Hyvää Uutta Vuotta 2023!

 

Kaunis talvi katosi Turusta joulun myötä, joten on parempi koristella tämä teksti jouluaaton kuvilla. Joulusäässä oli tuuria ja se vaikuttaakin tässä vaiheessa olevan lähes ainoa asia, joka meni nappiin tänä vuonna. Onneksi on kirjat, joihin voi uppoutua ja innostua, kun ei jatkuvasta synkkien uutisten märehtimisestä kuitenkaan ole hyötyä eikä iloa kenellekään.

Tänä vuonna sain ensimmäistä kertaa tehtyä Helmet-haasteen ja huomasin, että se on oikein kiva tapa lähteä luovimaan vähän uusille vesille. Epämukavuusalue ei aina ole pelkästään epämukava. Ensi vuoden haaste näyttää aika vaikealta, saa nähdä pystynkö suoriutumaan esim scifistä. Pahaa pelkään, että minulta puuttuu resilienssiä sen suhteen.

Kuinka ollakaan, olen tänä(kin) vuonna lukenut usean teoksen Venäjästä, vaikka muistan jossain vaiheessa puuskahtaneeni että olen saanut siitä tarpeeksi. Venäjä-aihe alkoi jo tammikuussa Julia Phillipsin Kamtšatkaan sijoittuvalla Katoava maa-romaanilla. Helmikuussa - kun maailma hautautui sotauutisiin - luin Sergei Dovlatovin Kompromissin. Maaliskuussa luin Masha Gessenin Venäjä vailla tulevaisuutta. Huhtikuussa luin Jussi Konttisen perheensä kokemuksiin pohjautuvan Siperian. Toukokuussa luin Mihail Šiškinin Kaunokirjoituksia. Ja vielä marraskuussa Peter Pomerantsevin Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Näistä neljä on Venäjällä syntyneitä ja kukin heistä on aikanaan lähtenyt synnyinmaastaan. Sitä ei kukaan tänään ihmettele. Kirjailijat ovat esimerkki aivovuodosta, josta Venäjä on kärsinyt jo kauan ennen nykyistä mieletöntä sotaa. 

Lähes yhtä ajankohtainen maa uutisaiheena kuin Venäjä on tänä syksynä ollut Iran. Azar Nafisin Lolita Teheranissa tuli luettua samoihin aikoihin kun uutisoitiin naisten mielenosoituksista huivipakkoa (ja muuta sortoa) vastaan. Päivän uutiset täydensivät kiinnostavaa muistelma-esseeteosta. Vaikka tietenkin on masentavaa havaita, että tilanne ei ole ollenkaan parantunut, päin vastoin.  

Jostain syystä on niin, että käännöskirjat vetävät minua puoleensa kotimaisia enemmän. Ruotsalaisista vaikutuksen teki Sara Osmanin Kaikki mikä jäi sanomatta. Hilpeä piristys lukemistossani oli Emmy Abrahamsonin Hur man försälskar sig i en man som bor i en buske. 

Hyvä lukuvuosi oli tämäkin, monin tavoin karmea 2022.

Onnellista Uutta Vuotta, rauhaa ja rakkautta & lukuiloa

tutut ja tuntemattomat!

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen

Jos jollain heistä olikin aiemmin ollut epäilyksen torajyvä sydämensä sopukassa, oli ehdoton varmuus sen nyt viskannut turhuuden tunkiolle.

Aleksiskivimäinen poljento kuljettaa lukijaa Aki Ollikaisen maailmoihin. Ne ovat tässäkin, kuten Pastoraalissa ja Nälkävuodessa, taakse jääneissä vuosissa ja maisemissa, maagisen luonnon ja ihmisen kohtaamisissa. Panteistinen näkemys luonnon jumaluudesta näyttää ihmisen paikan; se on mitätön, kaikista päinvastaisista olettamuksista huolimatta. Tummat linnut lehahtavat lentoon ja hirvi kantaa aurinkoa sarvissaan. Kahden rinnakkaisen kertomuksen solmiutuminen ja eteneminen kohti pohjoista ja jäistä luontoa toi viime vaiheessa mieleen myös Timo K. Mukan syntiset maat ja kristusperkeleet.

Ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä, Titanicin neitsytmatkan aikoihin oopperalaulaja Aarne Oden sairastuu keuhkotuberkuloosiin. Estradit ja aplodit yhdessä kihlatun Idan kanssa vaihtuvat syrjäiseen keuhkotautiparantolaan, jossa läheisiä ovat enää lääkäri ja toiset sairastuneet. Toiveikas optimisti saattaa joutua kohtaamaan varhaisen kuolemansa, kun taas synkkä pessimisti saattaakin toipua takaisin elämään. Parannuskeinot ja lääkkeet ovat vähäiset: talvipakkasellakin nukutaan ikkunat levällään. 

Huolellisesti kirjailija rakentaa näkymiä sadan vuoden takaiseen parantolan elämään. Potilaat alistuvat kohtaloonsa, mutta löytävät pieniä onnen pisaroita sieltä täältä. Taiteilija, Gaselliksi nimetty maalaa taulua Aarnesta, heidän välillään virtaa lämpimiä tunteita, Arvid polttaa piippuaan salaa lääkäriltä ikkunasta ulos. Lupa on nimenomaan siihen, salaa polttamiseen ruuan jälkeen. Palokärki lähimännyssä merkitsee kuolemaa, siitä ei epäilystä ole. Eläimet tietävät ja lähettävät viestin.

Samanaikaisesti pohjoisessa syrjäkylässä saarnamies ja tilallinen Kustaa Anttola näkee ikkunan takaa Kristuksen, tarkemmin hän on kylän tuntema Viljaami, myös Kustaan halveksima yksinkertainen sielu. Kustaa näkee synnintunnossaan aiemmin piiskaamassaan Viljaamissa Kristuksen uuden tulemisen ja - saarnaaja kun on - saa mukaansa koko alttiin seurakunnan. Ainoastaan Kristukseksi valitun Viljaamin äiti, piippua poltteleva Maija, pysyy saarnaajalle kylmänä.

Minä paskat nakkaan teidän jumalistanne. Mutta ne Ristus-puheet saisivat loppua. Poika ei enää uskalla kylillä naamaansa näyttää, kun sitä on kaikki ihmettelemässä. Ennenkin se pitkin mettiä kulki, mutta nyt se ei enää muuta teekään.

Aki Ollikainen on tähän asti pitänyt romaaninsa suppeina. Niin on Kristuksen toinen tuleminenkin vain 158 sivua pitkä. En päässyt oikein sisään näihin kahteen niukoista väläyksistä koottuun tapahtumaketjuun, jotka liikkuvat museaalisissa maalaisympäristöissä lopulta kohdaten. Molemmat teemat panivat myös kärsimyksen maljani vuotamaan yli äyräiden, sekä tuberkuloosiparantola että Kristuksesta höyrähtäneet seurakuntalaiset jossain lappilaisissa kaamosmaisemissa. Ja ettei synkkyys vähenisi, taustalla jylisee vielä ensimmäinen maailmansota. Tautia ja sotaa, jotenkin tuttua.

Aki Ollikaisen kieltä on kehuttu ja se totisesti viettelee, varsinkin pysähtyneissä luontokuvissa, yöllisessä metsässä tai suolla. Itse kertomus etääntyi yhä kauemmas kielen lumouksesta kaikkine maagisine käänteineen. Niin lyhyen tuttavuuden jälkeen sympaattinen Aarne tai hurmahenkinen saarnaaja-Kustaa jäivät puiseviksi kuin museon vaivaisukot eivätkä heidän kohtalonsa arkaaisessa maisemassa herättäneet minussa suuria tunteita. 

Tupasvillojen valkoiset latvat huojuivat maininkeina leppeissä tuulenpuuskissa. 

Aki Ollikainen: Kristuksen toinen tuleminen
Siltala, 2022, 158 s

Bargumit Johan ja Katja

Niin kauan kuin lumi tekee kaikesta säteilevän kaunista ja varjoista siniset, siitä kannattaa ottaa kuvia. Matka yhteen Helsingin Alepoista, arkisista arkisin homma, avasi paratiisillisen näkymän, jossa aurinko siilaa viistoja valopylväitä puiden oksista. Niistä varisee hiljalleen kimaltelevia lumikiteitä. Aah ja voih!

Kaikin puolin puuhakas loppuvuosi on verottanut ankarasti muutenkin rauhallista lukutahtiani. Sitä ovat vielä vahvistaneet kirjavaraukset, joita olen ottanut vastaan ja palauttanut muutaman kymmenen sivun lukemisen jälkeen. Näin on käynyt osittain maailmantilanteen ja uutisten takia: en ole jaksanut rankkoja aiheita, sotien aikaisia ja jälkeisiä tapahtumia tai juutalaisten kohtalon tapaisia aiheita tällä hetkellä, vaikka olen niistä yleensä halunnut lukea. Uutiset ovat synkistäneet ajatuksia, on tekemistä ettei mieliala painuisi toivottomaksi. Siitä ei ole iloa muille eikä itselle.

Helmet-haaste sentään näyttää eka kertaa valmistuvan. Kaksi kirjailijaa samasta perheestä tai suvusta jäivät kinkkisimmiksi kohdiksi (47. ja 48.), mutta huomasin sitten eräänä päivänä Katja Bargumin, evoluutiobiologian tohtorin julkaisseen yhdessä kuvittajan kanssa Muurahaisten ennätyskirjan, joka valittin lasten Tieto-Finlandian ehdokkaaksi. Kirja oli tietenkin tiukasti lainassa tässä vaiheessa, mutta sen sijaan luin hänen yhdessä Hanna Kokon kanssa kirjoittaman aiemman teoksensa Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä. 

Katjan isä on suomenruotsalainen kirjailija Johan Bargum, novellistiikan mestari. Sopivasti löysin hänen Lyhykäisiä -kokoelmansa vuodelta 2017, kun en hänenkään viimeistään Ikämiehiä, tältä vuodelta, onnistunut lainaamaan ajoissa.

Lyhykäisiä on nimensä veroinen, lyhimmät ovat varsinaisia lastusia, luonnoksen oloisia nimettömiä novelleja. Niissä on hieman väsynyt tunnelma ja jotenkin tarkentamaton katse. Eikä ole kyse kielestä, se on selkeää. Aiheet ovat ikämiehen; eroja, väistyviä tilanteita joista olisi pitänyt saada enemmän irti, luopumista, kuolemaa. Mutta sitten, lyhyen 114-sivuisen kokoelman puolivälissä, valo tunkee sittenkin esille, se joka vielä pitää elämässä kiinni. Ainakin kolme aihetta herättävät iloa: luonto, purjehtiminen ja lapsuusmuistot. Luonnon tarkkailussa isä kohtaa tyttärensä ja loispistiäiset, joista molemmat kirjoittavat. Myös pitkäkaulauikku ja koiraan pitkäkestoiset kosintamenot hipovat Katja Bargumin evoluutioteoksen aiheita. Koiraan sukellellessa kaloja vaativalle naaraalle alkaa veden pirskahtelussa myös huumori välähdellä. 

Ja nyt, kun pesä on valmis, vihdoinkin, koiras saa pariutua naaraan kanssa. Parittelu kestää muutaman sekunnin, sitten se on ohi.

Myös pojan silmin nähty perhe ja koti jossain 40-50-luvun maaseudulla on hilpeästi kerrottu tarina. Lapsi havainnoi tarkasti äidin ja isän persoonia ja heidän välistään dynamiikkaa: hillityn asiallista äitiä ja suhteellisen tottelevaista isää, joka vain harvakseltaan riehaantuu laulamaan ja esiintymään juhlissa. Sitäkään äiti ei oikein sulata, mutta poika pehmentää äidin isälle huolella suunnittelemia moitteita. Minun kävi isää sääli. Hänellä kun oli ollut niin hauskaa. Poika päättelee, missä menee kohtuus ja löytää keinot sen osoittamiseksi aina niin kunnolliselle äidille.

Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä välittää tutkijoiden asiantuntemuksen fiksusti ja hauskasti, kuten voi odottaa palkituilta tutkijakirjailijoilta. Siitä huolimatta törmäsin muutamiin puuduttaviin jaksoihin, jotka koskivat mm muurahaisia ja amatsonimolleja, esimerkiksi. Muurahainen on liian pieni, että sen pesän työnjako, kuningattaren ja työläisten ja siihen kohdistuvien ennakkokäsitysten virheelliseksi osoittaminen jaksaisi riittävästi kiinnostaa - vaikka tiedänkin, että luonnossa kaikki liittyy kaikkeen eikä tarpeettomia ole. Eikä ihmisen pidä sitäkään määritellä. Sen sijaan turska ja sen kutistuminen nosti mielenkiintoa. Evoluutio on kaikkialla ja lukijallakin on preferenssinsä. 

Tutkijat käyvät läpi evoluutiotutkimuksen 150 vuoden kehitystä eivätkä tietenkään väistä myöskään ihmisen aikaansaamia huolestuttavia ilmiöitä, joiden seurauksena muu eläinkunta joutuu sopeutumaan evoluution keinoin muutoksiin. Ohimennen kumotaan myös ns älykkään suunnittelun väitteitä, jotka ovat usein niin ehdottomia verrattuna tieteen itseään korjaaviin havaintoihin. 

Mitä yhteistä on Shakespearella ja nykyisellä 200 miljoonan kottaraisen populaatiolla Pohjois-Amerikassa?  Tähän vastataan luvussa Ihmisen aikaansaama evoluutio. Ne ovat kaikki niiden kuudenkymmenen linnun jälkeläisiä, jotka eräs vannoutunut Shakespearen ihailija 1800-luvulla päästi New Yorkin puistoihin. Hänen vakaana aikomuksenaan oli onnellistuttaa ja sivistää Amerikkaa tuomalla kaikki kirjailijan näytelmissä mainitut linnut Yhdysvaltoihin.

Ja ne turskat. Miehenmittaiset turskat ovat historiaa, koska suuret on syöty ja kalastettu ja turska on tässä survival gamessa sopeutunut lisääntymään yhä nuorempana ja pienempänä. Parinvalinnan vaikeudesta on siis esimerkkejä sekä isä Bargumin että tyttären kirjassa. Pitkäkaulauikku tekee parhaansa novellissa kun taas tässä kirjassa kuvataan hämähäkkilajia, jonka koiras suihkuttaa naaraan päälle tainnuttavan sumutteen, jonka jälkeen pääsee parittelemaan. Naaras onkin usein kannibaali, joka on paljon useammin nälkäinen kuin seksinnälkäinen.  

Sammakkoeläinten ahdinkoa kuvataan monen muun lajin ohella luontokadon esimerkkinä. Ihminen tekee häikäiseviä keksintöjä teknologian alalla, kun ympäristömme samalla näivettyy ja meidän "luontopalvelumme" katoavat sen mukana. Poliitikot ovat paljon vartijoina. Onko heillä rohkeutta vaadittaviin toimenpiteisiin, sitä kirjassa mietitään.

Kovin lohduton siis on tulevaisuudenkuvamme, jos meillä innovatiivisuuskilpailun kiihtyessä on joskus käytössämme vielä seitsemänsataa tai seitsemäntuhatta prosenttia nykyistä tarkemmat digikamerat - eikä jäljellä enää mitään mielenkiintoista kuvattavaa. 

Johan Bargum: Lyhykäisiä, suomennos Marja Kyrö
Teos & Förlaget, 2017, 113 s

Katja Bargum & Hanna Kokko
Kutistuva turska ja muita evoluution ihmeitä
WSOY, 2008, 317 s

Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni

Bongasin tyttäreni kirjahyllystä sopivasti (Helmet haaste 41. Sarjakuva tai kirja, joka kertoo supersankarista) sarjakuvakirjan, joka oikeasti kiinnosti. Ei siis tarvitse lukea supersankareista, vaikka kyllähän Iranin naiset sitäkin ovat. Kuten esimerkiksi Masih Alinejad, joka New Yorkista käsin kannustaa iranilaisia sisariaan ja veljiään taisteluun julmaa pappisdiktatuuria vastaan. Katsoin dokumentin Yle Areenasta. Näytetään näköjään tänä iltana suorana tv-lähetyksenä. Alinejad on luonnollisesti hengenvaarassa itsekin, sillä diktatuurit osaavat hoitaa vastustajansa kaukana maansa rajoiltakin.

Persepolis on itse asiassa monilta osin kuvitusta jokin aika sitten lukemaani Lolita Teheranissa - muistelmaan. Se kuvaa Marjane Satrapin perheen ja lähipiirin elämän muutosta alkaen shaahin karkottamisesta islamilaiseen vallankumoukseen. Varsinkin tässä varakkaassa ja kouluttautuneessa perheessä, jossa perheen naiset ovat aktiivisia ja tasa-arvoon tottuneita, muutos on jyrkkä. Pukeutuminen ja huivipakko on siitä selvin ulkoinen symboli, mutta muutokset koulun, yliopiston ja vankiloiden seinien sisällä ovat sitäkin rajumpia. - Pöö, olen kostaja pimeydestä, kummittelivat pikkutytöt uudella huivilla leikkiessään. Eivät vielä olleet joutuneet näkemään, kuinka kuolemanvakavasta asiasta oli kyse.

Satrapi kuvaa hienosti muutosta lapsen silmin ja kuinka lapsi alkaa hiljalleen oivaltaa muutosten syvempiä merkityksiä. Lapsi on helposti ehdoton ja mustavalkoiset ajatukset houkuttavat. Propaganda uppoaa kriittisiä vanhempia tehokkaammin ja pihan lapset imevät sitä ympäristöstä. Vanhemmilla on tekemistä aktiivisen ja uteliaan lapsen kanssa ulkopuolisen maailman kuristuessa yhä tiukkenevaan sensuuriin ja väkivaltaan. Vallankumousta seurasi verinen sota Irakin kanssa. Sukulaisten ja muun lähipiirin kautta valaistaan karuja kokemuksia, pakoja, vankilakokemuksia, teloituksia.

Huumoria löytyy runsain mitoin keskellä mielivaltaa, lapsilla kun ei ole kokemusta pelätä uhkaavissa tilanteissa. Vanhemmat tekevät kaikkensa yrittäessään järjestää lapsilleen siedettävämpää elämää kuin mitä diktatuuri sallii. He salakuljettavat esimerkiksi ulkomaanmatkaltaan poptähtien julisteita tyttärelle. Äidillä on näppärät - ja hengenvaaralliset - keinot niiden salakuljettamiseksi.

Tämä on ensimmäinen iranilainen sarjakuvakirja. Se on suomennettu kahtena kirjana. Ensimmäinen osa  on kaikin puolin onnistunut ja kiinnostava - ja päättyy siihen, kun vanhemmat ovat päättäneet lähettää uhkarohkean kapinallisen tyttärensä ranskalaiseen kouluun Itävaltaan. Toinen osa, Kotiinpaluu ilmeisesti tulee vielä lähemmäs tuon Lolitan kuvausta, koska siinä opiskelijoiden elämä on keskiössä. Valitettavasti Persepoliksen kuvaama maailma on edelleen arkea Iranissa, nyt jo 40 vuotta. 

Marjane Satrapi: Persepolis. Iranilainen lapsuuteni
Persepolis, 2000 & 2001, ranskasta suomentanut Taina Aarne
Otava, 2004

Tove Ditlevsen: Aikuisuus

Tanskankielinen nimi Gift on suomeksi sekä myrkky että naimisissa ja tässä tapauksessa nimi on selkeästi kaksi- tai jopa kolmimerkityksinen. Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian viimeinen osa on suomennettu loogisesti Lapsuuden ja Nuoruuden jälkeen nimellä Aikuisuus. Se näyttäytyy pinnaltaan hyvin erilaisena kuin suomalaisessa tv-sarjassa Aikuiset, mutta pohjimmiltaan ehkä niissä sittenkin on samaa. Parikymppiset ihmiset ovat kaikkien aikuiselämänsä valintojen alussa, samalla seikkailun-, kokeilun- ja elämänhaluisia - jos ovat terveitä ja kaikkea sitä jopa sodasta huolimatta. Harvalla sen ikäisellä on aivan niin selkeää punaista lankaa kuin Tove Ditlevsenillä: pakottava tarve saada kirjoittaa. Määrätietoinen pyrkimys kirjailijuuteen peittää kaiken muun.

Ensimmäinen aviomieskin, Viggo F on kustannusalan merkittävä toimija ja suhdekin näyttää kuin mesenaatin suhteelta suojattiin. Ikäeroa on 30 vuotta. Kirjailija Ditlevsen alkaa kuitenkin saada mainetta omillaan. Kööpenhaminan kaduilla marssii saksalaisia sotilaita toisen maailmansodan viimeisinä vuosina, mutta nuoret järjestävät bileitä, juopuvat huonoista korvikeviinoista ja solmivat suhteita. Tovella on sisarellisia suhteita toisiin kirjoittaviin naisiin. Nadjan kanssa naureskellaan Pietin vaihtuvia naissuhteita ja autetaan seuraavaa jätettyä toipumaan hylkäämisen surusta: ei ole vaivan väärti.

On ihmeellistä taitoa, kun pienillä konkreettisilla lauseilla ja lakonisella dialogilla saa luotua niin intensiivisen tunnelman kuin mihin Ditlevsen pystyy. Jokaista trilogian osaa olen lukenut lumoutuneena siitä huolimatta, että kokemukset ja kohtaamiset ovat usein vaikeita. Sodan aikana ja sen jälkeenkin ihmiset ehkä elivät sittenkin tiiviimmin yhteydessä toisiinsa kuin meidän nykyisen, korkeamman elintason aikoina eikä edes Ditlevsenin tapainen oman tiensä kulkija, kunnianhimoinen aloitteleva kirjailija jäänyt missään vaiheessa yksin. Miehet olivat vaikuttuneita hänestä ulkonaisesti ja kaksi ensimmäistä aviomiestä myös henkisesti samalla aaltopituudella.

Taidat tulla raskaaksi pelkästä läpivedosta.

Kolmas aviomies tekee itsestään korvaamattoman sekä abortin osaamisella että rauhoittavilla lääkkeillä - ja vain niillä. Abortin jälkeen avautunut ovi huumeisiin jää pysyvästi raolleen. Ensimmäinen annos riittää petolliseen kahleeseen. Rakkaudesta itse mieheen ei alussakaan ole merkkejä, sen sijaan himo saada seuraava ruiske petidiiniä peittää Toven kaikki muut haaveet ja tunteet.

Riippuvuus lääkkeisiin näin kuvattuna tuo mieleen esimerkiksi Yhdysvaltojen nykyisen opioidikriisin. Riippuvuus syöksee Toven narkomaanin elämään, jossa häntä auttaa lääkäriaviomies.  Tove päätyy jopa etsimään lääkärin, joka suostuu leikkaamaan hänen terveen korvansa vain turvatakseen lääkkeen saannin. Varakas mutta valmiiksi itsekin mielenterveydeltään horjuva lääkäri-aviomies pystyy rahoittamaan myös kahden lapsen ja yhden bonuslapsen hoidon. Lastenhoitajankin Tove valjastaa lääkkeiden hankintaan. Reseptien väärentäminen oli silloin helppoa. Kuten kirjoittamisen tarve, myös huumeet houkuttelevat pysyvästi; pelkkä apteekin ohi kulkeminen avaa polun autuaaksi koettuihin näkymiin.

