sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Petri Tamminen: Meriromaani




Pieni on kaunista. Petri Tamminen kirjoittaa pieniä kirjoja vaatimattomista ihmisistä, mutta samalla vaivihkaa, kuin ujuttamalla isoista asioista. Niin tässäkin romaanissa, jolla on uljas nimi. Nimi tuo mieleen historialliset kertomukset valtameriä kyntävistä fregateista, joissa sankarilliset miehet taistelevat luonnonvoimia ja merirosvoja vastaan. Valtamerille tässäkin on suunta, mutta kapteeni Vilhelm Huurnan yritykset tulla maineikkaaksi merenkävijäksi tai hänen orastava rakkautensa vasta vesille laskettua purjelaivaa kohtaan kaatuvat meren arvaamattomaan syliin, kerta toisensa jälkeen.

Vilhelm Huurna taitaa olla kirjailijan alter ego, vähäpuheinen, herkkä ja tarkkakatseinen kovan onnen soturi, joka purjehtii elämänsä mutta varsinkin oikealla merellä haaksirikosta toiseen, ilman omaa syytään mutta kohtaloonsa alistuen, valoisista päivistä silti nauttien. Eletään purjelaivojen aikaa, ilmeisesti 1900-luvun alkua, sen tarkempaa määritystä ei anneta. Huurnan elämää ja uraa merikapteenina säätelevät Askaisten vauraat isännät, joilla on kunnianhimoa kasvattaa rikkauksiaan maailman merillä käytävässä kaupassa. He  ovat - senkin jälkeen kun Reipas I, Reipas II, Reipas ja Onni -nimiset purjelaivat ovat erilaisissa myrskyissä, törmäyksissä, havereissa vaipuneet meren aaltoihin - vielä valmiita kokoontumaan Elomaan saliin ja pestaamaan merikapteeni Huurnan kuljettamaan kuunari Armoa, ei enää valtamerillä, vaan Itämerellä.  Nimittäin Onnettomuudet olivat tulleet yksi kerrallaan, ja se oli Gladin isännän mielestä merkki hyvästä merionnesta. Armo on nimensä veroinen. Läheltä löytyy se meri, jossa merenkulku lopulta onnistuu.

Tragikoomiseksi hahmoksi Huurna kasvaa jatkuvan epäonnensa ja uusien purjehdushankkeiden myötä. Matkoiltaan Huurna joutuu useimmiten palaamaan omin neuvoin ja loppumatka jäätä pitkin Ahvenanmaalta kävellen. Turussa asuu vanha ystävä Paavo, jonka kanssa he istuvat  Puupinellassa (vieläkin on Turussa Ravintola Pinella) ja jolle hän on aina vain se sälli Linnankadulta, tuli hänestä sitten tsaarin laivaston amiraali tai oli hän sitten upottanut vaikka kymmenen laivaa. Paavon lisäksi henkilökohtaiseen elämään kuuluvat usein täyttymättömät haaveet omasta rakastetusta, kunnes isännät hoitavat tämänkin asian hänen puolestaan. Kotiseudun iloiset ja traagiset tapahtumat saavuttavat merenkulkijan kirjeitse aikanaan. Mustistakin syövereistä Huurna nousee pinnalle.

Merenkulku, haverit ja ihmisten kohtalot rinnastuvat meidän ihmispolojen lyhyeen tempoiluun elämän aallokossa, ei kuitenkaan melankolian vaan myhäilevän haikeuden tunnelmassa. Tässä opitaan, että kauaskantoiset suunnitelmat voivat epäonnistua, mutta siitä noustaan, kyyneleet ovat vain meren suolavettä, niiden läpi hymyillään. Kaikesta jää muisto ja lopulta ihmisellä on vain ne muistot. Purjelaivojen jälkeen koitti höyrylaivojen aika. Purjelaivojen miehillä oli silloin muistelun vuoro.

