Hommage à Banksy Turussa

 The Mystery of Banksy - A Genius Mind näyttely on esillä Turun Telakkarannassa 26.10.26 asti. Julkisuudessa on painotettu sitä, ettei se ole taiteilijan itsensä auktorisoima näyttely. Näyttelyn nähneenä sanon, että jos taiteilija kiinnostaa, tämä on hienosti rakennettu kokonaisesitys Banksyn teoksista ja toiminnasta. Siitä näkee, että tekijöitä on varmasti harmittanut se, ettei suuri osa ihmisistä näe teoksia, jotka näkemisen ansaitsevat. Sen ytimessä on taitelijan arvostus. Tila on juuri oikea tälle taiteilijalle ja kävijä saa joka tapauksessa näin paljon autenttisemman kuvan teoksista kuin netistä googlaamalla. 

Siinäkin mielessä tämän tapainen näyttely on juuri tälle taiteilijalle sopiva, että katutaiteilijalle on ominaista hetkellisyys. Osa töistä on kadonnut - ja se on sopinut hänelle itselleen - copyright is for losers. Jopa niin, että Girl with Balloon -teos silppuuntui huutokauppatilaisuudessa myynnin jälkeen, liukuen silppuna ulos kehyksistä lamaantuneen yleisön silmien edessä. Tilaisuudesta näytetään video teoksen vieressä. Teos myytiin myöhemmin nimellä Love is in the Bin 18,5 miljoonalla punnalla.

Turussa on esillä 150 ei alkuperäistä, vaan taitavasti rekonstruoitua teosta: maalauksia, veistoksia, graffiteja, videoita, tekstejä. Näyttelyn kuraattori on Virginia Jean: Tämä on kiistanalainen näyttely kiistanalaisesta taitelijasta, hän sanoo (TS).

Raitiotie takaisin Turkuun - ja silppulukemista

Turku  n. 60-luku (Kuva Picryl Public domain no restrictions)

Pitää tälläkin kanavalla esittää mielipiteeni kaupungin ajankohtaisesta ja voimallisesti keskustellusta aiheesta. Raitiovaunun puolesta. Ehdin jo lähettää mielipiteeni Hesariin - joka ei sitä julkaissut - siinä uskossa, ettei Turun Sanomat sitä julkaisisi, koska oli juuri paikallislehtenä ilmaissut vastustavansa raitiotietä. Yllättäen juttu ilmestyi, ainakin digiversiossa. Kiitos siitä. Ehkä toimin esimerkkinä lehden joustavuudesta erilaisille mielipiteille, toivottavasti.

Raitiovaunu ei ole millään tavalla vanhentunut joukkoliikenneväline, kuten TS päätoimittaja mm esitti jutussaan. Siitä on todisteena yhä uusien kaupunkien investoinnit raitioteihin ja vanhojen raitiovaunujen suosio siellä, missä ne ovat liikenteessä.

Tampereen, Helsingin ja muiden eurooppalaisten kaupunkien positiivisten kokemusten luulisi vakuuttavan, mutta - menneisyyden ratkaisujen valossa - pelkään turkulaisen lobbausmafian mahtia.

Toivon Turun kaupunginvaltuustolta rohkeutta tehdä tämä päätös tulevaisuuden investointina. Eihän tässä ole kyse vain tämän hetken linjauksesta, vaan tulevien kaupunkilaisten ilmastoystävällisestä ja terveellisestä joukkoliikennevälineestä. Turun keskusta sijaitsee jokilaaksossa, ja on sen takia kuivana aikana, keväisin ja kesäisin varsinkin herkästi pölyyntyvä. En haluaisi nähdä siellä entistä isompia busseja asfalttia höyläämäässä ja hengitysilmaa heikentämässä. Suurbusseja on esitetty vaihtoehtona raitiotielle. 

Vanhan Turun keskustaan ratikka sopii loistavasti, sekä maisemallisesti että varsinkin asukkaiden/käyttäjien kannalta.

Ratikka - raitsikka sanottiin Turussa lapsuudessani - on osoittautunut toimivaksi joukkoliikennevälineeksi urbaaneissa  ympäristöissä, Lissabonista Budapestiin, Göteborgista Lyoniin. Nykyiset ratikat ovat myös äänettömämpiä ja mukavampia kuin entisinä aikoina, jolloin meilläkin ratikka kulki. Ja edelleen kulkisi, elleivät 70-luvun päättäjät järjettömässä purkuvimmassaan olisi raitiotienkin kimppuun päässeet. 

Uskon, että ratikan vastustajissa on enemmän autoilevaa vanhempaa väkeä, jotka eivät edes ole joukkoliikenteen käyttäjiä. Nyt tehdään päätöksiä ennen kaikkea nykyisiä nuoria ja tulevia sukupolvia varten. Toivon irtiottoa entisestä tunkkaisesta ilmasta ja päätöksenteosta. 

Maggie Nelsonin Kuin rakkautta sisältää hänen esseitään ja keskusteluja ystävien kanssa yli vuosikymmenen ajalta, vuosilta 2006-2023. Nykyfeministisissä piireissä Maggie Nelson lienee yhtä arvostettu kuin Simone de Beauvoir aikanaan. Pidin paljon hänen kirjastaan Argonautit. Nelsonissa aistin jotain sellaista rentoutta ja reiluutta, huumorin lisäksi, josta monissa radikaaleissa feministeissä on huutava pula. 

Itse en koskaan lukiessa ajattele: "Miksi halusit kertoa minulle tämän kaiken?" Minusta kysymys kertoo paljon enemmän lukijasta/kriitikosta kuin kirjoittajasta. Kuulen siinä perusoletuksen,  että kirjoittajan ei pitäisi kertoa tätä kaikkea ellei toisin todisteta - että kertominen on häpeällistä, että kriitikon työ on havahduttaa taiteilija tai kirjoittaja häpeään...