Ditlevsenin aiheet ovat rankkoja, kovaa kuria ja köyhyyttä lapsuudessa, abortti- ja huumekamppailuja aikuisuudessa. Siitä huolimatta kerronta kulkee kepeästi, paikoitellen hilpeästi, humoristisia kuvauksia riittää. Kuin hän haluaisi maustaa karvaan lääkkeen lapselle sopivaksi. Samalla hän on on armottoman suora eikä kaihda kertomasta ajatuksistaan silloinkaan kun hänen valintansa näyttävät sekä vastuuttomilta että moraalittomilta. Lapsuuden köyhyyden jälkeen Tove kaipasi vaurasta ja vakaata kotia, saikin sen, mutta ei sittenkään niissä kulisseissa viihtynyt. Hän kaipaa boheemeihin taiteilijapiireihin, joista ne henkisesti läheisimmät ihmiset, miehet löytyvät. 

Kirjaan on jälkisanat kirjoittanut tanskalainen kirjailija Dy Plambeck.

Tove Ditlevsen: Aikuisuus
Gift, 1971, suomentanut Katriina Huttunen
Kustantamo S&S, 2022, 222s

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta

Tuhatkuusisataaluku kuulostaa ei-historioitsijalle eli maallikkolukijalle aika kaukaiselta tässä ihmisiän lyhyessä perspektiivissä. Tieto-Finlandia -palkitulle, Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian lehtorille Mirkka Lappalaiselle se näyttää julkaisujen perusteella olevan hyvin läheinen aika tutkimuskohteena. Luulisin, että historia alkaa näyttäytyä jokaiselle lukevalle ihmiselle entistä kiinnostavammalta mitä vanhemmaksi tulee, ja katse kääntyy enemmän taakse- kuin eteenpäin, sekä oman että yleisenkin historian tapahtumiin.

Tuoreimman teoksensa aiheen Lappalainen on poiminut mainitun vuosisadan loppupuolelta. Porvoon lähistöllä sijaitsi Sköldvikin kartano, jonka isäntä Nils Rosenschmidt, seudulla tunnettu nimellä Smitten, katosi jälkiä jättämättä vuonna 1673. Seitsemän vuotta myöhemmin muurilaastin tekijät avasivat kartanon entisen kaivon, josta löytyi ruumis. Siihen mennessä katoamisen selitykset olivat olleet moninaiset. Puutarhamestarin mukaan isäntä oli varustautunut matkalle ja lähtenyt hevosineen ja koirineen matkalle Liivinmaalle. Nykyisinkin seitsemän vuotta kaivossa hajonneen ruumiin tutkimiset olisivat vaikeita saati entisinä aikoina. 

Smittenistä piirtyy Lappalaisen tutkimuksessa erikoinen hahmo. Hän oli aatelinen, jonka aateluus oli kuitenkin hataralla pohjalla aikana, jolloin kirkon istumajärjestys kertoi selvimmin kunkin säädyn aseman. Smitten, joka näytti riitelevän joka suuntaan, elävän naimattomana suhteissa monen naisen kanssa, aviottomien lasten isänä, ratkaisi hänelle osoitetun epätyydyttävän paikan jättäytymällä kokonaan pois kirkosta. Tämäkin oli anteeksiantamaton teko ja ihmisten silmissä helvettiin johtava tie. Kirkko oli yhteisölle keskeinen paikka.

Mies käytti itsestään kenraaliadjutantin titteliä, mutta tärkein rooli oli olla kartanonisäntä, husbonde. Tähän aikaan kartanot Suomessa eivät olleet mitään downton abbey'tä vaan hirrestä rakennettuja puutaloja kuten muukin rakennuskanta maaseudulla. Aatelisilla oli läänityksiä ja asukkaat olivat velvollisia maksamaan vuokria ja tuottamaan läänityksen haltijalle palveluksia. Palveluskunnasta oli kuitenkin pulaa eikä köyhä ja vieroksuttu mies onnistunut niitä ympärilleen hankkimaan. Puutarhamestari ja renki oli. Läänitysten hallintaoikeus ja omaisuudet menivät muutoinkin sekaisin, myös kruunun virkamiehillä. Suurin riita sukulaisten kanssa näyttikin Rosenschmidtillä muodostuneen kartanosta, johon mies asettui asumaan ilman asianmukaista päätöstä. Asiasta viranomaisten kanssa kirjelmöinyt lankomies olikin hänen pahin vihamiehensä

Suomen harvaan asutulla maaseudulla, sen mutaisilla teillä yhteiskunta ja järjestyksen valvonta oli kaukana. Sen sijaan lähisuku ja sen verkosto olivat sitäkin tärkeämmät, esimerkiksi rahaa lainattiin ja velkoja järjesteltiin yleisesti sukulaisten kesken tai sitten pankkeina toimivat varakkaat kauppiaat, kuten Frans von Stockmann. Smitten oli riitautunut lähisukunsa kanssa. Hänestä ei pidetty eikä hänellä ollut montaa ystävää. Alkujaan ylempää säätyä osoittava ilveksen nahkainen takki kului repaleiseksi.

Ruumis jätettiin kaivoon maatumaan vielä yhdeksi talveksi, koska kukaan ei halunnut koskea siihen. Kun Rosenschmidt vielä eli, kukaan ei halunnut puuttua hänen elämäänsä. Kun mies katosi, kukaan ei etsinyt häntä. Väistely ja poispäin katsominen jatkuivat, kun ruumis löytyi kaivosta. On kuin porvoolaiset olisivat toivoneet, että surmattu mies olisi jäänyt ikiajoiksi kivien alle.

Tuhatkuusisataaluvun Porvoo ja Kirkkonummi näyttävät kurjilta ja väkivaltaisilta yhdyskunnilta. Aseita, vaikka toisenlaisia,  käytettiin kuin nykyään Yhdysvalloissa, raiskauksesta syytettiin 14-vuotiasta uhria, kuten nykyään Intiassa tai Saudi-Arabiassa. Oikeuslaitos kuitenkin näyttää pyrkineen kohti parempia menetelmiä. Esimerkiksi noitavainojen hysteria oli noina aikoina jäänyt juuri taakse ja herätellyt oikeuslaitoksen huomaamaan syyttömien joutumisen väärin perustein tuomituiksi. Varovaisuus oli ohittanut kostonhimon. Hallitsija eli kuningas oli viimeinen instanssi, jonne hovioikeus siirsi vaikeissa tapauksissa päätöksen. Puutarhamestarin tapauksessa hallitsija iski pallon takaisin hovioikeudelle.

Henkilökohtaisella rintamalla oli tällä kertaa niin paljon tekemistä, että Smittenin murhan lukukokemus jäi aika katkonaiseksi enkä oikein päässyt tästä innostumaan. En vaikka tapausta verrataan Agatha Christien Neiti Marplen viimeiseen juttuun, jossa kadonnut henkilö lähettää postikortteja, mutta löytyy lopulta haudattuna omalle pihalleen. Historiallinen murhamysteeri avaa kuitenkin monitahoisen näkymän lähes neljänsadan vuoden takaisen Uudenmaan maisemaan ja sen asukkaiden enimmäkseen rankkaan elämään.

Viimeisessä luvussa Mirkka Lappalainen kertoo kansikuvan vanhasta maalauksesta. Se on flaamilaisen taiteilija Ferdinand van Kesselin 1600-luvun maalaus Rottien tanssi. Nimi viittaa sananlaskuun "kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä". Kissana tässä Nils Rosenschmidt, jonka talon hiirten touhu on saanut tutkijat penkomaan vanhoja oikeudenkäyntejä ja muita dokumentteja. Turun palossa 1827 hävisi kai tähänkin tapaukseen liittyneitä hovioikeuden papereita. 

Historioitsija pohtii sitä, keiden historiaa milloinkin tutkitaan ja kirjoittaa kauniisti jokaisen oikeudesta tulla muistetuksi. Rosenschmidtistä tuli sittemmin kuuluisuus ja kummitus, kaivoon jäänyt mies, jonka aikanaan suurta huomiota herättänyttä murhaa on tutkittu ja pro graduja kirjoitettu vielä meidän päivinämme. Sen sijaan hänen rakastajattarensa ja näiden lapset ovat kadonneet.

Mystisin varjoissa tanssijoista on puutarhamestari, mies, joka ei kuulu minnekään ja joka ei puhu mitään. Hän ilmestyy tyhjästä ja häviää, ikään kuin olisi olemassa ainoastaan tätä tarinaa varten.

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta
Siltala, 2022, 250 s

Arvot kaupan

Lähetin tämän kirjoituksen HS mielipidepalstalle. Päätyi näköjään ö-mappiin, joten oma kanavani tulee taas tarpeeseen.

Maailma on täynnä tyhjää puhetta. Vaalimme demokraattisia arvoja ja  pyrkimystä tasa-arvoon, ihmisoikeuksia vaaditaan juhlapuheissa. Käytännössä näemme uutiskuvissa, kuinka Joe Biden joutuu kättelemään murhaajaa, jonka käskystä kriittinen toimittaja on tapettu ja paloiteltu. Afganistanissa naiset eivät pääse kuntosalille. Maailma seuraa sivusta, kun puolet kansasta kahlitaan keittiöihin. No, Afganistan onkin hylkiövaltio, siellä yritettiin jotain muuttaa ja se yritys lopahti. Yritämme unohtaa sen epäonnistumisen. Naisia ei enää nähdä Kabulin puistoissa.

Nyt olemme tilanteessa, jossa meillä on varaa valita puolemme. Me valitsemme tukea Turkin diktatorista presidenttiä, joka kiristää Ruotsia ja Suomea viivyttämällä Nato-jäsenyyden ratifiointia. Presidentti, jonka päällimmäinen ideologia näyttää olevan vallanhalu, käy armotonta taistelua poliittisia vastustajiaan vastaan. Näistä kurdit ovat suurin ryhmä oppositiota, sekin monilta osin nujerrettu. Kurdeja Erdogan nimittää terroristeiksi. Suomen kanssa Turkilla ei ole niin suuria vaikeuksia. Ruotsiin verrattuna Suomen tuki kurdeille on ollut vähäistä. Nyt Ruotsin uusi hallitus on suostunut tiukentamaan suhtautumistaan kurdeihin Nato-jäsenyysprosessin varmistamiseksi.

Mitä tässä ollaan tekemässä? Me tuemme vanhoillisen islamin tulkinnan mukaisia asenteita maailmassa, jossa suuntaus ei todellakaan vastaa länsimaisia arvoja. Tuemme talibaneja ja Isisiä. Kurdien yhteiskunnassa naiset toimivat ja ovat aktiivinen osa yhteiskuntaa. Suurelta osin kurdien ansiosta Isisin hirmuhallinto Syyrian ja Irakin rajaseuduilla on nitistetty. Näihin ihmisiin me haluamme nyt ulottaa Turkin nykyhallinnon kouran, jotta se saisi sulkea heidät vankiloihinsa. Maailmassa ei ole järkeä.

Meidän Nato -ratifioinnilla ei ole sellaista kiirettä, että meidän tulee tukea Turkin presidentin mahdollisuutta tukahduttaa oppositionsa. Hoitakoot Yhdysvallat ja muut Nato-maat Turkin saattamisen ruotuun. Muuten meidän ja Ruotsin tapa unohtaa arvonsa näyttää nololta nyt ja tulevaisuudessa.

