Hila Blum: Kuinka rakastaa tytärtään

Seuraavina vuosina sanon hänelle useammin kuin kerran, jää kotiin täksi päiväksi, vain yhdeksi päiväksi, mitä se muka haittaa? Minäkin jään, mennään vällyjen alle, tilataan pizzaa, katsotaan leffa kaapelikanavalta, mutta hän vain pyöräyttelee silmiään ja sanoo, haluatko sinä vapaapäivän, äiti? Ota. Ei siihen minua tarvita.

Kuinka rakastaa tytärtään? Ei ilmeisesti ihan näin ainakaan. Israelilainen Hila Blum kuvaa romaanissaan äitiä, joka ei osaa päästää irti tyttärestään missään vaiheessa. Onko se sitten rakkautta vai sittenkin tukahduttavaa puuttumista aikuistuvan tyttären elämään?

Lyhyitä päiväkirjamerkintöjä muistuttavissa luvuissa minä-kertoja, Joela, Jerusalemissa asuva perheenäiti ja graafikko, käy takaumin läpi suhdetta tyttäreensä Leaan, puolisoonsa ja lapsen isään Meiriin sekä myös omaan äitiinsä. Kertoja on epäluotettava, luemme vain yhden näkemyksen tapahtumista, paljon jää kertomatta. 

Lea on kadonnut, lakannut pitämästä yhteyttä äitiin. Isän sairastuminen ja kuolema saa tyttären poikkeamaan kotona, kunnes hän on taas lähtenyt omille teilleen. Tämä äiti ei kuitenkaan jää toimettomaksi. Onhan internet jo olemassa. Niinpä Joela kertomuksen alkuasetelmassa partioi hollantilaisen Groningenin kaupungin pimenevässä illassa salaa vakoilemassa tytärtään ja tämän perhettä, miestä ja kahta tytärtä, joita hän ei ole koskaan aiemmin nähnyt eikä tiennyt edes näiden olemassaolosta.

Pieni muisto nuoruuden liftausreissusta tuli mieleen. Varkauden jäljiltä olimme Pariisista palatessa rahattomia. Groningenissa löysimme sopivan puutarhan, jonne asetuimme nukkumaan kassit päänalusina. Koira iltalenkillään paljasti meidät, koiran omistaja tarjosi yösijaa, ja pääsimme nukkumaan varakkaan oloisen perheen taloon ja puhtaisiin lakanoihin. Aamupalakin oli tasokas. Groningen - vieraanvarainen paikka liftareille!

Groningen on kaupunki, jonne tytär on asettunut, vaikka on väittänyt äidilleen olevansa edelleen vaeltelemassa jossain Kaukoidän suunnalla. Mitä on tapahtunut ja miksi tytär on valinnut etääntyä äidistään ja salata elämänsä tältä? 

Voisin ajatella, että Israelissa, kuten ylimalkaan Välimeren maissa, perhe- ja sukusiteet ovat yleisesti tiiviimmät kuin vaikka Pohjoismaissa. Kotiäitiyskin on tavallisempaa, vaikka tässä tapauksessa ei ole niin. Kuitenkin näyttää, että Joela tekee osapäivätyötä ja käyttää vapaa-aikansa tyttärensä asioihin ja myös pohtii etupäässä tämän asioita. Se on luonnollista, sillä pienestä saakka ainoa lapsi on äidilleen hyvin läheinen, kuten myös isälleen. Äiti vain ei isän lailla luota tyttöön. Huoli on pakkopaita, ihan niin kuin on rakkauskin, miettii Joela.

Äiti ja tytär käyvät yhdessä elokuvissa ja viettävät kaksin iltoja, nukkuvatkin yhdessä ja jutustelevat kuin parhaat ystävykset. Tytär uskoutuu ihastuksistaan ja ystävyyssuhteistaan koulussa ja tästä saattoi muodostua myöhemmin se kuoppa, johon äiti kaikkeen puuttumisellaan putoaa. 

Joelalle on ylivoimaista ymmärtää sitä, minkä hänen miehensä hänelle sanoo: päästä jo irti. Sitä hän ei todellakaan aio tehdä. Että tytär kadottuaan onkin perustanut perheen ja että kaksi tyttärentytärtäkin on jo maailmassa, se on iso loukkaus. Joelalle eivät maiden rajat ja tyttären mahdollisesti tahallinen katoaminen merkitse mitään. Hän kertoo itselleen, että kaiken takana on mielenterveyden ongelma, eikä se ole hänellä, vaan Lealla. 

Joelan asenteissa on liiallisen kontrollin ohella äidinrakkauteen vaikeasti istutettavia asioita, kuten esim se, että silmälasien hankinta johtaisi siihen, että niiden läpi katselisivat rillipäisen tytön suurentuneet silmät, tytön joka näyttäisi siltä kuin olisi muita vähemmän menestynyt tai puhdas ja käsittäisi kaiken muita hitaammin. Äiti näkee tyttärensä niin täydellisenä, että edes näkökyvyn heikkeneminen ei oikein käy laatuun.

Lukija saa ripotellen tietää Joelan masennuskausista nuoruudessa, lääkityksestä, etäisestä suhteesta omaan äitiinsä. Muodostuu kuva naisesta, joka yli kaiken uskoo oman toimintatapansa vain kertovan äärettömästä rakkaudesta, joka samalla oikeuttaa kaiken. Muiden mielipidettä ei tarvitse kysyä, ei tyttärenkään. Kun tämä muotokuva äidistä täydentyy, tyttären ratkaisu ei enää näytä niin kummalliselta. Kertomuksen kannalta on hyväkin, ettei yhtä selvää syytä välirikkoon osoiteta. Taustalla saattaa olla vyyhti asioita.

Vaikeaa on ylihuolehtivan äidin päästää lapsi siivilleen ja Hila Blumin teoksen lopun yllätyskäänne vahvistaa äidin totuutta; jopa hänen arveluttavat keinonsa ovat silkkaa rakkautta.

