torstai 23. kesäkuuta 2022

Maria Mustranta: Äidin tehtävä

 


Mihin ikinä lapsi päätyykään, hän vetää sinne vanhempansa, todetaan Äidin tehtävässä. Pätee tosin myös toisinpäin, kun vihjataan nimenomaan pimeneviin näkymiin, kriiseihin. Aika riippuvaisia molemmat osapuolet ovat toisistaan, ellei sitten yhteys  katkea kokonaan. 

Yksinhuoltaja Laura on saanut poikansa Pyryn vankila-aikanaan. Mistä syystä hänet on vangittu, se ei selviä kovinkaan nopeasti. Menneisyyden rikos muhii sekin osana nopeasti koukuttavaa pahaenteistä tunnelmaa. Lisää saman sävyisiä aineksia Lauran elämään kasaa hänen nyt noin 10-vuotias poikansa. Pyryllä on vihanhallinta-ongelmia, kuten nykyään sanotaan. Hän saa raivokohtauksia ja aiheuttaa vakavia läheltä piti-tilanteita, joita Laura joutuu setvimään koulun, kuraattorin ja psykiatrinkin kanssa. Laura on muutoin jo ns selvillä vesillä, niukkuus on toki vuokralla asuvan yksinhuoltajan arjessa vallitseva tila, Pyryn isältä elatusapumaksut saapuvat ajallaan. 

Pyryn uusi ystävä Rafael tulee erittäin varakkaasta poliitikkoperheestä ja on Lauralle tervetullut ja huojentava pelastus: hän on huolestunut sekä poikansa käytöksestä että sen tuomasta yksinäisyydestä. Rafaelin äidistä Mirellasta tulee Lauralle vahva tuki ja itsevarman, pärjäävän naisen malli. Poikien touhut eivät kuitenkaan vaikuta kääntyvän hallitumpaan suuntaan, päin vastoin. Siinä missä Laura on täynnä ahdistusta ja pelkoa poikansa jatkuvasti masinoimien kaoottisten tilanteiden edessä, Mirella kopistelee paikalle koroissaan ja antaa opettajien kuulla kunniansa, puolustaessaan poikaansa tiikeriemon lailla. Laura yrittää ottaa opikseen. Mirella ei niin vain suostu nielemään opettajien moitteita pojan käytöksestä silloinkaan, kun lapsi ilmiselvästi on syypää. Niin olen Rafaelin äiti, en Rafael. Voin antaa hänen puhelinnumeronsa.

Tarina kasaa sujuvasti jännitteitä ja uhkakuvia, joiden häijyistä tunnelmista alkuun nousee mieleen Lionel Shriverin Poikani Kevin, kauhukertomus mielenterveydeltään vinksahtaneesta pojasta. Toinen romaani, joka tuli mieleen varakkaan perheen pojan moraalivajauksesta on Herman Kochin Illallinen. Poikien touhut sysäävät liikkeelle tapahtumaketjun, jonka seurauksena Lauran nuoruuden syyllisyydentunto kasvattaa uusia kerroksia. 

Kahden perheen välinen suhde tiivistyy. Useat kosteat juhlat ja runsas alkoholin käyttö vievät heidät lähes yhteiselämään, jossa Mirella rahoittaa anteliaasti köyhän yksihuoltajaperheen tarpeita.  Italian lomallekin lähdetään. Pieniä eroottisia latauksia nousee niinkin läheisissä suhteissa.

Romaani käsittelee kiinnostavasti vanhemman rajanvetoja: kuinka pitkälle lasta voi ja kannattaa suojella? Missä kohtaa pitää lakata joustamasta ja vaatia lasta vastuuseen? Myös varakkaan Mirellan ja vuokralla asuvan Lauran riippuvuussuhdetta ja epätodennäköistä ystävyyttä valaistaan uskottavasti. Naiset on kuvattu sävykkäästi.

Lauseeni saivat minut varmasti vaikuttamaan avuttomalta, mutta en välittänyt. Ylivoimaisten ihmisten seurassa kävi joskus niin. Ettei yrittänyt edes kurottaa kohti samaa, vaan nojautui entistä painavammin omaan vaillinaisuuteensa.

Pojat sen sijaan on hieman ohuemmin hahmoteltu. Heissä näkyy vanhempien yhteiskunnallinen status: varakkaan perheen poika näyttää kasvavan kovan pintakiillon alla vailla vähäisintäkään empatiaa kuin osoituksena vanhempien liiallisesta kantokyvystä. Loppua kohden jännite hieman löystyy, kun suhteita ja ilmiöitä enemmän selitetään kuin näytetään. Kertoja Laura vaihtuu lopussa Pyryksi, joka kuulostaa siinä vaiheessa hieman liikaa äidiltään.

Vetävästi kirjoitettu romaani leikkaa monia ajankohtaisia ja olennaisia teemoja vanhemmuudesta, koulusta, kasvatuksesta ja yhteiskunnallisen aseman vaikutuksesta ihmissuhteisiin ja toimintatapoihin. 

Maria Mustranta: Äidin tehtävä
WSOY, 2022, 285 s

sunnuntai 19. kesäkuuta 2022

Hej igen Prins Eugen!

Pandemiatauon jälkeen tein taas perinteeksi muodostuneen kesäretken Tukholmaan. Retken tärkein päämäärä on säännöllisesti Prins Eugens Waldemarsudde, koska se on sopivalla kävelyetäisyydellä Stadsgårdenilta, jonne Viking Linen laivat rantautuvat. Lisäksi reitti Tukholman paraatimaisemissa, pitkin kauniita rantoja, ohi komeiden rakennusrivien, vanhojen puiden ja puutarhojen, iloisten turistien ja retkeilijöiden joukossa tuo ihanan tunteen vakaasta ja onnellisesta elämästä, vaikka taivaalle nousi tuonakin päivänä uhkaavia pilvimuodostelmia.

Ruotsissa kaikki on aina hieman fiinimpää, jopa ravintolaterassien kukkaistutukset pursuavat yltäkylläisissä väreissä. Tosin Berzeliin puistossa tuli vastaan mies, joka raahasi ilmeisesti kaikkea maallista omaisuuttaan möykkymäisessä muodostelmassa, pyörillä, joista etummaiset olivat kuluneet vinoiksi. Mutta kuulimmeko häneltä puuskahduksen saatana....? Ehkä kuulimme väärin.



Matkalla Waldemarsuddeen ylitämme sillan, jonka jälkeen tulee museo- ja huvipuistoalue: Abba- museo, Gröna Lund kirkuvine lapsineen, Skansen. Joukossa on musta/kultakupolinen museo, jota aina kutsun Nationalmuseetiksi, kunnes huomaan että se onkin Nordiska museet. 

Waldemarsuddenissä on näytteillä yllättäen taiteilijoita, joista olen lukenut Elin Danielson-Gambogin elämäkerrassa. Nimittäin Ahvenanmaalla toimineen suomalaisen Måland-taitelijakollektiivin jäsenten maalauksia. Näyttelyssä siitä käytetään nimitystä Önningeby-kollektivet. Maalaukset ovat hyvin perinteisiä. Ei tullut niitä nyt kuvattua.

Sen sijaan yläkerrassa oli Ann Wolfin lasivaluveistoksia ja hiilipiirroksia. Varsinkin veistokset tekivät vaikutuksen hienoissa väreissään ja muodoissaan.


Tässäkin taidemuseossa kannattaa nauttia myös ikkunoista avautuvista maisemista.









Päiväkävely Tukholmassa on antoisa mutta uuvuttava. Hötorgetilta kannattaa ostaa turkkilaisia kirsikoita. Alkuperää ei tällä kertaa näytetty, sattuneesta syystä. Kirsikat ovat syyttömiä Erdoganin peliin, ja erityisen herkullisia. Lopuksi on löydettävä ruokapaikka, josta ei enää tarvitse köpötellä pitkää matkaa laivalle. Sellainen on parinsadan metrin päässä laivasta, Fotografiskan yläkerran bistro. Viehättävä paikka, josta avautuvat näkymät yli merenlahden.


Moni on huomannut, ettei meillä kohta enää saa tilattua ravintolassa suomeksi. Samanaikaisesti ruotsalainen Ikea myy Hemma-, Strömstad, Hemnes etc huonekalujaan noilla nimillä missä vain. Olen pitänyt sitä näyttönä ruotsalaisten terveestä itsetunnosta oman kielensä suhteen. Olikin yllätys, että täälläkin löytyi tarjoilijoita, jotka eivät puhuneet ruotsia. Ehkä kyse on Ruotsissakin pandemian aiheuttamasta ravintola-alan työvoimavajauksesta.