Julkaisemattomasta tekstistä unohtuivat ajankohtaiset Iranin, Teheranin mielenosoitukset kuristavaa pappisvaltaa vastaan. Nekin saivat alkunsa poliisien pahoinpitelemästä kurditaustaisesta naisesta, joka kuoli vammoihinsa. Tuollakin kurdit nimenomaan puolustavat ns länsimaisia arvoja ja naiset vapauttaan määrätä omasta elämästään ja pukeutumisestaan. 

Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän

"Performanssi" oli muotisana tässä kaupungissa, maailmassa jossa gangstereista tulee taiteilijoita, miljonäärimiestä metsästävät naiset siteeraavat Puškinia, harhaiset Helvetin enkelit leikkivät pyhimystä. Niin monta eri maailmaa oli vilahdellut Venäjän silmien edestä - kommunismi, perestroika, shokkiterapia, rutiköyhyys, oligarkia, mafiavaltio, suunnaton rikkaus - että sen uusille sankareille elämä alkoi näyttäytyä pelkkänä ihmeellisenä teatterina, jossa roolit, tilanteet ja käsitykset muuttavat vapaasti muotoaan.

Venäjästä, naapuristamme, yhdeksän aikavyöhykkeen maasta ei voi lukea liikaa, ja näin kerrottuna se on - kehtaako sitä edes sanoa - viihdyttävää. Peter Pomerantsev on brittiläinen dokumentaristi ja tv-tuottaja, Neuvostoliitosta muuttaneiden emigranttivanhempien poika. Hän työskenteli yhdeksän vuoden ajan  nyky-Venäjällä Moskovassa Ostankinon tv-tuotannoissa.

Piiitrrr. Sitä nimeä TNT:n tuottajat käyttävät minusta.- - - Olen somistusmielessä pestattu länsimaalainen, jonka tehtävänä on auttaa heitä luomaan länsimaista leikkivä yhteiskunta. Ja minä puolestani leikin olevani paljon merkittävämpi tuottaja kun olen.

TV on valtavassa maassa ylivoimainen väline kansan hallitsemiseen. Työ on tarjonnut hänelle aitiopaikan ja näkymän Kremlin ja sen suosimien oligarkkien ja ns poliittisten teknologien toimintatapoihin. Kokemukset ovat myös kasvattaneet hänestä disinformaatio- ja propagandatutkijan, jota nimikettä HS/Juha-Pekka Raeste (25.9.22) käyttää artikkelissaan. Lukijan kannalta näkökulma on sisäpiirin havainnoijan, ei vain Venäjä-asiantuntijan. 

Venäjä ei ole siirtymävaiheessa oleva maa, vaan jonkinlainen postmoderni diktatuuri, joka käyttää demokraattisen kapitalismin kieltä ja instituutioita autoritaarisiin tarkoituksiin.

Hyvä esimerkki on tosi-TV, joka tuli ajallaan suosituksi Venäjälläkin. Siinä versiossa ohjelman taustalla toimivat propagandajohtajat puhelinluurit edessään. Jos mielipiteet menivät liian pitkälle, kurinpalautus seurasi. Neuvostoliitosta oli otettu oppia, TV ei saanut olla tylsä. Piti vain yhdistää neuvostoaikainen kontrolli länsimaiseen viihteeseen. Venäjän TV:n puhetavoista olemme mekin saaneet entistä enemmän todisteita tämän vuoden aikana sikäläisistä uutisvideoklipeistä. Niissä on kerrottu länsimaisesta aggressiosta, jota vastaan Venäjän on pakko puolustautua.

Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän näyttää absurdin todellisuuden elävin esimerkein ja yksityiskohtaisesti. Kirja on jaettu kolmeen näytökseen: 1. Show nimeltä Venäjä, 2. Säröjä Kremlin luomuksessa ja 3. Hourekuvia. Teos on julkaistu vuonna 2015, Krimin miehityksen jälkeen. Tyyli on huolettoman rempseä, kirjoittajakin on omaksunut venäläisen eliitin puhetavan. Ero on siinä, että hän pyrkii valaisemaan sitä mikä halutaan kätkeä ja vaientaa. Anekdootit, haastattelut ja tapauskertomukset etenevät tehokkaasti leikatun elokuvan tavoin, jota lakoniset dialogit täydentävät. 

Samoin kuin länsimaat tulivat sumutetuiksi Venäjän todellisista aikomuksista ja uskoivat sen kehittyvän länsimaiden suuntaan elintason ja molemminpuolisen kaupan kasvun myötä, samoja keinoja autoritaarinen hallinto käytti myös oppositioonsa, soluttautui sen osaksi. Poliittisten teknologien parhaat osaajat suunnittelevat operaatioita, joissa kansalaisliikkeet saavat toisaalta tukea, mutta samat tahot tukevat myös vastakkaisia liikkeitä, jotka arvostelevat kansalaisjärjestöjä länsimielisiksi. Näin Kreml dominoi kaikkea liikehdintää. Kaikki näyttää vapaalta keskustelulta, mutta on muurahaisten sähellystä hiekkalaatikolla. Rajat tulevat nopeasti vastaan.

Ehdottoman kiellettyä on tutkia korruptiota. Absurdeja syytteitä voi seurata, jos hallituksen virkamies näkee lisärahan tarpeelliseksi. Kirjassa esitellään Jana Jakovlevan tapaus, jossa hänen kymmenen vuotta vetämänsä teollisuuden kemikaaleja valmistavan yrityksensä väitetään välittävän huumeita ja nainen päätyy vankilaan.

Sitä halveksuntaa ja vihaa, mitä ukrainalaiset saavat osakseen venäläisiltä, kohdistetaan kaikkiin Venäjän valloittamiin kansoihin. Ympäröivät maat halutaan valloittaa, mutta niiden kansalaisia halveksitaan ja kun heitä näkyy Moskovassa, heitä kehotetaan painumaan kotiin. "Mutiaisia" ja homoja vihataan eikä naisten osa ole sen parempi. Kirjassa kerrotaan kauniiden naisten valmennusyrityksistä, joissa heitä valmennetaan miljonäärimiesten nappaamiseen. Kiinnostu hänestä. Selvitä hänen toiveensa. Tutustu hänen harrastuksiinsa ja tee sitten itseesi tarvittavat muutokset.

Naiset saavat nauttia kultaisesta häkistä aikansa, mutta ovat helposti vaihdettavissa, kun maaseudulta tulvii kaupunkiin nuorempia ja kauniimpia. Traagisia kertomuksia on myös lahkotyyppisistä valmennusyrityksistä (skientologit tuli mieleen), jossa nuoret mallit ovat syöksyneet itsemurhaan manipuloivien kouluttajien jäljiltä. Ilmiöt sisältyvät tapauskertomuksiin, joita Pomerantsev kohtasi yrittäessään tehdä ohjelmia kanavalleen. Lopulta niitä ei haluttu ohjelmistoon, koska ne eivät olleet myönteisiä. Aiheiltaan ne sopivat hallinnolle, sillä talouden heiketessä henkimaailmaa käsittelevät ohjelmat vievät ihmisten huomion pois muista asioista ja katsojia riittää.

Toinen Venäjä -nimisessä luvussa kerrotaan vanhan Moskovan myllytyksestä uusien raharikkaiden kynsissä. Vanhoja rakennuksia ja kortteleita puretaan, koska vallan merkki on läheisyys Kremliin. Venäläiset haluavat sinnekin länsimaisen näköisiä rakennuksia, malleina Riviera, saksalaiset alppimajat tai Lontoo, josta sitä paitsi venäläiset oligarkit ovat yhdessä arabimaiden rikkaiden kanssa ostaneet jo isoja määriä arvokkaimmista kiinteistöistä. Stalinin ajan rakennukset olivat graniittia, mutta uudet luksuspilvenpiirtäjät alkavat halkeilla, koska rakentajat varastavat niin paljon rahaa rakennustöiden aikana. 

Venäläinen järjestelmä ei tunne länsimaistyylisiä omistusoikeuksia, vaan ratkaisevia ovat mahdollisimman läheiset siteet Kremliin, erilaiset lahjonta- ja hännystelyrituaalit ja pidäkkeetön väkivalta.

Kaikkien kyynisten ja kovien gangsteritarinoiden ja petosten keskellä Moskovasta on löytynyt kirjaan henkilöitä, jotka jaksavat vastustaa häikäilemätöntä hallintoa, kuten vanhan Moskovan kuolemaa surevat flash mob -kokoontumiset, joita vetää yksi mies, historioitsija ja arkkitehti. Lopussa haastatellaan vankilassa tapetun juristin Sergei Magnitskin amerikkalaista ystävää, asianajaja Jamison Firestonea, joka on kauhuissaan länsimaiden sokeudesta kun nimekkäät henkilöt (mm Schröder) suostuvat Kremlin valvomiin yrityksiin, selityksellä että rahat menevät muutoin muualle.

Mutta jos sellaisen asenteen ottaa, täällä on pian asiat niin kuin siellä. Meillä oli ennen sellainen itsekeskeinen käsitys, että läntiset demokratiat olisivat evoluution päätepiste, että me olisimme niskan päällä ja muut muuttuisivat vähitellen sellaisiksi kuin me. Ei se niin ole. On ihan turha kuvitella, ettei meidän systeemimme voisi hajota. - - - Kyllä tämä voi hajota.

Peter Pomerantsev: Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Uuden Venäjän surrealistinen sydän
Nothing is True and Everything is Possible. The Surreal Heart of the New Russia. 2014, suomentanut Kirsi Luoma
Like, 2015, 276 s

Anna Soudakova: Varjele varjoani

Ennen Turun tämänvuotisia kirjamessuja en tiennyt Anna Soudakovasta. Messuilla häntä haastateltiin tästä hänen toisesta romaanistaan. Varjele varjoani ilmeisesti jatkaa esikoisteoksen teemoja ja pohjaa hänen Leningradista/Pietarista Suomeen muuttaneen perheensä historiaan. Tässä kiinnosti erityisesti Neuvostoliiton viimeiset ajat, nimenomaan sisältäpäin nähtynä, tavallisten ihmisten kokemusten kautta, vähän samaan tapaan kuin Meri Valkama kuvasi DDR:n oloja Sinun, Margot-romaanissaan. Toiseksi kiinnosti perheen määränpää Suomessa, Turun Varissuo ja perheen kokemukset ja tavat nähdä sen aikainen Suomi 1990-luvun vaihteessa. Asukkaiden, tämänkin perheen kannalta kaupungit - Leningrad ja Turku - näyttäytyvät siinä vaiheessa lähes täydellisinä vastakohtina. Vain kaupungin halki virtaava joki on yhdistävä elementti.

Nimi Varjele varjoani on lainattu Joseph Brodskyn, venäläisen emigranttikirjailijan säkeestä. Siinä puhutellaan seinää. Muistaakseni Brodsky kuvasi Venetsiassakin Veden peilissä paljon vanhojen rakennusten rapistuneita seiniä, jotka ovat nähneet ja tulevat näkemään enemmän ja kauemmin kuin ohikulkevat ihmiset varjoineen. Ekspatriaatit, isänmaansa hylänneet muistavat lapsuuden kotinsa, sen ihmiset, tuoksut ja äänet surulla ja ilolla, kirvelevällä kaipauksella. Mennäänkö haistamaan märkää asfalttia?

Leningradilainen kommunalka on monen perheen asuintalo, jossa jaetaan keittiö, kylpyhuone ja wc. Seinät ovat pahvia ja yksityisyys vähäistä. Yhteisöllisyyttä on tarjolla sitäkin enemmän. Aina on tarjolla ainakin teetä, aika usein vodkaa, suolakurkkua, smetanaa. Sellaisessa paikassa Vera ja Georgi viettävät rakkautensa ensi huuman aikoja, monenkirjavien naapureiden keskellä. Heistä eräs asuu tsaarinaikaisessa kotitalossaan, mutta nyt vain sen yhdessä huoneessa. Yksi naapureista on tunnettu valokuvaaja ja undergroundtaiteilija Boris Smelov, Georgin lapsuuden ystävä. Joistakin näistä originelleista tyypeistä nousi mieleen väläyksiä hienosta, neuvostorockin synnystä kertovasta elokuvasta Leto (Kesä), jonka Yle Teema näytti muutama vuosi sitten.