Hila Blum: Kuinka rakastaa tytärtään
Ech le'ehov et bitech, 2021, hepreasta suomentanut Minna Tuovinen
Tammi/WSOY, 2023, 264 s

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa

 

- Me täällä näemme vaivaa, Susanna sanoo, taas hän huokaa. - Tuemme Israelia, että se jaksaa tehdä sen,  mikä sen kuuluu. Ennalleen asettaa maa. Hän katsoo ulos ikkunasta, Anun katse seuraa, ulkona ilta tekee tuloaan. - Miehet raivata maa ja naiset kasvattaa perheitä. Ja samaan aikaan sinä suomalaisena ei-juutalaisena tulet ja alat israelilaisen miehen -

Voiko nyt olla sen ajankohtaisempaa aihetta kuin Israel ja Palestiina, alueellinen konflikti, johon muu maailma osallistuu tunteiden - ja aseiden - voimalla? Kun tunteisiin yhdistyy uskonnollinen vakaumus, rakentuu hiljalleen täyttyvä ruutitynnyri. Kuinka se ihmisissä tapahtuu, sitä Terhi Törmälehto kuvaa vaikuttavassa romaanissaan He ovat suolaa ja valoa. Tänään kirja on vielä polttavampi aiheeltaan ja tapahtumapaikaltaan kuin siinä ajassa, jota kirja kuvaa eli keväällä 2023. 

Kirjailijalla on kokemusta kristillisistä liikkeistä ja se näkyy sionistista kristillisyyttä edustavien naisten, Susannan ja Anun kuvauksessa, heidän tavassaan sovittaa omia mielenliikkeitään ja pohdintojaan Raamatun mukaiseen elämään. Kiinnostavaa on myös se, että päähenkilöt eivät missään vaiheessa kyseenalaista uskontoaan; ei ole kyse uskonnon hylkäämisestä traumaattisen kasvuympäristön jälkeen tai vastaavasta, josta monet uskontojen ahdistamat ovat kirjoittaneet. Kertomus päin vastoin avaa uskontojen - kristinuskon ja juutalaisuuden - sääntöjä, ihmeiden kokemuksia, lumousta, jota ne tarjoavat lohduksi ja elämän sisällöksi. 

Naiset tapaavat ohimennen lennolla Jerusalemiin. Susanna on lääkäri, papin puoliso, joka edustaa tiukkaa kristillistä fundamentalismia, hän on suorittaja ja perfektionisti, jolla näyttää olevan vaikeuksia peittää ylimielisyyttään erehtyvien ihmisten keskuudessa. Hän sponsoroi juutalaisten muuttoa muista maista luvattuun maahan, hän haluaa edesauttaa alijaa. Hänen ensimmäinen juutalaisensa on etiopialainen Magda. 

Susannan teini-ikäinen tytär Emppu tekee äidille hankalia kysymyksiä Jeesuksen tulemisesta ja helvetistä. Susanna on menossa töihin siirtokuntalaisten viiniviljelmille palestiinalaisalueelle, Länsirannalle. Tästä ei hänen perheellään, puolisollaan ole tarkkaa tietoa. Avioparilla on jatkuvaa erimielisyyttä Palestiinan tilanteesta. Matkan kohteena eivät ole enää kibbutsit, kuten 60-luvulla.  Leirillä Susannan seurana on kovan linjan pioneereja, joiden kanssa Susanna kokee vihdoin olevansa kotona, tärkeimmässä tehtävässään, äitiyttäkin tärkeämmässä.

Käytävän toisella puolella texasilaismies näyttää maisemia kameralle ja kertoo, että tämä tehdään pala kerrallaan. Pala kerrallaan maa otetaan takaisin, inch by inch, tämä on taistelua.

Anu on saksan opettaja ja yhtä innoissaan Jerusalemiin tulosta. Hänen matkansa on enemmän elämyksellinen, hän opiskelee hepreaa ja haluaa tuntea Israelin. Tunnekuohu johtaakin rakastumiseen israelilaiseen mieheen, sattuma löytää alttiin mielen. Mies ei kuitenkaan ole kovin uskonnollinen, hän käy sotaa vastustavissa mielenosoituksissa ja on kyllästynyt jatkuvaan vihanpitoon. Hän haaveilee Lontooseen muutosta.

- Ai niin, mies sanoo. - Meidän pitää kaikkien asua täällä. Jokaisen juutalaisen, aina, amen. - Niin niin no, Anu sanoo. - Saat sinä tietysti päättää missä tahdot asua. - Kiitos, se on kiva.

Kolmantena suomalaisena Jerusalemin lennolla naiset tapaavat toimittajan, joka raportoi alueelta Israelin ja palestiinalaisten konfliktista ja annostelee Susannalle faktoja Israelin väärinkäytöksistä, joita nainen ei halua kuulla. Susanna ja Anukin edustavat sitä samaa oppia kuin meidän Kristillisdemokraattien Päivi Räsänen, pohjimmaisena ajatuksena se, että Israelilla on oikeus kaikkeen maahan. Israel on luvattu maa, Jumala siunaa heitä jotka tukevat Israelia. Oppaana on Mooseksen kirja, ja maailmanloppu, Jeesuksen toinen tuleminen edessä. Päähenkilöt eivät hyväksy Israelin kritiikkiä, ja Susannan vakaumus on niin tiukkaa, ettei hän lopulta usko muidenkaan oikeasti ajattelevan muulla tavoin. Ajoittain hän oli varma, että he ovat salaa uskossa. Mieskin joutuu puhelimessa ihmettelemään, eikö hänen ajatuksillaan ole mitään merkitystä.

He ovat suolaa ja valoa piirtää tarkkaa kuvaa kiristyvästä fundamentalismista asenteena, jossa oma oikeus Jumalan siunaamana pyyhkii kaikki epäilyt, muiden näkemykset ja vie äärimmäisyyteen, väkivallan ja tappamisen helppouteen. Sillä Saatana verhoutuu myös houkutteleviin mutta petollisiin ilmiasuihin. Synti vaanii velttoa ihmistä.

Kertomus etenee vuorotellen Susannan ja Anun kokemuksia seuraten ja luo kasvavan trillerinomaisen jännitteen tapahtumille. Anun ja Susannan polut kohtaavat vielä kerran molempien tienhaarassa. Kaiken muun hyvän lisäksi, kirjailija onnistuu pienin mutta tarkoin kuvin viemään lukijan keskelle elävää kaupunkia ja kihisevää maata, niin Jerusalemin latautuneille kujille, Ramallahin tulenarkaan maastoon kuin Tel Avivin valoisille kaduille.

Vaikuttava romaani, toivottavasti se päätyy ainakin Finlandia-ehdokkaaksi.

Terhi Törmälehto: He ovat suolaa ja valoa
Otava, 2024, 349 s

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista

Luin edelleen hyvin ajankohtaisen sarjakuvateoksen vuodelta 2011, suomennos on vuodelta 2012. Kanadalais-ranskalaisen sarjakuvataiteilijan ja maailmanmatkaajan Guy Delislen kirja raportoi hänen ja hänen perheensä vuoden pituisesta oleskelusta Jerusalemissa. Hänen vaimonsa oli hallinnollisissa tehtävissä Lääkärit ilman rajoja (Médecins Sans Frontières, MSF) -järjestössä Gazan alueella. 