Myös tässä kokoelmassa löysin samaa sympaattisuutta. Hiljalleen huomasin kuitenkin, että tässä on minuun makuuni sellaista löysää keskustelua, jota en jaksanut. Kehutaan ystävää, seilataan aiheesta toiseen. Taidekeskustelua ja nimiä oman suljetun piirin sisältä. New Yorkissa piirit ovat tietenkin isot, mutta täältä katsoen ja lukien: pälä pälä ja hohhoijaa.

Sain kuitenkin napattua kirjavinkin: nimittäin Ben Lernerin uutuuden. Ben Lerneriin tutustuin hänen romaanissaan Lähtö Atochan asemalta. Varsinkin vakuutti Nelsonin valitsema sitaatti juhla-aterialta, johon sisältyneet vauvamustekalat kokki oli kirjaimellisesti hieronut hengiltä. Tuli mieleen vanha kunnon David Foster Wallace -vainaa ja hänen raporttinsa hummerifestivaaleilta. Atochan asema oli hyvä lukukokemus, joten luotan tähän vinkkiin. Lisäksi yhdessä keskustelussa ystävykset kiittelivät Knausgårdia, josta plussaa, koska jossain vaiheessa Knasun Taisteluja muistaakseni moni meikäläinen feministi oli hyvin nyrpistelevä ja osoitti kritiikissään ennemmin omaa rajoittuneisuuttaan.

Hyvää Uutta Vuotta 2026!

 

Tunnen tänään myötätuntoa pieniä turkulaisia kohtaan, jotka eivät pääse pulkkamäkeen, vaikka muun Suomen isommat ja pienemmät jo riehuvat hangessa posket punaisina. 

Tapaninpäivänä näkymä Förille oli suorastaan keväinen. Asialla on puolensa; sairaaloiden päivystyksissä on varmaan ollut liukastumisvammojen suhteen rauhallista tänä jouluna. Odottelen kuitenkin valkeita hankia, ihan vaan vaihtelunkin vuoksi, ettei maisema olisi muuttumaton huhtikuulle asti.

Maailmalla ei näy kovin paljon ilon pilkahduksia, mutta rauhaa kohti mennään. Älyttöminkin sota loppuu joskus. On aihetta iloon myös niin kauan kun on sellaisia yhteiskunnallisia vaikuttajia kuin Heidi Hautala. Katsoin hänen haastattelunsa eilen Itse asiassa kuultuna -ohjelmassa. Viisas ja rohkea ihminen, ei mikään poteroonsa asettunut, vain omiensa etuja ajava poliitikko, vaan selvästi laajakatseinen visionääri. Näitä nykyaika kaipaisi lisää. 

Kirjavuosi on aina hyvä, niin oli 2025kin. Vuoden lukemistossani yksi nimi toistui muita useammin ja hänet voin siis nimetä tämän vuoden lukunautintojeni tärkeimmäksi lähteeksi: Pirkko Saisio. Myöhäisherännäisenä luin vasta nyt hänen paljon ylistetyn omaelämäkerrallisen trilogiansa ja voin yhtyä hymistelijöiden kuoroon. Elämykselliseen lukukokemukseen vaikuttaa tietenkin se, että olen samaa sukupolvea ja hänen herkkävireisesti kuvaamansa 50-luvun lapsuuden ja 60-luvun nuoruuden kuvauksensa iskivät suoraan nostalgia-suoneeni. Ja se huumorin kipinöinti, jolla hän maustaa vakavammatkin pohdiskelunsa, on vastustamatonta.

Samaan nostalgia- ja suomalaisen kulttuurihistorian kategoriaan osuivat myös sekä Neil Hardwick  että Sophia Jansson omissa muistelmissaan. Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä jäi vaikuttavista lukukokemuksista vahvasti mieleen.

Ettei tässä tulisi vain kotimaisia kirjailijoita muisteltua, väkevää väriä pimenevään syyskuuhun toivat argentiinalaisen Camila Sosa Villadan Yöeläimet. Venäjällä oppositio on kuristettu ja kuritettu tyhjiin, niin että moni kirjailija vaikuttaa nykyisin emigranttina, mutta Oksana Vasjakina kykenee ilmeisesti vielä toimimaan synnyinmaassaan. Se on harvinaista, semminkin kun hänen teoksensa Aro maalaa maasta rujoa kuvaa. 

Elokuvissakin tuli käytyä, mutta vähemmän kirjoitettua niistä. Ehkä ei mitään niin kovin vaikuttavaa tänä vuonna tullut katsottua. Yllättävää, että One Battle after Another jätti kylmäksi, mutta Bugonia teki vaikutuksen - odotusten vastaisesti. Kuuntelin historiallista pop/rockmusiikkia elokuvissa Dylan ja Led Zeppelin.

Nautimme viimeisten joukossa Martti Suosalosta ja Mika Nuojuasta Turun Kaupunginteatterin Kiviä taskussa -näytöksessä. Turun Konserttitalossa kävimme seuraamassa Turun Filharmonisen Orkesterin ja  Igudesman & Joo -duon ketterää ilottelua.

Ei muuta kuin Onnellista Uutta Vuotta 2026 meille kaikille! Kohti uusia seikkailuja, maalla, merellä, ilmassa ja nojatuolissa!

Marraskuun valoa Ruissalossa ja elokuvissa

Enimmäkseen hämärää maisemaa näinä päivinä näkyvissä, mutta kun aurinkoisia päiviä marraskuulle osuu, on niissä matalan auringonsäteen lämmin valo ja pitkät varjot. Jos vielä sattuu tuuleton päivä, kuten eilen kävelyretkellä Ruissaloon, eihän sitä voi olla kuvaamatta. Ei vaikka samasta aiheesta on muutama kuva jo monelta marraskuulta kertynyt.