Purjehdimme kotiin Vikingin uusimmalla Glory-laivalla, joka on todella tyylikäs. Kuusenvihreää mattoa ja messingin värisiä kaiteita (ei tullut siitä näköjään kuvaa), valtavia maisemaikkunoita. Parasta on hiljainen ja tasainen käynti. Siinä mielessä matka on kuin purjehtimista. Ei enää koneiden jyskytystä.



tiistai 14. kesäkuuta 2022

Charles Simic: Maailma ei lopu

Matemaattisiksi yhtälöiksi kirjoitettuja kummitustarinoita. Pikku Emily liitutaulun edessä on todella peloissaan. X:t näyttävät öiseltä hautausmaalta. Opettaja haluaa, että hän sohisi niitä liidunpätkällä. Kaikki lapset pidättävät henkeään. Valkoinen liitu kirskahtaa kerran plus- ja miinusmerkkien seassa, sitten on jälleen hiljaista. 

                            Kannen kuva: Augustus F. Sherman, serbianromaniperhe Ellis Islandilla 1905,
 New York Public Library

Proosaruno kuulosti todella lupaavalta, sopiva sekoitus runon vapautta ja proosan jäntevyyttä, ajattelin. Täytyy myöntää, että suurin osa Charles Simicin proosarunoista liikkuu enimmäkseen surrealismin ja absurdin puolella eikä kovinkaan usein sellaisessa kokemusperäisessä näkymässä, josta saan lukijana kiinni. Ajoittain sentään. Yllä siteerattu kuvaus Pikku Emilystä on selkeä, hautausmaan kauhu kouriintuntuva. Kuvaelmat, pätkityt proosatekstit ovat äkillisistä nyrjähdyksistä huolimatta - tai niiden takia - hauskoja ja virtaavia, kelluvia, pyörteisiä, muotoaan muuttavia. Ehkä ne ovat myös jotenkin leikillisempiä kuin runorunot, ainakin sillä vähäisellä kokemuksella mikä minulla runoudesta on. 

Minä tietenkin huvittelin. Kaikki runoilijat tekevät taikoja. Proosarunossa jäniksen vetäiseminen ulos hatusta on yksi ensisijaisimmista yllykkeistä. - Näin kirjoittaa runoilija kiinnostavassa esseessään kirjan lopussa. Proosarunot ovat niin mielikuvituksellisia ja lennokkaita, että monen kohdalla tuli nikoteltua ja loksahtanut leuka piti sulkea ennen sukeltamista seuraavaan pyörteeseen. Siksikin oli miellyttävää asettua paikoilleen ja lukea hänen rauhallista, mutta henkevää analyysiään proosarunon olemuksesta.

Charle Simic on entisen Jugoslavian Belgradissa vuonna 1938 syntynyt serbialais-amerikkalainen runoilija. Hänen elämänkokemuksensa risteilevät hurjina näkyinä koulusta, kodin kellarista, sodan näkymistä: mudasta ja valkeista koivuista, New Yorkin kattojen päältä näkymään harmaan meren rannalla, jossa aallot huuhtovat satavuotiaan  posliininuken päätä. Tekisi mieli tuntea sen tarina. 

Kivi on peili, joka toimii heikonlaisesti. Siinä ei ole kuin sumeutta. Sen sumeutta vai omaasi, kuka voisi sanoa? Hiljaisuuden keskellä sydämesi kuulostaa mustalta sirkalta.

Simic muutti Yhdysvaltoihin, Chicagoon jo 15-vuotiaana ja siksi muistot lapsuuden kuvista ovat sittenkin ohuempia, ja hän tuntuu sisäistäneen amerikkalaisen suurkaupungin urbaanin tunnelman sitäkin vahvemmin, varsinkin sittemmin New Yorkin. Hän mainitsee esikuvikseen Emily Dickensonin ja venäläisen Daniil Harmsin, jonka tekstinäyte Sinisestä vihkosta n:o 10 on otettu mukaan näytteenä heitä yhdistävästä: välttyminen kaikilta luokitteluilta. Esikuvista välittämättä hän mainitsee lohduttavasti pienten runoilijoiden ajan olevan tulossa, niiden joiden maine ei koskaan kantaudu lähisukulaisia kauemmas...

Maailma ei lopu palkittiin runouden Pulitzerilla vuonna 1990. Se herätti närkästystä kriitikoissa, joiden mukaan se ei täyttänyt runouden määritelmää. Jotenkin sopii kuvaan, että Simic heittää siihen sihisevään rovioon lisää bensaa kertomalla, ettei koskaan istunut alas kirjoittamaan proosarunoa vaan on löytänyt vuosien varrella kirjaamistaan fragmenteista ja monenlaisista muistiinpanoista tämän villisti kukkivan proosarunokedon.

Ne näyttävät proosalta ja käyttäytyvät kuin runot, koska vastoin kaikkea todennäköisyyttä niistä muodostuu kärpäsloukkuja mielikuvituksellemme.

Charles Simic: Maailma ei lopu
The World Doesn't End, 1990, suomentanut Aki Salmela
Ntamo, 2021, 91 s


perjantai 10. kesäkuuta 2022

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät



Viime vuoden kirjallisuuden Nobelin voittaja, Tansanian Sansibarissa syntynyt, nykyisin Englannissa asuva yliopiston professori Abdulrazak Gurnah kertoo Loppuelämät-romaanissaan oman synnyinseutunsa historiaa noin 50 vuoden ajalta. Muutaman keskushenkilön kokemukset kuljettavat tarinaa, jossa jotkut polut risteävät, jotkut kulkevat toisistaan tietäen koskaan kohtaamatta. Kertojan ääni on selkeä ja rauhallinen, vaikka aika ja seutu on täynnä sotaisia eurooppalaisia, ensin saksalaisia, myöhemmin brittejä, jotka jatkavat kolonialistisia pyrkimyksiä täälläkin, Itä-Afrikan rannikkoseuduilla, nykyisen Tansanian ja Kenian alueilla.

Afrikkalaisia ei kuvata vain vääryyden ja väkivallan uhreina. Nuoret Hamza ja Afiya, konttoristi, kirjuri Khalifa Asha -vaimoineen, tukkukauppias Nassor Biashara ja hänen yrityksensä monet työntekijät ja hanslankarit - he kaikki ovat ennen kaikkea sitkeitä ja elämänhaluisia, yksilöitä - kuka hiljainen ja pohdiskeleva, kuka äänekäs ja räväkkä, kuka sarkastinen, kuka sovinnainen, kuka harras uskovainen.

Sisarukset Ilyas ja Afiya kadottavat toisensa jo lapsina, menetettyään köyhät vanhempansa. Isoveli Ilyas karkaa omille teilleen ja pestautuu saksalaisten armeijaan, Schutztruppeen sisaren joutuessa etäisten sukulaisten lapsikatraan joukon jatkoksi, kaikkien huonosti kohtelemaksi. Sieltä veli pelastaa hänet kerran mutta katoaa taas. Toisaalla seurataan nuoren miehen, myös ilman vanhempiaan kasvavan Hamzan polkua samoissa sotajoukoissa mutta muualla, käskytettävänä, simputettuna. 

Sota näyttää köyhille afrikkalaisille valinnalta, joka on tehtävä. Jonkun joukoissa on aina marssittava, tapettava tai tultava tapetuksi. Se ei ole sen kummempaa, se on elossa pysymistä. Saksalaisilla on keinonsa saada afrikkalaiset polttamaan toistensa kyliä, tappamaan karjan, saada väki pelkäämään askareita, Saksan värväämiä paikallistaistelijoita.

Heidän kertoessaan rehvakkaita tarinoitaan ja marssiessaan suurta vuorta ympäröivien sadekatveisten tasankojen halki he eivät vielä tienneet, että joutuisivat taistelemaan vuosikausia soilla ja vuorilla, metsissä ja ruohoaroilla kaatosateessa ja kuivuuden keskellä, lahtaamaan ja päätymään lahdatuksi, ja asialla olisivat heille tuntemattomien kansojen armeijat...

Aluksi rauhallinen ja selostava tyyli vaikuttaa jotenkin vanhahtavalta ja monotoniselta kuvaukselta, kuin Välskärin kertomukset, mutta kun henkilöhistoriaa on hiljalleen tuotu lähemmäs ja kehykset tarinalle hahmottuvat, sen eleetön poljento vie mukanaan, sen henkilöhahmot alkavat kasvattaa kerroksia, vivahteita, persoonia. Samoin kuin esimerkiksi zimbabwelaisella Petina Gappahilla, tekstissä vilahtelee swahilin kielisiä ilmauksia, joita ei aina ole tulkattu. Ne kuitenkin selviävät yhteydestä (ja löytyvät googlesta), joten ne toimivat oikeastaan pikanttina paikallisvärinä, tai kuin tuoksuna afrikkalaisesta puusta.

