Alex Schulman: Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött

Kuuntelin ensimmäisen äänikirjani. Syynä Tukholman reissulta napattu ärhäkkä pöpö, jonka seurauksena en päässyt kirjastoon hakemaan uutta luettavaa. Apuun tuli e-kirjasto, jossa kohtasin tutun nimen Alex Schulman. Hän lukee itse kirjansa Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött. Olla hänen kanssaan on kuin juoksisi kesäisellä niityllä väsymättä ollenkaan. Vapaa käännös, löysin blogin, jossa ihmeteltiin että miten niin uppför. Schulman on nimittäin muokannut nimen Tomas Tranströmerin runosta, jossa puhutaan kukkivasta rinteestä ja rinnettä ylös juoksemisesta. 

Kirjan ensimmäiset minuutit veivät ihan samaan osoitteeseen, jossa olin edellisenä päivänä luuhannut eli Östermalmiin, jossa Alex Schulmankin hortoilee matkalaukkuineen, avioerostaan sekaisin ja eksyksissä. Kirja on julkaistu vuonna 2011 ja hän oli jo silloin tunnettu mediapersoona, bloggaaja, kolumnisti ja kirjailija. Esikoisteos Skynda att älska ilmestyi vuonna 2009. Se on ensimmäinen hänen omaelämäkerrallisesta sarjastaan, jota on Suomessakin luettu paljon. Tätä kuuntelemaani teosta ei ole suomennettu. 

Schulman on taitava kirjoittaja ja herkän oloinen havainnoitsija, johon hän ilmeisesti on kouliintunut sukunsa monien salaisuuksien paljastajana. Salaisuuksista hän on selvästi saanut tarpeekseen, niin avoimesti hän näyttää häpeänsä, mokansa ja intiimit tunteensa. Jopa niin, että välistä tuntuu että vähempikin riittäisi. Onneksi hänellä on huumorintajua ja itseironiaa. Tuloksena on tragikomediaa ja myötähäpeässä kieriskelyä.

Paikoitellen mies on kuin Mr Bean purjehtiessaan eliitin kutsuilta Sturehofiin, vahvassa humalassa, vessasta palatessa omaa peilikuvaansa väistellen. Kuitenkin Tukholman yöelämän kuvauksessa on oma mielenkiintonsa, tunnelma cocktailkutsuissa tulee käsin kosketeltavaksi. Kuinka on käveltävä määrätietoisesti kohti jotakin, vaikka kävelyn suorittaminen jännitystilassa vaikeutuu. Kun ei ketään tunne ja on peitettävä epävarmuus. 

Hiljalleen miehen alkoholipitoiseen arkeen alkaa hiipiä mediatapahtumia, joissa eräs henkilö nousee esille, lopulta pakkomielteeksi. Hänen on saatava tuo nainen, Amanda Widell, rakastetukseen, mutta mies on samalla tappiostaan vakuuttunut. Hän ei ole naisen arvoinen. Amanda on Tukholman julkkispiirien kasvo, mediapersoona, influensseri, sittemmin tv-tuottaja, kaunis nainen, jota liehakoivat kaikki kynnelle kykenevät miespuoliset kaikissa tilaisuuksissa. Vaikka Schulman punoo etukäteen tarkan koreagrafian, minkä avulla pujottautua istumaan viereiselle tuolille, joku ehtii ensin. 

Niin vain hankala alku ohitetaan, ekat treffit tapahtuvat ja loppu on toisiinsa rakastuvien ihmisten huumaa, yhteneväisiä mielipiteitä ja sattumia, joista muodostuu tiukkeneva tunneyhteys. He ovat viikossa yhdessä ja vuoden sisällä ensimmäisen lapsensa vanhempia. Lapsia on nyt kolme.

