Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Satiiri nuorista naisista matkalla kohti tukholmalaista eliittiä, mikäs sen herkullisempaa! Siinä on jo vanhenevalle boomerille useampi eksoottinen ainesosa. Tämän päivän nuorten naisten arki ja elämäntapa,  tavoitteet ja haaveet yhdistettynä eksklusiiviseen ympäristöön Östermalmin katujen tuntumassa. (Jossa muuten itsekin asuin parikymppisenä kesätyöläisenä autuaan tietämättömänä sen hienoudesta. Eikä se katutason lukaali sisäpihanäkymin kovin kummoinen ollutkaan.) Tai sitten merenrantakartanon juhannusjuhlissa Solsidanin tyyliin.

Sara Osman (s. 1992) on kirjoittanut Kaikki mikä jäi sanomatta selvästi syvällisellä sisäpiirin tuntemuksella, onhan hän somalialaistaustainen asianajaja ja siten tukholmalaista eliittiä erityisen terävällä katseella analysoiva kirjailija. Somaliassa hän ei ole koskaan käynyt. Saman tyyppinen hahmo romaanissa on Sofia Elmi, yksi kolmesta päähenkilöstä. Hänen lapsuudenkaverinsa Amanda, Sundsvallista, aamuun asti juhliva bilehile ja Sofian tietä Tukholman paremmille alueille avittanut Caroline, äveriään perheen tytär, päätoiminen instainfluensseri vuorottelevat näkökulmillaan tässä happamen kirpeässä ja erinomaisen vetävästi kirjoitetussa romaanissa. Sirje Niitepõldin suomennos kruunaa tyylin, se nakuttaa menemään hoipertelematta, siitä saa vain nauttia.

Prologi vihjaa, että jotain pahaa on tapahtunut, mutta ennen kuin päästään sinne perehdytään kauppiksen ja oikiksen kypsentämien, hyvin pärjäävien nuorten naisten elämään. Ei ole kyse vain heidän kamppailustaan kohti aurinkoa ja menestystä, keskinäisten välien heilahtelusta ja vertailusta tässä armottomassa maailmassa, jossa fasadin ylläpitäminen vaatii jatkuvaa valppautta. Tai Sofian terävähampaisesta tukholmalaisen ja ruotsalaisen asenneilmaston pureksinnasta. Se mikä loihtii maagisen taikapiirin on herkkyys, jolla Osman liikkuu ympäristöstä toiseen, akvarellin kevyesti osuvia elementtejä sinne tänne sipaisten. Ja ne vertaukset, ne ovat niin hauskoja, että ei voi kuin ihailla ja nauraa!

Rakastan sitä, miten Alex saapuu kuin raikas, kultainen tuulahdus ja saa häiriintyneen perheeni sulautumaan yhteen. Tasoittaa ja peittää kuin hyvä meikkivoide. Emme ole ikinä niin mukavia kuin
silloin kun Alex on läsnä.
- - -
Minulla vain on ollut niin paljon töitä, ja äidin kanssa puhuminen häiritsee keskittymistäni. Hän nuuskii sanojani kuin tullikoira.

Nuoret naiset ovat omillaan, parisuhteissa tai ei, mutta äiti on vielä lähellä, sekä väliin rakastettavana ja ymmärtävänä että raivostuttavana kaikin tavoin vältettävänä mallina, joka vaeltelee varjona ympärilläni. Designliike Svenskt Tennin vaaleanpunaisesta koristetyynystä huolimatta vaurauden keskeltä erottuu tummempia sävyjä, joita jokaisen naisen elämästä sittenkin löytyy. 

Amandaa ravistaa teini-ikäisenä itsemurhan tehnyt pikkuveli. Bilettäminen ja humaltuminen työntävät murhetta pois mielestä. Sofia käy vakain askelin kohti uraansa, jolla hän haluaa näyttää selviävänsä paremmin kuin kukaan ääliömäisistä ystävistään. Se on nimittäin hänen pohjimmainen asenteensa. Caroline elää Insta-seuraajilleen ja viimeisen päälle asetelluille kuvilleen eikä ymmärrä, ettei hänelle olla kiitollisia kaikesta avusta. Miesparat on aika yksioikoisesti hahmoteltu; he näyttävät lammasmaisilta häntäheikeiltä laadukkaista asukokonaisuuksistaan huolimatta.