Loppuelämät kattaa yhden sukupolven matkan ja kuvaa myös erään nuoren rakkauden puhkeamisen ja täyttymisen. Se tapahtuu mutkattomasti ja luonnollisesti, siitä huolimatta että yhteisö on muslimeja. Tässä lienee luettavissa niitä harvoja etuja mitä köyhyydessä ja orpoudessa voi olla: ei ole vahvaa sukua päättämässä nuoren parin valinnoista heidän puolestaan. Ja se jolla on asiaan sanottavaa, sattuukin olemaan hieman kompleksisempi tyyppi, päältä äreä, pohjimmiltaan sympaattinen.

Rasismi näyttäytyy paitsi Saksan ja Britannian siirtomaavallan kuolinkouristuksissa myös hienovaraisemmin, kuten saksalaisen lähetysaseman pastorin asenteissa. Tämä seutu on merkityksetön inhimillisten pyrintöjen ja saavutusten valossa. Vaikka ihmiskunnan historiasta repisi tämän sivun pois, se ei muuttaisi mitään. Joten kirkko siunaa täälläkin kaiken sen julmuuden mitä sotajoukot mukanaan tuovat. Hamza on oppinut varovaiseksi ja hiljaiseksi, mutta saksalaisten joukossa hän oppii lukemaan Schilleriä, vaikka pastori onkin vakuuttunut että se ylittäisi hänen käsityskykynsä.

Saksalaisten siirtomaataistelua, ennen natsismia, Loppuelämät kuvaa Tuntemattoman sotilaan tyylisesti, värikkäiden upseerikuvausten kautta, esikuntien kasvavan turhautumisen lisääntyessä, askareiden ja palkkasotilaiden karatessa, armeijan muuttuessa rääsyläisten rupusakiksi. Oberleutnant häipyy omiin mielenmaisemiinsa, Feldwebelin hermo kiristyy. Taustalla äiti Afrikka hengittää, kaatosateet vyöryvät, hyeenat haukahtelevat.

Saksalaisten vetäydyttyä itäisestä Afrikasta paikallinen väestö saa vihdoin alkaa rakentaa omaa elämäänsä. Ennen itsenäistymistä, brittien siirtomaakautena silloisessa Tanganjikassa elämä oli jo kohentunut, kunnes toinen maailmansota taas alkaa tuoda myrskypilviä taivaalle. Afiyan kadonnut veli Iliyas ja hänen etsintänsä maailmalta, saksalaisten joukoista tuo romaanin loppuun vielä yhden yllättävän kohtalon. Hitlerin Saksassa ei riitä, että on marssinut heidän joukoissaan. Aina yksinvaltiaalle löytyy myös syy perustella uusi hyökkäyssota. Hitlerillä oli suunnitelmissa saada Afrikan siirtomaatkin vielä takaisin. Se suunnitelma ei toteutunut.

Romaani tuo hienosti historiaa eläväksi, kuten on meilläkin sukupolvesta toiseen luetut Täällä Pohjantähden alla tai Tuntematon sotilas osoittaneet. Loppuelämissä sota vaikuttaa kaikkeen, mutta etualalla ovat tavalliset ihmiset, joiden on elettävä elämäänsä eteenpäin siitä huolimatta. Taustasta huolimatta kirja ei masenna, sitkeys ja elämänhalu palkitaan.

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät
Afterlives, 2020, suomentanut Einari Aaltonen
Tammi, 2022, 339 s

maanantai 6. kesäkuuta 2022

Täydellinen koiruus - ¡Ay, mi perro!

 


Hola! Espanjanvinttikoira Ishtar tässä ikuistettuna ja kehystettynä isoäidinaikaiseen peiliin. Maalauksen mallina on toiminut Hesarin toukokuun kuukausiliitteen koirakuva. Lehdessä oli juttu pelastetuista koirista, joita kutsutaan rescue-koiriksi, kun ne saavat kodin. Valokuvaaja Heidi Strengell oli ottanut sielukkaat valokuvat eri maista peräisin olevista, salolaisen Heli Mäenpään luota kodin saaneista koirista. Niiden siihenastinen elämä huonosti kohdeltuina tuntuu näkyvän katseista ja pään asennoista. 

Tällaisia koiria näkee matkoilla etelän maissa varsinkin. Azoreilla meidän retkiporukkaamme seurasi oppaan Rontiksi nimeämä koira. Sillä oli oikea etujalka lyhentynyt sen jäätyä auton alle, mutta näppärästi se hyppeli pitkin polkuja. Retken päätepisteessä, laaksossa vesiputouksen lähellä odotti palkinto: retkieväistä jääneet patonginpalat se keräsi vuorotellen jokaiselta turistilta. 

Olin kymmeniä vuosia sitten ystävättäreni kanssa Kreikan Kossilla viikon matkalla. Yhtenä iltana vuokrasimme polkupyörät ja teimme iltaisen baarikierroksen. Kun sitten palasimme hotellille kikatellen halki melko hiljaisen kaupungin, perässämme juoksi neljä, ei miestä, vaan koiraa. Pääsiskö saatille, niiden terhakkaat silhuetit tuntuivat kysyvän, kun avasimme ulkokäytävältä ovemme mutta koirat seisoskelivat vielä yhtenä rivinä käytävän päässä.

Taiteellisen inspiraationi herätti tämä valppaasti eri suuntiin silmäilevä Ishtar. Galgoja kohdellaan artikkelin mukaan Espanjassa huonosti, pidetään nälässä, koska ajatellaan sen  tekevän niistä ahneempia metsästäjiä. Huonot ajat ovat nyt tällä charmikkaalla yksilöllä taakse jäänyttä elämää. Tätä arvokasta tyyppiä kun aamulla herättyä silmäilee, päivä alkaa hyvin.

Vaikka omintakeisen näköinen galgo onkin ns rotukoira tarkkoine määrittelyineen, jutussa muut ovat sekarotuisia. Kaikki suloisia yksilöitä omine piirteineen. Meillä oli aikoinaan mäyräkoira Dora, jonka olen ikuistanut tänne blogiinkin. Siitä huolimatta en arvosta koiranäyttelyiden rotuvalioita sen enempää kuin sekarotuisia koiria, eikä olisi tullut mieleen pyöräyttää meidän karvaturriamme mittailevien tuomareiden katseen alla. Rasistista touhua kuonon- ja hännänmittaamisineen.

Koirat ovat monella tapaa kuin me ihmiset, niistä saa huonolla kohtelulla kasvatettua hirviöitä. Ystävällisessä kodissa koirat ovat maailman sulokkaimpia otuksia, vähäisestäkin iloisia hännän heiluttajia.

Oikea koiran ylistyslaulu on andalusialaisen flamencolaulajan Niña de Antequeran Ay Mi Perro,jonka löysin vuosia sitten Pedro Almodóvarin elokuvien musiikin kokoelmalta. Täynnä intohimoa!

torstai 2. kesäkuuta 2022

Hanna Weselius: Alma!


Kirjasta jäävä muistikuva, jälkimaku elää omaa elämäänsä. Mielikuva voi vahvistua tai laimentua, ihan niin kuin henkilöllä voi olla hiljaista karismaa, joka kasvaa tuttavuudessa ajan myötä.  Hanna Weseliuksen Sateenkaariportaat on mielessäni jykevöitynyt sitten yli vuoden takaisen lukemisen. Luultavasti se johtuu omintakeisesta kerronnasta, semmoisesta lokerointia välttelevästä kurittomuudesta. Siksi kirjaston hyllyltä huutava Alma! kiinnitti huomioni. Se on Hanna Weseliuksen esikoisteos. 

Käsialan tunnistan. Valokuvallisia kaupunkinäkymiä, kohtauksia lähiössä, kollaaseja ryhmittyy yllättäviin muodostelmiin. Rajoja ei ole, Weseliusta ei pysäytä mikään, hän liihottelee vapaasti yöllisestä Helsingistä Nigerian yöhön, jossa asemiehet sieppaavat tyttöjä, Välimeren aaltoihin, pakolaisten kumiveneeseen. Alma Mahler, kuuluisan säveltäjän vaimo on mystisen tarkkailijan puhuteltavana vaihtuvissa ikävaiheissaan ja kaupungeissaan, Wienistä New Yorkiin. 

Helsingissä tavataan lakimies. (Lakimies on lakimies eikä lakinainen, sukupuolestaan huolimatta. Vain miehinen ammattitermi löytyy.), hänen maahanmuuttajapoika-rakastajansa, yksinhuoltajataiteilija, juorulehtien viihdetanssijan raadeltu some-elämä, viihdetanssijan yllättävä anonyymi puolustaja ja tämän hämärän rajamailla tasapainotteleva sisar.