Tätä ympäristöä, sen ränsistynyttä köyhyyttä ja usein, mutta ei vain, sydämellisiä ihmisiä kirja kuvaa elämän makuisesti. Veran ja Georgin nuori rakkaus kukoistaa. Ulkona kauppojen hyllyt ammottavat tyhjinä, mutta kauppahallissa vuorilta kotoisin olevat huivipäiset naiset ja mustapartaiset miehet myyvät granaattiomenoita, vihanneksia ja yrttejä. On helppoa eläytyä näiden ihmisten osaan, jotka elävät päivästä päivään niukkuudessa.

Kun saa jonkun sormissa tuntuvan esineen käteensä ja tietää sen olevan oma, voiko parempaa olla? Miten paljon hyvää mieltä tuo käsipyyhkeen, saippuapalan tai muovimukin hankkiminen?

Suvun vanhat naiset käsittelevät historiaansa eri tavoin. Veran äiti ei suostu puhumaan inkeriläisten kokemasta vainosta, Georgin äiti muuttaa datshalleen. Tulee se aika, jolloin Mauno Koivisto kutsuu inkeriläisiä Suomeen. Samanaikaisesti kaikki entinen on hajoamassa, Georgi menettää geologin työnsä, ketään eivät enää kiinnosta hänen kivinäytteensä Kamtšatkalta. Perheen tytär Nina on koululainen. 

Ja niin perhe löytää itsensä Turun Varissuolta kolmen huoneen ja keittiön asunnosta, vaikka luulivat anoneensa yhtä huonetta. Tässäkin perheessä käy niin kuin usein on kerrottu maahanmuuttajille käyvän, lapset löytävät paikkansa helposti, kieli taipuu uuteen, lapsi saa lisää itseluottamusta, vanhempien tuntiessa olonsa avuttomaksi.

Heistä oli tullut yhteiskunnan syöpäläisiä, heidän piti esittää kaikki kuittinsa ja laskunsa, tehdä selkoa surkeasta olemassaolostaan, sanoa selkeästi, mitä he halusivat ja mistä olivat jääneet paitsi. 

Geologian tohtori Georgi saa lopulta työtä kaverinsa autokorjaamolla ja pääsee täyttämästä lomakkeita. Vera löytää museosta jopa koulutustaan vastaavaa työtä.

Pietarilaiset tuttavat, jotka käyvät tervehtimässä, toteavat kaiken toimivan. Ja olevan siksi tylsää. Tässäpä se ero onkin. Puutteessa ihmisten välinen auttamisen halu ja yhteisöllisyys vaikuttaa kasvavan, kun taas meillä Kela auttaa ja ihminen jää helpommin yksin lomakkeineen. Kukaan ei soita yllättäen ovikelloa. Mummo ei lähetä enää datshalta purnukoita, joiden ympärille kehitellä yhteisiä syöminkejä. Marketissa hyllyt ovat kukkuroillaan. Mistä tietää, että valitsee hyvän ja oikean?

Varjele varjoani rakentuu lähekkäisistä ajanjaksoista, jotka vuorottelevat. Se tuo kerrontaan onnistuneesti imua ja jännitettä. Uudenvuodenjuhlat toisten maanmiesten ja -naisten kanssa keräävät yhteen eri aikoina saapuneita suomalais-venäläisiä pariskuntia. 

Mielenkiintoisesti kirja kuvaa myös Ninan identiteetin etsintää koulukavereiden ja suomenvenäläisten välillä. Näiden välinpitämättömyys ja paikallisten tapojen halveksunta näyttää coolilta mutta myös pelottavalta. Eikä venäläisyys tarkemmin katsottuna edes ole yhteistä Virosta tai Kazakstanista alkujaan lähteneille. Kieli on. Ja ulkopuolisuus uudessa maassa.

Lopussa ollaan jo tässä vuodessa ja Vera on tyytyväinen, ettei kommunalkan aikainen naapuri, odessalainen Jakov ole enää näkemässä mitä hänen Odessalleen ollaan tekemässä.

Kaiken muun lisäksi Anna Soudakova kuvaa koskettavasti myös parisuhteita, jotka eivät tietenkään voi välttyä kolhuilta kovien kokemusten keskellä. Hieno kirja! 

Anna Soudakova: Varjele varjoani
Atena, 2022, 275 s

Susanna Alakoski: Londonflickan

Ruotsinsuomalaiseen Susanna Alakoskeen tutustuin, kun hänen esikoisteoksensa Sikalat (oho, siitä lukemisesta on jo 15 vuotta...) palkittiin Ruotsissa ja sai ansaittua huomiota meilläkin. En ole lukenut hänen neljän romaanin sarjaksi suunnitellusta kokonaisuudesta ensimmäistä, Pumpulienkelit -romaania. Londonflickan (suom. Lontoontyttö) on toinen osa. Onneksi näinä nettiaikoina on helppoa saada päällisin puolin selvää päähenkilöiden, Hildan, Hellin, Gretan ja Jonnin edeltävistä vaiheista. Alakoski tuo näkyviin suomalaisten siirtolaisten arjen ja työn historiaa. Siirtolaisuus jatkuu ajankohtaisena ilmiönä ilmeisesti tulevaisuudessa entistä enemmän. Suomen lähihistoriassa siirtolaistarinoita löytyy kaikkialta, Ruotsiin suuntautui varsinkin ruotsinkieliseltä rannikkoseudulta, kuten Vaasasta, isoja muuttovirtoja.

Att inte kunna ärva en gammal soffa eller säng av någon. Att inte ha någon att vända sig till när kassan tröt, kunna låna en femtiolapp eller be om barnvakt en endaste gång. I samma stund som hon tänkte detta skämdes hon. Sverige var det bästa skitland en utlänning kunde hamna i. Det gick till och med att köpa finsk Emmentaler på Domus, och ibland reade de den dessutom.

Siirtolaisuus nimittäin alkaa tässä sukupolvessa, kun Hilda-äiti jää Vaasaan, mutta lapset Greta ja Jonni haluavat karistaa puuvillatehtaan (Bomullen alkutekstissä) pölyt jaloistaan ja päätyvät lyhyen merimatkan jälkeen Ruotsiin. Jonnin ja vaimonsa valinnat ovat sotalapsiratkaisulle päinvastaisia: he jättävät lapsensa Suomeen parempaa elantoa naapurimaasta etsiessään. Nämäkin ovat yhä edelleen maailmalla yleisiä, pakon sanelemia tilanteita. Esim meillä on näkynyt ajankohtaisohjelmissa  Vietnamista tai Thaimaasta lähteneitä vanhempia, jotka kertovat kotona odottavista lapsistaan, myös ukrainalaisten keskuudessa se on näyttänyt olevan tavallista, ennen nykyistä sotaakin.

Gretan ja Jonnin tiet kulkevat kouluttamattomille ruotsinsuomalaisille tyypillisesti tehtaaseen, varakkaiden perheiden apulaiseksi, ravintolaan. Londonflickanin tapahtumat alkavat 50-luvulta, jolloin sisarukset ovat alle kolmekymppisiä ja vaatimattomasta perhetaustasta huolimatta täynnä elämänhalua ja haaveita. Greta on vakuuttunut siitä, että hänelle on tarkoitettu jotain parempaa kuin hommat puuvillatehtaalla. Siksi hän jättää pian taakseen Tukholmankin ja pääsee au pairiksi haaveidensa Lontooseen, ja vielä hyvään, sivistyneeseen perheeseen. Haaveet nähdä ja kuulla ihailemaansa Ella Fitzgeraldia, pukeutua ja näyttää Liz Taylorilta alkavat lähestyä toteutumistaan.

Jonnin polku vie kohti parempia pestejä tehtailla ja varsinkin hiljalleen Ruotsissa vahvistuva ammattiyhdistystoiminta näyttää tarjoavan hyviä mahdollisuuksia. Samoja uria kulkee Gretan ystävän Hellin tie Suomessa. Tässä kohtaa, 70-luvulle ehtiessään aloin lukea ajasta, jonka aikaisia tilanteita muistan itse työelämästä, suurten teollisuusyritysten palveluksessa. Hierarkia oli toimistossakin, ei vain tehtaan puolella, korkeaa eikä toimitusjohtajan glögipuhe joulujuhlassa antanut aihetta hilpeisiin tunnelmiin; siinä maalailtiin uhkia tulevien palkankorotusvaateiden varalta. Niin Hildankin tiedostava ystävä Helli tulkkaa palkitsemistilaisuudessa puheista, mitä tulevaisuudessa näyttää olevan tarjolla. Työtahdin kiristystä.

Alakoski on tutkinut aikaa ja työhistoriaa tarkasti. Paikoitellen perusteellinen työlainsäädännön ja yhteiskunnallisten rakenteiden kuvaus luisuu hieman puisevaksi. Jonnin ay-seminaareista tuli kyllä elävästi mieleen jotkut kurssitukset, joihin itsekin työelämässä niihin aikoihin osallistuin. Tieto on toisaalta hyvin relevanttia ja yhteyteensä asianmukaisesti sovitettu. Jonnin uusi ihastus Maija on aktiivinen feministi, joka osoittaa tilanteen tullen miltä ay-liikkeen korulauseissa mainostama tasa-arvo käytännössä näyttää. Huonolta.

Perinpohjaisuudessaan työtekijöiden asemasta luennointi hieman katkoo jännitettä, joka syttyy vahvimmin henkilöhistorian kautta. Onneksi juoni alkaa taas vetää, kun päästään lähemmäs Gretan seuraavia maisemia Skellefteåssa. Kyllä, tehtaaseen hänkin taas päätyy, ruotsalainen Algots Nord työllistää riveittäin ompelijoita.

Hur hade hon, fröken Greta, som serverat vin på Villa Sandviken i Vasa och på Riche i Stockholm, hamnat i Skellefteå, där båten gick över på ett par timmar till Vasa som hon en gång med sådan iver lämnat.

Alakoski kertoo jälkisanoissaan kirjoitusprosessistaan, kuinka vaikeaa on kerätä historian kirjoista tietoa näistä ihmisistä, muualle muuttaneista työläisistä, joille jokapäiväinen leipä on kovan puurtamisen takana. Päiväkirjoja ei niin vain löydy näistä piireistä. Postikortit, valokuvat ja jokunen kirje toimivat lähteinä. Hienosti Alakoski onnistuu rakentamaan mielenkiintoisia henkilöhahmoja tästä yhteiskunnan osasta, joka työläisten harmaaksi massaksi usein maalataan. Unelmien eteen tehdään töitä, jotkut romahtavat, toiset löytävät vihreämmän oksan. Ruotsin rinnalla kaikki Suomessa on kulahtanutta ja ankeaa, se on selvää. 

Greta, kuten äitinsä Hilda, on kirjoistakin kiinnostunut. Hänen esikuvansa on Martin Eden, Jack Londonin hahmo samannimisestä romaanista, joka on työväenluokasta ponnistavan nuoren miehen kasvukertomus. Londonflickan onkin näin oikeastaan kaksimerkityksinen ruotsinkielisenä nimenä.