Onnensa ohella Schulman kuvaa riittämiin tappioitaan, tai omissa silmissä epäonnistumisiaan. Kuten silloin, kun hän saa esikoiskirjailijana haaveilemansa tilaisuuden signeerata kirjakaupassa omaa uutuuskirjaansa. Hän muistaa ihailemansa kirjailijan repliikit, on harjoitellut omaa signeeraustaan ja istuu kirjapinonsa vierellä hyvissä ajoin. Ketään ei näytä kirja kiinnostavan, kukaan ei saavu paikalle. Kirjailija alkaa signeerata kirjaansa muutamia kappaleita, ennen kuin kirjakaupan edustaja pysäyttää sen: he eivät saa palautettua kirjaa kustantajalle jos siinä on suttua.

Tämä romaani on julkinen rakkaudentunnustus, joka pursuilee tunteita; häpeää, ahdistusta, pelkoja ja huumaavaa rakastumista. Pelkoja Schulmanilla riittää, päällimmäisenä se, että hän menettää elämänsä rakkauden, kun hän ei voi luottaa onneensa eikä varsinkaan ole sen arvoinen. Toinen on niin överlägsen. Kirjan eräs motiivi on osoittaa - ruotsalaisille, tukholmalaisille - että se julkisuuskuva, joka Schulmanista on muodostunut, on kokonaan muuttunut. Hänellä on ollut kovan ja kyynisen miehen imago, mutta Amanda on muuttanut hänet kokonaan. 

Parisuhdekuvaus alkoi ottaa voimille ja Schulmanin ääneen kyllästyä, mutta matkan varrella sattuu ja tapahtuu. Kirjailijalla on silmää arjen dramatiikalle, hän vangitsee nopeasti vaihtuvia yllätyksellisiä hetkiä, pitää mielenkiintoa yllä. 

Kuitenkin, vaihdan lukemisen kuuntelemiseen jatkossa vain pakon edessä, en halua edetä näin nopeasti. Tosin olisin saattanut keskeyttää painetun kirjan.

Nyt saa riittää Tukholma ja varsinkin karmeat hökötykset laivoiksi, joihin ihmisiä kuormataan kuin lampaita. Sitä ennen tungeksitaan terminaalin käytävillä kylki kyljessä vaihtamassa viruksia. 

Olihan tuolla muutama herttainen hetki. Melkein aamiaisen takia kannatti lähteä. Bageri Skeppsbrolla saa nauttia vastaleivotuista suussasulavista croissanteista ja merellisestä maisemasta. 

Pienet taiteilijat luomisen innossa Waldemarsudden puistossa

Alex Schulman: Att vara med henne är som att springa uppför en sommaräng utan att bli det minsta trött

Piratförlaget, 2011, 3 h 15 min

Alex Schulman: Malma station

Perhe- ja sukusuhteista Alex Schulman on kirjoittanut jo monta autofiktiivistä romaania, jotka ovat saaneet paljon näkyvyyttä ja suosiota meilläkin. Polta nämä kirjeet pyörii parhaillaan elokuvana *) teattereissa. Kirjat ovat paljastaneet suvun kätkettyjä traumoja, despoottisen isoisän, alkoholisoituneen äidin, hallitsemattomia vihan tunteita, joilla laiminlyödyt lapset oireilevat. Niistä samoista on Malma stationkin rakennettu, nyt ilmeisesti pääosin fiktiivisesti. Kerrontatapa on sama; Schulman osaa eläytyä lapsen herkkyyteen, sen ikäisen ihmisen kaikkiin näkymiin, kukoistukseen tai pettymyksiin. Ja siihen loputtomaan sitkeyteen, jolla lapsi etsii hyväksyntää ja läheisyyttä vanhemmiltaan. Luottamuksen kadotessa hylätyksi tulemisen tunne vie perustan kaikelta hyvältä edessä olevassa elämässä. Tässä romaanissa ei ole henkilöä, joka ei olisi kohdannut vanhempiensa taholta kylmää asennetta tai suorastaan kiusaamista. 

Barndomen är en oförklarlig installation, som ett modernt konstverk. Obegripligt och onödigt. Man vill bara sparka sönder hela skiten. 