Kävin katsomassa aika hurjan elokuvan, surrealistisen, kauhua ja mustaa huumoria sekoittavan Bugonian. 

Kaksi internetin syövereissä salaliittoteoreetikoiksi kasvanutta tyyppiä kaappaa suuryrityksen johtajan, koska tietävät tämän olevan Andromedasta ja vievän maapallon kohti tuhoa. Idean isä on enemmän sekaisin, toinen on hieman yksinkertainen serkku.

Nainen on fiksu ja treenattu, joten syrjäisessä talossa alkaa henkien taisto ja voimien mittelö. Tuho on kaappaajalle näyttäytynyt mehiläisten katoamisena ja luonnontuhona, myrkkyjä kehittää naisen edustama suuryritys. 

Yllättäen elokuva teki vaikutuksen surrealistisia käänteitä myöten, ja ehkä jopa niiden takia, loppuun oli kehitelty mullistava ulottuvuus.  Iloitsin siitäkin, että musiikki oli kerrankin tukemassa juonta; hiljaisuudessa on voimaa. Nykyään näkee liian usein elokuvia, jotka musiikki lähes pilaa päällekäyvällä äänimaisemallaan. Kuten esim äskettäin näkemässäni One battle after another -elokuvassa, jossa musiikki melusi tauotta, kaiken ampumisen ja kaahaamisen päällä. Sietämätöntä äänivyöryä. Ymmärtää, ettei vuorosanoille jäänyt paljon tilaa. Fuckfuckfuck, sanoi DiCaprio kun oli enemmän sanottavaa.

Bugonia oli vaikuttava, vaikka surumielinenkin sanomaltaan. Onhan sininen planeetta niin kaunis ja ihminen niin tuhovoimainen.

Bugonia, USA, 2025, ohjaus Yorgos Lanthimos

Maistiaisia Helsingin kirjamessuilta pe-la

Perjantai. Kadonnutta estradia etsimässä

Ei mennyt ihan putkeen tälläkään kerralla messusuunnitelmani, enimmäkseen kuitenkin. Ensimmäinen osio kaatui jo saapumisaikatauluun. Olin näköjään suunnitellut siirtyväni valon nopeudella Pasilan asemalta, koska Voltairen filosofinen sanakirja alkoi jo junan saapumisaikaan. Se tipahti ohjelmastani jo eteisessä. 

Siinä yrittäessäni taas kerran hahmottaa valtavaa tilaa, vastaan tuli Tiedetorilla Luonto ja planetaarinen terveys. Sekin on asia, johon uskon vahvasti, luonnon merkitykseen ihmisen terveydelle siis. En voinut kuin nyökytellä sille, että voimme samaistua lahoavaan metsään. Kyllä, luomiani ja ihoni eloa seuratessani olen usein tuntenut olevani kääpäinen puu ja yrittänyt suhtautua siihen yhtä lämpimästi. 

Johanna Osváth, Otso Venho ja Maaria Ylikangas, kriitikot, puhuivat kriittisen ajattelun merkityksestä ja erityisesti otsikon Kritiikkiä ja kipinöitä mukaisesti negatiivisesta kritiikistä, teilaamisesta. Siinä pohdittiin sekä taiteen olemusta että kriitikon työtä ja vastuuta, itselleen ja lukijoilleen eli esim teoksen onnistumista pyrkimyksissään versus kriitikon oma maku. Kun näkyviä ja arvostettuja kriitikoita arvostellaan valta-asemasta, keskustelijat korostivat, että teksti on aina perusteltava ja toisaalta valittivat kritiikin vähäistä tilaa, josta johtuu, ettei keskustelua synny. Asian omistajina he tietenkin näkevät kritiikin tärkeyden. Kipinä kritiikissä voi syntyä piilossa olevasta asiasta, joka vaivaa. Tätä näkemistä heiltä tietenkin odotetaan. Taide löytää uusia muotoja kritiikin kautta, he totesivat. Joku mainitsi, että kritiikin lukeminen oman alueen ulkopuolelta avaa ajattelua. Ilman muuta, ajattelin, luen usein klassisen musiikin arvioita, vaikka en kuuntele sitä kuin hyvin harvoin. Keskustelu oli hieman hajanaista ja epäselvää. Tuli mieleen, että hyvät kirjoittajat eivät ole aina niin tottuneita keskustelijoita.

Miten käy suomalaisen TV- ja  elokuva-alan, siitä keskustelivat Jorma Sairanen ja Kalle Kinnunen vasta julkaistun teoksen Daddy Cool pohjalta. Susanne Päivärinta haastatteli. Olen niin vakaasti Yle-kanavien katsoja, että Jorma Sairasen vaikutusvaltainen ura on jäänyt noteeraamatta, samoin katsomatta hänen maahan tuomansa katsojamagneetit Kauniit ja rohkeat, Putous etc. Speden naisten häirinnästä oli puhuttava kirjassa, vaikkei hän mikään Harvey Weinstein ollutkaan. Aki Kaurismäki on Sairasen mukaan rahanahne - imagon vastaisesti. Ja rahaa anoessaan puhuu kuin Kaurismäki-leffoissa puhutaan. Keskustelijat olivat huolissaan kaupallisen tv:n tulevaisuudesta. Kohta ollaan vain yhden kanavan varassa kuin Neuvostoliitossa, puhisi Yle-inhoaan Susanne Päivärinta. Sairanen uskoo perinteisen tv-katsomisen pitävän pintansa, kaikkien somekanavien keskelläkin.