Perhe saa asunnon Jerusalemin arabikorttelista. Eri alueiden erot käyvät nopeasti selväksi. Vaikka kaikki maksavat veroja, kaikkia ei koske esimerkiksi jätehuolto. Taksiakin voi olla todella hankala saada menemään perille asti. Perheen pikkulapsetkin pitää viedä päiväkotiin pitkiä reittejä, koska muuri eri asujaimistojen välillä sirpaloi kaupunkia ja tarkastuspisteet hidastavat kulkemista.

Kirja tarjoaa kiinnostavan ja omakohtaisen näkymän sekä pyhään kaupunkiin että muualle Israeliin ja palestiinalaisalueille. Katukuvien yksityiskohtia ja arjen päivittäisiä tilanteita tutkiessa pääsee ällistyttävän helposti kokemaan paikallistunnelmaa, ehkä jopa paremmin kuin elokuvasta, kuvaa kun voi tutkia mielin määrin.

Piirtäjä vaeltelee ympäri Jerusalemia ja Israelia, palestiinalaisten Länsirantaa ja Ramallahia myöten, sekä yksin, perheensä tai naapurin pikkulapsi-isän kanssa. Jerusalem on täynnä Raamatun historiaa, mutta kohteet usein vaikeasti saavutettavia, aukioloajat muuttuvat tai eivät päde, ovet sulkeutuvat. Tuntuu kuin ihmisten tylyttäminen olisi vallitseva tapa. Piirtäminenkin riittää syyksi hätistää paikalta. Toisaalta pienestä kristitystä kirkosta löytyy lähes boheemin oloinen pappi, joka tarjoaa ylimääräistä huonetta piirtäjälle työhuoneeksi.

Teksti on toteavaa, piirrokset tarkkoja: rakennukset, kirkot, asumukset, kirjavien väestönosien asut, sotilaat aseineen näyttävät koko tämän loputtomasti kiehuvan Lähi-idän kolkan kadunkulkijan silmin. On kuitenkin helpottavaa, että näkijällä on huumorintajua spontaaneille tilanteille, joita niitäkin sentään on, koomisia sattumuksia. Vaikka Jerusalem on kaikkien kolmen suurimman uskonnon pyhä kaupunki ja nykyisin hyvin konfliktiherkkä, Delislellä on ulkopuolisen tarkkailijan neutraali asenne (vaikka kiittääkin uskontojen kiistoja seuratessaan Jumalaa ateismistaan, tiskaamisen lomassa).

Valtion äärimmäinen militarismi ei kuitenkaan voi olla näkymättä joka kadunkulmassa ja alueiden rajapaikoilla. Aseita näkyy lenkkeilijöiden selässä. Liipasinherkkyys lisää hermostusta. Sanoisin, että tämä on melko hermojaraastava paikka, toteaa eräs tuttu. Olisi pöljää ammuttaa itsensä vain siksi, että kuskaa banjonsoittajaa Palestiinaan. Jopa MSF -logo autossa saattaa kiihdyttää jonkun kävelijän tarttumaan tiiliskiveen.

Kaikkein hulluinta on meno siirtokuntien alueilla. Ultraortodoksit miehet eivät käy työssä, vaan opiskelevat päivät pitkät tooraa ja keskittyvät alueilla asuvien palestiinalaisten häirintään, valtaamalla taloja, kasaamalla esteitä teille, sabotoimalla viljelyksiä. Kirjan mukaan he saavat tukea Yhdysvaltojen äärikristityiltä lahkoilta. Vuosikymmenten varrella tapahtuneita yhteenottoja kerrataan siellä täällä. Tietenkin kaikki kalpenevat tämänhetkisen verilöylyn rinnalla. Hallituksilla on väliä, maltillisten hallitusten aikana tilanne rauhoittuu, äärisuuntien kovat otteet vahvistavat äärisuuntia molemmilla puolilla. Palestiinalaisten nöyryyttäminen oli jo 2013 arkipäiväistä touhua kansainvälisesti kiellettyjen siirtokuntien kasvavilla alueilla. Ei tässä mitään uutta ole, siitä on kirjoitettukin yhtä kauan, myös romaaneja, mm Susan Abulhawa romaanissaan Rakkaudetonta maailmaa vastaan.

Israelin juutalaistenkin keskuudessa on kirjavaa taustaa. Kirgisiasta muuttaneiden ashkenasijuutalaisten illalliskutsuilla aterian lopuksi kumotaan muutama lasi vodkaa; venäläistä perinnettä täällä. Uskonnollisuus ja konservatiivisuus on väkevintä Jerusalemissa, kun taas kansainvälisesti pääkaupunkina pidetty Tel Aviv on liberaali ja moderni. Joka tapauksessa Israel on ainoa länsimainen demokratia keskellä autoritaarisia naapureitaan. Siksi avointa kritiikkiä voi esiintyä jopa entisten sotilaiden keskuudessa, jotka ovat muodostaneet Breaking the silence-järjestön. He vastustavat palestiinalaisten sortoa.

Ulkopuoliselle syntyy helposti käsitys, että israelilaiset tekevät sen itse, nimittäin elämänsä vaikeammaksi tällä kaikella - kielloilla, rajoituksilla, syrjinnällä, vihalla, aseilla.

Delislen perheen arki on kuitenkin myös leikkipuistoja, juhlia, retkiä, uusia ystäviä. Palestiinalaisten keskuudessa Ramallahissa hän tapaa myös aktiivisia sarjakuvataiteilijoita. Eräs heistä kommentoi Delislen tekemää piirrosta Bethlehemin hautausmaasta, jonka taustalla näkyy muuri ja vartiotorni: Huomaatko, että meitä pidetään silmällä kuolleinakin. Haluavat varmistaa, ettemme vain enää nouse ylös. Delisle päätyy myös pitämään työpajaa opiskelijoille. Siinä on omat vaikeutensa.

Kirja esittelee toinen toistaan hyytävämpiä esimerkkejä leppymättömästä vihasta, josta ei tunnuta pääsevän eroon. Niin ei tarvitsisi olla, eikä ole aina ollutkaan.

Tässä kuvataan lähes sadan vuoden takaista keskinäisen avunannon tilannetta.

... ja nykypäivän tilanne hermopaineineen

Merkintöjä Jerusalemista voitti vuoden parhaan albumin palkinnon Angoulèmen sarjakuvafestivaaleilla 2012. Kiitos Marjatta, että löysin tämän monella tavalla inspiroivan kirjan, ei vähiten hienon ja selkeän piirrosjäljen takia. Pitäisi hankkia tämä kirja hyllyyn ja tutustua muihin hänen tekemiinsä opuksiin. Ei taida ihan kääntyä äänikirjaksi tämä, se minua vähän hihityttää. 

