WSOY 1993, 167 s
BamaLama BamaLama BamaLoo
Tutustumiseni Rosa Liksomiin alkoi vasta Finlandia-palkitusta Hytti Nro 6:sta. Siihen mennessä olin hänen kirjojaan joskus selaillut enkä kiinnostunut, meänkielikin taisi vieraannuttaa siinä vaiheessa. Kuuntelin häntä Turun kirjamessuilla viime syksynä. Hänen rinnallaan muut tuppaavat vaikuttamaan pölyttyneiltä ja jähmeiltä, sellaista elämäniloa ja tekemisen meininkiä hänessä on. Café Adjutantissa Tamminiemessä oli pari vuotta sitten näyttely Liksomin hauskoista maalauksista, aiheena tietenkin Kekkonen. Liksom on monitaituri.
Sivun tai kahden mittaiset tiivistetyt stoorit kulkevat vauhdilla halki maisemien Helsingin Pasilasta Lapin perukoille, Tukholmaan, Pietariin ja Floridaan autokaupoille. Surrealistisia mielenmaisemia, realistisia maisemia pohjoisesta ja camp-huumoria.Tarinat eivät pysy missään aisoissa, ne loiskuvat, paukkuvat ja räjähtelevät yli kaikkien rajojen.
Perheenisä miettii elämäänsä suihkulähteen reunalla Nevan rannalla, mutta se on vain hetken rauha. Seuraava isä laittaa jo rauhansa häiritsijän, vaimonsa sekoittaneen vauvan pesusoikossa Mooseksen lailla virran mukana kulkemaan. Karun groteskit tarinat kertovat nisteistä ja juopoista, pankkirosvoista, pyromaanista, monet väkivaltaisista perhesuhteista. Monologeina tai kerrottuna. Stadin slangilla tai meänkielellä. Kannibaaliksi heittäytynyt Lapin mies ei pidä omaa syömistään sen kummallisempana kuin porojen teurastus. Kannanotto lihansyöntiin sekin! Erikoisosasto Helsingin Pasilassa koostuu joukosta homoja, jotka suihkuhuoneessa panevat toisiaan, arvioivat toistensa kampauksia, riehuvat ja melskaavat. Porukan ainoa hetero on osaston vanha ja väsynyt pomo, joka ei saa suunvuoroa eikä arvostusta. Poliisit ovat muutenkin hyvin edustettuina kertomuksissa. Eräskin makealle perso poliisi ei malta toimittaa vangitun nistin vaimon leipomia pullia eteenpäin, vaan nauttii ne yksi toisensa jälkeen ja viettää sitten elämänsä hauskimman iltapäivän ja on tyytyväinen löydettyään täten, sattumalta, huumeiden huumaavuuden.
Mikään ei ole Liksomille pyhää, ei ainakaan normiperhe, bisnesmies, poliisi eivätkä jeesustelijat. Kertomuksista tulee toisinaan mieleen espanjalaisen elokuvaohjaajan Pedro Almodovarin elokuvat. Tai Quentin Tarantino ja Coenin veljekset. Rujoja ja raakoja, elämäänsä tyytyväisiä nilkkejä riittää. Lopulta tarinoiden nihilistinen räkänokkariemu ja moraalittomien, tyhmien tappajien kavalkadi alkaa toistaa itseään. Poliisien pilkka homoina haisee eltaantuneelta. Satiirista alkaa kulua terä jos sitä olikaan.
Rosa Liksom osaa hyvin kertomuksen rytmiikan, nopeat draaman käänteet ja tunnelman tiivistyksen. Välillä ränttätänttä taukoaa ja pohjoisen luonnon viulut soittavat sinfoniaa. Kaiken riehunnan ja viinalla läträämisen ohella on myös auvoisia ja humoristisia pätkiä, kuten kertomus palleropariskunnasta:
Mie ja minun ukko olhaan semmosia palleroita. Oikein pyöreitä ja pehmeitä. Met puhuma semmosta pallerokieltä ja syömä palleroita ruokaa. - - - Mutta eletty elämä on pyörittänyt meistä tämmösiä pyöryliäisiä. Son niin hyä ko maathaan sängyssä ja mahat vain koskettaa toisiaan, nämä meän ymmyriäiset mahat.
Taitaa siihenkin pallomaiseen lihaan iskeytyä piikki. Voi uskoa, että kirja onnistui ilmestyessään provosoimaan ja keräämään kiukustuneita kommentteja. Kokeiliko Rosa Liksom mitä kaikkea voi kirjoittaa ja mitä siitä seuraa ihan vaan piruuttaan? Kyllä hän on kypsynyt vanhetessaan kuin hyvä viini.
Hasta la vista, lähden Epsanjaan köhimään. Toivottavasti sitkeä flunssani tokenee etelän ilmastossa.
