset merkitsevät, hänen ei tarvitse selittää. Hän taikoo viivyttelemättä kohtauksen baarissa, kaupassa, kadulla. Äärimmäisen tarkasti mutta pienin elein hän onnistuu valaisemaan vahvemman asenteita ja toisen suojautumista tunnistettavassa tilanteessa.

"Jos vieraat käyttäytyvät sillä tavalla, heidän ei tarvitse ihmetellä, miksei heitä haluta tänne."
Vieraat? Anne vinkkaa tarjoilijalle ja osoittaa tyhjää viinilasiaan.
Kanat kaakattavat kuorossa: "Siihen on vastattava kovin ottein."
"Minulla ei varsinaisesti ole mitään osseja vastaan, ei todellakaan, mutta tuollainen menee jo liian pitkälle."

Niminovelli kahdessa osassa kuvaa narsistisen taiteilijan varjostamaa perhehelvettiä. Pyörätuolissa istuva Hans valvoo toimintaa talossa keittiötä myöten seinään puhkaistusta aukosta. Koska taiteilija on saavuttanut asemansa jo vanhan vallan aikana, murros näkyy perheessä omalla tavallaan. Vaimo on kiristetty perheenjäsenten avulla Stasin ilmiantajaksi, mutta taitelija onnistuu pystyttämään kotonaan oman valvontakoneistonsa, jossa ei ympäröivän maailman moraalikadosta tarvitse välittää. Vaimo ja poika kantavat taakan ja saavat selviytyä miten taitavat eikä Hans tee sitä heille helpoksi.

Nämä ovat satuttavia kertomuksia eikä niissä useinkaan ole selkeitä loppuja, selviytymisiä ja elämän jatkumista kuitenkin. Daniela Krienin kertomukset tekevät syvän vaikutuksen, jokainen niistä on kihisevän draaman tihentymä. 

Romahtaneessa järjestelmässä valheet olivat olleet niin surkeita, että kaikki olivat tajunneet ne valheiksi, uudessa järjestelmässä taas harhakuvitelma ja todellisuus olivat kuin kaksi marjaa.

Kertomukset sijoittuvat Mulde-joen laaksoon entisen Itä-Saksan puolella.

Daniela Krien: Muldental, 2020, suomentanut Olli Sarrivaara
Lurra Editions, 2022, 264 s


lauantai 1. lokakuuta 2022

Kirjamessuilua Turussa perjantaina 30.9.

Syksy jo saa ja lokakuu ja kirjamessut, parin vuoden paussin jälkeen. Olen ehkä vieraantunut meiningistä, koska en ollut oikein löytää kiinnostavia juttuja Turun kirjamessuilta tällä kertaa. Kuvataide mainitaan Vilja-Tuulia Huotarisen ohjelmajohtajana vastaamien messujen erityisteemana. Se näkyi aika vähän ulkoisesti messuilla. 

En nykyään enää jaksa selata kirjoja kustantamoiden osastoilla, vaan suunnistan kuuntelemaan valitsemiani keskusteluja kirjoista tai muista aiheista.

Hyvät ja huonot tiedeuutiset Olin ymmärtänyt tämän keskustelun lajityypin väärin. Odotin, että asiantuntijat olisivat valaisseet uutisoinnin, jos ei nyt suorastaan virheellisiä niin kuitenkin jotenkin väärin painotettuja uutisia tai erotelleet jyviä akanoista. Sen sijaan kukin raadin (Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta) jäsen oli valinnut yhden tiedeuutisen, jota sitten käytettiin hyvin humoristisen keskustelun alustana. Nuori lääketieteen opiskelija Sofia Sourander nosti iälleen sopivasti esiin somen ja siellä hyvin selkeästi lisääntyneen kaikkitietävyyden ilman asiantuntimusta eli ns Dunning-Kruger syndrooman eli ylivertaisuusvinouman. Pentti Huovinen lääkärinä puhui suoliston ja sen mikrobien vaikutuksesta. Tiina Raevaaran uutisessa esimerkiksi hänen tapansa nähdä tiuhaan ja jopa kaksi painajaista per yö oli tutkittu viittaavaan vahvasti aikaisin alkavaan dementiaan. Erkka Railoa kiinnosti sikiön selkeä protesti lehtikaalia vastaan verrattuna äidin nauttimaan porkkanaan. - Raadin yleisenä viestinä hihittelun lomassa näytti siis olevan, ettei tiedeuutisia pidä ottaa liian vakavasti. Minä taas odotin heiltä suurempaa vakavuutta. Jopas jotakin, en olisi uskonut että näin päin. 


Roman Schatz ei ollut listallani mutta satuin paikalle. Schatz on kirjoittanut Kohtaus -nimisen romaanin 6-kymppisestä miehestä, joka saa aivoinfarktin huoltoaseman parkkipaikalla syrjäseudulla, talvella. Auto alkaa hautautua lumeen, ja mies käy läpi elämäänsä. Saman henkilökohtaisen elokuvan kelaamisen kerrotaan tapahtuvan hukkuvalle. Schatz kehotti kaikkia valmistautumaan henkisesti ja ajoissa luopumiseen, joka itse kullekin tulee vastaan.

Anna Soudakova on julkaissut toisen romaaninsa Varjele varjoani. Kirjailija on lapsena 80-luvulla vanhempiensa mukana Leningradista Turun Varissuolle muuttanut imigrantti. Hän käsittelee siinä maahanmuuttajan kokemuksia ja valtaväestön asenteita. Puheenvuorosta tuli etsimättä mieleen Marko Juntusen mielenkiintoinen tietokirja Matkalla islamilaisessa Suomessa, joka käsitteli sekä samaa yhteiskunnallista ilmiötä että samaa ympäristöä, Turun Varissuota. Ei vain venäläis- tai irakilaistaustaisten välillä ole eroja, vaan ryhmien sisällä yhtä lailla. Voinko jo osallistua tähän suomalaiseen traditioon vai jäänkö aina vieraaksi, sitä Soudakova joutuu pohtimaan. Leningrad/Pietarista ja sen arjesta kommunalkoista (monen perheen jakamista asuntoyhteisöistä) hänelle on jäänyt kauniit muistot. Nykyhetki tekee hänetkin sanattomaksi, kuten Ljudmila Ulitskajan, joka Soudakovalle on nyky-Venäjällä esikuva.