Guy Delisle: Merkintöjä Jerusalemista
Chroniques de Jérusalem, 2011, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY 2012, 333 s

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

Susan Abulhawa (s. 1970) on palestiinalaistaustainen kirjailija ja ihmisoikeusaktivisti, joka asuu nykyisin Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa. Hänen vanhempansa pakenivat ns Kuuden päivän sodan aikana Kuwaitiin, jossa kirjailija on syntynyt ja viettänyt lapsuutensa. Omiin, perheensä ja sukulaistensa kokemuksiin pohjautuen hän on kirjoittanut esseitä, antologioita ja kolme romaania, joista Rakkaudetonta maailmaa vastaan on tuorein.

Kuutio eli huippuautomatiikalla varustettu eristysselli on Nahrin, minäkertojan asuinpaikka, josta käsin vastarintataistelijana eli Israelin poliisin terroristina vangitsema nainen raportoi takaumissa sukunsa ja perheensä historiaa. Rakkaudetonta maailmaa vastaan kuvaa ruohonjuuritasolla palestiinalaisen perheen ja suvun elämää. Tässä vaiheessa, 1990-luvun alussa vain vanhin elossa oleva suvun jäsen on asunut enää synnyinseudullaan. Seuraaville sukupolville ainainen pakolaisuus määrittelee identiteetin. Sabah ei tiennyt paskaakaan Palestiinasta. Ei kukaan meistä tiennyt.

Historian hämärästä erottuu tässä tietenkin muslimien etuoikeus maahan verrattuna juutalaisten tarinoihin kaiken alusta. Kerrotaan perheistä, jotka omistivat laajoja maa-alueita ennen kuin siionistinen hallinto takavarikoi ne. Sillä nimellä ihmiset kutsuivat Israelia, aivan kuin se katoaisi, jos emme lausuisi sen nimeä.

Romaani voisi olla hyvin paatoksellista kerrontaa, mutta kaikeksi onneksi Nahr on hankala, rääväsuinen nainen eikä käyttäydy odotusten mukaisesti missään vaiheessa. Päin vastoin hän hankkiutuu suuren rakkauden ja seksin toivossa nuorena naimisiin, vain kokeakseen valtavan pettymyksen kulissiavioliitossa homoseksuaalin miehen kanssa. Avioliiton romuttuminen syöksee Nahrin vaarallisille väylille. Prostituutioon vie pakko ansaita rahaa tehokkaammin kuin mitä työ kauneushoitolassa, kulmien lankaamiset ja vahaukset tuottavat. Perheen naisten tehtävä on kerätä rahaa ainoan pojan, Jehadin opintoihin, jotta tämä sitten lääkärinä vastaisi koko perheen toimeentulosta. Valitulla tiellä Nahria opastaa äitihahmo Um Buraq, miehiä vihaava matruuna - muista että julmuudella on aina kulli -  jota kohtaan nuoremmalle naiselle kehittyy viharakkaussuhde. 

Nahrille Saddam Husseinin hyökkäys Kuwaitiin on taivaan lahja, ja Saddamista tulee Nahrille yksiselitteisesti hyvän symboli. Husseinin joukkojen hyökkäys keskeyttää juhlissa alkavan joukkoraiskauksen ja myöhemmin irakilaiset Kuwaitissa tuntuvat läheisiltä; heitä yhdistää koti-ikävä. 

Mutta nyt tiedän, että paikasta toiseen kulkeminen yksinkertaisesti on maanpakolaisten osa. Oli syy mikä tahansa, ei maaperä ole koskaan vakaa allamme.

Maailmanpolitiikan tapahtumat sysäävät aina uusia vaikeuksia perheen tielle. Amerikkalaisten hyökkäys Kuwaitiin irakilaisten karkottamiseksi ei ole pelastus palestiinalaisille pakolaisille. Jordanian Ammanista tulee heille seuraava kohde. Tiiviin ja erillisen yhteisönsä mukana Nahr kasvaa yhä enemmän sisälle perheensä historiaan, isoäidin muistikuviin omasta puutarhasta, lasten syntymän kunniaksi istutettuihin puihin, joihin kaiverrettiin nimi.

Samalla ympäröivä todellisuus vahvistaa kokemuksia palestiinalaisten oikeuksien polkemisesta ja ylimalkaan pakolaisena syrjinnän kohteeksi joutumisesta kaikkialla. Paluu Palestiinaan syventää tunteen omasta maasta, varsinkin kun siellä alkaa samalla vahvistua rakkaus vastarintaliikkeen sankariin, vihityn aviomiehen veljeen, Bilaliin. Siirtokuntien säälittömät menetelmät palestiinalaisten omien viljelysten näivettämiseksi menevät juureen asti: Israel säännöstelee palestiinalaisten vettä, erityisesti viljelijöiden ja kun puut kuolevat, hedelmätarhat takavarikoidaan viljelijöitä laiminlyönnistä syyttäen.

Rakkaudetonta maailmaa vastaan on lopulta runsas kuin Tuhannen ja yhden yön tarinat, ripauksella modernia feminismiä. Rento tyyli ja huumorin täyteinen, paikoitellen ronskikin dialogi helpottavat, etteivät rankat teemat ylitä sietokynnystä. Arkea kirkastavat yhteiset ruokailut mausteisine herkkuineen, aina voi juoda minttu- ja salviateetä, ja välillä nuori nainen on kokovartalovahauksen tarpeessa. Sukupolvien väliset skismat erottuvat väkevinä, mutta uusia oivalluksia niin äidistä kuin isoäidistä nousee esille. Vaikuttaa kuin Abulhawa olisi kirjoittanut täyteläisen synteesin omasta elämästään, haluten kirjata muistiin sekä Palestiinan historian ja perinteet että pakolaisuuden raastavan ikävän. Vahva jälki syntyy siinä samalla myös Israelin nykyhallinnon tavoista kohdata suurin ongelmansa, maan syntyhistorian perusteella syntyneen pakolaisongelman.  

Näytti siltä, että palestiinalaiset saivat liikkua vain viisi minuuttia ilman, että piti taas pysähtyä odottamaan seuraavan viiden minuutin ajomatkaa.

Liipasinherkkyydestä näissä paikoissa näytettiin esimerkki israelilaisessa elokuvassa Foxtrot, joka esitettiin Yle Teemalla viime viikolla. Kulttuuriministeri kuulemma häpesi sen menestystä Venetsiassa myöhemmin.