"Tervetuloa vasemmiston Hakaniemeen", toivotti juontaja Anna Kontulan kuulijoille, - joita olikin ruuhkaksi asti - "oikeiston Esplanadilta". Tässä tapauksessa se meni tosiaan näin, sieltä juuri tulleena havaitsin.

Leipää ja ruusuja, Maria Petterssonin Anna Kontulasta kirjoittama elämäkerta on ollut jo paljon esillä. Puhuttiin poliitikkojen brändin rakentamiseksi kirjoitetuista kirjoista, jollainen tämä ei siis ole. Kontula kuitenkin tyrmäsi tiukasti sen tiedon, että hän olisi vetäytymässä politiikasta. Ei missään nimessä, meidän kaikkien elämä kaikkialla on politiikkaa. Hän aikoo jatkaa vaikuttamistaan kirjoillaan, ei kansanedustajana. Kirjat ovat turva, "mitä pahaa voisi tapahtua huoneessa, jossa on kirjoja", kysyi selkeäpuheinen Kontula, joka Pispalan köyhän lapsen kokemuksella ei pelkää köyhyyttä. Sitä mikä vauraille on painajainen. Sivuttiin autismin kirjolla olevaa diagnoosia, jonka Kontula sai muutama vuosi sitten. Myös hän kritisoi ajassa vellovaa liiallista diagnoosin hakua. Ennen puhuttiin enemmän luonteenpiirteistä, temperamentista. Vai olisiko se sittenkin hänen tapauksessaan lähinnä porilaisuutta? 

Lauantai. Finlandssvenska visor, merkityksellisiä kirjoja, maestro - ja Venäjä, Venäjä

Perjantain ensimmäinen osio jäi väliin koska joku oli sössinyt aikatauluni. Lauantai-aamuna olin jo Lonna-salin kynnyksellä kun sain tärkeän puhelun, jonka takia Liikkuvat tekstit, liikkuvat naiset jäi pois. 

Voiko olla mitään suloisempaa kuin kuunnella Blåbärslandet -nimisessä paikassa sivistynyttä ja hauskaa suomenruotsalaisen kulttuuri- ja teatteripersoonan, humanistin haastattelua? Ei, ja Bengt Ahlfors on juuri sellainen henkilö. Hänen nimensä on tullut tietooni vaimonsa, teatteriohjaaja Ritva Siikalan kirjan kautta. Tämä istuikin muutaman penkin päässä ja ihan sydäntä lämmitti se lempeä, hymyilevä katse, jonka rouva mieheensä kohdisti.  

Bengt Ahlfors on teatteriohjaaja, kirjailija, teatterikriitikko ja visförfattare. Mitä se on suomeksi? Laulelman tekijä? Oli puhe vanhasta laulutraditiosta, Evert Taubesta, Erna Taurosta, Bellmanista, chansoneista eli juuri siitä eurooppalaisen mausteisesta maailmasta, jonka suomenruotsalaiset meillä niin hyvin tuntevat. Ahlforsin viisut ovat kertomuksia, eivät oman navan tutkintaa. Todettiin, että poliittiset laulut ovat usein aikaan sidottuja eli ne vanhenevat, sen sijaan erotiikka on ajatonta. Ahlfors on tehnyt myös kotiseutulauluja. Niistä banaalein on tehty Etu-Töölöstä (Främre Tölö). Mies valitteli, että kuulijat ovat ottaneet näiden verisen ironian vakavissaan. Mutta ei tekijä voi mitään sille, kuinka yleisö ne ymmärtää. Tämä pätee yhtä hyvin kirjoihin. (Tuli mieleen Kari Kuuvan Vanha pelargonia, joka 60-luvulla tehtiin parodiaksi, mutta tangoyleisö otti sen tosissaan.)

Bengt Ahlforsin viisut on koottu kirjaksi nimeltä Ahlfors värsta och vackraste ja hänen kirjoittamansa komedia Aska och akvavit on nyt muuttunut uudeksi romaaniksi, hyvin hauskaksi sellaiseksi, totesi haastattelija Henrik Huldén.

Vaikka dekkarit jäävät minulla vähän luetuksi genreksi, olin valinnut seuraavaksi ohjelmanumeroksi saksalaisen Karsten Dussen Murhat ja mindfulness. Kansainväliset esiintyjät olivat aika harvassa messuilla. Ja tämäkin haastattelu oli sitten kirjailijan sairastumisen takia peruttu.

Sivistys ja ilo -otsikolla messuilla kuultiin päivittäin kahden lukijan kertovan itselleen merkityksellisistä teoksista. Silvia Hosseini ja Erkki Tuomioja listasivat lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden merkkiteoksiaan. Hosseini mainitsi lapsuudestaan kaikki Enid Blytonin teokset, nuorena Albert Camus'n Sivullisen, jonka vastinpariksi hän nosti Tapaus Mersaultin, arabin näkökulman. Aikuislukijana hän oli löytänyt argentiinalaisen Ernesto Sábaton, en ole  ihan varma, mutta luullakseni teos oli Sankareista ja haudoista. 

Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha jätti lähtemättömän muiston Erkki Tuomiojaan 7-vuotiaana. Nuorena opiskelija-aktiivina hän löysi Göran Palmin En yritä tehdä oikeutta eli kolmannen maailman asiat. Aikuisena valtiotieteilijänä ja ekonomina hänen talouspoliittisen ajattelunsa perusteokseksi muodostui John Maynard Keynesin: Työllisyys, korko ja raha. Yleinen teoria. Molemmat keskustelijat totesivat, että nykyinen hallituksemme tekee tuolle teorialle täysin vastakkaista talouspolitiikkaa.