Markus Leikolaa haastateltiin Ukrainan sodasta. Hän on kirjoittanut Sodan ja rauhan kronikka -nimisen teoksen. Nyt kun olen nielemisvaikeuksista välittämättä ahminut viimeisten 7 kuukauden aikana kaikki uutiset ja puheenvuorot sodasta mitä vain olen löytänyt, keskustelussa ei tullut kovin paljon uutta esille. Leikola ihmetteli miksi sotaa käydään, kuten ihmiset useimmiten, Putinia lukuunottamatta. Hän totesi, että sota kestää kauan, mutta satavuotinen sotakin loppui aikanaan. Ja että Venäjän sodankäynti on tuhoisaa mutta samalla tehotonta, koska armeija on organisaationa hajanainen, korruption ja puutteellisen johdon takia. Nyt ollaan sotaan meneville 300.000lle tai miljoonalle maksamassa poikkeuksellisen suuria korvauksia, jotka kulut tulevat asevarustelun päälle. Ei Venäjälläkään ole loputtomasti varoja.

Viimeinen kohde oli Mongolien historia, Tsingis-kaanin elämäkerta. Toimittaja/kirjailija Ari Turusen oli määrä keskustella Ilkka Taipaleen kanssa. Turuselta olen lukenut kaksi kirjaa ja Ilkka Taipaletta ihailen monesta syystä, joten olin tämän keskustelun ruksannut. Mutta ketään ei ilmaantunut paikalle. Jonkin ajan kuluttua ilmoitustaululle ilmaantui seuraava ohjelmanumero. Järjestäjän puolelta ei kukaan tullut kertomaan peruutuksesta.

Olin jo ulsterista huolimatta palellut tarpeeksi, joten suunnistin kotiin. Kuinka kaunis voikaan olla syksy, maantietkin silkkaa ilotulitusta tienvarren puineen!






maanantai 26. syyskuuta 2022

E.M. Forster: Hotelli Firenzessä

 


Aika tyrmäävä kansikuva repaleiseksi kuluneessa romaanissa ei nyt suorastaan siivittänyt lukemaan. Mutta ei pidä päätellä liikoja ulkomuodon perusteella tässäkään tapauksessa. Elokuva on vuodelta 1985 ja tyyli sen mukainen, sankarittaren kampaus kuvassa Charlien enkelit tyyliä (tai Ludvig XIV), mutta romaani on vuodelta 1908. Tähän valintaan päädyin lenneltyäni ensin Samarkandista Reykjavikiin etsiessäni Helmet -haasteeseen kirjaa, jonka nimessä on kaupunki.  

Firenze onkin oikein kiva kohde, romanttinen minustakin. Vietin siellä viikon italian kurssilla joskus 90-luvulla. Harhailin kaupungin kapeita kujia, joista jokaisen loppupäässä häämötti pieni osanen valtavan Il Duomon marmoriseinistä. Piazzale Michelangelolta koko kaupunki tuomiokirkkoineen levittäytyi upeana panoraamana. Kävin ihailemassa Toscanan kukkuloita myös läheisestä Fiesolesta, jonka englantilaiset turistitkin olivat löytäneet jo yli sata vuotta sitten. Niin, ja sitä paitsi Firenze on Turun ystävyyskaupunki.

E.M. Forsterin Hotelli Firenzessä nuori Lucy Honeychurch lomailee Bertolinin täysihoitolassa serkkunsa Charlotten kanssa, joka useammin esiintyy neiti Bartlettina. Neidittely ja muutkin klassiset vanhapiikakliseet on istutettu Lucyn "esiliinana" toimivaan säädylliseen naiseen, joka tilanteissa omaksuu ennenaikaisesti vanhentuneen marttyyrin osan. Asetelmat ja tavat vaikuttavat tomuisilta eikä koukeroinen kielikään (suomennos vlta 1986) tunnelmaa raikasta. Kieleen kuitenkin tottuu ja alun aivastelun jälkeen koko mennyt maailma puhkeaa kukkaan kuin magnolia solisevan suihkulähteen vieressä. Sillä henkilöissä on särmää, mielenkiintoisia tyyppejä saapastelee aamiaissaliin, dialogi on nokkelaa ja osuvaa. Forster kohdistaa hienosteluun ja tekopyhyyteen satiirinsa, johon brittiläinen aristokratia ja sen saleihin hinkuva yläluokka tarjoavat runsaasti aihetta. 

Arvonsa tuntevien hotellivieraiden joukosta erottuu toisenlainen pari, isä ja poika Emerson, epäilyttävän liberaalit ja suorapuheiset. Joku epäilee heitä jopa sosialisteiksi! Ensimmäinen säädyttömyys, johon he rohkenevat syyllistyä on, että he tarjoavat neideille huoneiden vaihtoa, jotta nämä saisivat näköalan Arno-joelle (A Room With a View alkup. nimi). Ei ainakaan nuoren herran huoneeseen saa nuori neiti vaihtaa, sen esiliina päättää. Lucy on ikävystynyt ja kamppailee sovinnaisten vaatimusten ja kasvavan seikkailunhalun aallokossa. Toscanan orvokkikedon keskellä monet sattumat huipentuvat ryöstettyyn suudelmaan. Jolla on näkijä! Nuoriherra Emerson, George onnistuu syöksemään sekä Lucyn että tämän seuraneidin totaaliseen hämmennykseen.