Susanna Alakoski: Londonflickan
Natur & Kultur, 2021, 332 s

Teatteria ja taidetta lokakuisessa Helsingissä

Vastoin joskus tekemääni päätöstä "ei enää teatteria, vain elokuvaa tästä lähtien" löysin itseni Lilla Teaternista. Se on kiva pieni teatteri, jossa olen muuttuvista päätöksistä huolimatta  hyvästä teatterikokemuksesta nauttinut, useammankin kerran. Tällä kertaa syytän teatteriarvostelua, että taas unohdin kerran päättämäni. Min fantastiska väninna sai lehdessä kiittävät arviot, jolloin äkillisen ja ohimenevän aamupirteyden tilassa tulin saman tien ostaneeksi lipun. Olenhan sentään yksi miljoonista Ferrante-faneista. Romaanit on luettu ja loistava tv-sarjakin nähty, siis se osa, mikä meillä on näytetty. Ymmärtääkseni lisää on vielä tulossa, toivottavasti.

Kuvassa Hotelli Torni alkuillan valaistuksessa. Komea ja muistorikas rakennus. Monet iloiset hetket olen Tornin baareissa viettänyt. Siellä takana Yrjönkadun kulmassa lymyilee Lilla Teatern.

Tietenkin Lilla Teaternin Napolissa puhutaan ruotsia, mutta miksi en saa aina selvää Lenún puheesta, vaikka Lila puhuu ihan selkeää suomenruotsia. Myöhemmin luen jostain Västra Nylandin tai vastaavasta arviosta, että näyttelijä on enimmäkseen näytellyt suomenkielisissä rooleissa, siitä erilainen painotus ilmeisesti. En ole myöskään kaksikielinen, joten ensin pitää syyttää itseä. Muutoin tyttöjen/naisten roolit on onnistuneesti valittu, tyypiltään näyttelijät vastaavat temperamenttisen Lilan ja epävarmemman Lenún persoonia. Enemmän häiritsee se, että kohtauksia neljästä pitkästä romaanista juoksutetaan lähes kiireella läpi näyttämön, ja runsasta henkilökavalkadia näyttelee suppea joukko näyttelijöitä. On tietenkin näyttelijän ammattitaitoa muuntautua monenlaisiin rooleihin, sukupuolesta, iästä etc riippumatta. Aika pieni nainen vetää sekä Pasqualen että Enzon roolit ja siinä alkaa jo olla tahatonta komiikkaa. Pitää kiittää erikseen kohtausta opettaja Gallianon (? en muista oliko nimi tuo) kutsuilta, jossa teennäinen hienosteleva puhe oli kuvattu onnistuneesti papukaijapapatuksena. Muistin kaiken Napoli-sarjasta liiankin hyvin ja näyttämölle tuotu vertautui epäedullisesti tv-filmatisointiin. En ole varma, onko tämän tyylinen romaanitetralogia sittenkään kovin omiaan teatteriesitykseksi.

Kulutin ennen teatteria aikaani muutamassa galleriassa ja Sinebrychoffin museossa. Siellä oli parhaillaan käynnissä japanilaisten puupiirrosten näyttely Kirsikkapuun alla. Hyvin suosittu näköjään. Hienoja ne ovat, mutta jotenkin samalla niin ilottomia ja muotoon kuristettuja.  

Niinpä olikin sitä hauskempi aloittaa seuraava maalaisen päivä pääkaupungissa Viggo Wallensköldin näyttelystä HAMissa. 

Minusta japanilaisen puupiirroksen täydellinen vastakohta on Viggo Wallensköld. Hän kuvaa elämän moninaisuutta antaen mielikuvituksen ja tunteiden näkyä pintaan asti. Taiteilijan käsittelyssä omintakeiset ja ajoittain surumieliset olennot saavat osakseen myötätuntoa ja arvokkuutta. Näin kerrotaan näyttelyn esittelytekstissä ja se kiteyttää hyvin maalausten maailman, niiden lämmön. Ihmisaiheisissa töissä on mukana historiallisten valokuvien tunnelmaa, hautausmaasarja on maalauksellista, lähes abstraktia ja täynnä harmonisia väriyhdistelmiä. 

Näyttelyssä esitetään lyhyttä elokuvaa, jossa taiteilija avaa taustaansa ja maalaustensa maailmaa. Wallensköld on myös kirjoittanut viisi kaunokirjallista teosta kuvitteellisesta tiedemiehestä, mykologi Anatolij D. Mbdrinovista. Omaperäiset tarinat keskittyvät Mbdrinovin elämään ja tutkimuksiin, jotka mullistavat käsityksemme sienistä ja ihmismielestä. Hän kertoo videolla, että hänen taiteilijaisänsä on osittain antanut mallin tuolle kuvitteelliselle sienimiehelle. Minusta sekä maalaukset sieniaterioista (resepteineen) että elokuva täydensivät hienosti taiteilijan kuvaa.

Kuinka ihana onkaan maailma rikkauksineen, kun sen osaa nähdä! Ja mikä hartaushetki taidenäyttely voi olla keskellä arkea, jossa synkkyys helposti näinä aikoina ottaa vallan.

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat

Reading Lolita in Tehran ei tosiaankaan käänny suomeksi kovin napakasti. Lolita Teheranissa jättää pois aika oleellisen eli sen, että kyse on mm Nabokovin Lolitan lukemisesta. Nimenomaan lukemisesta sensuurin, kieltojen ja väkivallan riivaamassa Teheranissa Iranin islamilaisessa tasavallassa. Toki suomennoksen nimi kertoo hyvin metatasosta; kaikki naiset ovat ajatollah Khomeinin ja mullahien Iranissa Lolitan asemassa, näkymättömiksi kaavutettuja, mykistettyjä, väkivallan ja mielivaltaisen kyttäyksen ja kontrollin kohteita.

Azar Nafisi on iranilais-amerikkalainen kirjallisuuden professori, joka kieltäytyi hunnun käytöstä ja muista sensuurimääräyksistä. Hän joutui luopumaan työstään Teheranin yliopistossa ja muutti perheineen Yhdysvaltoihin vuonna 1997 ja on toiminut mm John Hopkins -yliopistossa ja useassa muussa korkeakoulussa sekä kirjoittanut säännöllisesti artikkeleita yhdysvaltalaisiin valtalehtiin. Lolita Teheranissa pysytteli vuodesta 2003 New York Timesin bestseller-listalla  117 viikkoa.

Pystyikö opettaja kunnolla keskittymään työhönsä, kun tiedekuntaa liikutti vain se, miten sana viini saatiin poistettua Hemingwayn kertomuksesta, ja kun opinto-ohjelmasta päätettiin poistaa myös Brontë, koska tämä näköjään hyväksyi aviorikoksen?

Omaääninen yhdistelmä autofiktiivista romaania/muistelmaa/kirjallisuusesseetä avaa elävästi korkeakoulutettujen naisten yhä ahtaammalle käyvää arkea - joka näyttäisi jatkuvan viidettä vuosikymmenettä saman kaltaisena -Teheranissa Iranin islamilaisen tasavallan alkuaikoina. Sensuurin tiukentuessa professori ja hänen seitsemän naisoppilastaan alkavat salaisessa viikottain kokoontuvassa lukupiirissä keskustella länsimaisen kirjallisuuden klassikoista: Lolitasta, Fitzgeraldin Kultahatusta, Henry Jamesin ja Jane Austenin romaaneista. Se oli yhteisöllinen versio Virginia Woolfin omasta huoneesta. 

Lukijalle naisten keskustelut tuovat hienolla tavalla esille kirjallisuuden voiman heijastaessaan kaunokirjallisten teosten kertomaa ahdistavaan ympäristöön. Kuinka kirjallisuus, sen tarjoamat kuvat ihmisyydestä opettavat erilaisuuden näkemistä, empatiaa, ihmisen epävarmuutta, kuinka monisävyinen se kuva on verrattuna lukittuihin dogmaattisiin oppeihin. En olisi uskonut, että Nabokovin Lolita avautuisi huomattavasti syvällisemmin teheranilaisten naisten lukupiirissä!

Kuten parhaat puolustusasianajajat, jotka osaavat häikäistä retoriikallaan ja vedota ihmisen korkeimpaan moraaliin, Humbert vapauttaa itsensä syytöksistä vetämällä lokaan uhrinsa - metodi, joka on meillekin tuttu Iranin islamilaisessa tasavallassa.

Esimerkkejä mullahien tyranniasta on saanut lukea riittämiin, mutta yllätyin silti, että, tosiaankin siellä kiellettiin myös Tuhannen ja yhden yön tarinat varhaisessa vaiheessa. Viime viikkoina on uutisoitu Iranin naisten mielenosoituksista huivipakkoa vastaan. Mielenosoitukset sortavaa hallintoa vastaan ovat sittemmin laajentuneet, joten Lolita Teheranissa ei voisi olla ajankohtaisempi! Sharia-laki laski avioliiton solmimisiän kahdeksastatoista vuodesta yhdeksään, joten Lolita on kaikin puolin ilmeinen kaunokirjallinen vastine sille todellisuudelle.

Humbertin muotokuvassa Nabokov oli paljastanut tuollaiset solipsistit, jotka ottivat haltuunsa toisten ihmisten elämän (s53) Humbert kahlehtii Lolitan paikoilleen samalla tavoin kuin perhonen pannaan paikoilleen (s58)

Iranin diktatuurissa sensori kilpailee runoilijan kanssa todellisuuden uudelleen järjestämisestä ja sen uudelleen hahmottamisesta. Shaahin jälkeen Iranissa vastavoimia oli vasemmistolaisten vallankumouksellisten joukossa, mutta he olivat jo kahlineet kirjallisuutta ideologisiin tavoitteisiinsa, joista Nafisin nuoret oppilaat eivät enää olleet kiinnostuneita. Nuoret olivat tietenkin ihastuneet molempien liikkeiden karsastamiin, ja pääosin kiellettyihin länsimaisiin kirjailijoihin: James, Nabokov, Woolf, Bellow, Austen ja Joyce.

Kirjallisten keskustelujen ja analyysien lomassa Nafisi tekee havaintoja ympäröivästä "absurdistanista" ja tältä aikaetäisyydeltä luettuna näyttää, että Iranissa on ollut käynnissä samanlainen vasemmiston sokeutuminen kuin muuallakin, Suomessakin, 70-luvulla. Sokeutuminen, joka siellä on sallinut shaahin hallinnon jättämän tyhjiön täyttyä uudella diktatuurilla. Meillä demokratia piti huolen siitä, ettei äärivasemmiston jäykistyminen hurmahenkisiksi ainoan totuuden tien näyttäjiksi kasvanut vaaraksi asti. Iranissa ajatollah Khomeini seuraajineen kaappasi vallan nopeasti ja tehokkaasti.

Islamilainen vallankumous, kuten sittemmin kävi ilmi, teki islamille enemmän vahinkoa kuin yksikään muukalainen ikinä, koska se käytti islamia sorron välineenä.

Samoin kuin natsit kielsivät juutalaisten liikkeet ja niissä asioimisen, mullahit kielsivät liikkeitä palvelemasta hunnuttomia naisia. Oli unohtunut sekin, että Iran ja Irak kävivät lähes koko 80-luvulla sotaa, joka tyrannisoi siviiliväestöä aivan kuin Venäjän ohjukset Ukrainan kaupunkeja tällä hetkellä. Sielläkin diktaattorit syöttivät valheita kansalle oikeuttaakseen typerän ja turhan tappamisen.

Vaikka aika on julmaa, naiset löytävät toisistaan ja lukemastaan iloa ja voimaa. Ajan myötä yksi ja toinen lukupiiristä valmistautuu lähtemään Iranista, mutta on heitäkin, jotka sinnittelevät. Ihmeellisen rohkeita nämäkin tytöt - nykyään he ovat ehkä jo noita mielenosoituksissa toisiaan kannustavia naisia - olivat. He saattoivat luennoilla tirskua miespuolisen luennoitsijan esitelmöidessä islamin ja kristinuskon eroista, neitsyys merkittävimpänä mittana, ja hihitellen kuiskia: Ei ihme, että yhä useampi muslimi kääntyy kristinuskoon. 