Ensimmäinen kansainvälinen esiintyjä, jota onnistuin kuuntelemaan oli englantilainen historioitsija Laurence Rees, jonka teos The Nazi Mind: Twelve Warnings from History on nyt saatavana suomennoksena. Mika Hentunen haastatteli kirjailijaa. Taustaksi Rees kertoi tavanneensa entisen natsin, miellyttävän henkilön, jonka kanssa keskusteltuaan hänelle oli kirkastunut moni kysymys. Miksi he eivät katuneet, kuinka holokausti oli mahdollinen? Toisenlainen historiakäsitys paljastui kirjailijalle. Ensimmäisen maailmansodan varjo Saksan yllä, ääriliikkeiden väkivalta, pienten erillisten päätösten polku, vähittäin tihenevät eskalaation hetket, viha, ihmisoikeuksien vähättely, me ja toiset - asetelma. Lääkärit olivat ammattiryhmänä yliedustettuina natsien joukossa. He katsoivat olevansa vastuussa koko kansakunnan, valtion terveydestä. Natsit jopa syyttivät länsimaita holokaustista; länsimaat eivät ottaneet vastaan riittävästi juutalaispakolaisia. Alaotsikon varoitukset viittaa siihen, että natsien tekemät kauheudet eivät olleet mikään määrätietoinen suunnitelma,  vaan vähittäinen vaarallisten päätösten tie. - Tämä haastattelu palautti mieleen yhdysvaltalaisen historioitsijan Benjamin Carter-Hettin teoksen Demokratian. 

kuolema. 

Teatterikriitikko, toimittaja Suna Vuori on kirjoittanut elämäkerran Esa-Pekka Salonen. Teemat kansainvälisestä kapellimestarista ja säveltäjästä. Haastattelija Vesa Sirénin mielestä kirjassa on pessimistinen perusvire, jota mielipidettä kirjoittaja ei jaa.  Sinfoniaorkesteri on kuin kimalainen, luonnehti muusikko muun muassa. Säveltäminen on optimistinen teko, se on tulevaisuudelle ja kulttuuri perustuu optimistisuudelle - vaikka maailma onkin maestron mielestä nyt suistunut raiteiltaan. Säveltäjä on käsityöläinen ja tämä kirja pyrkii välittämään tämän käsityöläisen sisäisen fiiliksen ja sen mitä hän todella ajattelee. 

Ei tarvinnut tämän jälkeen nousta tuolilta, mikä olikin huonosti nukutun, hyvin valvotun yön jälkeen paikallaan. Outi Salovaara, jonka kirjailijana jo tunnenkin, on kirjoittanut uuden tietoteoksen Ruplaruhtinaat venäläisten kiinteistökaupoista Suomessa. Painavana motiivina on ollut tarve kätkeä ja saada ulos maasta luvattomasti Venäjällä ryöstettyä omaisuutta. Oligarkkien touhuja siis. Investoinnit rapistuneisiin korpihotelleihin, jotka sittemmin on jätetty oman onnensa nojaan, on näyttänyt järjettömältä toiminnalta. - Iida Hallikainen on kirjoittanut venäläisten hybriditoiminnasta Ilkeyksiä, sabotaasia, hyökkäyksiä. 2010-luvulla Venäjällä alkoi uusi lisääntyvän vakoilun aika, mm lapsikaappausuutinen oli kirjailijan mukaan Venäjän Suomeen kohdistamaa testausta. 

Pahin ilmiö keinovalikoimassa on kirjailijoiden mukaan ihmisten vyöryttäminen rajalle, jolta Suomi onkin nyt itsensä rajan sulkemisella suojannut. Salovaara painotti, että vaikka vastustamme Venäjän nykyhallintoa, meidän ei pidä demonisoida koko kansaa. Hänellä on paljon hyviä ystäviä maassa. Tulevaisuudessa tausta ja motiivit kiinteistökaupoissa on tarkistettava huolellisemmin. Edelleen oikea tieto ja disinformaation torjunta tulee olemaan meille ensiarvoista.

Berliinissä nykyisin asuvaa venäläistä emigranttikirjailijaa Viktor Jerofejevia haastatteli Suomen entinen Moskovan suurlähettiläs René Nyberg. Hänen  tuotantonsa tuorein suomennos Suuri Gopnik on keskimmäinen trilogiasta, sillä meillä on nyt jo kolmas huligaani eli gopnik suurvallan johtajana. Hänestä on ilmeisesti tulossa trilogian kolmas osa. Hyvä Stalin on teoksista ensimmäinen. Innostuksesta pulppuileva Nyberg oli enemmän äänessä kuin englantia puhunut kirjailija. Suurlähettilään poika Jerofejev on lapsena asunut Pariisissa, jota pitää toisena kotikaupunkinaan, joten ranska olisi häneltä sujunut paremmin - vaan ei meiltä kuulijoilta. Hän kertoi Neuvostoliiton salaisen poliisin Tsekan toiminnasta Pariisissa. Se tapatti poliittisia vastustajia ja ruumiita haudattiin suurlähetystön puutarhaan. Keskustelussa vietettiin katkeria hetkiä Putinin tappamaa Boris Nemtsovia muistellen. Nemtsov oli varomattomasti lausunut Kiovassa mielipiteensä suuresta gopnikista. Se kostettiin. Boris Nemtsov oli suuri lupaus toisenlaisesta venäläisestä poliitikosta - ja vaarallisen suosittu. - Masha Gessen on kirjoittanut Nemtsovista ja tämän murhasta kirjassaan Venäjä vailla tulevaisuutta. 