Suojelusko lie vai silkka sattuma kuljetti laivan louhikkorantojen ohi. Sekin saattoi auttaa, ettei laivan kulkuun lainkaan puututtu vaan kreikkalaiset loppuun asti karjuivat toisilleen ja antoivat aluksen ajelehtia tahtonsa mukaan. Jokainen myrskyssä seilannut tietää, että purjelaivat tekevät paljon sellaistakin, jota ihminen ei osaa niiltä pyytää.

Vilhelm Huurnan taival tuoksuu meren suolalta, vanhoilta kirjeiltä ja merimiesarkuilta. Luin kirjan hyvin rikkonaisesti, sen lyhyydestä huolimatta, ja luulen että siihen vaikutti - paitsi sattumalta toimelias viikko - jonkinnäköinen jännitteen puute. Se on kuin lyhytelokuva, hyvin tehty mutta kosketuksessa on jotain viileää, etten sanoisi kalamaista. Pidin kuitenkin tunnelmasta ja kärsivällisen miehen tyyneydestä. Ihmisten tarkkailija oivaltaa mikä on kenenkin olemuksessa oleellista:

Suustaan perämies oli rivo. Se viihdytti Huurnaa, mutta kun hän ei itse hallinnut puheenpartta hänen jokainen virallisenmakuinen virkkeensä tuntui ikään kuin moitiskelevan perämiestä. Perämiestä tämä keskustelun eriparisuus ei haitannut; suorapuheisilla ihmisillä on ihmeellinen kyky olla välittämättä eriparisuudesta. Se heistä tietysti suorapuheisia tekeekin. 

Petri Tamminen: Meriromaani
Otava, 2015, 142  s
Kansi Piia Aho

lauantai 19. syyskuuta 2015

Henning Mankell: Italienska skor




Ensimmäinen Mankell mankeloitu. Tämän romaanin pariin minut johdattivat kiittävät maininnat Ullan ja Elegian blogeissa. Ymmärsin niistä, että monien muiden dekkaristien lailla sivuuttamani Mankell on kirjoittanut myös romaaneja, joten saatoin aloittaa tutustumiseni häneen itselleni läheisemmästä lajityypistä. Odotukseni olivat ehkä nousseet hieman turhan korkealle.

När Harriet och jag var kära i varandra rökte alla människor. Alltid och överallt. Hela min ungdomstid var fylld med askkoppar. Jag kan fortfarande minnas alla de kedjerökande läkare och professorer som utbildade mig till någon som hade rätt att bära vit rock.

Mankell on omaa sukupolveani. Romaanista löytyy tuon tapaista tuttua ajankuvaa nuoruuteni 60-70-luvusta. Fredrik Welin, entinen kirurgi, elää marginaalissa, syrjäisellä saarella, isovanhempiensa kesäpaikassa, koska on tehnyt virheen työssään eikä näe muuta ulospääsyä kuin paeta lopullisesti. Samalla tavalla hän on suhtautunut aikoinaan myös nuoruutensa suureen rakkauteen, paennut selityksiä antamatta, lopullisesti. Fredrik on jo tottunut elämäänsä erakkona vanhenevan koiransa ja kissansa kanssa, muurahaiskeko asumattomassa huoneessa kasvamassa, pöytäliinaa nielemässä. Postintuoja Jansson porhaltaa paikalle hydrokopterilla, satunnaista postia tuoden ja samalla ilmaista lääkäripalvelua luulosairauksiinsa hyväksi käyttäen. Kunnes eräänä päivänä, avantouinnin jälkeen, Fredrik erottaa lumipeitteisellä jäällä aamu-usvassa rollaattorin ja vanhan naisen käsilaukkuineen. Nuoruuden rakastettu Harriet on löytänyt hänet, itse jo viimeisillään, syövän jo lähes tappamana.