Kaikessa on vahva naisnäkökulma ja feministinen solidaarisuus soi taustalla, vaikka kätketyllä Alman katselijalla on vaikeuksia niellä Alman ratkaisuja ja ajan hengen mukaisia ratkaisuja, mukaanlukien Alman hatut. Tarkkailija alkaa pikkuhiljaa muotoutua. Hän on Alman elämästä innostunut ja kommentoi tämän edesottamuksia miesten ja hattujen keskellä ronskisti, välillä kiukusta raskaasti kiroillen, nykyhetkestä. 

Lakimies syynää elatusmaksuista tappelevaa pariskuntaa ja miettii Mahlereiden työnjakoa, naisten mykkyyttä ja sietää sitä yhtä vähän kuin Gustav Mahlerin päätelmää muusikkovaimonsa säveltämisestä. Se ei muutenkaan sovi aviossa olevalle naiselle. Mutta Alman seuraaja ei lakkaa rohkaisemasta tätä, myös säveltämiseen - ja muuhun oman tien löytämiseen.

Kuva: Wikipedia
  Wien 1909. KAS! ALMA ON kuin onkin jättänyt pikku Annan keittiöpiian   hoivattavaksi ja purjehtinut kermakakkuhameessaan läpi kaupungin.

 Tarkkailija on Almalle julma ja ruma suustaan, sillä Alma Mahler sotkeutui   miehiin, moniin. Senkin puuterivippa on sentään aika lievää.

  Rakkaus ja rakastamisen vaikeus, sen romantiikan kuvien vastainen verinen        taistelutanner on Alman! ytimessä. Se kai tahtoo sanoa, että nainen voi saada      enemmän uskaltamalla. Ei sekään ole yksiselitteistä, sillä Weselius ei ole mikään tendenssikirjailija, kaukana siitä. Eniten hän on notkean kielen taituri, tunnelmien ja impressioiden maalari.


Kuten Olavi Uusivirtaa siteerataan romaanin takaliepeessä, kaikesta muodostuu unenomainen pienoismaailma. Maailman kuva on ekspressionistinen, täynnä valoja, varjoja ja tuoksuja, se on valokuvaajan ja maalarin luomus. Elämää sen kaikissa muodoissa se rakastaa. Sitä mehevöittää paikoitellen pippurinen huumori. Monia valokuvia, syötettyjä kuvia maailmasta se kyseenalaistaa. Kuka tahansa tietää, että länsimainen lukija ei pysähdy sellaisen kuvan ääreen jossa näkyy tummia ihmisiä joukkiona, josta ei voi tunnistaa mitään päähenkilöä. 

Sateenkaaren värejä tässäkin maalataan. Alman historia romaanissa nostaa valoon, paitsi vanhat ja tunkkaiset asenteet myös entisten aikojen tunnelmia, joita vielä vahvistavat Heinen runojen säkeet, erään Alman rakastetun, taitelija Oskar Kokoschkan kirjesitaatit ja hänestä kuoleman jälkeen tehty satiirinen runoelma. Se on Alman seuraajaa erityisesti kiukuttanut, tuo miesten taputtelema jälkiAlma, makea sacherkakkuseni!

Näin jälkikäteen ja Wikipedian y.m. kautta asiaa pikaisesti silmäiltyäni: olipa naisella mielenkiintoinen elämä! Alma, olet elänyt! Ja ovatpa asiat ainakin Euroopassa aika paljon myös parantuneet, vaikka maailma on edelleen kesken, kaikki on aina kesken.

Alma! on voittanut Kirjan vuosi 2015-kirjoituskilpailun ja saanut Helsingin Sanomien esikoiskirjailijapalkinnon vuonna 2016.

Hanna Weselius: Alma!
WSOY, 2016, 210 s


perjantai 27. toukokuuta 2022

Maria Maunsbach: Bara ha roligt



För om det är något jag verkligen vill, så är det att vara kär. Och vara ihop med någon.

Enteellisesti Bara ha roligt lähtee liikkeelle Malmön keskustan vanhasta vesitornista, joka kaupunkilaisten puheessa tunnetaan nimellä Kuken. Sen lähellä Lydia tuntee olonsa kotoisaksi.

Onpa hauskaa mummoikäisenä lukea alle kolmekymppisen malmölaisnaisen elämästä, arjesta ja juhlasta ja varsinkin rakkauselämästä, vielä kun Maria Maunsbach kirjoittaa vetävällä ja rennolla tyylillä, suoraan ja ronskisti. Jotenkin myös omituista, että löysin niinkin paljon yhteisiä tunnelmia omiin 60-luvun lopun seikkailuihin Tukholman kesässä. Tosin olin noin 10 vuotta nuorempi, kakara, naiivi ja kokematon. Mutta sama nälkä uusille kokemuksille ja rakastumiselle. Tuli myös mieleen toinen ruotsalaisen nuoren naisen arkea ja ahdistusta kuvaava teos, Moa Romanovan Alltid fucka upp. Molemmissa päähenkilön itsetutkiskelussa on vahvasti mukana tämän ajan perusrakenteet, puhelin, some ja Tinder, deittailu.

Lydia tapaa Johanneksen arkeaan vahvasti rytmittävien bileiden jälkimainingeissa. Johannes on lähes kymmenen vuotta vanhempi arkkitehtiopiskelija, 4-vuotiaan Gretan sinkkuisä. Lydia tekee työtä kaupungin virastossa tiedottajana - se näyttää hoituvan vasemmalla kädellä eikä työ tuota sressiä. Sen sijaan työpaikallakin on paljon ystäviä, jotka ovat hyvin perillä hänen vaihtuvista suhteistaan ja tavastaan heittäytyä viipymättä intiimisuhteisiin. Bileissäkin vilahtelee entisiä KK tyyppejä (knullkompis, panokaveri?). Johanneksenkin kanssa ollaan naimassa heti ensikohtaamisella. Sillä seksi on Lydialle hänen vahvuutensa, sillä hän on osoittanut arvonsa. Hän haluaa miellyttää ja noudattaa toisen toiveita. Lyda on suomeksi totella, joten Lydia nimenä sopii hänelle, joustavalle ja sopeutuvalle naiselle.

I den här frysdisken finns stora påsar med is, om man ska ha fest, säger Johannes.

Ei luulisi, että mies joka ensi tapaamisella syö kaurahiutaleita sokerin kanssa, pitää leivänpaahdinta lattialla ja innostuu esittelemään lähikauppansa pakastealtaita, saisi Lydian miettimään vakavaa parisuhdetta juuri tämän miehen kanssa. Nuori nainen on kuitenkin ehtinyt harrastaa villiä ja vapaata elämää vaihtuvine seksikumppaneineen niin kauan, että hän näyttää olevan valmis taipumaan monenlaiseen henkiseen akrobatiaan saadakseen hyväksyntää  juuri Johannekselta, itsekeskeiseltä ja omiin sääntöihinsä tiukasti pitäytyvältä mieheltä.

Vakituinen seurustelusuhde on se, mikä puuttuu. Hän ei halua olla se, jonka kanssa voi Bara ha roligt.  Hän haluaa käydä Johanneksen kanssa käsi kädessä Ikeassa, istua bussissa vierekkäin ja uskoa, että rakkaus on ainakin tulossa, jos ei vielä ihan siltä tuntuisikaan. Tillsammans på Ikea, va, viskar han och kysser mig på kinden. Hit ska vi åka många gånger i framtiden

Jokainen yhteinen kohtaaminen näyttää vaivalloiselta. Bara ha roligt hersyttää näitä odotusten törmäyksiä riemastuttavaan tahtiin ja osuva dialogi näyttää kuinka mennään rytinällä päin seinää. Mikä saa naisparan jatkamaan ryömien aivan ääliömäisen tyypin kanssa? Se mikä lukijalle valkenee heti ensiaskeleilla, ei vain saavuta Lydiaa. Täydellinen lojaalius miehen tarpeille on parisuhteen hinta. Hiljaa mielessään hän protestoi, hymyillen, nyökytellen.

Lydia äheltää vimmatusti, alistuu, nöyrtyy, yliymmärtää, vaikka projekti näyttää tuhoon tuomitulta. Siinä ohessa on virkistävää lukea nuoren naisen arjen touhuista kotona ja keittiössä, aika kunnianhimoisesta kokkauksesta, Malmön kapakoista, ystävistä ja niistä bileistä. Kokkaaminen on todella Lydialla hallussa, joten ymmärtää että Johanneksen suunnittelema porsaankieli, joka sittemmin korvautuu harmaalla maksamuhennoksella ei ole mikään varsinainen viettelyateria.