On erityisen riemastuttavaa lukea poliittisesti epäkorrektia Sofian kritiikkiä Ruotsin muslimeista. Hänellä, kuten Sara Osmanilla, on siihen kyseenalaistamaton oikeus. Olen asettunut keskivaiheille, taalainmaanhevosen ja bongorummun väliin, joulunviettäjien ja niiden väliin, jotka levittävät kesken työpäivän rukousmaton lattialle. Mutta Sofian kirskuvan kuivalta terältä eivät säästy svenssonitkaan, tietenkään. Jesper tilaa tartarpihvin, elukka kun on. Toinen yhtä huolettomasti heitetty kritiikin kohde Sofialle ovat feminatsit, jotka liittävät kaiken ennemmin tai myöhemmin patriarkaattiin. Hän on nähnyt ja kokenut paljon pahempaa, häntä ei vain kiinnosta.

Ystävyyden herkkä tasapaino alkaa rakoilla, elämä virtaa eteenpäin eikä kukaan pysy entisissä asetelmissa, ei Tukholman piireihin autettu Sofia, ei yhä pahemmin sekoileva Amanda eikä Insta-asetelmiaan valokuvaava Caroline. Kesäkuuhun mennessä kertomus siirtyy edestakaiseen takauma-nykyhetki -kerrontaan, sillä juhannusjuhlat on kaiken mullistaja. Ukkospilven lailla horisontissa kasvava tragedia saa mitä hienoimmat kulissit meren rannalla, koivunoksien ja ketokukkien runsaasti koristelemat.

Aika paljon siitä mikä jäi sanomatta tulee sanotuksikin, myrkyllisesti, ensin ystävysten erillisissä monologeissa. Sillä lukija tietää koko ajan enemmän siitä, mikä lopulta tulee roiskituksi vasten naamaa. Olisiko se kaikki pitänyt sanoa jo aikaisemmin? Ystävyyden fasadit murenevat, ne rakentuivat teeskentelylle ja valheelle. Niiden takana olikin pelkkää lahoa. 

Näin tiukasti läpivalaistu teeskentely ja ystävyyden esittäminen, joka kätkee katkeria ja kaunaisia tunteita, tekee kylmäävän vaikutelman. Samalla siihen uskoo, varsinkin kun somen ulkopuolisena on lukenut - ja oikeastaan sivusta aika helposti myös havainnut - sosiaalisen median ulkonäkö-,  menestys- ja muita paineita kasvattavasta  myrkyllisestä voimasta, joka puskee seuraavia sukupolvia yhä kovempaan kilpailuun keskenään. 

Sara Osman on valtavan lahjakas kirjoittaja, hauska ja terävä. Olen tyytyväinen, että luin tämän suomeksi. Ettei suomennos vain olisi vielä paranneltu versio alkuperäisestä.

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta
Allt vi inte sa, 2021, suomentanut Sirje Niitepõld
Like, 2022, 326 s

Richard Osman: Torstain murhakerho

Haluaisin uskoa, että pirteä ryhmä vanhusten hoivakodin asukkaita kykenisi ratkaisemaan useammankin kinkkisen murhan yhdessä parin aktiivitoimijan eli kokeneen etsivän ja nuoren aloittelevan konstaapelin kanssa. Sehän olisi aivan mahtava ajatus.

Torstain murhakerhon muodostavat Elizabeth, Joyce, Ibrahim ja Ron. Etäjäseninä jo Alzheimer-maailmaan vaipunut Penny ja vaimoaan kaipaava Bernard. Ryhmä kokoontuu Coopers Chasen hoivakodin harrastehuoneeseen torstaisin. Kaikilla on värikäs menneisyytensä, mutta nyttemmin heitä yhdistää mm selvittämättömien rikosten uudelleen tutkinta. Siinä johtavana starana on Elizabeth, joka on se varsinainen älypää, Mrs Marple. Joyce on viattoman oloinen, mutta ovelalla tavalla. Tämän hyvän mielen dekkarin juonta pätkivät suoran kerronnan lomassa Joycen näkökulmat asioihin ja henkilöihin. Joyce on itse asiassa astunut Pennyn saappaisiin, nyt kun entinen rikospoliisi itse on jo tavoittamattomissa.