Tästä asetelmasta purkautuvat Fredrikin elämän solmukohdat. Nuoruuden rakastavaiset tapaavat uudessa tilanteessa vuosikymmenien jälkeen. Harriet on tullut viimeistä toivettaan toteuttamaan. Fredrik ei voi enää paeta. He tekevät siis matkan sille pienelle lammelle, jonka Fredrik on joskus Harrietille luvannut näyttää.  Matka kulkee vanhalla autolla talvisessa Ruotsissa aina italialaisten kenkien suutarinverstaalle. Niin, kuninkaallisille kenkiä rustaava italialainen Giaconelli on saanut tarpeekseen maailman hälystä ja asustaa jossain Keski-Ruotsin metsässä. Mistä kaikesta Fredrik onkaan jäänyt paitsi suurimman rakkautensa jätettyään, se selviää matkan varrella. Harriet noudattaa kuolemansairaan tinkimätöntä sisäistä käskyä, joka ei enää huomioi mutkia matkassa, jolle vaivat eivät enää merkitse toiveen täyttymisen tiellä. Kipuihin on matkassa mukana sekä lääkkeitä että konjakkia. Matkalla päädytään lähes elämäntapaintiaanien tyyppisen yhteisön luo, josta löytyy yllättäviä kytkentöjä Fredrikin elämään. Ja lisää hankalia, päättäväisiä naisia kerääntyy Fredrikin tielle, kun hän lopulta kerää rohkeutensa ja ottaa yhteyttä potilaaseen, jonka elämän hän on virheensä kautta mullistanut.

Att resa sig snabbt när man föll. Det var den stora lärdomen från barndomens frusna ishockeyrinkar. Det skulle gälla även i det liv som väntade. Alltid resa sig snabbt när man föll. Aldrig bli liggande. Men det var just vad jag gjort. Jag hade blivit liggande när jag begått mitt stora misstag.

Rohkeiden naisten rinnalla Fredrik piiskaa itseään, ja löytää aina vain uusia arkuuden ja raukkamaisuuden osoituksia. Se alkaa jo ottaa päähän. Eivät kai ne naiset nyt niin erinomaisia ole, vain siksi että ovat naisia, vaikka ruotsalaisiakin. Naiset ovat tässä romaanissa radikaaleja ja vahvoja, rehellisiä tunteissaan ja toimissaan. He ovat yhteiskunnallisesti aktiiveja ja moraalisesti rohkeita. Kätensä väärässä operaatiossa menettänyt Agnes, entinen mestariuimari, auttaa vaikeita kokeneita lastenkotityttöjä uuteen elämään.

Kaikenlaista yhteiskunnallista ja henkilökohtaista kokemusta on tähän tarinan sisällytetty, yleisteemana vanhan ja väsyneen miehen katuva elämänsä läpivalaisu. Dialogi on tietenkin kokeneen konkarin sujuvaa tekstiä ja muutenkin helppolukuista. Koska minusta todellisuus on tarua ihmeellisempää, fantasia ei oikein innosta. Karahdin tässä merellisessä maisemassa muutamalle epäuskottavuuden karille:

- jaksaako rollaattorilla liikkuva, loppuansa lähestyvä syöpäsairas lähteä omin päin saaristoon, jonne ei ole vakinaisia liikenneyhteyksiä ja jatkaa vaivalloista matkaa halki maiden ja mantujen?
- tekisikö 9-kymppinen italialainen maailmankuulu designkenkien tekijä vielä tilaustöitä keskellä metsää Ruotsissa?
- asuisiko entinen kirurgi vaatimattomassa mökissä, jossa yksi huone muurahaisten käytössä?
- pysyvätkö muurahaiset vain yhdessä huoneessa, jos siellä sijaitsee iso keko?
- voiko/jaksaako  kuolemansairas vähän ennen kuolemaansa vähentää kipulääkkeensä puoleen ja sen sijaan juoda viinaa ja juhlia kesäyötä muun seurueen kanssa aamuneljään?