Lolita Teheranissa ylistää kirjallisuuden ja naisten välisen ystävyyden voimaa keskellä kuristavaa väkivaltakoneistoa.

Azar Nafisi: Lolita Teheranissa. Kirjalliset muistelmat
Reading Lolita in Tehran, 2003, suomentanut Hanna Tarkka
WSOY, 2005, 443 s

Daniela Krien: Muldental

Tutustuin Daniela Krieniin ensi kerran muutama vuosi sitten ja luin hänen romaaninsa Vielä joskus kerromme kaiken. Se on intohimoinen kertomus paheksutusta suhteesta nuoren tytön ja keski-ikäisen miehen välillä, taustalla DDR:n eli entisen Itä-Saksan viimeiset ajat ennen Saksojen yhdistymistä. Se jätti vahvan muistijäljen intensiivisellä tunnelmallaan.

Samoihin entisten "ossien" sielunmaisemiin tutustuttavat myös Muldentalin novellit, kertomukset. Niitä maisemia leimaavat köyhyys, työttömyys ja siitä aiheutuvat rajut muutokset, pettymykset, syrjäytyminen ja mielenterveyden horjuminen, alkoholismi, prostituutiokin ajoittaisena perustarpeiden rahoittajana. Minun sankarini eivät ole voittajia. Silti jotkut heistä löytävät onnen, toteaa kirjailija prologissa.

Jollain tasolla entinen Saksan Liittotasavalta ja Saksan Demokraattinen tasavalta ovat kadottuaan, Saksojen yhdistyttyä, näyttäneet kauempaa ihmiskokeilulta: elämää jatkuvasti muuttuvassa markkinataloudessa, kapitalismissa, johon törmäytetään staattisen vanhoillisesta diktatuurista siirtyvien ihmisten kokemuksia. Niitä murroksia ja reaktioita, selviytymistä ja uupumista, rikkinäisyyttä ja identiteetin etsintää Krien havainnoi kertomuksissa.

Odotukset vihdoin koittavasta vapaudesta nousevat tähtiin ja kun vastassa onkin ihmisiä, jotka muurin murtumisen jälkeen nyrpistävätkin nenäänsä, tunteet heittelehtivät pettymyksestä vihaan. alemmuudentunteesta kostonhaluun. Sama kielikin voi murteissa muuttua pitkän etäisyyden jälkeen käsittämättömäksi. Kertomuksissa näyttäytyy koko elämän kirjo, neljän seinän sisällä perheen dynamiikkaa, rakkauskertomuksia ja muistojen saldoja, tyhjeneviä taloja rikottune ikkunoineen. Krien todellakin osaa näyttää, mitä murrokset merkitsevät, hänen ei tarvitse selittää. Hän taikoo viivyttelemättä kohtauksen baarissa, kaupassa, kadulla. Äärimmäisen tarkasti mutta pienin elein hän onnistuu valaisemaan vahvemman asenteita ja toisen suojautumista tunnistettavassa tilanteessa.

"Jos vieraat käyttäytyvät sillä tavalla, heidän ei tarvitse ihmetellä, miksei heitä haluta tänne."
Vieraat? Anne vinkkaa tarjoilijalle ja osoittaa tyhjää viinilasiaan.
Kanat kaakattavat kuorossa: "Siihen on vastattava kovin ottein."
"Minulla ei varsinaisesti ole mitään osseja vastaan, ei todellakaan, mutta tuollainen menee jo liian pitkälle."

Niminovelli kahdessa osassa kuvaa narsistisen taiteilijan varjostamaa perhehelvettiä. Pyörätuolissa istuva Hans valvoo toimintaa talossa keittiötä myöten seinään puhkaistusta aukosta. Koska taiteilija on saavuttanut asemansa jo vanhan vallan aikana, murros näkyy perheessä omalla tavallaan. Vaimo on kiristetty perheenjäsenten avulla Stasin ilmiantajaksi, mutta taitelija onnistuu pystyttämään kotonaan oman valvontakoneistonsa, jossa ei ympäröivän maailman moraalikadosta tarvitse välittää. Vaimo ja poika kantavat taakan ja saavat selviytyä miten taitavat eikä Hans tee sitä heille helpoksi.

Nämä ovat satuttavia kertomuksia eikä niissä useinkaan ole selkeitä loppuja, selviytymisiä ja elämän jatkumista kuitenkin. Daniela Krienin kertomukset tekevät syvän vaikutuksen, jokainen niistä on kihisevän draaman tihentymä. 

Romahtaneessa järjestelmässä valheet olivat olleet niin surkeita, että kaikki olivat tajunneet ne valheiksi, uudessa järjestelmässä taas harhakuvitelma ja todellisuus olivat kuin kaksi marjaa.

Kertomukset sijoittuvat Mulde-joen laaksoon entisen Itä-Saksan puolella.

Daniela Krien: Muldental, 2020, suomentanut Olli Sarrivaara
Lurra Editions, 2022, 264 s

Kirjamessuilua Turussa perjantaina 30.9.

Syksy jo saa ja lokakuu ja kirjamessut, parin vuoden paussin jälkeen. Olen ehkä vieraantunut meiningistä, koska en ollut oikein löytää kiinnostavia juttuja Turun kirjamessuilta tällä kertaa. Kuvataide mainitaan Vilja-Tuulia Huotarisen ohjelmajohtajana vastaamien messujen erityisteemana. Se näkyi aika vähän ulkoisesti messuilla. 

En nykyään enää jaksa selata kirjoja kustantamoiden osastoilla, vaan suunnistan kuuntelemaan valitsemiani keskusteluja kirjoista tai muista aiheista.

Hyvät ja huonot tiedeuutiset Olin ymmärtänyt tämän keskustelun lajityypin väärin. Odotin, että asiantuntijat olisivat valaisseet uutisoinnin, jos ei nyt suorastaan virheellisiä niin kuitenkin jotenkin väärin painotettuja uutisia tai erotelleet jyviä akanoista. Sen sijaan kukin raadin (Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta) jäsen oli valinnut yhden tiedeuutisen, jota sitten käytettiin hyvin humoristisen keskustelun alustana. Nuori lääketieteen opiskelija Sofia Sourander nosti iälleen sopivasti esiin somen ja siellä hyvin selkeästi lisääntyneen kaikkitietävyyden ilman asiantuntimusta eli ns Dunning-Kruger syndrooman eli ylivertaisuusvinouman. Pentti Huovinen lääkärinä puhui suoliston ja sen mikrobien vaikutuksesta. Tiina Raevaaran uutisessa esimerkiksi hänen tapansa nähdä tiuhaan ja jopa kaksi painajaista per yö oli tutkittu viittaavaan vahvasti aikaisin alkavaan dementiaan. Erkka Railoa kiinnosti sikiön selkeä protesti lehtikaalia vastaan verrattuna äidin nauttimaan porkkanaan. - Raadin yleisenä viestinä hihittelun lomassa näytti siis olevan, ettei tiedeuutisia pidä ottaa liian vakavasti. Minä taas odotin heiltä suurempaa vakavuutta. Jopas jotakin, en olisi uskonut että näin päin. 

Roman Schatz ei ollut listallani mutta satuin paikalle. Schatz on kirjoittanut Kohtaus -nimisen romaanin 6-kymppisestä miehestä, joka saa aivoinfarktin huoltoaseman parkkipaikalla syrjäseudulla, talvella. Auto alkaa hautautua lumeen, ja mies käy läpi elämäänsä. Saman henkilökohtaisen elokuvan kelaamisen kerrotaan tapahtuvan hukkuvalle. Schatz kehotti kaikkia valmistautumaan henkisesti ja ajoissa luopumiseen, joka itse kullekin tulee vastaan.

Anna Soudakova on julkaissut toisen romaaninsa Varjele varjoani. Kirjailija on lapsena 80-luvulla vanhempiensa mukana Leningradista Turun Varissuolle muuttanut imigrantti. Hän käsittelee siinä maahanmuuttajan kokemuksia ja valtaväestön asenteita. Puheenvuorosta tuli etsimättä mieleen Marko Juntusen mielenkiintoinen tietokirja Matkalla islamilaisessa Suomessa, joka käsitteli sekä samaa yhteiskunnallista ilmiötä että samaa ympäristöä, Turun Varissuota. Ei vain venäläis- tai irakilaistaustaisten välillä ole eroja, vaan ryhmien sisällä yhtä lailla. Voinko jo osallistua tähän suomalaiseen traditioon vai jäänkö aina vieraaksi, sitä Soudakova joutuu pohtimaan. Leningrad/Pietarista ja sen arjesta kommunalkoista (monen perheen jakamista asuntoyhteisöistä) hänelle on jäänyt kauniit muistot. Nykyhetki tekee hänetkin sanattomaksi, kuten Ljudmila Ulitskajan, joka Soudakovalle on nyky-Venäjällä esikuva.

Markus Leikolaa haastateltiin Ukrainan sodasta. Hän on kirjoittanut Sodan ja rauhan kronikka -nimisen teoksen. Nyt kun olen nielemisvaikeuksista välittämättä ahminut viimeisten 7 kuukauden aikana kaikki uutiset ja puheenvuorot sodasta mitä vain olen löytänyt, keskustelussa ei tullut kovin paljon uutta esille. Leikola ihmetteli miksi sotaa käydään, kuten ihmiset useimmiten, Putinia lukuunottamatta. Hän totesi, että sota kestää kauan, mutta satavuotinen sotakin loppui aikanaan. Ja että Venäjän sodankäynti on tuhoisaa mutta samalla tehotonta, koska armeija on organisaationa hajanainen, korruption ja puutteellisen johdon takia. Nyt ollaan sotaan meneville 300.000lle tai miljoonalle maksamassa poikkeuksellisen suuria korvauksia, jotka kulut tulevat asevarustelun päälle. Ei Venäjälläkään ole loputtomasti varoja.

Viimeinen kohde oli Mongolien historia, Tsingis-kaanin elämäkerta. Toimittaja/kirjailija Ari Turusen oli määrä keskustella Ilkka Taipaleen kanssa. Turuselta olen lukenut kaksi kirjaa ja Ilkka Taipaletta ihailen monesta syystä, joten olin tämän keskustelun ruksannut. Mutta ketään ei ilmaantunut paikalle. Jonkin ajan kuluttua ilmoitustaululle ilmaantui seuraava ohjelmanumero. Järjestäjän puolelta ei kukaan tullut kertomaan peruutuksesta.

Olin jo ulsterista huolimatta palellut tarpeeksi, joten suunnistin kotiin. Kuinka kaunis voikaan olla syksy, maantietkin silkkaa ilotulitusta tienvarren puineen!

E.M. Forster: Hotelli Firenzessä

 

Aika tyrmäävä kansikuva repaleiseksi kuluneessa romaanissa ei nyt suorastaan siivittänyt lukemaan. Mutta ei pidä päätellä liikoja ulkomuodon perusteella tässäkään tapauksessa. Elokuva on vuodelta 1985 ja tyyli sen mukainen, sankarittaren kampaus kuvassa Charlien enkelit tyyliä (tai Ludvig XIV), mutta romaani on vuodelta 1908. Tähän valintaan päädyin lenneltyäni ensin Samarkandista Reykjavikiin etsiessäni Helmet -haasteeseen kirjaa, jonka nimessä on kaupunki.  