Toinen osa romaanista tapahtuu Englannissa, Surreyssa Honeychurchin perheen talossa Windy Cornerissa, jossa Lucy on kihlautumassa Roomassa tapaamansa kaikin puolin soveliaan ja ylhäisen Cecil Vysen kanssa. Hän muistutti noita vaateliaita pyhimyksiä, jotka vartioivat ranskalaisten katedraalien sisäänkäyntejä. Lähistön kartano vuokrataan tietylle isälle ja pojalle, jopa niin että sulhanen on asiaa järjestämässä. Kun Amorin nuolet alkavat singahdella Englannissa, tunnelmassa alkaa olla hieman Downton Abbeyä ja Jane Austenia. Monenlaisten vehkeilyjen ja turhien esteiden keskellä lukijakin joutuu hikoilemaan tuskasta: eikö oikea rakkaus sittenkään voita?

Italialaiset ovat epämiellyttävää kansaa. He pistävät nenänsä joka paikkaan, näkevät kaikkialle ja tietävät, mitä me kaipaamme ennen kuin tiedämme sitä itsekään. Me olemme heidän armoillaan. He lukevat ajatuksemme ja ennustavat mielihalumme. Ajurista aina...aina Giottoon, he kääntävät meidät nurinpäin, ja siitä mitä en totisesti pidä. Ja sisimmältään he ovat kuitenkin - voi miten pinnallisia.

Sadan vuoden takainen romaani kertoo herkullisesti aikansa trendeistä, puhe- ja käytöstavoista. Aika ja liberaalit asenteet eivät kulje aina käsi kädessä. Tuhatkahdeksansataaluku oli edeltävää vuosisataa vanhoillisempi, sosialisti vaikuttaa sata vuotta sitten käydyissä salonkikeskusteluissa radikaalilta mutta ehkä hieman raikkaammalta kuin Neuvostoliiton ja sen sortin sosialistit. Ja mikä feministi E.M. Forsterista paljastuukaan! Hänen miespuolinen sankarinsa toivoo tasa-arvoista naista.

"Minä olen pohjimmiltani samanlainen raakimus. Halu hallita naista on hyvin syvällä, ja miesten ja naisten on yhdessä taisteltava sitä vastaan ennen kuin he voivat astua paratiisiin. Mutta minä todella rakastan teitä - varmasti enemmän kuin hän." George mietti hetken. "Niin, paremmin kuin hän. Minä haluan teidän pitävän omat ajatuksenne, silloinkin kun pidän teitä sylissäni."

Nyt on vuosi 1958 ja minua on alkanut askarruttaa, mitä sen henkilöt ovat puuhailleet kuluneina vuosikymmeninä.

Hotelli Firenzeen sisältyy erikoinen, kirjailijan vuonna 1958 kirjoittama Näköala vailla huonetta, liite, jossa hän kertoo päähenkilöiden loppuelämistä. Lukijana en kaivannut sitä, mutta onhan sekin osoitus kirjailijan kekseliäästä mielikuvituksesta. George Emerson jatkaa idealistin polullaan, ensimmäinen maailmansota kuorii hänestä pasifistin. Georgesta tuli oitis aseistakieltäytyjä.

E.M. Forster: Hotelli Firenzessä
A Room With a View, 1978, suomentanut Hanna-Liisa Timonen
Gummerus, 1986, 249 s

torstai 22. syyskuuta 2022

Arttu Tuominen: Vaiettu


Pientä vaihtelua toi tämäkin dekkari lukuelämääni, jossa ne ovat lajityyppinä harvemmin lukemiani. Arttu Tuomisen Vaiettu mainittiin kiittävässä lehtiarviossa. Kirjan luettuani voin yhtyä kehuihin. Tässä on taas rikosromaani, joka on sekä kirjallisesti eli kieleltään ja henkilökuvaukseltaan taidokas että jännittävän juonenkehittelyn myötä virkistävä lukukokemus. Vuonna 2021 julkaistu romaani on yllättävästi ja valitettavasti myös ajankohtainen. Valitettavasti siinä mielessä, että sen henkilöhistoria vie sodan keskelle Ukrainaan vuonna 1941. Dnepropetrovsk ja Dnipro, aiemmin useimmille tuntemattomat ukrainalaiset paikannimet ovat ehtineet tulla tutuiksi Ukrainan sodan uutisista. 

Enää ei tarjottu Dnipron matkailumainoksia. Ukrainassa oli edelleen käynnissä sota hallituksen joukkojen ja separatistien välillä. Paloviita hämmästyi, kuinka nopeasti oli unohtanut asian. Ensin sota oli ollut kaikissa uutisissa, sitten siitä ei enää puhuttu. Ruumiit Ukrainan kaupunkien kaduilla eivät riittäneet uutiseksi Suomessa, mutta Kim Kardashianin uusi käsilaukkumallisto kyllä.

Porilaiset poliisit Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman ja muut joutuvat tositoimiin, kun hoivakodissa asustava 97-vuotias sotaveteraani Albert Kangasharju, entinen kenkäkauppias, sittemmin pankinjohtaja, yritetään murhata aivan luottohoitaja Inkerin silmien edessä, iltaisella rutiinilenkillä. Myöhemmin tapahtuu toisaalla Kangasharjun ikätoverin sieppaus kodistaan syrjäisellä merenranta-alueella. Klaus Halmisen sieppaaja onnistuu hirttämään.

Kangasharjun menneisyydestä paljastuu toinenkin murhayritys. Joku on erehtynyt henkilöstä, oli lopputulemana. Kangasharju on hoitajansa ja sukunsa, lapsenlastensa rakastama kiltti vanhus, lämmin ja huumorintajuinen. Kuka voi haluta murhata, hirttovälineet mukanaan, noin iäkkään ihmisen, joka muutenkin on kohta poistumassa tästä elämästä? 

Prologista alkaen tarina kulkee kahdessa aikatasossa, vuoden 1941 Helsingin keväässä, myöhemmin Ukrainassa ja nykyhetkessä, vuoden 2019 porilaisten poliisien tutkinnassa. Aikatasot vaihtelevat selkeästi vuosiluvuin ja etenevät omaa tahtiaan. Koska molemmat osiot on kerrottu vetävästi, ei ole pelkoa jännitteen katoamisesta. Päin vastoin ne täydentävät toisiaan onnistuneella tavalla. 