Mankell kertoo siitä, kuinka tärkeää on olla rohkea ja rakastaa, antaa anteeksi ja sopia. Hylkäämis- ja lähtökokemukset ovat ilmeisesti Mankellille omakohtaisiakin. Päähenkilö Fredrik, romaanin minähenkilö on uskottava, kaikkine heikkouksineen ja tuntemuksineen. Naiset ovat ruotsalaisia amatsoneja ja jotenkin häiritsevän erinomaisia. Romaani on sympaattinen, mutta ei tehnyt sittenkään kovin suurta vaikutusta.

Henning Mankell: Italienska skor
Leopard förlag, Stockholm 2006, 310 s

lauantai 12. syyskuuta 2015

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther



Taas yksi juutalaisen suvun jälkeläinen matkustaa ympäri Eurooppaa isoäitiensä ja -isiensä polkuja, heidän joukkohautoihin päättyviä kohtaloitaan tutkimassa. Ei niin, etteikö tämänkin ukrainalais-puolalaisen suvun historia ansaitsisi tulla kerrotuksi, mutta olen itse tullut niitä lukeneeksi viime vuosina aika monta. Katja Petrovskajan katkelmalliset muistelmat ja filosofiset esseet syntyvät palasista, joita hän kerää matkoillaan nykyisestä kotikaupungistaan Berliinistä Ukrainan Kiovaan, Itävallan Wieniin, Puolan Varsovaan. Siihen sekoittuu setien ja tätien kautta sukuhaaroja Neuvostoliiton Moskovasta Yhdysvaltoihin. Sama on sävel tämänkin suvun kohdalla kuin monesta aiemmin luetusta historiasta jo on tullut opittua: valtava määrä lahjakkaita ihmisiä, joiden elämä on tuhottu natsismin ja kommunismin likaviemäreihin.

Petrovskaja  perkaa  runsashaaraisen sukupuunsa eri oksia, ennen Petrovskeja oli Gellereitä, Krzewinejä, Levejä ja Sternejä. Tädit, sedät, isosedät vilahtelevat isoäitien ja isoisien lisäksi runsaana kavalkadina. Punaisena lankana suvussa äidin puolella on kulkenut kuuromykkien kouluissa opettajana toimiminen, mikä ammatti on periytynyt suvussa. Toinen punainen lanka on verta ja se on kaikkien Euroopan juutalaisten historiaa toisen maailmansodan aikoihin.

Katja Petrovskaja googlaa, facettaa, matkustaa museoiden arkistoissa, tapaa ihmisiä, käy läpi kirjeitä. Sukunsa käänteitä kerratessaan hän samalla pohdiskelee historiaa, kieltä, juutalaisuutta, sukulaistensa persoonallisuuksia, toiminnan motiiveja. Isosetä Judas Stern ampuu saksalaista lähetystöneuvosta keskellä Moskovaa vuonna 1932 ja teloitetaan myöhemmin. Onko tällä teolla vaikutusta toisen maailmansodan syttymiseen? Oliko Judas Stern hullu, poliittinen aktivisti vai tekoon värvätty?

Babi Jarin rotkoon saksalaiset tappoivat kaikki Kiovaan syyskuussa 1941 jääneet juutalaiset, mukana myös Petrovskajan sukulaisia. Isoäiti Rozan ja isoisä Vasilin tiet erosivat 41 vuodeksi. Vasili-isoisä eli elämäänsä Neuvostoliiton hallitsemassa Ukrainassa datsallaan, puutarhaansa hoitaen:

Isoisällä oli myös omenapuita, joiden lajike oli Kunnia voittajille ja hedelmät fasismista saadun voiton todellinen, runsas ja mehukas nautinto. Mutta koska hän ei ollut mikään voittaja, hänen puutarhassaan kasvoi paraatipaikalla paratiisiomenapuu, kuin jalosukuinen kääpiö jättiläisten joukossa.