Susan Abulhawa: Rakkaudetonta maailmaa vastaan

Against the Loveless World, 2020, suomentanut Anna-Mari Raaska

Like Kustannus, 2022, 383 s

1.2.21 Yle:
Israelin valtio kohdistaa palestiinalaisiin sortotoimia, jotka täyttävät apartheidin eli rotuerottelun tunnusmerkistön, sanoo ihmisoikeusjärjestö Amnesty International raportissaan.

Amnestyn mukaan Israel kohtelee palestiinalaisia vähempiarvoisena rodullisena ryhmänä ja riistää heiltä järjestelmällisesti ihmisoikeudet. Apartheid on kansainvälisen oikeuden määritelmän mukaan rikos. Israel on vastustanut käsitteen käyttöä jyrkästi.

David Grossman: Kun Nina sai tietää

Goli Otok, Adrianmeren Alcatraz, entisen Jugoslavian diktaattorin Josip Broz Titon oma gulag, vankileiri - siinä David Grossmanin Kun Nina sai tietää -romaanin perhetragedian konkreettinen polttopiste. Sieltä lähtevät kolmen sukupolven naisten yhteinen ja yhteisesti puhumaton historia ja seuraavaan sukupolveen siirtyvät traumat, räjähdysalttiina ja sotkuisena piikkilankavyyhtinä.

Harvan valtion kansalaisten kokemuksista löytynee niin dramaattisia ja laaja-alaisia tapahtumia kuin Israelin nykyisestä väestöstä. Tässäkin tarinassa kibbutsissa kohdataan Vera Novak, 90 v, joka kantaa muistoissaan entisen Jugoslavian kirjavaa taustaa, juutalaisen nuoren naisen ja serbimiehen rakkaustarinaa. Vera on voimapersoona, jonka ympärille keräännytään ja joka suvun vanhimman varmuudella lataa totuuksia elämästä, itsestään ja muista. 

Vera, Titon partisaanijoukkoihin kuulunut kommunisti, on vangittu 50-luvulla hänen kieltäydyttyään todistamasta kidutussellissä itsemurhan tehneen miehensä valtion petturiksi. Sen seurauksena hän samalla hylkää 6-vuotiaan tyttärensä Ninan. Kadulle, vahvistaa viranomainen, jos äiti sen valinnan tekee.

Vera vapautuu leiriltä kolmen vuoden jälkeen ja pääsee muuttamaan Israeliin tyttärensä kanssa. Siellä hän aloittaa uuden elämän ja löytää uuden miehen, Tuvjan, joka on ystävä, vaan ei rakastettu. Kukaan ei voi korvata kuollutta Milošia, hänen mittaamattoman ja uskollisen rakkautensa kohdetta. Tuvjan poika Rafi rakastuu vuosia myöhemmin Ninaan. Nainen on kuitenkin rikkinäinen ja levoton ja jättää vuorostaan pienen tyttärensä, Gilin, isälleen ja lähtee kiertämään maailmaa heittäytyen aina uuden miehen syliin, kadoten vuosikausiksi. Tyttäret ovat täynnä myrkkyä äitejään kohtaan, Nina Veraa ja Gili Ninaa.

Huomatkaa tämä: koko suvulle on aina ollut selvää, että Veran ja Ninan välinen rajavyöhyke on tulehtunut, jopa hengenvarallinen...

Sukukronikka ja sen ytimessä kytevä trauma aukeaa hitaasti. Kertoja jää aluksi arvoitukseksi, mutta jossain vaiheessa käy ilmi että näkökulma on Gilin, nuorimman, joka sekä kuvaa, nauhoittaa että kirjaa vanhempien kokemuksia. Kibbutzissa vallitsee tulehtunut tunnelma sukulaisten kesken. Kaikki - paitsi Vera - tuntuvat olevan epävarmoja toisistaan, toisen tunteista, rakkaudesta. Väläykset ilmeistä, juonteista, katseista, olkien kohautuksista, solmuisista kohtauksista toistuvat. Tulistuvien naisten keskellä tasapainoilee Rafi, elokuvaaja, ottaen vastaan tylyjä iskuja puolelta jos toiseltakin.

Syntymäpäivillään Vera alkaa kertoa historiaansa juhliin kerääntyneille jälkeläisilleen, ja he päättävät tallentaa muistot elokuvaksi ja tehdä yhdessä matkan Goli Otokin saarelle. Matkasta tulee "totuuskomissio" koko suvulle. Mitä äiti kertoo ja kuinka tytär sen muistaa.

Anna kun yritän ymmärtää. Ne lähettivät sinut Goli Otokiin vain sen takia, ettet suostunut sanomaan Milošia petturiksi?

Matka menneisyyteen avaa suvun solmuja ja paljastaa karun hetken vuosikymmeniä sitten: päättäväisen - joku voisi myös sanoa fanaattisen ja naiivin - Veran suuren rakkauden varjossa maailmaa katsoo yksinäinen pikkulapsi, joka myöhemminkään ei löydä omaa tietään eikä arvoaan. Ja kuten niin usein traumaattisissa sukutarinoissa, tässäkin sen seuraukset näkyvät kolmanteen sukupolveen asti. Vahvan Veran ja entisestään haurastuneen Ninan kohtalo koskettaa aivan uudella tavalla, kun kertomus ehtii tylyn saaren maisemiin. Sitä ennen lukijakin ehtii eksyä suvun jotenkin hysteeriseen tunnelmaan. Joka siis saa hyvinkin selityksensä.

Jälkisanoissaan kirjailija kuvailee kertomuksen pohjautuvan oikean henkilön, hyvän ystävän historiaan. Eva ja Tiana soivat minulle jalosti täyden vapauden kertoa tämä tarina - mutta myös kuvitella ja sepittää se sellaiseksi kuin se ei koskaan ollut. Tämä taas on niitä asetelmia, joista paljon tällä hetkellä keskustellaan: kuka saa kertoa kenenkin tarinan.

David Grossman: Kun Nina sai tietää
Itti ha-hayyim mesahek harbe, 2019, suomentanut Minna Tuovinen
Otava, 2020, 280 s

Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta.