Maunsbachilla on huumorintajua, kykyä näyttää tohelous onnistuneilla dialogeilla. Hetkittäin suuri kaipaus, suuren rakkauden metsästys tuo mukaan ripauksen haikeaa virettä. Lydia on kuin traaginen klovni, rehvakka ja naurava, mutta pinnan alla kyynelehtivä. 

Så är det ju med dem som man aldrig fick men ville ha. Det gör ont när de väljer någon annan. Inte för att man är kär fortfarande, men för att de överhuvudtaget har kapacitet att älska någon. Det vill man helst inte tänka på.

Mrs Karlsson johdatti minut tutustumaan Maria Maunsbachiin. Miellyttävä tuttavuus.

Maria Maunsbach: Bara ha roligt
Brombergs, 2018, 249 s

tiistai 24. toukokuuta 2022

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut

Kansi: Elina Warsta


Se mitä kaipaan on ulottumattomissa. Todennäköisimmin olisin äidin tavattuani yhtä viisas kuin ennenkin, tai tyhmempi, koska olisin voinut puhua äidin kanssa vain säästä.

Kestää jonkin aikaa ennen kuin Vigdis Hjorthin edellinen romaani, Perintötekijät lakkaa kummittelemasta taustalla. Sen verran vahvasti jo alkuasetelma sen palauttaa mieleen. Variaatioksi samasta teemasta suomentaja Katriina Huttunen sitä kuvaa. Äidin ja tyttären välillä polttelee Onko äiti kuollut -romaanissakin, jossa äiti välttelee yhä kiihkeämmin yhteyttä etsivää tytärtä.

Maailmalla menestynyt taiteilija Johanna palaa kuusikymppisenä Osloon 30 vuoden poissaolon jälkeen. Hän on jäänyt Yhdysvalloissa leskeksi, aikuinen poika on muuttanut Tanskaan. Johannan välit yli 80-vuotiaaseen äitiin ja pikkusiskoon Ruthiin ovat katkenneet vuosia sitten, isän kuoleman aikoihin. Isän hautajaisiin Johanna ei tullut ja se on ollut ratkaiseva tapahtuma äidille ja siskolle. Sitä ennenkin välit ovat tulehtuneet Johannan valinnoista ja irtiotosta, erosta vanhempien hyväksymästä aviopuolisosta ja uudesta avioliitosta vanhemman taideopettajan kanssa.

Nyt hän on taas kaupungissa, valmistamassa retrospektiivistä näyttelyään, mutta varsinkin ottaakseen yhteyttä äitiin. Se ei niin vain onnistu. Äiti ei vastaa puhelimeen eikä viesteihin, ei sähköpostiin eikä perinteisiin kirjeisiin. Siskolta tulee harvakseltaan kehotuksia jättää äiti rauhaan ja uhkauksia seurauksista, jos näin ei tapahdu. Taide on myös eräs lopullisista syistä välirikkoon: teokset Lapsi ja äiti 1 ja 2 oslolaisessa galleriassa osuvat pahasti äidin kuvaan itsestään. Kuva ei ole se, jonka äiti haluaisi näyttää, siitä huolimatta että tulkinta ei ole taiteilijatyttären tarkoittama.

Yhä tiukkenevassa pakkomielteessään saada yhteys äitiin Johanna turvautuu keinoihin, jotka saavat hänet näyttämään viisivuotiaalta. Hän vakoilee äitiään, milloin auton takaa, milloin äidin asuintalon takapihan pensaikkoon tekemästään piilosta. Seuraa autolla äidin kulkua kadulla, seuraa tätä kirkkoon ja isän haudalle jouluna. Johanna asuu vuokraamassaan mökissä lähistöllä, tuntureilla. Siellä hän seuraa syksyn vaihtumista talveksi. Vain komeasarvinen hirvi näkyy ainoana elollisena otuksena maisemassa ja tuo tarpeellista vaihtelua äidin kotikadulle.

Ulkoisesti ei romaanissa tämän väijymisen ohella tapahdu muuta, mutta päiväkirjanomaisessa intiimissä monologissa sitäkin enemmän. Äidin ja tyttären haavainen suhde ja sen historia palautuu Johannan muistikuvissa lapsuudesta nuoruuden välirikkoon. Alistunut ja uhriutuva äiti on Johannan itseymmärryksessä projisoinut oman avuttomuutensa Johannaan, jota on yrittänyt hallita lapsuudesta saakka, siinä onnistumatta. Siskon suhteen hän sen sijaan on onnistunut. 

Vanhenevaa naista kiusaa avoin haava, katkennut yhteys äitiin, tarve saada keskustella, ymmärtää, päästä edes jollain tavalla lähemmäs äitiä, josta on ollut aikoinaan niin riippuvainen. Muistoissa on läheisiä hetkiä äidin kanssa. Sellaisia, joissa he olivat kahden, Johanna piirtämässä, äiti ihailemassa piirrosta, nauramassa Johannan tavalle matkia ankaraa isoäitiä. Sillä isoäidin ankaruus on periytynyt perhettä hallitsevalle isälle, kaiken pahan juurisyylle. Äitikin osasi joskus heittäytyä, uskalsi kertoa näkemästään epätavallisesta isosta keltaisesta linnusta, osti kerran menolipun Yellowstoneen. 

Johanna lähestyy äitiä omalla tavallaan, sillä muuta tapaa ei enää äidin ja siskon rakentamalta muurilta löydy. Hauras äiti näyttää syyttömältä uhrilta, mutta Johanna ei hyväksy asetelmaa. Hän haluaa näyttää äidille, että alistuminen sovinnaisiin sääntöihin on ollut väärin, sillä on tehty lapselle vahinkoa. Äiti on myös kärsinyt, siitä todistavat valkoiset arvet käsivarressa, vaikka äiti ei ole niitä näyttänyt.

Ethän ole tehnyt mitään väärää? En uskonut että olin mutta en voinut olla varma. 

Äiti on Johannan silmissä väistänyt vanhemman vastuuta. Hän ei ole pitänyt tyttären puolta, hän ei ole uskaltanut. Sen tytär haluaa näkyviin. Kaikesta huolimatta hän etsii merkkejä siitä, että edelleen merkitsee jotain äidille. Eikö vihakin tarkoita ettei ole välinpitämätön? Tytär seuraa pakkomielteisesti äitiään, tutkii tämän roskapussia, kuvittelee äitinsä ja siskonsa rauhallista illanviettoa. Hän vakuuttaa itseään siitä, että äiti pysyttelee kaukana ja vaiti vain siskon painostuksesta. Ettei äiti ole häntä sittenkään kokonaan  hylännyt.

Tyttären yritys selvittää vaikeaa lapsuutta ja välirikkoa raastoi, paikoin sen jankutus puudutti, mutta oli myös tehokasta. Hylätyn tyttären pakkomielle muuttuu hiljalleen fyysiseksi tunteeksi. Johanna seuraa tunturimajansa ikkunasta hirveä, joka näyttää tulleen hulluksi hieroessaan isoja sarviaan oksiin yrittäessään kuoria niistä ylimääräistä nahkaa. Samaa työtä tytär tekee vapautuakseen äidin hylkäämisen kuonasta. 

Välirikot ja riidat ovat suvuissa tavallisia. Keskusteluun kehotetaan, mutta joskus ihmiset ovat niin kaukana toisistaan, että kaikki ovat onnellisempia arpeutuneine haavoineen kuin "keskustellen". Tämä entinen perhe näyttää sellaiselta. Pettymys siitä, ettei äitiä enää ole sellaisena kuin parhaissa muistoissa, kirvelee. Äidistä jäävät vain säännöt vaatteiden liottamisesta, spagetin kypsyydestä ja muutama lattea sanonta. Synkkää yksinpuhelua Vigdis Hjorth kirjoittaa pettämättömällä tyylillä.

Vigdis Hjorth: Onko äiti kuollut
Er mor død, 2020, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 367 s

tiistai 17. toukokuuta 2022

Åsa Larsson: Musta polku


Arkiksi kutsutaan pientä jalasmökkiä, jonka tapaisia voi nähdä esimerkiksi Tornionjärven jäällä talvisaikaan. Kevättalvella 2005 Abiskon kylässä, Kiirunan kunnassa Pohjois-Ruotsissa sellaisesta mökistä lähtee Musta polku Åsa Larssonin rikosromaanissa, joka on kolmas osa 6-osaista Rebecka Martinsson-sarjaa. 

Vanhat tutut, pahoin edellisessä keississä kolhittu Rebecka toipumassa synnyinseudullaan sekä kiirunalaiset rikoskomisariot, riuskaotteinen Anna-Maria Mella ja hänen jäyhä kollegansa Sven-Erik Stålnacke tavataan entisissä talvisissa maisemissa. Jalasmökistä yhteys kytkeytyy jo suureen maailmaan. Pohjois-Ruotsin tunturimaisemissa on nimittäin myös ison rahan edustushuviloita. Musta polku seuraa rahan liikkeitä melkein kuin MOT:n toimittaja Panaman papereita. Ei Panamaan, vaan Afrikkaan, Ugandan koko maailmaa ja pahimpia gangstereita houkuttaviin kaivoksiin.