Kirjailija kutsuu Venäjän nykyistä hallintomallia maagiseksi totalitarismiksi. Ilmeisesti kirjassakin on maagista fantasiaa, omaelämäkerrallisen aineksen ohella. Jerofejev naureskeli kotvasen venäläisten polttavalle innolle kirjoittaa runoja. Kaikki poliitikot, Lavrov esim, kirjoittavat "vautsivau" -runoja motiivina se, että he jättäisivät jälkensä ikuisuuteen. Pushkinin mallin mukaan ehkäpä. No, voisi kyllä toivoa, että he käyttäisivät huonoihin runoihinsa vielä enemmän aikaa, vähemmän tappamiseen.

Viktor Jerofejev vakuutti suurta ystävyyttään ja ihailuaan Suomea kohtaan.  Hän korosti samaa mitä edellinen esiintyjä, Outi Salovaara, kulttuurivaihto on tulevaisuudessa - Putinin jälkeen - edelleen tärkeää maiden välillä. 

Kiitos Helsingin kirjamessut virkistymisestä! Paljon enemmänkin olisi ollut tarjontaa, mutta jaksaminen loppui tähän.

Turun kirjamessuilla sunnuntaina

 

Laiskuus oli saada vallan sateisena sunnuntaiaamunakin. Perjantain tai lauantain ohjelmasta löysin olevinaan liian vähän kiinnostavaa, mutta sunnuntain ohjelmasta löysin useammankin aihepiirin. Tapahtui se, mikä aina ennenkin kirjamessuilla, heräsin ja innostuin. 

Logomo uutena kirjamessupaikkana osoittautui miellyttäväksi, eikä ruuhka ollut paha sunnuntaina. Se saattoi ollakin rauhallisin päivä. Akustiikka toimi pehmeämmin ja lämpötila oli sopiva. Palelin usein Artukaisten messuhallissa, ulsteri päälläkin.

Ensimmäisen kuuntelemani keskustelun jokainen esiintyjä oli itselleni tuntematon. Anna Järvisen tiesin, mutta hänpä oli sairastunut ja häntä sijaisti Leenamaija Forsberg-Johannesson, joka on kirjoittanut esikoisromaanin Unilintu, uunilintu. Kirjailija on palkittu novellikokoelmastaan Tähdenlento. Ryhmää oli kohdannut myös toinen sairastapaus: Marja Mdzimban runoteoksesta Eilen rakkaani luki hänen sijaansa runoja haastattelija Maarit Turtiainen. Ja niin kävi, että ostin tuon runokirjan. Yllättävä tapahtuma, koska en yleensä lue runoja. Maarit Turtiainen kertoi niin liikuttavasti runokirjan taustasta, Marjan mosambikilaisen puolison kuolemasta. Se on sittemmin palkittu Kaisa Vilhuinen -palkinnolla. Entiset heppatytöt Hanna Leisiö ja Anna Tainio ovat kirjoittaneet hevosurheilun piiriin sijoittuvan feelgood romaanin aikuisille - ja se on ainutlaatuista tälle aihepiirille. Eikä hanke jää yhteen romaaniin, siitä on tulossa sarja. Siitä he olivat iloisen ylpeitä ja päättäväisiä. 

Otsikon Ala kapinoida alla ystävyyden ja solidaarisuuden sanomasta sanailivat Hanna Lantto (Bilbao), Riina Tanskanen (Tympeät tytöt uusi jatkoteos Luokkakivut) sekä Minni Matikainen ja Paula Silvén  (Akateeminen kapinakirja). Muun kapinan,  eli esim Riina Tanskasen kritiikin talouspuheesta, jossa vain tietyn tyyppiset puheenvuorot otetaan vakavasti, ymmärrän hyvin, mutta en edelleenkään ymmärrä Lanton näkemystä varsin reippaan alkoholin nautinnan sumentamana altistua toistuvasti seksuaalisen väkivallan kohteeksi kapinalliseksi teoksi. Olen ymmärtänyt jotain siinä ilmeisesti väärin. Koin toiminnan kirjassa traagisena.

Seuraavalla lavalla keskusteltiin kahdesta uudesta elämäkertateoksesta. Noora Vaarala on kirjoittanut teoksen Sarviini puhkeaa lehti - ihmeellinen Reidar Särestöniemi ja Hannu Harju: Jouko Turkka - näkijä, narri ja nöyryyttäjä. Noora Vaarala kertoi valinneensa aiheensa, koska on kotoisin Kittilästä ja halusi tutustua kuuluisaan taiteilijaan ja tarkastella Särestöniemen julkisuuskuvaa, monella tavalla leimautunutta. Noora Vaaralalle oli valjennut kirjoittamisen aikana Särestöniemen julkisuuden ahdasmielisyys, kun hänestä taiteilija on Tom of Finlandin tyyppinen queer-taiteilija, jonka taide ilmentää kaipuuta, ja maalaukset ovat myös nähtävissä koodikirjoituksena. Paneutuneesti hommansa hoitanut haastattelija Silvia Hosseini - jota suuresti ihailen - komppasi, kuinka taiteilijaa oli jatkuvasti toiseutettu ja eksotisoitu kriitikoiden toimesta.

Hannu Harju sanoi havainneensa elämäntarinoista, että sankaruus ei kiinnosta vaan virhe. Jouko Turkalla se on räyhäkkyys, epätavallinen käytös, vallanhalu, mutta myös poikkeava assosiointikyky. Turkasta on kirjoitettu useita teoksia, mutta Harjun teos - joka on todellakin yksi kolmesta Turkka-teoksesta tänä vuonna! - on tyyliltään poimintoja, sitaatteja, vinjettejä eikä tekijä itse asetu tekemään päätelmiä. Turkalle valtataistelu oli hänen mukaansa oleellista, mutta lopulta aikansa pelätty teatteriguru oli kirjoittajasta yksinäinen, ja elämä näyttäytyi surullisena. 