Porilaispoliisin arki työssä näyttää sujuvalta, virheitä tapahtuu, mutta kinkkiset tilanteet opettavat poliisit armollisiksi ainakin toisilleen. Sen sijaan monella on kotiarjessa enemmän kuin tarpeeksi sietämistä, on parisuhteen hyytymistä, äidin alkoholismia, sietämätöntä appea, vieraan houkutusta. Eli ihmiset näyttävät inhimillisiltä, vikoineen kaikkineen, matalamielisine ajatuksineenkin. 

Kaikilla on myös historiansa. Menneisyyteen ja muistoihin liittyvät Vaietussa suomalaisten vapaaehtoisten SS-miesten lähtö Saksaan vuonna 1941, josta Mauno Jokipii on kirjoittanut Panttipataljoona -nimisen teoksen, josta mainitaan sen kritiikki: suomalaisten aseveljeyttä natsi-Saksan rinnalla on siloteltu. Toisen maailmansodan veriset taistelut Ukrainan maaperällä nousevat lukiessa mieleen nykyisten uutisten peilikuvana. Suomalaiset hyökkäsivät silloisen Neuvostoliiton ukrainalaiskyliin saksalaisten joukoissa, kokonaisia kyliä tuhoten.

Sodan kammottavat tapahtumat  nähdään kertomuksessa 19-vuotiaan Albertin silmin. Hän toivoo palaavansa Helsinkiin tyttönsä luo, mutta SS-pataljoonan kovikset alkavat pikkuhiljaa tehdä hänessä tuhojaan siitä pehmeimmästä kohdasta alkaen. Siitä huolimatta hänen persoonansa vaikuttaa kaiken kauheuden keskellä inhimilliseltä. Lopullinen kuva hänestä on ristiriitainen enkä saanut kaikkia palasia oikein sopimaan. Sodan helvetilliset tapahtumat lienevät riittävä selitys sille, ettei ihminen niistä entiselleen selviä.

Onko kosto kauheuksista oikeutettua? Onko satavuotias vanhus rangaistuksensa ansainnut, yhtä kovan kuin 70 vuotta sitten tuomionsa saaneet?  Entisten natsien ja sotarikollisten myöhempiä aikoja on valaistu useissa dokumenteissa ja kirjoissa, esimerkiksi Eric Vuillard Päiväkäskyssä ja Norman Ohler Soluttautujissa.

Sotaveteraanin murha ja toisen murhayritys linkittyy tutkintavaiheessaan hiljalleen kansainväliseen toimijaan, ulkovaltoihin. Porin poliisissa aletaan nähdä asian siirtyvän luontevasti Supon alueelle. Paloviidalla on kuitenkin omat keinonsa, ovelat. Kun sotaromaani Vaietussa kohtaa dekkarin ja tarinat yhtyvät, kohtalon kellot kumisevat ja draama kiristyy siinä vaiheessa hyytäväksi. Vuosikymmeniä kestäneet naamiot on riisuttu.

Arttu Tuominen: Vaiettu
WSOY, 2021, 402 s

torstai 15. syyskuuta 2022

Emmy Abrahamson: Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske

Kansi Nils Olsson, OINK

Aika epätoivoinen alkuasetelma suhteelle: Julia, nuori ruotsalainen, Berlitz-koulun englannin opettaja istuu wieniläisen puiston penkillä. Hänen seuraansa tuppautuu koditon pummi, ilman kenkiä, likaisine varpaineen. Mies ei tule puskista vaan ihan tietystä puskasta Wienin Stadtparkissa. Vastoin kaikkia oletuksia nainen rakastuu saman tien, hän jopa mielellään suutelisi miestä ellei vahva lemu tyrmäisi aietta alkuunsa. En ole koskaan varmaan lukenut näin romanttista, hauskaa, yllätyksellistä ja samalla freesillä tavalla viisasta ja herkkää kertomusta - joka siis on tosikertomus! Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske on autofiktiota.

Jag lyckas med det jag aldrig gjorde med Matthias: jag blir Bens professor Higgins och han min Eliza Doolittle.

Itse romanssi on uskomaton, epäsovinnainen ja hullu, mutta Emmy Abrahamson ei kunnostaudu vain uskalluksellaan. Hän on tarkkakatseinen ihmisten, persoonallisuuksien ja ihmissuhteiden kuvaaja, itseironinen kuin Bridget Jones. Paitsi että hänen Juliansa on hauskempi, ehkä hieman kunnianhimoisempikin. Sillä Julia ei ole vain englannin ope, hän elättelee haaveita kirjailijuudesta. Kaiken lisäksi hän asuu kaksi kerrosta ylempänä samassa talossa kuin Elfriede Jelinek, kirjallisuuden nobelisti. Julia jo sommittelee heidän ensimmäisiä kirjallisia keskustelujaan päässään. Sinne pulpahtelee muitakin tarinoita, joita hän mielessään hahmottelee esikoisteokseensa ennen kuin huomaa, että idea olikin jo Goldingin käyttämä Kärpästen herrassa, Kingin Hohdossa, Mobergin Maastamuuttajissa etc. 

Under all smuts är Ben verkligen en av de vackraste männen jag träffat och med en häpnadsväckande självsäkerhet, stolthet och glädje.

Pummi, koditon (uteliggare, suomessa ei taida olla yhtä kuvaavaa nimitystä - puskabunkkari?) ja opettaja ovat tietenkin epäuskottava pari, vaikka Juliassa ilmeneekin kriittistä asennetta normeihin ja porvarillisiin menestyksen mittareihin. Hän on kuitenkin järjestyksen ihminen, joka kokee suurta mielenrauhaa esimerkiksi lomakkeita täyttäessään tai vastatessaan markkinointitutkimuksiin. Julia saa varautua ystävien kauhistuneisiin kommentteihin.