Pilkkijä löytää arkista murhatun naisen. Rikostutkimuksista paljastuu yhteys Kallis Mining-nimiseen yritykseen ja sen kaivosyhtiöön Northern Explore Abhen, jossa pääomiaan on kerryttänyt Mauri Kallis ja hänen siivellään entinen kauppakorkeakoulun opiskelukaveri, sittemmin täysipäiväisesti hummaileva rikkaan perheen vesa Diddi Wattrang ja tämän sisko, filmitähden glamouria mutta myös älyä omaava Inna Wattrang, juristi joka taitavana verkostoitujana hankkii yritykselle rahoitusta ja sijoittajia. Mauri Kallis käyttäytyy kuin ovelimmat mafiosot, ei pröystäile näkyvästi, sen saavat hoitaa kimallukseen tottuneet yhtiökumppanit. Arkista löytynyt murhan uhri on Inna. 

Alkuasetelmasta ei itse rikostutkimus pääse kovin vikkelästi liikkeelle. Koko rikastunut poppoo, sivu sivulta kasvavine sidosryhmineen käydään juurta jaksain läpi. Mauri on lapsuudessa kovia kokenut hahmo, jonka kunnianhimo ja nälkä ei uuden alun jälkeen laannu. Varakas sisaruspari Diddi ja Inna on melko kaavamainen kuva syntymässä perityn elintason huonoista puolista. Diddin päihteinen elämäntapa vie alennustilaan, saavuttamaton, miehiä vaihtava Inna on ikuisesti levoton. Oma lukunsa on Maurin siskopuoli, taiteellinen Ester, jolla on erityinen selvänäkökyky. Hän on kuin maaginen Lapin noita, joka näkee tulevia tapahtumia, kantaen mielenterveydeltään järkkyneen taiteilijaäitinsä perimää. Varakkailla miehillä on kauniit ja hyvin puetut, mutta laiminlyödyt vaimot. Lisää nimiä ja muistoja tippuu välähdyksinä vastaan, milloin unissa, milloin kenenkin herätessä humalastaan. Mauri häärää hovinsa keskipisteenä ja yrittää estää huonompaan jamaan päätynyttä Diddiä häiritsemästä bisneksiään. Inna on ollut aina kaikkien miesten mielessä.

Kalliksen upeasta Reglan kartanosta, jossa bisneseliitti vaihtuvine vieraineen ja henkilökuntineen majailee, palataan kodikkaan Anna-Maria Mellan sänkyyn, jossa ihana aviomies piereskelee unissaan, mutta pienen Gustavin tuoksuviin hiuksiin voi upottaa nenänsä. Anna-Marian luonteenlaatu ja elämäntapa edustaa edelleen hyvää, rehellistä ja oikeaa elämää, vastakohtana degeneroituneelle rahaeliitille. Hän on kursailematon ja hoitaa hommansa. Sillä sen hän ja kollega, sekä varsinkin taas avuksi tuleva Rebecka Martinsson osaavat. Rebecka on toipumassa pitkästä traumastaan, mutta itsellekin julkilausumaton ihastuminen esimieheen, kaukana Tukholman asianajotoimistossa työskentelevään Månsiin ei vain ota laantuakseen. Vain unissaan Rebecka sallii itselleen intohimoiset kohtaamiset.

Täytyy ilmeisesti pitää pieni tauko Åsa Larssonista, koska Musta polku ei missään vaiheessa napannut kunnolla. Henkilöitä, heidän välisiä kytköksiään, suhteita ja muistoja tuli vastaan tiheään tahtiin, mutta heitä oli liikaa ja niin he jäivät etäisiksi. Vaikutti, että kirjailija oli itsekin kiinnostuneempi kirjavasta kavalkadista henkilöhahmoja ja heidän historiastaan kuin varsinaisesta rikostutkimuksesta, joka kutistui kuin pieneksi juonteeksi, joka sitten oli kaivettava esille unohduksista.

Kertomus etenee pitkälle ennen kuin polku aika äkillisesti avautuu isoksi baanaksi, jossa ollaankin jo Ugandan presidentin ja kenraalin välisessä mittelössä, korruptioineen ja aseineen. Loppuun, liian myöhään, saadaankin sitten kunnon rytäkkä, jossa on tarjolla iso annos epäuskottavuutta. Kuten Sudentaipaleessa, tähänkin on Esterin hahmossa upotettu maaginen yliluonnollinen osuus, joka minulle maistui keinotekoiselta. 

Åsa Larsson: Musta polku
Svart stig, 2006, suomentanut Katriina Savolainen
Otava, 2007, 367 s


lauantai 14. toukokuuta 2022

Frank Furu, Linda Bondestam: Ni är inte min mamma


Ni är inte min mamma (julkaistu myös suomeksi nimellä Mutta te ette ole äiti) on mahtavasti toteutettu kuvakirja jokaiselle yksin vieraaseen maahan saapuvalle pakolaislapselle. Sellaiselle kuin esikouluikäinen Aysha. Tekstiä on vähän, mutta oleelliset tuntemukset on sitäkin osuvammin sanoitettu. Tuntemukset erilaisuudesta, ulkopuolisuudesta, äidin ja kodin ikävästä. Kuinka lapsen mieli sanattoman ja eleettömän pinnan alla raivoaa ja etsii ulospääsyä avuttomuuden ja eksymisen tilasta.

 


Vieraassa kodissa asiat ovat järjestyksessä, ihmiset haluavat hyvää, mutta mikään ei ole oikeasti mitään. Eivät vieraiden ymmärtämiset ja yritykset olla kiinnostuneita.  



Aysha haluaisi välillä vain nukkua ja herätä anjeron tuoksuun. (Se on ilmeisesti somalialainen aamiaisruoka, jotain pannukakkua muistuttavaa.) Muistot kotoa ovat värikkäitä, uudessa maassa värejä ei ole. Eikä varsinkaan kukaan ole äiti. 





Kirjassa on onnistuneesti ja selkeästi käsitelty lapsen kohtaamia tilanteita, hyvää tarkoittavia ihmisiä, jotka eivät silti koskaan voi täyttää onttoa paikkaa lapsen sydämessä. Aysha yrittää löytää tavan olla vieraiden ihmisten lähellä, hyväksyä heidät siinä. Håll om mig och lova. Lova att jag får vara med min mamma.

Kuinka monella yksin saapuneella pakolaislapsella äiti on vielä elossa? Ei ehkä kovin monella.

Teos on pietarsaarelaisen Frank Furun esikoisteos, hän on työskennellyt yksin tulleiden pakolaisten kanssa. Helsinkiläisen Linda Bondestamin kuvat välittävät ihailtavan pelkistetysti tunnelman erilaisissa arjen ympäristöissä, Suomen katukuvasta afrikkalaiseen maisemaan, vähän saman tyyppisesti kuin Hesarin Matti Pikkujämsä osuu kohteeseen. Niissä on tarkkaa havainnointia, oleellisen näkemistä ja lämmintä huumoria. Ni är inte min mamma voitti Punni-kirjallisuuspalkinnon tänä vuonna.

Frank Furu, Linda Bondestam: Ni är inte min mamma
Förlaget & Berghs, 2021

lauantai 7. toukokuuta 2022

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia


Venäläinen kirjallisuus on ollut ei-totalitaarisen tietoisuuden keino pysyä hengissä Venäjällä. Totalitaarinen tietoisuus tuli reippaasti toimeen käskyillä ja rukouksilla.

Mihail Šiškinin lukeminen tekee hartaaksi; niin hienoa, ajatonta, painavaa - sivistynyttä, mutta ei koskaan totista patsastelua. Hartauteen sekoituu melankolia, tätä on venäläisyys parhaimmillaan, se joka nyt näyttää uppoavan mustaan liejuun, vierauden muurin taakse. Mitä se venäläisyys on, lukijalle, katsojalle, satunnaiselle turistille, se on aika abstrakti kokemus. Siihen tiivistyy vuosikymmenten aikana luetut venäläiset klassikot, Tolstoista Dostojevskiin, Pushkinista Tsehoviin, Bulgakovista Dovlatoviin ja Šiškiniin. Sillä on oma umpioitu arominsa, väittää Šiškin, jolle Bunin ja toinen emigranttikirjailija, Nabokov ovat läheisiä. Hyvinhän tuokin on kiteytetty. Venäläisiltä kirjailijoilta on tottunut lukemaan tietynlaista absurdia huumoria, joka on ollut ilmiselvä keino säilyä hengissä kirjailijana sortavan hallinnon alamaisena.