Firenze onkin oikein kiva kohde, romanttinen minustakin. Vietin siellä viikon italian kurssilla joskus 90-luvulla. Harhailin kaupungin kapeita kujia, joista jokaisen loppupäässä häämötti pieni osanen valtavan Il Duomon marmoriseinistä. Piazzale Michelangelolta koko kaupunki tuomiokirkkoineen levittäytyi upeana panoraamana. Kävin ihailemassa Toscanan kukkuloita myös läheisestä Fiesolesta, jonka englantilaiset turistitkin olivat löytäneet jo yli sata vuotta sitten. Niin, ja sitä paitsi Firenze on Turun ystävyyskaupunki.

E.M. Forsterin Hotelli Firenzessä nuori Lucy Honeychurch lomailee Bertolinin täysihoitolassa serkkunsa Charlotten kanssa, joka useammin esiintyy neiti Bartlettina. Neidittely ja muutkin klassiset vanhapiikakliseet on istutettu Lucyn "esiliinana" toimivaan säädylliseen naiseen, joka tilanteissa omaksuu ennenaikaisesti vanhentuneen marttyyrin osan. Asetelmat ja tavat vaikuttavat tomuisilta eikä koukeroinen kielikään (suomennos vlta 1986) tunnelmaa raikasta. Kieleen kuitenkin tottuu ja alun aivastelun jälkeen koko mennyt maailma puhkeaa kukkaan kuin magnolia solisevan suihkulähteen vieressä. Sillä henkilöissä on särmää, mielenkiintoisia tyyppejä saapastelee aamiaissaliin, dialogi on nokkelaa ja osuvaa. Forster kohdistaa hienosteluun ja tekopyhyyteen satiirinsa, johon brittiläinen aristokratia ja sen saleihin hinkuva yläluokka tarjoavat runsaasti aihetta. 

Arvonsa tuntevien hotellivieraiden joukosta erottuu toisenlainen pari, isä ja poika Emerson, epäilyttävän liberaalit ja suorapuheiset. Joku epäilee heitä jopa sosialisteiksi! Ensimmäinen säädyttömyys, johon he rohkenevat syyllistyä on, että he tarjoavat neideille huoneiden vaihtoa, jotta nämä saisivat näköalan Arno-joelle (A Room With a View alkup. nimi). Ei ainakaan nuoren herran huoneeseen saa nuori neiti vaihtaa, sen esiliina päättää. Lucy on ikävystynyt ja kamppailee sovinnaisten vaatimusten ja kasvavan seikkailunhalun aallokossa. Toscanan orvokkikedon keskellä monet sattumat huipentuvat ryöstettyyn suudelmaan. Jolla on näkijä! Nuoriherra Emerson, George onnistuu syöksemään sekä Lucyn että tämän seuraneidin totaaliseen hämmennykseen.

Toinen osa romaanista tapahtuu Englannissa, Surreyssa Honeychurchin perheen talossa Windy Cornerissa, jossa Lucy on kihlautumassa Roomassa tapaamansa kaikin puolin soveliaan ja ylhäisen Cecil Vysen kanssa. Hän muistutti noita vaateliaita pyhimyksiä, jotka vartioivat ranskalaisten katedraalien sisäänkäyntejä. Lähistön kartano vuokrataan tietylle isälle ja pojalle, jopa niin että sulhanen on asiaa järjestämässä. Kun Amorin nuolet alkavat singahdella Englannissa, tunnelmassa alkaa olla hieman Downton Abbeyä ja Jane Austenia. Monenlaisten vehkeilyjen ja turhien esteiden keskellä lukijakin joutuu hikoilemaan tuskasta: eikö oikea rakkaus sittenkään voita?

Italialaiset ovat epämiellyttävää kansaa. He pistävät nenänsä joka paikkaan, näkevät kaikkialle ja tietävät, mitä me kaipaamme ennen kuin tiedämme sitä itsekään. Me olemme heidän armoillaan. He lukevat ajatuksemme ja ennustavat mielihalumme. Ajurista aina...aina Giottoon, he kääntävät meidät nurinpäin, ja siitä mitä en totisesti pidä. Ja sisimmältään he ovat kuitenkin - voi miten pinnallisia.

Sadan vuoden takainen romaani kertoo herkullisesti aikansa trendeistä, puhe- ja käytöstavoista. Aika ja liberaalit asenteet eivät kulje aina käsi kädessä. Tuhatkahdeksansataaluku oli edeltävää vuosisataa vanhoillisempi, sosialisti vaikuttaa sata vuotta sitten käydyissä salonkikeskusteluissa radikaalilta mutta ehkä hieman raikkaammalta kuin Neuvostoliiton ja sen sortin sosialistit. Ja mikä feministi E.M. Forsterista paljastuukaan! Hänen miespuolinen sankarinsa toivoo tasa-arvoista naista.

"Minä olen pohjimmiltani samanlainen raakimus. Halu hallita naista on hyvin syvällä, ja miesten ja naisten on yhdessä taisteltava sitä vastaan ennen kuin he voivat astua paratiisiin. Mutta minä todella rakastan teitä - varmasti enemmän kuin hän." George mietti hetken. "Niin, paremmin kuin hän. Minä haluan teidän pitävän omat ajatuksenne, silloinkin kun pidän teitä sylissäni."

Nyt on vuosi 1958 ja minua on alkanut askarruttaa, mitä sen henkilöt ovat puuhailleet kuluneina vuosikymmeninä.

Hotelli Firenzeen sisältyy erikoinen, kirjailijan vuonna 1958 kirjoittama Näköala vailla huonetta, liite, jossa hän kertoo päähenkilöiden loppuelämistä. Lukijana en kaivannut sitä, mutta onhan sekin osoitus kirjailijan kekseliäästä mielikuvituksesta. George Emerson jatkaa idealistin polullaan, ensimmäinen maailmansota kuorii hänestä pasifistin. Georgesta tuli oitis aseistakieltäytyjä.

E.M. Forster: Hotelli Firenzessä
A Room With a View, 1978, suomentanut Hanna-Liisa Timonen
Gummerus, 1986, 249 s

Arttu Tuominen: Vaiettu

Pientä vaihtelua toi tämäkin dekkari lukuelämääni, jossa ne ovat lajityyppinä harvemmin lukemiani. Arttu Tuomisen Vaiettu mainittiin kiittävässä lehtiarviossa. Kirjan luettuani voin yhtyä kehuihin. Tässä on taas rikosromaani, joka on sekä kirjallisesti eli kieleltään ja henkilökuvaukseltaan taidokas että jännittävän juonenkehittelyn myötä virkistävä lukukokemus. Vuonna 2021 julkaistu romaani on yllättävästi ja valitettavasti myös ajankohtainen. Valitettavasti siinä mielessä, että sen henkilöhistoria vie sodan keskelle Ukrainaan vuonna 1941. Dnepropetrovsk ja Dnipro, aiemmin useimmille tuntemattomat ukrainalaiset paikannimet ovat ehtineet tulla tutuiksi Ukrainan sodan uutisista. 

Enää ei tarjottu Dnipron matkailumainoksia. Ukrainassa oli edelleen käynnissä sota hallituksen joukkojen ja separatistien välillä. Paloviita hämmästyi, kuinka nopeasti oli unohtanut asian. Ensin sota oli ollut kaikissa uutisissa, sitten siitä ei enää puhuttu. Ruumiit Ukrainan kaupunkien kaduilla eivät riittäneet uutiseksi Suomessa, mutta Kim Kardashianin uusi käsilaukkumallisto kyllä.

Porilaiset poliisit Jari Paloviita, Linda Toivonen, Henrik Oksman ja muut joutuvat tositoimiin, kun hoivakodissa asustava 97-vuotias sotaveteraani Albert Kangasharju, entinen kenkäkauppias, sittemmin pankinjohtaja, yritetään murhata aivan luottohoitaja Inkerin silmien edessä, iltaisella rutiinilenkillä. Myöhemmin tapahtuu toisaalla Kangasharjun ikätoverin sieppaus kodistaan syrjäisellä merenranta-alueella. Klaus Halmisen sieppaaja onnistuu hirttämään.

Kangasharjun menneisyydestä paljastuu toinenkin murhayritys. Joku on erehtynyt henkilöstä, oli lopputulemana. Kangasharju on hoitajansa ja sukunsa, lapsenlastensa rakastama kiltti vanhus, lämmin ja huumorintajuinen. Kuka voi haluta murhata, hirttovälineet mukanaan, noin iäkkään ihmisen, joka muutenkin on kohta poistumassa tästä elämästä? 

Prologista alkaen tarina kulkee kahdessa aikatasossa, vuoden 1941 Helsingin keväässä, myöhemmin Ukrainassa ja nykyhetkessä, vuoden 2019 porilaisten poliisien tutkinnassa. Aikatasot vaihtelevat selkeästi vuosiluvuin ja etenevät omaa tahtiaan. Koska molemmat osiot on kerrottu vetävästi, ei ole pelkoa jännitteen katoamisesta. Päin vastoin ne täydentävät toisiaan onnistuneella tavalla. 

Porilaispoliisin arki työssä näyttää sujuvalta, virheitä tapahtuu, mutta kinkkiset tilanteet opettavat poliisit armollisiksi ainakin toisilleen. Sen sijaan monella on kotiarjessa enemmän kuin tarpeeksi sietämistä, on parisuhteen hyytymistä, äidin alkoholismia, sietämätöntä appea, vieraan houkutusta. Eli ihmiset näyttävät inhimillisiltä, vikoineen kaikkineen, matalamielisine ajatuksineenkin. 

Kaikilla on myös historiansa. Menneisyyteen ja muistoihin liittyvät Vaietussa suomalaisten vapaaehtoisten SS-miesten lähtö Saksaan vuonna 1941, josta Mauno Jokipii on kirjoittanut Panttipataljoona -nimisen teoksen, josta mainitaan sen kritiikki: suomalaisten aseveljeyttä natsi-Saksan rinnalla on siloteltu. Toisen maailmansodan veriset taistelut Ukrainan maaperällä nousevat lukiessa mieleen nykyisten uutisten peilikuvana. Suomalaiset hyökkäsivät silloisen Neuvostoliiton ukrainalaiskyliin saksalaisten joukoissa, kokonaisia kyliä tuhoten.

Sodan kammottavat tapahtumat  nähdään kertomuksessa 19-vuotiaan Albertin silmin. Hän toivoo palaavansa Helsinkiin tyttönsä luo, mutta SS-pataljoonan kovikset alkavat pikkuhiljaa tehdä hänessä tuhojaan siitä pehmeimmästä kohdasta alkaen. Siitä huolimatta hänen persoonansa vaikuttaa kaiken kauheuden keskellä inhimilliseltä. Lopullinen kuva hänestä on ristiriitainen enkä saanut kaikkia palasia oikein sopimaan. Sodan helvetilliset tapahtumat lienevät riittävä selitys sille, ettei ihminen niistä entiselleen selviä.

Onko kosto kauheuksista oikeutettua? Onko satavuotias vanhus rangaistuksensa ansainnut, yhtä kovan kuin 70 vuotta sitten tuomionsa saaneet?  Entisten natsien ja sotarikollisten myöhempiä aikoja on valaistu useissa dokumenteissa ja kirjoissa, esimerkiksi Eric Vuillard Päiväkäskyssä ja Norman Ohler Soluttautujissa.

Sotaveteraanin murha ja toisen murhayritys linkittyy tutkintavaiheessaan hiljalleen kansainväliseen toimijaan, ulkovaltoihin. Porin poliisissa aletaan nähdä asian siirtyvän luontevasti Supon alueelle. Paloviidalla on kuitenkin omat keinonsa, ovelat. Kun sotaromaani Vaietussa kohtaa dekkarin ja tarinat yhtyvät, kohtalon kellot kumisevat ja draama kiristyy siinä vaiheessa hyytäväksi. Vuosikymmeniä kestäneet naamiot on riisuttu.

Arttu Tuominen: Vaiettu
WSOY, 2021, 402 s