Minä luulen, että hänen nimensä oli Esther, sanoi isäni. Niin, ehkä Esther. Kirjalle nimen antanut, aina vain babushkaksi kutsuttu nainen raahustaa kadunkulmaan saksalaisten upseerien luo kysyäkseen, miten hän pääsisi sinne Babi Jariin, jonne virallisen määräyksen mukaan - jossa juutalaisia kutsutaan jutkuiksi - jokaisen juutalaisen on mentävä. Hänet ammutaan siinä paikalla.

Hitler tappoi lukijat ja Stalin kirjailijat, kuului isäni kiteytys jiddishin kielen katoamisesta. Kaliszin kaupungissa Puolassa on heprealaisia kirjaimia katukivissä. Ne oli jo sodan aikana viety juutalaisten hautausmaalta, käytetty katukivinä kirjaimet piilossa, mutta putkirikkojen jälkeen huomaamatta palautettu kirjaimet näkyviin.

Tätä lukiessani tuli välillä mieleen W.G. Sebaldin Austerlitz valokuvineen. Monet henkilönimet ja tarinat sekoittuneena Petrovskajan arkistomatkoihin, kuvitelmiin ja tunnelmiin tekivät pikku hiljaa lukemisesta kuitenkin hermostuttavan katkelmallisen ja rikkonaisen. Ohi kiitävistä tarinoista ja ihmisistä ei oikein ehdi kiinnostua. Kaikkea on vain liikaa. Kirja on esikoisteos ja palkittiin Saksassa vuonna 2014. Se ei kuitenkaan ole romaani eikä muistelmakaan vaan niiden yhdistelmä. Kirjan nimi on oikein onnistunut, se kuvaa hyvin sitä kuinka epävarmaa voi olla ihmisen oman historian ja identiteetin etsintä.

Adolf vahvisti pelkoni etten kykene hallitsemaan menneisyyttä, se elää niin kuin tahtoo, mutta kuolemaan siitä ei vain ole.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther
Vielleicht Esther. Suomentanut Ilona Nykyri
Tammi, Keltainen kirjasto, 2015, 277 s

sunnuntai 6. syyskuuta 2015

Ireland/Éire on my mind and in my heart

Otsikon sanoin koetan ilmaista sitä suurta myötätuntoa, jonka viikon kiertomatka Irlannin vihreällä saarella herätti. Viikon bussimatkalla ajoimme yli 700 km ja yövyimme Limerickissä, Galwayssa, Westportissa, Sligossa ja lopuksi Dublinissa.



Myötätunto irlantilaisten kovasta historiasta, jota en tätä ennen tiennyt/muistanut tai ainakaan sitä ei koulun historiantunnilla aikoinaan irlantilaisten näkökulmasta kerrottu. Yleisesti historiaa kerrotaan enemmän valloittajien näkökulmasta, ainakin minun kouluaikoinani, enkä ole tästä tullut lukeneeksi sittemmin.

Limerick linnoitukselta nähtynä

Moherin kalliot Atlantin rannalla



Matkalla maisemat vaihtuivat Limerickin karuista kaupunkinäkymistä Galwayn yliopistokaupungin vilkkaaseen viikonlopputunnelmaan, jossa irlantilaiset musisoivat pubeissa ja kaduilla. Pubeissa istuivat niin 21-vuotispäiviään viettävä nuori nainen kuin mummot ja papat.


Maaseutu on kotieläinten paratiisia. Tilat ovat pieniä ja karja samoin kuin ponit, hevoset ja aasit käyskentelevät vuoden ympäri muhevaa ruohoa kasvavilla kukkuloilla ja niityillä. Lampaat nousevat jyrkkien mäkien huipulle, josta koirat niitä noutavat, ainakin sillä mallitilalla jossa kävimme.