Minulle venäläisyys on vahva sekoitus mielikuvia ja muistijälkiä hienoista kirjoista ja elokuvista, musiikista ja maalauksista. Volgan lauttureita, tsaareja ja orjia, vankileirejä ja tyranniaa. Vodkaa ja suolakurkkua, 70-luvun valuuttabaareja Leningradissa. Tiedetään, että aikojen kuluessa venäläistä älymystöä on muuttanut Venäjän ulkopuolelle sankoin joukoin. Kuten Mihail Šiškin joka on asunut Sveitsissä jo vuodesta 1995. Kaikista maista, Sveitsissä! Sitä hän tuntuu itsekin ihmettelevän. Ja pohdiskelee myös sitä, kuinka säilyttää omakielisyytensä toisessa maassa. Sen hän tiesi jo poikana, ettei halunnut elää orjien maassa, josta ei saa matkustaa ulkomaille.

Kaunokirjoituksia on novellikokoelma, joka puolestaan osoittaa sen, että tälle kirjaston sivuhyllylle pitäisi eksyä useammin. Sieltä palaa helmenkalastajana. Monotonisuudesta ei ole pienintäkään vaaraa tällä matkalla sateenkaaren kaikissa väreissä. Kertomuksissa kuljetaan kirjailijan omaelämäkerrallisissa kokemuksissa, esseetyyppisissä kirjailijuuden ja kielen merkityksissä sekä intohimoisissa suhteissa.

Selkeästä kerronnasta lukija paiskataan yllättäen keskelle juonikkaita ihmissuhdekuvioita, joista ei monenkaan sivun jälkeen ota selvää, kuka puhuu kenelle. Kuvio alkaa hahmottua kuin varkain. Niistä varsinkin Sokeasta soittoniekasta tuli mieleen toinen loistava venäläinen nykykirjailija, jolla on erityisen viehko nimi, Dina Rubina. Siinä kieli leikkii ja vie lukijaa ainakin kolmiodraamaan, salattuun rakkauteen ja nimet ropisevat sekä virallisina että suomalaisparan sekoittavina venäläisinä hellittelyniminä. Tässä oli kieltämättä vähän nabokovilaista naurua, minä kirjoitan näin, koska voin. Itse asiassa sitä samaa asennetta pilkistää myös novellissa Kaunokirjoituksen oppitunti. Juuri kun tulee ajatelleeksi, että tämä kirjaimiin uppoutuminen on mielipuolista - Ж tuo hämmästyttävä niveljalkainen riikinkukko - joku sanoo Te olette järjiltänne, Jevgeni Aleksandrovitš!

Kirjoitetun lain mukaan oli puhuttava totta, mutta kirjoittamaton sanoi: jos kerrot totuuden, siitä sopasta et selviä.

Takissa oli tamppi - novellissa Šiškin muistaa lapsen oivallukset koulussa, jossa äiti toimi rehtorina. Se on oikeastaan äidin muistolle omistettu kertomus. Äiti, joka joutui tasapainottelemaan jo silloin tiukkenevan oikeaoppisuuden kourissa. Parhaat professorit katosivat, "kosmopoliitteja" vainottiin. Äidin päiväkirja ja valokuvat tuhoutuivat tulipalossa, ja poika kokee syyllisyyttä teini-ikäisen ehdottomuudesta, mykkäkoulusta, jolla aikoinaan rankaisi äitiään.

Pyhän Markuksen kellotorni kertaa merkillisen rakkaustarinan, Lidia Kotšetkovan ja Fritz Brupbacherin välillä. Kaksi lääkäriä, poliittista aktivistia, toinen Zürichistä, toinen venäläinen löytävät toisensa vallankumouksellisuuden hurmoksessa. Siinä missä mies alkaa vuosien myötä asettua aloilleen ja haaveilla perheestä, nainen omistautuu tuleville utopioille ja vallankumouksen asialle, löytämättä perhehaaveille oikeaa aikaa. Lidialle oma äiti, idealisti josta tuli joutilas porvarisdaami, on pelottava esimerkki. Niin alkavat näivettyä harvinaisen sitkeänkin miehen tunteet. Novelli on todellisuuspohjainen, arkistoista löytynyt kirjeenvaihto on kertonut sekä pariskunnan rakkauden että naisen idealismin murheellisesta rapistumisesta. Vallankumous oli valhetta. Kansa oli valhetta. Kaikki kauniit sanat - valhetta, valhetta, valhetta.

Kaunokirjoituksia -kokoelma virkisti monella tapaa. Hauskaa on myös törmätä omiin kokemuksiin, kuten nyt Dina Rubinaan ja Elias Canettin Pelastunut kieli-muistelmaan. Canettia vainosi kauan 2-vuotiaalle leikiksi tarkoitettu kielen leikkaaminen. Sveitsissä lastenlaulut ovat pysyneet samoina 30 vuotta. Au pair-perheessäni Zürichissä laulettiin samaa laulua, jota Šiškinin perheessä: Schlaf, Kindlein, Schlaf ...Novellissa Kattila ja tähdenlento kirjailija palaa sukunsa sodanaikaiseen historiaan, keskeltä sveitsiläisiä vuoristopolkuja. (Grüezi tervehditään vastaantulijaa, muistan minäkin hyvin alppiretkeltäni.) Hän löytää lopulta enonsa, Boris Šiškinin, matkan pään: tämä teloitettiin Norjassa sotavankina, juutalaisena. Tätä samaa historian vaihetta on kerrattu Ylen (ja Yle Areenan) historiadokumentissa, Vaietut arktiset sodat.

Kirjan lopussa on oivallisen suomentajan, Vappu Orlovin jälkikirjoitus Šiškinin tähänastisista vaiheista ja kokoelman novelleista.

Mihail Šiškin: Kaunokirjoituksia, 2015, 2016, suomentanut Vappu Orlov
WSOY, 2016, 294 s


sunnuntai 1. toukokuuta 2022

Yahya Hassan. Runot



OLEN ITSE SAANUT AIKAAN KAIKEN TÄMÄN MIELETTÖMYYDEN
NIMENI ON YAHYA HASSAN
JA VANHEMPANI TOIVOIVAT ETTEN OLISI SYNTYNYT
TOIVON SAMAA HEISTÄ
VÄHINTÄÄN SEN ETTÄ HE OLISIVAT SYNTYNEET KUOLLEINA

Sääli nuorta miestä, tanskalais-palestiinalaista Yahya Hassania, niin täynnä vihaa ja itseinhoa, rikottu ihminen. Claes Andersson sanoi jotain sen tapaista, että kirjailija tarvitsee haavansa ja arpensa, mutta harva kai näin monia. Sillä tässä ei ole kyse vain kulttuurisista ristiriidoista muslimi-maahanmuuttajien perheessä tanskalaisen liberaalissa yhteiskunnassa.

Ensimmäiset ja syvimmät haavansa Yahya sai poikasena isänsä väkivallan kohteena, kuten sisaruksensa ja äitinsäkin. Isä ei läpsäytellyt, lapset laitettiin riviin ja maila viuhui niin, että sormiin tuli pysyviä jälkiä, myöhemmin katkesi käsivarsi. Tällä tavoin nujerretaan ihminen kaikissa kulttuureissa, ei kukaan kestä vanhemman systemaattista pahoinpitelyä missään, pahoinpitelyä, johon syy löytyy aina ja jolta  kukaan ole turvassa. Kodin sisällä ei löydy suojaa isältä, äitikin saa osansa ja on välillä ulos karkotettuna. Sellaisen lapsuuden jälkeen jokaisella on vähemmän eväitä minkään koettelemuksen kestämiseen mitä maailma tarjoaa.

VIISI LASTA RIVISSÄ JA ISÄ MAILA KÄDESSÄ
YHTEISITKUA JA LAMMIKOLLINEN KUSTA
(runosta LAPSUUS)

Yahya Hassan huutaa kokemuksensa versaaleilla, isoilla kirjaimilla ja välimerkeittä, koska semmoisia ne ovat. Vaikka mies löytää kirjoittamiselleen kanavansa ja ymmärtäjänsä, vaikka hän kusettaa, ryöstää, varastaa ja nussii eikä ymmärrä olla kiitollinen kohtaamastaan ystävyydestä, isän kasvot kangastelevat kaiken takana. Niistä ei pääse irti lukijakaan näissä proosarunoissa. Niin syvänpunaisella verellä runot on kirjoitettu.

Yahya Hassan syntyi Tanskassa, mutta vanhemmat lähtivät aikoinaan Libanonista. Lomamuistoja -runossa isä pysäyttää auton vuoristotiellä matkalla Beirutiin. Hänen on rukoiltava, sillä hän on nähnyt naisen ajavan avoautoa yläosattomissa.