Kuitenkaan ei vain rakkaustarina kanna kertomusta, vaikka siitä muodostuukin sen liekehtivä runko. Yhtä mielenkiintoisia ja hersyäviä ovat Julian kokemukset Wienin Berlitzkoulussa, kirjavan oppilasaineksen ja moninaisen opettajaporukan keskellä. Sinkkunaista saa seurata Wienin öisten sivukatujen baareihin tai nettideitille aatelisen miehen kanssa, jonka hän nimeää Påsköhuvudiksi, koska tämä muistuttaa Pääsiäissaaren kivipatsaita. Myös Berlitz-toimiston henkilökunta ja kaikkien vihaama Dagmar, sen pomo saa oman kuvauksensa.

I lärarrummet går ryktet om att Dagmar blir sexuellt upphetsad av kontorsmaterial och Mike hävdar att han såg henne smeka en röd Bic-penna en gång på ett sätt som bara kändes fel.

Koska tämäkään rakkaus ei ole mikään mutkaton baana kohti taivaita, vaan kahden vastakkaisista maailmoista tulevan ihmisen kohtaaminen, siitä tulee seikkailu. Ben on lähes kaksimetrinen 24-vuotias Kanadasta maailmalle lähtenyt kulkuri, joka juo isoja määriä alkoholia kestääkseen öisen kylmyyden, siis alkoholisti elämäntapansa kauttakin. Hän on työläiskotinsa peruja kouluttamaton ja sitä myötä vailla suurempia suunnitelmia. Hänen kaverinsa Wienissä käyvät lentokentällä tietyllä roskiksella, jossa löytyy hyvää tavaraa niiltä, jotka ovat joutuneet siitä ennen turvatarkastusta luopumaan. Julia on tietyssä vaiheessa uutta suhdetta niin onnellinen, että alkaa jo suunnitella online deittipalvelua kolmikymppisten naisten ja asunnottomien välille. Det David saknar i tänder kompenserar han mer än väl med sin förmåga att dricka kylvätska.

Kivuliasta on tällaisenkin parin löytää yhteistä arvopohjaa ja arjen tapaa olla, vaikka alku on tulenpalavaa. Ensin on oltava piittaamatta ystävien neuvoista ennen kuin omat epäilykset ottavat kunnolla tulta ja kaikki näyttää palavan poroksi. Vain miestä vihannut kissa kehrää tyytyväisenä.

Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske hurmasi. Toivon että Emmy Abrahamsonin kirjailijanura jatkuu, vaikka hän onkin jo kirjoittanut ulos ehkäpä dramaattisimman tarinan omasta elämästään. Kipinöivä huumorin pilke ja rakkaustarina eivät peitä sitä, että kirjailijalla on syvällistä sanottavaa. Kirjailija on hauska ja älykäs. Elämämme Tinder-aikakausi on hyvin mekaanista ja epäromanttista, hän sanoo Hesarin haastattelussa, josta kirjan bongasin. Hän myös kieltää sen, mikä jokaisen ulkopuolisen mieleen tulee, että vain entinen pummi olisi hyötynyt suhteesta. Kirjailija sanoo hyötyneensä tapaamisesta paljon, paitsi rakkaudessa koko elämänasenteessa. - Ei mikään ihme, että kirjasta on tekeillä elokuva.

Emmy Abrahamson: Hur man förälskar sig i en man som bor i en buske
Albert Bonniers Förlag, Stockholm, 2016, 217 s


sunnuntai 11. syyskuuta 2022

Patrick Radden Keefe: Älä sano mitään. Tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista

Kannen kuva: L'Europeo RCS/PH. Stefano Archetti
Kannen suunnittelu: Oliver Munday (kuvassa Dolours Price)

Kollektiivinen silmien ummistaminen on teema, joka kiinnostaa minua journalistina erityisen paljon: millaisia tarinoita yhteisöt kertovat itselleen selviytyäkseen traagisista tai yhtenäisyyttä murentavista tapahtumista. Minua alkoi kiehtoa ajatus siitä, että entisten taistelijoitten henkilökohtaisista muistelmista koostuva arkisto saattoi olla niin räjähdysherkkä: mikä noissa tarinoissa oli niin uhkaavaa nykypäivänä?

Tässä taas yksi esimerkki toimittajataustaisen kirjoittajan laaja-alaisesta lahjakkuudesta. Patrick Radden Keefe kirjoittaa eräästä Euroopan lähihistorian kipeimmistä konflikteista trillerimäisen teoksen, joka yksityiskohdissaan, kieleltään ja tyyliltään on kuin romaani. Vaikka Älä sano mitään listaa noin sata sivua viitteitä ja on siis erityisen tarkasti dokumentoitu, valokuvinkin, se on lukuelämyksenä vetävä ja koskettava tietoteos. Pohjois-Irlannin konfliktia se tutkii siihen osallisten ihmisten kautta, piirtäen henkilöistään psykologisesti syvällisiä luonnekuvia. Mikä saa nuoret ihmiset radikalisoitumaan ja tottumaan tappamiseen? Mitä tapahtuu kun saman kaupungin asukkaat jakautuvat yhä jyrkemmin omiin yhteisöihinsä? Millaisia jälkiä väkivallan teot jättävät sekä tekijöihin että yhteisöön? 

Terävä kirjoittaja ei anna yksinkertaisia vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin, mutta valaisee kiinnostavia yksityiskohtia ja taustoittaa tapahtumia huolellisesti. Sen lisäksi Keefellä näyttää olevan sherlockholmes-tyyppistä sitkeyttä ja uteliaisuutta kaivaa esille vaikeasti löydettävää tietoa. Rohkeutta myös, koska konfliktin osapuolten menetelmät eivät häviä mafiaorganisaatioiden vastaaville. Vaikka kauheimmista tapahtumista on kulunut vuosikymmeniä, kadonneiden vaietut ja selvittämättömät kohtalot kytevät edelleen yhteisössä. Etelä-Afrikan totuuskomissioon Nelson Mandelan aikana viitataan, mutta Pohjois-Irlannissa menneet rikokset on salattu eivätkä brititkään ole olleet innokkaita selvittämään konfliktin tapahtumia; rikoksia tekivät kaikki osapuolet.