 'Suomi mustemmaksi, maailma paremmaksi'

Teatteriohjaaja Ritva Siikalan muistelmateos saa häpeämään omaa arkuutta, ennakkoluuloisuutta ja mukavuudenhalua eli kaikkia noita tunnetiloja, jotka osaltaan kannattelevat ihmisten välisiä muureja ja lopulta aiheuttavat kärsimystä. Niin vahva näyttö suomalaisella Mama Africalla, Raivoisat Ruusut-teatterin ja Taidekeskus Kassandran perustajalla on rohkeudesta, joka oikeastaan on ihmisen kohtaamista; toisen näkemistä, toiselle puhumista ja toisen kuulemista, ilman valmiita ennakkoluuloja. Niin yksinkertaiselta kuulostavaan asiaan ei ole riittävästi rohkeutta maailmassa. Ritva Siikala on helpottanut sitä niin paljon kuin yksi ihminen kykenee, hänen säteilyvaikutuksensa on laaja. Hän on varmasti estänyt monta uussuomalaista putoamasta ulkopuolisuuden pimeyteen, ottanut mukaan, rakentanut siltoja ja oppinut samalla maailmasta enemmän kuin moni muu tarkemmin suojatussa elämässään. Hän on, ei kotouttamisen, mutta kotiutumisen asiantuntija. Tuo pieni ero sanoissa kertoo kaiken sillä sanat ovat aseita.

Kirjan perusteella voi kiittää myös lapsuudenkotia, joka ei pannut hanttiin, eikä vähätellyt idealistisen tyttären haaveita maailman parantamisesta.  Kemissä kasvanut Ritva Siikala lähti jo parikymppisenä vuonna 1962 Anne Frankin päiväkirjan sytyttämänä Israeliin, kibbutsille töihin,  maksamaan Suomen velkaa yhteistyöstä natsi-Saksan kanssa. Sitä ennen hän oli ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa Newarkin kaupungissa, hurmioitunut USA:n koulujen aamuseremoniassa lippuvalasta - one nation under God, indivisible, with liberty and justice for all - ja nähnyt vasta kaksi vuotta aiemmin kielletyn rotuerottelun voivan edelleen hyvin. Hurmioituminen sai hänet kysymään itseltään, olisiko hän voinut langeta myös natsien taidokkaisiin seremonioihin.

Varapresidentti Richard Nixon oli kuulemma Ghanan itsenäistymisjuhliin osallistuessaan kysynyt mustaihoiselta mieheltä vieressään: "No, miltäs tuntuu olla vapaa?" Kerrotaan että mies oli vastannut: "Sir, en minä voi sitä tietää. Minä olen Alabamasta."

Ankarat ja askeettiset olosuhteet Israelin kibbutsilla kouluttivat ensi kertaa maahanmuuttajuuteen; miltä tuntuu olla ei-kukaan. Tiskausvuoro alkoi klo 5.45 ja vieressä tiskasi Rachel, jonka käsivarteen oli poltettu Auschwitzin merkki. Parikymppinen ihminen rakastuu helposti ja niin oli Siikalakin tunteen palosta jäädä sille matkalle, mutta väliaikaiseksi tarkoitettu paluu Suomeen muuttikin kaiken. Tuli uusi rakastuminen, jota Siikala jää ihmettelemään. Nuorena koetut tunteiden palot ja kohteiden nopea vaihtuminenkin ovat yksi esimerkki siitä, kuinka Siikala ei kaihda itsensä näyttämistä epäedullisessakin valossa. Tai eihän siinä minun mielestäni ole mitään epäedullista, se on pelkästään rehellistä ja uskottavaa. Muistoja on koottu sekä päiväkirjamerkinnöistä että kirjeenvaihdosta perheen ja tuttavien kanssa.

Siikala matkusti maailmalle aikana, jolloin nuorten matkat Suomesta kaukomaille olivat vielä harvinaisia. Hänelle ne pohjustivat käsitystä maailmasta yhtenä, yhteisyyden voimasta kulttuurien ja uskontojen erilaisuudesta huolimatta. Teatterimaailmasta hän löysi sitten puolisonsa, suomenruotsalaisen Bengt Ahlforsin. Ensimmäisen lapsen jälkeen toinen adoptoitiin Etiopiasta. Lapsi matkusti asiakirjalla, jonka lomakkeessa luki Profession: Baby. Suku kasvoi sittemmin vielä tyttären gambialaisen miehen kautta Afrikan suuntaan. Siikalan suvussa oli ennestäänkin Afrikan kävijä: helluntailainen Kerttu-täti, saarnaaja joka kävi 'käännyttämässä neekereitä'.

Miehen sukuun tutustuminen vei avioparin pitkälle ja 'haastavalle' matkalle Senegal-Gambia- Ghana- Mali. Matkalla aviopari istui mm keskellä yötä oppaan jättämänä tuntemattomassa kylässä ja matkasi sitten moottoripyörän ja mopon kyydissä. Mopon takaistuimena miehellä oli peltilevy, joka kuoppaisilla teillä hiersi miehen takareidet verille. Kuvaukset Ghanasta toivat heti mieleen elokuussa lukemani romaanin Matkalla kotiin. Orjakauppa on tahrannut valkoisen ihmisen kasvot Afrikassa. Se on afrikkalainen holokausti, täydellinen tuho joka kesti viisisataa vuotta. Siihen Siikala törmää kaikkialla ja myös omaan ahdasmielisyyteensä, siihen ettei lakkaa ihmettelemästä köyhyyttä, sitä ettei hänen innostustaan otetakaan aina kiitollisuudella vaan epäluulolla vastaan, siihen että haluaa mieluummin istua gintonicin kanssa luksusvillan terassilla kuin köyhän gambialaisen muslimiperheen vieraana, kuivin suin.

Siikala kertoo matkoistaan ja muistoistaan ja pohdiskelee samalla kieltä, kulttuuria, naisten asemaa, uskontoja ja tietenkin suomalaisuutta. Kuinka ruutuvihkoon merkitty reitti aikatauluineen menetti merkityksensä maissa, joissa vain ihmisten kohtaaminen oli tärkeää, aika sen sijaan epämääräinen käsite. Essehdintä saa värinsä ja verensä konkreettisista tapaamisista. Ne ovat usein hauskaa luettavaa. Omalle nuoruuden paatokselle voi nauraa. Vaikuttaa kuin koko perhe olisi ollut edelläkävijä asioissa, joista myöhemmin tuli vallitsevia trendejä. Kuten esim kaksikielisen perheen lasten kasvattaminen kaksikielisiksi. Kolmivuotias tytär ymmärsi yllättäen kaksikielisyyden ja ryhtyi joulupöydässä tulkkaamaan äidin puhetta isälle ja päinvastoin. Olimme äimänä. Emme tienneet, miten reagoida. Naurussa oli pitelemistä. Lapsi ilmeisesti luuli, että kaksi ummikkoa oli hankkinut hänet tulkkaamaan välillään.

Uskonto tarjoaa monissa maissa rungon järjettömille säännöille, joita kuitenkin liukkaasti kierretään. Siikala ei ole iloinen ortosoksijuutalaisuuden vahvistumisesta Israeliinkaan. Hän teki uuden matkan nuoruutensa seuduille vuonna 2013 eikä tunne maata samaksi. Pelko ja taaksepäin katsominen on kangistanut kehityksen. Muurit lietsovat vihaa ja lisäävät vierautta.