Samalle lavalle nousivat seuraavat elämäkertakirjurit, eli Katja Kallio on kirjoittanut ystävästään Anna-Leena Härkösestä kirjan Taskupainos. Härköselle on sattunut elämässä paljon, kauheitakin, ja niitä pitkäaikaiselle ystävälleen - noin 30 vuotta - kertoessaan idea kirjasta on syntynytkin.

Tarpeeksi ihmisten historiasta saatuani lähdin kuuntelemaan Panu Savolaisen ja Aleks Talven haastattelua sekä uudesta teoksesta Turun hienoimmat talot että vanhasta - lähes tieto-Finlandian voittaneesta - Arkkitehtuurimme vuosituhannet, kustantamona Sammakko. Yleisesti voisin todeta, että taloista puhuminen näytti paljon hauskemmalta kuin ihmisistä; professorin, arkkitehdin ja valokuvaajan keskustelua elävöittivät jatkuvat naurun pyrskähdykset, joihin he näyttivät toisiaan innostavan.

Hienoimmat talot -käsitettä ei nimittäin tule ottaa niin vakavasti. Yleisöstä kysyttiin terävästi, että kenen näkökulmasta hienoimmat, veronmaksajan, kansalaisen vai kenen. - Ihan vain meidän kannalta, Aleksin ja mun näkökulmasta, hihitteli arkkitehti. Parivaljakkoa ei kiinnnosta niinkään arkkitehtien diktatorisesti määrittelemä kaanon, vaan särmikkäämpi lähestymistapa. Niinpä yleisössä kävi kohahdus, kun Savolainen mainitsi hienoista mm ostoskeskus Manhattanin, postmodernismin räikeimmän tykityksen. Kupittaan Citymarket sai myös kunniamaininnan. Yleisesti hyväksyttyjä klassikkojakin, kuten Hjortin talo, tietenkin arvostetaan, mutta ovathan ne jo niin läpikuluneita kohteita... Turun hienoimmat talot ei ole vielä kirjana saatavilla, mutta julkaistaan syksyn aikana. Asiantuntijoiden mielestä hienoimpia rakennuksia Suomessa ovat 1960-70 -lukujen rakennukset sekä 1920-30 -luvuilla rakennetut. Hienoa kohdetta Suomessa kysyttäessä, herrat mainitsivat Inarin Pielpajärven erämaakirkon.

Iso auditorio oli edellisten keskustelijoiden jäljiltä täyteen istuttu. Siellä säteilivät Seela Sella ja arkkipiispa Tapio Luoma. Olivat omallakin listallani, mutta en yhtään kadu samanaikaista arkkitehtuuripläjäystä. Ehdin vielä kuulla Sellan lausumassa Eino Leinoa. Olihan se vaikuttavaa, niin pieni valkotukkainen nainen, niin vahva ääni ja poljento. Näyttelijäntyö pitää ihmisen pään ja äänen hyvässä kunnossa, enimmäkseen ja varsinkin joillakin.

Sara Al Husainin uusi teos Kenelle maa kuuluu kuvaa hänen eli nuoren sukupolven näkökulmasta maahanmuuttajuutta taustana Irakin sota 2003-2011, jolloin irakilaistaustaisissa perheissä lapset joutuivat elämään vanhempiensa sotaa toisessa maassa. Lapset ihmettelivät mitä hienoa siinä paikassa saattoi olla, kun uusi maa antoi heille  kaiken. Nykyinen some lisää lapsiperheiden vaikeutta, kun vanhemmat saattavat kanaviensa kautta seurata on line-sotaa, joka vyöryy koteihin ja lasten elämään toisella tavalla. Al Husaini puolustaa tässäkin, kuten aiemmassa teoksessa Huonot tytöt omaa toimijuutta, ei ulkoa ohjattua.

Vanhan ihmisen pitäää osata lopettaa messutkin ajoissa, ettei läkähdy. Jäi nyt sitten kuulematta Paavo Teittinen ja orjuus Suomessa, Timo R Stewartin Palestiinan historia karttoina sekä Anna Kontula. Onneksi olen noista kaikista aika perusteelliset jutut lukenut. Kiitos messuista!  Kylläpä virkisti.

R.I.P. Eero Raittinen - Mies matkallaan

Mahtavasti kukkivat hellekesän kukat sateiden jälkeen

Laulaja, muusikko Eero Raittinen kuoli 16.7.2025 80-vuotiaana. Harmittaa, että "löysin" hänet esiintyvänä muusikkona niin myöhään. Ja että en huomannut 80-vuotis juhlakonserttia Tavastialla viime syksynä.

Luin Elina Saksalan kirjoittaman Mies matkallaan. Eero Raittinen muistelman, joka on sekä mainio henkilökuva persoonallisesta muusikosta että monipuolinen kulttuurihistoriallinen dokumentti elämänmenosta Suomessa, Helsingissä ja pop/ rockmusiikin mullistamasta maailmasta 60-luvun alusta vuosituhannen vaihteeseen. Suosittelen, kirja on harvinaisen eloisa kuvaus Raittisen omasta kehityksestä muusikkona ja monipuolisesti lukevana ihmisenä. Lukuisiin  matkoihin sisältyy myös hykerryttäviä tilanteita, joihin maailmoja koluava nopealiikkeinen mies saattoi ajautua. 

Kun lähdin tänään kirjastoon, niin jouduin kuuntelemaan koko pyörämatkan omalla huonolla laulutaidollani&sävelkorvallani tulkittua Vanha holvikirkko- kappaletta korvamatona, koska kuulin sen radiosta viimeisenä ennen kuin lähdin ulos ovesta. Siitä Raittinen itsekin halusi irrottautua. Toisaalta täytyy sanoa tämmöisenä myöhäisherännäisenä fanina, että Eero Raittisen komea ääni soi kyllä minusta siinä kappaleessa hienommin kuin noissa roots-kappaleissa, joita hän piti itselleen läheisimpinä. 