Lapsuuden jälkeen alkaa rikkonainen koulutie, jota leimaavat näpistykset ja ilkivalta serkkujen kanssa, yritykset auttaa sisaruksia vanhempien pahoinpitelyltä. Kun pikkuveli kusi sänkyyn hänet herätettiin nyrkiniskuin. 

Yahya löytää häntä kannustavia tanskalaisia, hänen lahjakkuutensa huomataan, häntä rohkaistaan kouluttautumaan. Mutta hän on sittenkin aina ählämi neekeriystävänsä kanssa ja heitä yhdistää taskujen kääntäminen, potkut uhrin mahaan, katuryöstöt ja pidätykset, hanskat taskussa ja työkalut laukussa.

Ilmestyttyään Tanskassa vuonna 2013 Yahya Hassan herätti suurta kohua. Löysin kirjan etsiessäni ensi kertaa Helmet-haasteen kohtaan sopivaa luettavaa: 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskustelua tai kohua. Kohun syynä oli tietenkin maahanmuuttovastaisia ilahduttanut kuvaus tämän muslimiperheen karmeasta todellisuudesta, sen seurauksista ja Yahya Hassanin peittelemättömästä vihasta sekä isäänsä että tämän edustamaa uskonnollista tapakultturia kohtaan. Siihen sisältyy esimerkiksi siskon tulevaisuus nuorena tyttönä huomattavasti vanhemmalle miehelle naitettavana.
...
TOINENKIN MUSLIMI GELLERUPPARKENISTA
LÖYTÄÄ TIENSÄ RAPPUUMME 
ARVIOI JÄLKELÄISIÄ
HALUAA EMÄNNÄKSI ISOSISKONI
SISKONI PITÄÄ LAITTAA RUOKAA JA TOTELLA
SYNNYTTÄÄ 10 PIKKU VARASTA JA KATKAISTA VÄLIT
JOS HEISTÄ TULEE VÄÄRÄUSKOISIA 
(runosta KOP KOP)

Seuraava runo on otsikoitu Allah on tietämättömyyttä. Vihaan huntujanne ja koraanejanne ja lukutaidottomia profeettojanne (runosta "JOUDUT HELVETTIIN VELJENI")  Yahya Hassan sai runoistaan tappouhkauksia, mutta myös menestystä. Kirja on ollut myyntimenestys Tanskassa ja se on käännetty monille kielille.

Yahya Hassan kuoli 24-vuotiaana. Se tekee tämän kauhean mutta tehokkaan tekstin, fragmentaaristen runojen lukemisesta entistä kirvelevämmän kokemuksen.

...
EHKÄ ANSAITSEN KORKEAKOULUPAIKAN
SILLOIN PÄÄSISIN POIS GETOSTA!
SILLOIN ÄITINI OLISI MINUSTA YLPEÄ!
SILLOIN VOISIN OLLA VALHEELLINEN ESIKUVA
VELJELLENI
(runosta PITKÄ RUNO)

Yahya Hassan. 2013, suomentanut Katriina Huttunen
Tammi, 2014, 167 s




perjantai 29. huhtikuuta 2022

Tukeeko Turku nyt Putinia?

Vladimir Putin on Venäjällä palauttanut Stalinin mainetta ja muutkin hallinnon tavat lähentyvät Stalinin aikoja. Sen sijaan suhde Leniniin näyttää olevan kinkkisempi. Putinin kritiikkiä Leninistä on viime aikoina silloin tällöin väläytelty mediassa. Tämä on ilmeisesti vaivannut hampaankolossa jo pidemmän aikaa, koska  jo vuonna 2016 YLE/Anniina Vallius uutisoi näin, (26.1.2016): 

Leninin ajatus siitä, että liittovaltion osille kuuluu halutessaan oikeus eroon, sai Putinilta erityisen kovaa kritiikkiä jo viime viikolla. Hänen mukaansa linja oli suoranainen ydinpommi, jonka räjähtäminen luhisti Neuvostoliiton vuonna 1991. Se oli tragedia, Putin sanoi. 

Koska Lenin on edelleen Venäjällä hyvin kunnioitettu, hänen mausoleumiinsa ei ole Putin vielä kajonnut. Turun ei tarvitse pelätä kaupunkilaisten paheksuntaa, Lenin ei ole ollut suosittu ennen Putinia, vielä vähemmän oletettavasti Putinin aikana. Täällä ei vitkastella, nyt ollaan katseltu patsasta tarpeeksi kauan.

Niinpä Turku poistaa Leninin patsaan Taidemuseon mäeltä ensi viikolla. 

Kuva: Ari Welling/Yle

Mielestäni Leninin patsas tai oikeastaan rintakuva ei ole ollenkaan niin ruma,  esteettiseltä kannalta, kuin Leningradin ja Turun ystävyyspatsas Puolalanpuistossa, taidemuseon mäellä, missä mörököllit tanssivat piirissä. 

Onko ajoitus sittenkään oikein onnistunut? Putinin tunteet Turkua kohtaan epäilemättä lämpenevät entisestään. Hänellä on Turusta vain mukavia muistoja ja nyt tämä miellyttävä yllätys!

tiistai 26. huhtikuuta 2022

Pieni taidekävely Helsingissä

 

Lämmin pääsiäisviikko synnytti sellaisen toiveikkaan tunnelman, että heittäydyin kyytiin Turusta Helsinkiin ja kävin tutustumassa muutaman taidemuseon ja -gallerian tarjontaan ja nuuhkimassa muuten vain keväisten katujen ilmaa.

Taidehallin Epävarmat tilat -näyttely sai aikaan niin epävarman mielentilan, etten saanut mistään ajatuksen päästä kiinni ennen kuin pääsin kadulle, jossa Taidehallin talo olikin vapauttava taidekokemus komeudessaan. Uutta taidetta oli senkin nurkille ilmaantunut. Kävi vähän kuin pari vuosikymmentä sitten Firenzen Palazzo Pittissä: huikea näköala yli Firenzen päihitti kehystetyt taideteokset.





HAMin näyttely Tanssi! Liikettä kuvataiteessa 1880-2020 saavutti runsaudessaan paremmin katsojan, jokaiselle jotakin, Laila Pullisen hienoista piirroksista ja veistoksista Louise Bourgeois'n grafiikkaan, josta tässä kuvattuna Triptyykki punaiseen huoneeseen.








Alakerrasta löytyi Tove Janssonin lisäksi lähes lempitaiteilijakseni tullut Greta Hällfors-Sipilä siippansa Juho Sipilän kera. Greta Hn akvarellit hehkuvat kevyinä ja silti värikylläisinä, kuten näkyy tästä teoksesta Uimakoppi, jossa kesäillan kuulaus välittyy tunnelmallisesti.









Hällforsin töitä olen aiemmin nähnyt Ateneumin näyttelyssä. Sielläkin oli  esillä hänen ensimmäisiä akvarellejaan, päiväkirjojen kuvituksia. Niiden interiöörit yksityiskohtineen vievät suoraan 20-luvun hilpeisiin juhliin. (Puhelin näköjään hieman heilahtanut kuvatessa mutta sopinee juhlan tunnelmaan...)


Molemmat taiteilijat maalasivat näkymiä 20-30-luvun Helsingistä, Punavuoren suunnalta enimmäkseen. Tässä Gretan talvinäkymä. >>>>>>>>



Tähän väliin sopiikin mainiosti tuoreempi näkymä Yrjönkadulle. Se taitaa olla suosikkikatuni Helsingissä. Siellä sijaitsi joskus elokuvateatteri Nordia, jossa muistan käyneeni usein. Siinä kauppaa pitää nyt Partioaitta. Samalla kadulla on myös Hotelli Torni ja legendaarinen O'Malleys, jossa luuhasin jossain vaiheessa. Sitä vastapäätä uimahallin vieressä on pieni antikvariaatti Kirjava lintu, josta olen löytänyt italiankielisiä "harjoittelukirjoja". Nyt  omistaja on uupunut kirjapaljouden keskellä ja oli tekemässä loppusiivousta.















Mutta eteenpäin elävän mieli. Galerie Forsblomissa esittäytyi nykytaide taas parhaimmillaan, kuten aika usein. Tällä kertaa Jenny Carlsson, Reima Nevalainen ja Hannu Väisänen









Taidenäyttelyt ovat kuin pieniä keitaita kaupungissa, niissä on oma ilmastonsa ja toisenlainen ajan tuntu, usein myös toisenlaisen ajan kokemus. Omakin mielentila saattaa läikehtiä siitä epävarmasta ylevään, hartaasta iloiseen. Taidenäyttely on aina pieni kurkotus toisiin maisemiin.