Kymmenlapsisen perheen yksinhuoltajaäiti siepataan lapsikatraan keskeltä eräänä joulukuun päivänä 1972 Belfastissa. Jean McConville katoaa lopullisesti. Perhettä on jo sitä ennen karsastettu naapurustossa. He eivät kelpaa katolisille eivätkä sen paremmin protestanteillekaan. Jean on protestantti kun taas hänen äkillisesti menehtynyt miehensä on katolinen. He ovat köyhiä ihmisiä, jotka haluaisivat elää omaa elämäänsä, mutta tuossa vaiheessa katolisten IRA oli jo jakautunut kahtia ja protestanttien lojalisteille tuli pysyvää tukea Thatcherin ajan brittiarmeijasta. Väkivalta kasvoi silmittömäksi, konflikti muuttui sisällissodaksi. McConvillen lapset näkevät, että naapurit ovat mukana äidin sieppauksessa. Lasten muistissa äidin kuva haalistuu, mutta he tulevat kaikki muistamaan että hänen vaatteissaan oli aina vaippahakaneula, koska jollakin lapsista oli aina nappi irti tai muuta tarvetta hakaneulalle. Lapsille koittivat ankeat ajat munkkien pitämissä orpokodeissa, joissa ruumiillinen kurittaminen ja hyväksikäyttö oli tavallista. 

Konfliktin juuret ovat kaukana brittien ja irlantilaisten yhteisessä historiassa, jolloin uskontokunta ilmaisi selvimmin puolen, vastakkain ovat katoliset tasavaltalaiset ja brittimieliset lojalistit, protestantit. Avainhenkilöiden fanaattisuus oli kasvanut molemmin puolin. Kuusikymmenluvulla protestanttien Oranialaisveljeskunta järjesti marssejaan katolisten perheiden kotien ohi, nokkamiehenään tulikivenkatkuisia puheita pitävä pappi Ian Paisley, joka nuuski katuosoitteita, missä paavin miehiä vielä asui ja jotka oli karkotettava alueelta. Katoliset pitivät alussa brittiarmeijaa pelastajinaan ennen kuin huomasivat heidän tulleen Ulsterin kuninkaallisen poliisin vahvistukseksi. 

Väkivalta kiihtyi 70-luvulla ja siinä vaiheessa IRAn joukoissa nousivat taistelutahtonsa ja ehdottomuutensa takia maineeseen (hyvään ja huonoon) Pricen sisarukset Dolours ja Marian, joiden edesottamuksia kirjassa seurataan tarkasti. He olivat vasta alle parikymppisiä, mutta jo perheensä kautta Irlannin yhtenäisyydelle vihkiytyneitä ja myös ajan vasemmistolaisen trendin mukaisesti viehättyneitä muistakin "vallankumouksellisista", kuten Che Guevarasta. Dolours Price osallistui sieppauksiin ja pommi-iskuun Lontoossa. Hän joutui myöhemmin siskonsa kanssa vankilaan, jossa he aloittivat pitkän nälkälakon. Heitä pakkosyötettiin kun kuoleman vaara alkoi olla ilmeinen. Tästä kokemuksesta Dolours ei selvinnyt koskaan, hänelle kehittyi anoreksia.

IRA:n rinnalla toimi Gerry Adamsin alaisuudessa poliittinen puolue Sinn Féin, joka kirjan perusteella näyttää toimineen Adamsille kätevänä peiteorganisaationa, jonka ansiosta hän ei koskaan myöntänyt kuuluneensa IRA:an. Kaikille sen "likaisen työn" tekijöille oli selvää että hän johti organisaatiota ja määräsi monet sieppaukset ja murhat. Adams on esimerkillisesti noudattanut periaatetta "älä sano mitään". Hän on kieltänyt kuulusteluissa edes olevansa se joka on. Keefe ruotii tätäkin yksityiskohtaa Adamsin persoonallisuutta analysoidessaan. Adamsin veli syyllistyi oman lapsensa hyväksikäyttöön, raiskaukseen. Kirjan mukaan Adams oppi perheessään ummistamaan silmänsä.

He vievät tehtaisiin pommeja ja pitävät sitten meteliä työttömyydestä. - - - He ryöstävät postitoimistoja niin että ihmiset eivät saa tukirahojaan, ja sitten he saarnaavat siitä miten köyhiä pitää puolustaa. - - - On selvää, mikä heidän strategiansa oikeasti on ja mihin he pyrkivät, hän sanoi. Antaa sotilaallisen siiven synnyttää niin paljon tyytymättömyyttä ja puutetta kuin mahdollista, mitä suurempi työttömyys, sen parempi. Sitten poliittinen siipi voi lypsää hyötyä ihmisten tyytymättömyydestä.

Näin sanaili maltillisen katolilaisväestön sankari John Hume. Skismoja syntyi monien välillä. Yhdysvaltain suurelta irlantilaisväestöltä tuli tukea, mutta myös vaatimuksia jatkaa veristä sotaa, kun vaatijat itse olivat turvassa Atlantin takana.

Kirjassa vilisee traagisia "sankareita", kaunaisia sotureita, psykopaattitappajia, ovelia juonittelijoita kuin parhaimmassa Shakespearen draamassa. Kirjailijan tavoite selvittää Jean McConnellyn murha liittyy läheisesti ns Belfast projektiin, jossa pyrittiin dokumentoimaan tätä Pohjois-Irlannin väkivaltaista historiaa. Haastateltavia saatiin sillä lupauksella, että tiedot julkistettaisiin vasta näiden kuoltua. Dokumentit oli määrä säilyttää Boston Collegen John J. Burnsin kirjastossa. Siellä on Yhdysvaltain laajin Irlannin politiikkaa ja kulttuuria käsittelevä kokoelma alkaen vuodesta 1863. Projektin salaus epäonnistui kuitenkin ja siitä vuodettiin tietoja ennenaikaisesti. 

Dolours Price meni naimisiin näyttelijä Stephen Rean kanssa, joka esiintyi mm elokuvassa Crying game. Kirjan harvoja humoristisia kohtia on kuvaus Dublinissa esitetystä mustasta komediasta. Siinä isäksi tullut lojalisti näkee vauvansa piirteissä Gerry Adamsin. Hän valittaa asiasta kaverille: Uskon että Gerry Adams on naamioitunut vastasyntyneeksi vauvaksi ja onnistunut ujuttautumaan perheeni kotiin. - Se on juuri hänen tapaistaan, vastaa toinen.