Kesää etsimässä - Gdansk

Viime syksynä tuli testattua Turun pieni mutta sujuva lentokenttä ja niinpä ei tarvinnut tässä Suomen kesättömässä kesässä miettiä kohteita. Suoria lentoja on nimittäin Turusta suunnilleen yhtä vähän kuin oli aikanaan tuotteita neuvostoliittolaisessa kaupassa. Eli Puolan Gdansk, Itämeren eteläisellä rannalla valikoitui itsestään selvästi. Lentoaika on 1 h 20 min. Puolassa aluetta mainostetaan tri-citynä eli Gdansk, Sopot ja Gdynia ovat kasvaneet kiinni toisiinsa. Lähijuna kulkee kuten Helsingissä Espooseen tai Vantaalle.

Vanhan satamakaupungin halki virtaa Motława-joki, jonka rannalla hotellimmekin sijaitsi. Saimme onnen potkuna neljän tähden hotellin kolmen tähden hinnalla. Se ilahdutti viimeiseen aamuun asti, nukuttiin huomattavan hyvin äänieristetyssä hotellissa, mukavassa sängyssä ja popsittiin aamuisin ylellistä aamiaista. Ihanaa päättää aamupala tuoreilla mansikoilla ja kirsikoilla. Hotellilta oli hyvä käppäillä tien yli kaupungin sydämeen, vanhaan kaupunkiin. Turistirysä se toki on, mutta täydestä syystä. Koristeelliset hansatalot kehystävät loputtomia terasseja ja ravintoloita.

Yksi jokirannan nähtävyyksistä on Gdanskin 1300-luvulla rakennettu keskiaikainen nosturi, joka oli käytössä vielä 1800-luvulla. Vierestä olisi lähtenyt myös vesibussin tapainen Westerplatten saarelle, jossa käytiin syyskuussa 1939 II maailmansodan ensimmäinen taistelu Saksan ja Puolan välillä. Jätimme nuo bunkkerit nyt katsomatta johtuen aihepiirin yliannostuksesta - ja muutaman vuoden takaisesta Normandian matkastamme, jossa tuli vastaan riittävästi bunkkereita loppuelämän tarpeisiin.

Pyhän Marian basilikan tornista näkee kauas. Vanha rouva myi muutaman zlotyn lippuja ja odotin pääseväni hissiin. Ei nyt sentään hissiä 1500-luvun tiilikirkossa. Sen sijaan sai kiivetä 400 jyrkkää ja kapeaa kierreporrasta. Upea kaupunki avautui sitten pulujen asuttamista viimeisistä holvikaarista ja kellokin lähti lyömään tasatuntia niin että vastaan tulevat nuoret pitelivät korviaan.

Raitiovaunulla pääsi posottamaan 10 km matkan Gdanskin keskustasta Oliwan lähiöön, jossa vaeltelimme rehevässä Oliwskin puistossa.

Täällä ajauduimme komeaan Oliwan katedraaliin, jossa sattumalta soi Händelin allelujaa mahtavilla uruilla soitettuna, kuulemma kyseessä on yhdet Euroopan suurimmista uruista.

Gdanskista pääsee lähijunalla viereiseen Sopotin rantakaupunkiin, paikalliselle rivieralle, jossa olikin turisteja joka nurkalla ja varsinkin kävelemässä pitkin 511 m pitkää laituria, puolalaisittain molo. 

Kävelykadun varrella vääntyilee kuuluisa crooked house, puolalaisten arkkitehtien suunnittelema talo, joka saanut inspiraationsa taiteilija Jan Marcin Szancerista.

Sopotin kävelykatu on nimeltään Monte Cassino ja sillä kunnioitetaan puolalaista joukko-osastoa, joka taisteli Italiassa samannimisessä taistelussa murtaen siellä saksalaisten rintamalinjan. Puolalaisilla oli adoptoituna orpo karhunpentu, jolle annettiin nimeksi Wojtek. Sitä kohdeltiin yhtenä miehistön jäsenenä, koulutettiin kuljettamaan ammuslaatikoita ja ylennettiiin myöhemmin korpraaliksi.

Lauantai-iltana Gdanskin terassit ja ravintolat täyttyivät turisteista. Aika paljon jäi näkemättä, mutta hieno kaupunki, Turun ystävyyskaupunki, Gdansk on. Gdanskin kuuluisuuksia on Daniel Fahrenheit, fahrenheit-mitta-asteikon keksijä 1700-luvulta, kirjailija, nobelisti Günter Grass ja tietenkin Lech Wałęsa , Puolan solidaarisuusliikkeen keulahahmo.

Puolan kielen suhteen tunnelma oli kuin Venäjällä ja Kiinassa - kun ei kieltä ole opiskellut, ei mistään saanut kiinni, ei edes yksinkertaisista tervehdyksistä tai kiitos- sanasta: Dzięki.  Googlen lausuntaohje ei paljon auttanut, sen opeteltuani tarkistin autonkuljettajalta ja hänen sanomanaan sana kuulosti aivan toisenlaiselta. Englanti ei myöskään ole yhtä yleisesti käytetty tai hallittu kuin Suomessa. Otantani on tosin hyvin rajallinen. Junalippuautomaatin englannin valinta katosi ensimmäisen sivun jälkeen, mutta sillä mentiin onnistuneesti mikä tuli valittua.

Takaisin Turkuun tultiin myrskyn siivin ajassa 1 h 10 min. Enkä enää ikinä lennä. Ehkä.