Siikalan monikulttuuriset teatteri- ja taideprojektit eivät olleet pelkkää sujuvan ideoinnin toteutusta, vaikka häntä monesta on palkittukin. Uussuomalaisissakin oli monenlaisia, kaikki eivät halunneet edes yleisöksi. Teatteri on silti tarjonnut sitäkin useammalle väylän yhteisön osaksi. Siikala tuntee suurta läheisyyttä Henning Mankellin kanssa, joka oli kertonut eri kulttuureista olevien ihmisten kanssa työskentelyn Teatro Avenida Moputossa olleen hänen elämänsä suurin seikkailu.

Tämä teos on juuri nyt hyvinkin ajankohtainen, mutta vailla kliseitä ja pönötystä. Se on raikas tuulahdus, hauska ja eläväinen puheenvuoro ihmiseltä, jolla kokemusta muukalaisuudesta totisesti riittää, ja se kokemus on siirtynyt tekoihin.  Ritva Siikala toivottaa vieraat tervetulleiksi, kuten lupiinitkin, 'vieraslajit'.

Osallistun tällä Marika Oksan haasteeseen Naisen tie.

Ritva Siikala: Musta sielu, valkonaama. Kertomuksia elämästä ja muukalaisuudesta
Aula & Co, 2016, 287 s

Amos Oz: Älä kysy yöltä

Tulin ohimennen veikanneeksi Amos Ozia tämän vuoden kirjallisuuden Nobelin voittajaksi Tarukirjan Margitin  järjestämässä veikkausarvonnassa. Ja tämä veikkaus ilman omakohtaista tutustumista. Ajattelin, että Oz on ehdokaslistoilla näkynyt kauan ja olisiko nyt tämän maailman kolkan vuoro. Lisäksi ajattelin, että hän on poliittisestikin sopiva, Israelin rauhanrintamaan kuuluvana. Älä kysy yöltä romaanin luettuani en ole enää samaa mieltä itseni kanssa.  Romaani jätti minulle harvinaisen yhdentekevän ja laimean vaikutelman. Tämä on vain yksi romaani hänen laajasta tuotannostaan eli siis hyvin kapea peruste.

Tel Kedarin pikkukaupunki Israelissa, Negevin autiomaan laidalla on israelilaisen pariskunnan, avoparin, Theon ja Noan kotipaikka. Mies on kuusikymmenvuotias arkkitehtitoimiston omistaja ja nainen kirjallisuuden opettaja, viisitoista vuotta nuorempi. Heidän arkensa kaupungissa kulkee rauhallisten rutiinien mukaan. Mies alkaa jo vetäytyä projekteistaan, joita hänellä on ollut ennen kotimaahansa paluutaan Etelä-Amerikkaa myöten ja mieluiten siemailee yrttiteetään terassillaan kadun elämää seuraten. Naisen arki on opetuksen valmistelua ja koulutehtävien korjailua. Näkökulmaa vaihdellaan vuorotellen. Miehestä Theosta annetaan harkitseva, osaava kuva, hänellä on arvovaltaa ja asiantuntemusta, häneen suhtaudutaan lähes pelonsekaisella kunnioituksella. Nainen Noa taas on impulsiivinen ja temperamenttinen, kärsimätön ja tuntuu kuin hänen suurin hermostuttajansa olisi juuri tuo mies, Theo. Kuitenkin pariskunnan välillä väreilee edelleen jännite, koska mies on joka tapauksessa puoleensavetävä. Nahkavyö tuoksuu hieltä, hänen vasen silmänsä siristyy, nämä luonnehdinnat toistuvat. Nainen on kuusamantuoksuinen, vaalea ja kaunis. Vain kädet ovat vanhentuneet.

Rauhallisen arjen katkaisee erään Noan oppilaan kuolema. Se on itsemurha tai huumekuolema. Pojan isä ilmaantuu pariskunnan elämään, koska haluaisi rahoillaan rakennuttaa paikkakunnalle huumeriippuvaisten kuntoutuskeskuksen, poikansa muistoksi.  Tämän Noan ja sittemmin Theonkin uuden projektin ympärille punoutuu tarina. Tapahtumapaikka on Tel Kedar Israelissa, mutta tarina on yleismaailmallinen. Erilaisten ihmistyyppien verkosto erilaisine intresseineen punoutuu pienellä paikkakunnalla tunteita herättävän hankkeen edetessä. Aavikon ylle yöllä putoava pimeys, hiekkaan katoavat jäljet, raamatulliset nimet - Abraham, Batseba, Noa - oliivit, yrtit, oleanterit ja monen henkilön menneisyys vuoden 1967 sodassa, nuoren naisen alkava asepalvelus, vallattujen alueiden uudisasukkaat; kaikki nuo kuvaukset kertovat israelilaisesta maisemasta. Mutta  draama kasvaa Theon ja Noan parisuhteesta, heidän rakkaudestaan ja reaktioistaan toiseen, kun uusi yhteinen tehtävä määrittää tätä suhdetta.

Romaani maalailee sujuvasti paikallisväriä kertomukseen. Siinä on oma mielenkiintonsa, samoin Theon muisteluissa työkomennukseltaan Etelä-Amerikasta, jossa näkee kotimaansa etäältä:

Jonkin ajan kuluttua hänellä ei ollut enää aavistustakaan siitä, kuka vanhassa kotimaassa kulloinkin oli sisäministerinä tai milloin olisi kuulunut viettää mitäkin juutalaista pyhäpäivää. Sellaisen välimatkan päästä toinen toistaan seuraavat sodat ja niiden välissä harrastettu retoriikka näyttivät omahyväisyyden ja hysterian noidankehältä: toisaalta potkittiin armotta kaikkea, mikä oli jotenkin esteenä tiellä, toisaalta kerjättiin sääliä ja vaadittiin rakkautta muilta. Hänen tähystyspaikastaan käsin, eli riippumatosta jossain etäisessä kalastajakylässä Tyynenmeren rannikolla, Israel näytti tympeältä cocktaililta kohtaloa, kopeutta ja itsesääliä.