Lopussa kirjailija huomauttaa, että olisi ironista jos Brexit toisi tahattomasti mukanaan Irlannin yhdistymisen. Tavoite, jossa kolmen vuosikymmenen verenvuodatuksella ja noin 3.500 hengen menetyksellä ei ole onnistuttu.

Mutta se murhamysteeri! Siihen kirjailija sitkeällä työllä löytää uskottavan vastauksen ja sitähän ei pidä tässä paljastaa. Kirja on valittu New York Timesin Book Review'n listalle 10 best books 2019.

Patrick Radden Keefe: Älä sano mitään. Tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista
Say Nothing: A True Story of Murder and Memory in Northern Ireland, 2019, suomentanut Maija Heikinheimo
Gummerus, 2022, 551 s

 

perjantai 2. syyskuuta 2022

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani


Harvoin näkee sellaista kerronnan iloa, jota Elizabeth Gilbert suorastaan pulppuaa. Hän maalaa uskomattomia maisemia, aikoja ja paikkoja, vaivattoman oloisesti. Tämä kokonainen maailmani kuljettaa lukijaa 1800-luvun alun lontoolaisesta kasvitieteellisestä puutarhasta James Cookin maailmanmatkojen kautta Pennsylvanian Philadelphiaan, sieltä pitkällisten meripurjehdusten jälkeen Tahitin vehreään sammalluolaan ja päätyy lopulta Amsterdamiin. Kaiken lisäksi hän ei vain hahmottele henkilöitään, Almaa, Prudencea, Henryä, Hannekea, Ambrosea jne vaan kaikista piirtyy vahva kuva erityisinä persoonallisuuksina, joiden sielun maisemia, haavoittuvuuksia, vahvuuksia, iloja ja pettymyksiä sekä keskinäisiä suhteita hän kuvaa yhtä paneutuneesti kuin sammaltutkija mikroskoopin kautta erottuvaa rakennetta. Joten kyllä kelpaa lukijan matkata mukana. Pitkäveteistä ei ole, juonen käänteet ja monenlaiset intohimot pitävät valppaana ja uteliaana seuraavasta käänteestä.

Viime vuosina kaunokirjallisuudessa autofiktiot ja niiden jälkeen biofiktiot ovat yleistyneet, joten aika nopeasti tulee mieleen tarkistaa, pohjautuvatko näin huolellisesti piirretyt henkilökuvat ja tapahtumat oikeisiin henkilöihin. Mutta ei. Gilbert on kerännyt monialaista tietoa, historiallista ja luonnontieteellistä, mutta henkilöt ja tapahtumat ovat puhdasta fiktiota. Esikuvia kasvitieteilijänaisista löytyy useita, se olikin naisille sallittu tieteenala. Gilbertin luomassa maailmassa meidän yhteisen maapallomme ihanuudet saavat kuitenkin viehkon ylitsepursuavan kuvauksen kaikissa sateenkaaren väreissä, meriä ja mantereita ylittävän luonnontieteilijän katseen kautta.

Kolmas lukemissani romaaneissa parin vuoden aikana tapaamani Alma, Alma Whittaker on nimittäin aikuisella iällä kasvitieteilijä, joka on erityisen paneutunut sammaltutkija eli bryologi, joka tutkii kasveja ja niiden taksonomiaa. Hän on kolho iso nainen, jolla on kuvankaunis adoptoitu pikkusisko. Eikä aina käy niin kuin haaveillaan. On hauskaa lukea historiallista romaania, joka on kirjoitettu tässä ajassa eikä päähenkilö ole mikään silkoinen romanttinen sankaritar vaan rakastamansa miehen perään kuolaava himokas nainen. Salaa tietenkin, eihän muu ollut mahdollista tuona aikana, liekö vieläkään. Onneksi sammalet tempaavat hänet aina vaikeista ihmissuhteista mättäilleen.

Kirja on kasvanut kohtuullisen massiiviseksi, koska se paneutuu perin pohjin henkilöihinsä, historiasta siihen hetkeen, jolloin he ilmaantuvat tarinaan. Alman isän Henryn polku käy köyhästä ja näpistelevästä pojanklopista Lontoon kasvitieteilijöiden apurina mahtavaksi maanomistajaksi ja puutarha-alan yrittäjäksi Philadelphiaan. Tulppaanisipuleita salakuljetetaan, vanilja ja kiniini odottavat kehittymistään. Alma on isänsä hengenheimolainen ja saa tältä vahvat eväät itselliseksi tutkijanaiseksi, mutta ei kovin salonkikelpoisia käytöstapoja. Eikä neuvoja rakkauselämälleen, mutta jälkiviisautta siitäkin. 

Myös ajankuvaa romaani tarjoaa runsain mitoin, sekä orjuuden vastaisesta taistelusta - abolitionismi - ja naisen asemasta Yhdysvalloissa että tahitilaisten tavoista, omintakeisista rituaaleista, joissa lähetyssaarnaajien opeista on otettu paikallisia miellyttävät osat ja vaikkapa Amsterdamin katukuvasta 1800-luvun puolivälissä. 

Tämä kokonainen maailmani, The Signature of all Things törmäyttää päähenkilönsä sekä rakastumisensa että oppineisuutensa kautta kahteen erilaiseen maailman- ja ihmiskäsitykseen. Toinen on kristillisen maailmankatsomuksen selitys jokin korkeampi voima kaiken takana ja toinen Alman - ja Charles Darwinin - luonnontieteellinen näkemys. Ambrose oli mies, joka näki enkeleitä orkideoissa ja joka oli aikanaan uskonut olevansa enkeli itsekin - Vanhoilla päivillään Alma nimittäin kilvoittelee oman evoluutioteoriansa puolesta ei enempää eikä vähempää kuin itsensä Darwinin kanssa, salassa taas. Sen minkä Darwin jättää sanomatta, Alma haluaisi selvittää ennen kuin huomaa että voi peeveli, onpas juonikas tuo Darwin!