Matka omin päin on rennompaa, me osallistuimme tällä kertaa pakettimatkaan oppaan kanssa. Onneksi, voin nyt sanoa, opas kun oli varsinainen helmi. Lapin Inarista syntyisin oleva Anu Vikevainen-O'Byrne kertoi aivan viehkolla suomellaan pubikulttuurista, musiikista, iirin kielestä, uskonnosta, elinkeinoista, IT- ja pankkikuplan nousukaudesta samoin kuin sitä seuraavasta taantumasta ja vielä Irlannin pitkästä sorron historiasta, unohtamatta irlantilaista huumoria ja iloa. Kyllä peffa puutuu noilla ajokilometreillä, mutta kun oli niin sivistynyt, mukava ja lahjakas kielenkäyttäjä oppaana, jokainen päivä oli sitten seikkailu. 'Onko alushousut vinossa?' kysyy irlantilainen, jos jollain on naama rutussa. Näin hyväntuulisen jämäkästi hän hoiteli meidänkin ryhmämme muutaman herkkähipiäisen matkustajan.


Tulevia lammaspaimenia Connemaran alueella

Lammasfarmari Joe Joyce ja opas Anu

Lampaat koirien ohjailussa

Postikorttimaisema on Kylemore Abbeyn luostarista vuoristojärven rannalla Connemaran alueella Länsi-Irlannissa. Luostari oli alun perin englantilaisen Henry Mitchellin vaimolleen Margaretille rakennuttama linna.



Westportin kaupunki

Englantilaiset aloittivat irlantilaisten kyykyttämisen 800 vuotta sitten, ajoivat ensin kelttiläiset maanomistajat tiloiltaan, vaativat kansaa muuttamaan uskontonsa katolilaisuudesta protestanttisuuteen, ottivat maat itselleen, asuttivat kartanot omilla aatelisillaan ja pakottivat irlantilaiset vuokraviljelijöiksi. Uskonnossa ei ollut kyse opillisista riidoista, vaan uskontoa käytettiin merkkinä lojaalisuudesta kuninkaalle. Mitä Henrik VIII ei saanut valmiiksi, sen Oliver Cromwell viimeisteli verisesti. Irlantilaiset toimivat englantilaisten ruoka-aittana, itseään varten he saivat viljellä perunaa. Amerikasta 1840-luvulla tullut perunarutto aiheutti suuren nälänhädän. Irlantilaiset häädettiin maanpakoon tai he kuolivat nälkään. Heitä oli silloin 8 miljoonaa, nyt  alle 5. Amerikassa on irlantilaistaustaisia
40 miljoonaa. Irlantilainen Scania-autojen maahantuoja perusti  1990-luvulla Strokestownin The Irish National Famine museon, jossa historia kerrotaan. Hänen esi-isänsä olivat nälänhädän aikoina tilalta häädettyjä.

Nämä ruusut kukkivat vielä Westportin kaupungin katolisen kirkon aidan vieressä.


 Strandhillin hiekkarantaa laskuveden aikaan, Sligon maakunnassa.


Viski- ja Guinness-museoiden sekä elävien pubien kautta matka päättyi Dublinin meluisaan, värikkääseen ja rentoon meininkiin.

Matkakirjaksi olin valinnut irlantilaisen nykykirjailijan John Boynen romaanin Tarkoin vartioitu talo. Aihe liikkui Romanovien aikaisten Englantiin emigroituneiden venäläisten parissa, ja maistui sittenkin turhan eksoottiselta Irlannissa, sen lisäksi ettei aikaa lukemiseen jäänyt. Jäänee lukematta tässä vaiheessa.  Irlantilaisista kirjailijoista ei tällä kertaa puhuttu kovinkaan paljon. W.B. Yeatsin haudalla kävimme Sligossa


En muista lukeneeni kuuluisista irlantilaisista muuta kuin Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan joskus nuorena. Pidin paljon. Siksi hänen sarkastisesti hymyilevä hahmonsa sopiikin tähän. Patsaan ympärillä pyöri ranskalainen turistiryhmä ja nariseva opas, joka kertoi hänen epäillyistä 'tendances homosexuelles'.  Ryhmä nuoria meni ohi ja matki hekottaen tuota luonnehdintaa.