Ongelma on se, että ydinkertomus, paljon puhuttu kuntoutuskeskus puuhanaisineen ja -miehineen ei nouse siiville. Se jää ohueksi ja hautautuu tuulen kasaamaan hiekkaan. Hankkeessa häärää iso liuta värikkäitä tyyppejä, alemmuuskompleksinen kaksimielisiä vitsejä laukova kiinteistövälittäjä Muki Peleg, nuori naisopiskelija, entinen kaunotar, nykyinen kirjastonhoitaja noita-akka - koko sakki ihmisiä, joista ei kiinnostu, henkilöt ovat pahvinmakuisia vilahtaessaan ohi irrallisina. Pahinta on se, että päähenkilöt ovat jotenkin kliseisiä, tuo charmantisti harmaantuva mutta viriili Theo ja hänen näpsäkän temperamenttinen mutta hyväntahtoinen naisensa. Heissä on jotakin vaivaannuttavaa kiiltokuvamaisuutta, heidän jääteehetkissään tai keskusteluissaan vain vähän mielenkiintoista. Ei särmää, ei huumorintajua - ei lihaa eikä verta. Mies/naisasetelmassa olin haistavinani jotain vanhahtavaa seksismiä.

Ja mikä tämä nimi on: Älä kysy yöltä? Don't call it night?  Tämän perusteella: ei Nobelia, sanoo tämä arvovaltainen yhden lukijan raati.

Margitin lukuelämys muistutti omaani, ainakin vähän. Ullan kokemus oli parempi.

Amos Oz: Älä kysy yöltä
Don't call it night, 1995, englannista suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi 2010, 282 s 

Geraldine Brooks: Kirjan kansa

Huom. perhosen siipi, karva - merkityksellisiä yksityiskohtia

Missä poltetaan kirjoja siellä poltetaan lopulta myös ihmisiä. - Heinrich Heine

Haggada on nimeltään kuusisataa vuotta vanha hepreankielinen kirjoituskokoelma, ohjeistus, koodeksi. Haggada oli ja on Bosnian Sarajevon kansallismuseon kruununjalokivi. Sen luultiin tuhoutuneen Jugoslavian sodan pommituksissa, mutta juutalaisten pyhän kirjan pelasti museon kirjastonhoitaja, muslimi, joka kätki sen. Puoli vuosisataa aiemmin se pelastui natsien tuholta ja kätkettiin moskeijaan. Kokoelman erikoisuus on sen taidokas lehtikultaa sisältävä miniatyyrikuvitus. Aiemmin luultiin, että kuvitus oli kielletty juutalaisissa pyhissä kirjoituksissa, käskyn mukaan.

Kirjoituskokoelman historia punoutuu romaanissa seikkailukertomukseksi. Haggadan mysteeri avautuu sen pelastajien käsien kautta Bosnian sodasta keskiajan Espanjaan, inkvisition aikaan, ajassa taaksepäin kulkien. Rinnan historiallisten tapahtumien kanssa kulkee tohtori Hanna Heathin, vanhojen kirjojen konservointiin erikoistuneen tutkijan matka pyhän kirjan paikoille. Kadonneeksi luultu haggada on löytynyt ja kansainvälisesti arvostettu tutkija on saanut kutsun saapua Sarajevoon arvioimaan kokoelman kuntoa. Mutta miksi pergamentissa on perhosen siipi? Perhostutkija paikallistaa siiven alppi-ilmastossa viihtyvään lajiin kuuluvaksi. Tutkimusyksityiskohtien kautta matkataan Sarajevosta natseja pakenevien partisaanien mukana Alpeille, vuoden 1894 Wieniin köyhän kirjansitojan dilemmaan: millä rahalla hoidattaa kuppa?  Viinitahrat ovatkin verta ja vievät 1600-luvun Venetsiaan, ehtoollisviinistä humaltuvan katolisen papin seuraan, vääräuskoisten kirjoitusten syynääminen on rankkaa puuhaa. 'Revisto per mi' ja allekirjoitus pelasti kokoelman inkvisition kirjarovion liekeiltä.

Haggadan polku kiemurtelee Välimeren maissa ja nousee näkyviin 1400-luvun Espanjassa. Täälläkin inkvisitio on voimissaan ja juutalaisia vainotaan, convivencia on ohi - ajanjakso jolloin juutalaisten, kristittyjen ja muslimien kesken vallitsi suhteellisen rauhanomainen rinnakkaiselo. Mutta, valitettavasti tässä kohden romaanin uskottavuus alkaa horjua. Tätä ennen partisaanit ja papit, kirjansitojat ja rabbit omissa kammioissaan ovat eloisia hahmoja mutta nyt alkaa kirjailijan feministinen näkökulma kasvaa niin vahvaksi, että romaani muuttuu yhä enemmän seikkailukertomukseksi ja lähestyy - ehkäpä Tuhannen ja yhden yön tarinoita. Taidokkaiden kuvien takana on nainen, vieläpä musta. Asioiden käänteissä alkaa olla sadulle ominaista mustavalkoisuutta ja toiveunta. Ja jotenkin nykyaikainen näkökulma ja moraalin arviointitapa noin kaukaisena historiallisena aikana tökkii.

Historialliset käänteet kulkevat siis ajassa taaksepäin viiden vuosisadan ajan, kun taas tutkijatohtori Hannan kertomus kulkee kronologisesti eteenpäin. Hänen polkunsa kompastelee äiti-nimiseen kiveen, bisnesnaiseen, kuuluisaan kirurgiin, joka ei koskaan ole osannut arvostaa tytärtään, boheemia humanistia. Äidin ensimmäinen epäonni tuo käänteitä suhteisiin ja suvunkin kätkettyjä salaisuuksia paljastuu. Aika paljon mysteereitä siis. Rakkautta löytyy Sarajevon museon kätköissä, mutta tämä osuus on myös melko ohuesti ja ennalta arvattavasti kuvattu.

Olin Geraldine Brooksin Islamin naisia käsittelevästä kirjasta niin innoissani, että otin tämän seuraavaksi luettavaksi. Brooksin tietokirja ja toimittajan kirjoitustyyli teki minuun kyllä suuremman vaikutuksen kuin tämä romaani. Olisin ehkä halunnut lukea Haggadan historiasta sellaisenaan, puhdistettuna romaanin aika täyteen pakatuista tarinoista, vaikka Brooksilla selvästi on myös tarinan kertomisen kykyä. Romaanilla on tietenkin hyvin kaunis ja humaani sanoma: kuinka lohdullista on löytää sodan ja vihanpidon keskellä taiteen merkitys, kuinka se voi kaataa kaikki keinotekoiset rajat ihmisten välillä ja näyttää meissä parhaimman - kuten silloin kun muslimimies kätkee juutalaisten pyhän kirjan, jotta se säästyisi tuholta.


Geraldine Brooks: Kirjan kansa
People of the Book, suomentanut Arto Schroderus
Tammi 2009, 420 s 
Kansi Jussi Kaakinen