Tietenkin vanhat, mutta ulkoista olemustaan pätevämmät mummelit ja ukkelit, jotka eivät niin piittaa menevätkö kaikki heidän tutkimuksensa lain kirjaimen mukaan, muodostavat herkullisen lähtökohdan komedialliselle rikostutkimukselle. ...tämän ikäisinä emme vain enää jaksa välittää. Kauan eläneinä heillä on itse kullakin myös oma osaamisalueensa ja sen mukaiset verkostot, kun tutkitaan esim kiinteistökauppoja, velkoja, epäselvyyksiä historiassa jne. Ne kaikki tulevat tarpeeseen, kun torstain murhakerholle tarjoillaan lähiympäristöstä uusi rikos. Alueella murhataan rakennusurakoitsija, jolla oli vakaa aikomus laajentaa bisneksiään ja siirtää alueella sijainnut hautausmaa siellä lepäävine ruumiineen muualle. 

Toinenkin murha tapahtuu ja dekkareiden tyyliin epäilyksen varjot lankeavat vuorollaan moneen suuntaan. Ennen kuin kaikki on selvinnyt, brittileidit ja -herrat juovat monet virvokkeet, viinit, gintonicit, tarkastavat arkistojaan ja soluttautuvat määrätietoisesti paikallisen poliisin työhön mukaan, järjestettyään sitä ennen oikeat tyypit juttuja hoitamaan. 

Näin pysyn katsos mukana kuvioissa, ja samalla sinä saat muistutuksen siitä, että meistä voi olla hyötyä. En millään haluaisi, että sinusta tuntuu, että me sekaannumme asiaan, mutta samalla minä haluan sekaantua asiaan.

Paikallisessa nunnaluostarissa kukkinut nuori rakkaus, samasta haudasta löytyneet kaksi vainajaa, eläinlääkärin ikuisen unen mömmöt kuten myös kyproksenturkkilainen rakennusalalla hääräävä jengi tuovat omat mausteensa keitokseen. Seniorietsivien taustalla yrittävät virkansa puolesta päteä Chris, keski-ikäinen eronnut ja uutta naisystävää kaipaileva poliisi ja hänen tukenaan Lontoosta Kentin maaseudulle muuttanut nuori poliisi, Donna. Kaksikko löytää itsensä kerran toisensa jälkeen astelemasta vanhusten valmiiksi viitoittamaa polkua.

Tiesin etukäteen, että nyt olen vahvasti epämukavuusalueella, dekkarikin on jo sitä ja hyvän mielen dekkari vielä erikseen. Arsenikkia ja vanhoja pitsiä -henkinen tarina on tietenkin muuten loistava ajatus, on aina piristävää kun vanhukset kuvataan reippaina ja osallistuvina. Osa hauskuutta on ennakkoluulojen tuuletus. Ei tähän lajityyppiin välttämättä uskottavuus kuulukaan. Suositun koomikon ja juontajan Richard Osmanin dekkarin lähtökohta on leikkisä idea.

Onpa epämukavuusalueella tosiaan epämukavaa, semmoinen sielullinen levottomat jalat -syndrooma alkaa vaivata. Vanhukset lörpöttelevät liikaa, ovat ihmeen selväpäisiä juomiseensa nähden, ja muutenkin turhan söpöjä ja sympaattisia. Ei vaan mene läpi.Tai meni kyllä, jälkiä jättämättä. Dialogi on nasevaa, tyyli sujuvaa, suomennos samoin, mutta tarina höttöisä. Not my glass of gin. Tyyppivalikoima, dialogi ja ympäristö Englannin maaseudulla antaisi toki aihetta mainiolle elokuvalle. Brittinäyttelijöissä riittäisi noita valovoimaisia leidejä ja herroja tähänkin murhakerhoon.

Richard Osman: Torstain murhakerho
The Thursday Murder Club, 2020, suomentanut Arto Schroderus
Otava, 2021, 400 s