En ole koskaan kokenut tarvetta keksiä maailmaa tämän maailman rajojen tuolle puolen, sillä tämä maailma on ania vaikuttanut minusta aivan riittävän suurelta ja kauniilta. Olen vain ihmetellyt, miksi se ei ole sitä muille: mikä tarve heillä on unelmoida uusista ja ihmeellisistä ulottuvuksista tai haluta elää jossakin muualla, tämän maailmamme ulkopuolella...mutta eihän se minun asiani ole. Kai me kaikki vain olemme erilaisia. Minä en ole koskaan halunnut mitään muuta kuin ymmärtää tätä maailmaa.

Romaanin on suomentanut Taina Helkamo, kiitos ja kumarrus! Loistavaa, harvinaisen virheetöntä ja sulavaa kieltä, ei edes painovirheitä!

Elizabeth Gilbert: Tämä kokonainen maailmani
The Signature of All Things, 2013, suomentanut Taina Helkamo
Gummerus, 2022, 575 s



lauantai 27. elokuuta 2022

Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta. Lajien välisen yhteiselon historia.

Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka

Tiina Raevaara, kuten moni suomalaisista nykykirjailijoista, on minulle uusi kirjailijatuttavuus, vaikka hän on jo kirjoittanut ison kasan teoksia. Koiran evoluutiostakin hän on kirjoittanut jo aikaisemmin. Tämän teoksen nimi on hyvä, kattavasti se kertoo juuri noista asioista: kirjailijan omasta erityisyyden, ulkopuolisuudenkin tunteesta, koirasta henkilökohtaisen rakkauden ja ystävyyden kohteena ja molempien lajien yhteiselosta ja evoluutiosta. Kirja kertoo myös kirjailijan masennuksesta ja uupumuksesta, joiden selättämisessä koiralla on tärkeä rooli. Tosin masennus on myös saanut alkunsa tai pahentunut yhden koiran kuolemasta. Miksi ihmisen seura uuvuttaa, mutta koiran seurassa olo on levollinen?

Raevaara pohtii omaa henkilökohtaista tarvettaan eläinyhteyteen, jonka hän kokee erityisen painavaksi. Se saa hänet jopa ihmettelemään, mikä ihminen semmoinen on, jolle eläimen seura on ihmistä läheisempi, mutta samalla hän tutkijana näkee siinä selittäviä - ja rauhoittaviakin - yhteyksiä evoluutioon.

Olen yksilö, jossa korostuu eräs ihmiskunnan selviytymisen kannalta merkityksellinen ominaisuus: tarve eläinyhteyteen. 

Vähän samaan tyyliin kuin Nina Burton kirjassaan Elämän ohuet seinät Raevaara lomittaa tutkijan tietämystään omiin kokemuksiinsa perheensä ja koiriensa kanssa ja seuraa Almaa ja Ossia, sääksiä joiden pesimispuuhia Suomessa on seurattu netti-tvn välityksellä. Tunnelmassa on kuitenkin selvä ero. Siinä missä Burton puuhastelee hyväntuulisena mökillään Raevaara kantaa huolta ja ahdistusta, josta hän syyttää liiallista empatiaansa. Liiallista siinä mielessä, että siitä on jo haittaa arjessa.

Valottaessaan koiran ja muiden eläinten yhteiselämää ihmisen kanssa, eläinten domestikaatiota kesymmiksi, lauhkeammiksi ja siirtymistä keräily- ja metsästystaloudesta maanviljelykseen viitataan myös Yuval Noah Hararin Sapiens-teokseen, jonka kanssa löytyy samoja ajatuskulkuja sen tuhovaikutuksista luonnolle, ihmisen terveydelle ja lopulta hierarkioiden syntymiseen ihmisten välillä. Raevaara näkee myös kristinuskon luomisopin ja sen käsityksen ihmisestä luonnon kaitsijana muokanneen länsimaisen kulttuurin luontoa tuhoavaksi.

Ylimalkaan kirjassa kyseenalaistetaan vahvasti ihmisen ylivoimaisuus muiden lajien yläpuolella ja myös ihmisten yleisiä käsityksiä mm eläinten älykkyydestä tai tietoisuudesta. Moni asia näyttäisi menevän vain huonompaan suuntaan, mutta kirjailija yrittää nähdä toivoa ihmisen kulttuurin muutoksessa. 

Filosofi Descartes varasti muunlajisilta eläimiltä sielun, mutta moni muu filosofi on tuonut sen niille takaisin.

Näistä muista hän mainitsee esimerkkinä Jacques Derridan, joka on hänen laillaan pohtinut toislajisen eläimen katsetta. Derridan teos Eläin joka siis olen oli saanut alkunsa hetkestä, jolloin Derrida huomasi olevansa alasti kissan edessä ja häpeävänsä sitä. Tämä toi minullekin mieleen vastaavan muiston: kuljin töistä kotiin puiston poikki. Penkillä istui ihminen ja vieressä ihmisen koira. Molemmat silmäilivät minua kauempaa, mutta muistan miettineeni kuinka hassua oli tulla koiran arvioimaksi. Tai ainakin mietin, mitä se silloin ajatteli.

Minä luin kirjan nykyisin koirattomana ihmisenä, joka olen erityisen innostunut koirista ja muista eläimista ja niiden tuomasta ilosta elämään, niiden olemassaolon oikeudesta. Minäkin olen huolissani eläinten vähenevästä elintilasta täällä ylivoimaisen ihmisen planeetalla. Olen sitä myös itsekkäistä syistä; ihminen näyttää syöksevän itsensäkin tuhon partaalle muita lajeja sukupuuttoon ajaessaan. Ehkä, toivottavasti meillä on aikaa siihenkin korjausliikkeeseen.

Tiina Raevaara: Minä, koira ja ihmiskunta. Lajien välisen yhteiselon historia.
Like, 2022, 316 s