Malman juna-asemalle vie kolmen sukupolven reitti, kun he purkavat edellisen suojakseen pystyttämää vaikenemisen muuria: Harriet ja hänen isänsä, Harriet ja mies Oscar ja heidän lapsensa Yana. Kolmessa aikaikkunassa seurataan ensimmäisen eroperheen kodin perintöä - ja samalla edetään raidetta pitkin kohti Malman asemaa. 

Varför vill du inte ta Harriet? frågade mamma. 

Lapsi kuulee oven takaa eron kynnyksellä vanhempien riitaisan keskustelun. Sama asetelma, jota hieno venäläisohjaaja Andrei Zvjagintsev kuvasi elokuvassa Rakkautta vailla, jossa välinpitämättömät vanhemmat keskittyvät riitoihinsa näkemättä poikansa hätää, kun ulkoa aukeaa talven kylmä maisema.

Schulman osaa rakentaa romaaninsa trillerimäisiksi, vaiettujen asioiden takia niihin kertyy lisääntyvän uhkan tunne. Pirstoutuneen ajan ja vaihtuvien näkökulmien palapeli noudattelee nykyromaaneissa tavallista mallia. Malma stationissa uhka purskahtelee vähän väliä näkyviin rajuina tapaturmina tai väkivaltaisina tapahtumina, jotka näyttävät hieman epäuskottavilta ja korneilta. Junan edetessä henkilöt kokemuksineen kasvavat ja selityksiä, uskottaviakin nousee kuusimetsän takaa. Maisemoinnissa on tuttuja elementtejä edellisista autofiktiivisistä romaaneista. 

Minun makuuni tässä romaanissa oli liikaa nopeasti tempaistua dramaattista käännettä, henkilöt tekivät aikuisille epäuskottavia hautaamisretkiä ja muita vinksahtaneita temppuja. Varsinkaan Ruotsin tapaisessa maassa, jossa lähes jokaisen omakotitalon pihaa somistaa Ruotsin lippu ja kaikki on sata kertaa siistimpää kuin Suomen maaseudulla, on vaikea kuvitella että ulkopuoliset lampsivat kaivamaan hautaa lemmikille omenapuun juurelle, toisten pihamaan tuntumassa.

Bara en gång i livet kommer det hända att man får syn på sig själv, säger hon. Och detta, bara det, kommer att vara antingen den lyckligaste eller bittraste stunden i ens liv.

Tämä Harrietin lausumaksi kirjoitettu miete on loppukiitosten mukaan sovellettu Pablo Nerudan runosta. Minusta se ei ole kovin hieno oivallus, vaan nimenomaan ihminen tajuaa itseään hiljalleen ja tarkistaa käsitystä itsestään kokemuksissaan pitkin matkaa. Ei ole yhtä ratkaisevaa hetkeä, niitä on monta, välillä onnellisia, välillä vähemmän. Mutta tietenkin kirjailija osaa sijoittaa tuon lauseen lopun dramaattiseen hetkeen, sillä sellainen se on. Ja toinen osapuoli on siinä juuri tämmöinen epäilevä juudas, joka ei kyynisyyttään näe toisen aitoa epätoivoa.

Tässä kävi minulle Schulmanin kohdalla kuin Knausgårdin: kun autofiktio oli ammennettu - jos niin on - taso laski. Loistavasti kerrottu, mutta minusta hieman laskelmoitu uhkakavalkadi. Uhkaavuus oli viritetty niin ylös, että aavistelin/pelkäsin inhottavia käänteitä jo hyvissä ajoin. Kuohuvia tunteita ylimalkaan oli annosteltu niin runsaasti, että välillä jalat maassa olisi tehnyt terää.

Alex Schulman: Malma station
Albert Bonniers Förlag, 2022, 250 s

*) Katsoin elokuvan Polta nämä kirjeet tänään. Se on onnistunut filmatisointi romaanista, tyylikkäästi toteutettu enkä huomannut sitä turhaa venyttämistä keskivaiheilla, josta joku kriitikko huomautti hs arviossa. Kirjailija Alexin roolissa pohjoismaisen elokuvan tämän hetkinen hurmuri Sverrir Gudnason.

 

Alex Schulman: Eloonjääneet

Eloonjääneiden alussa voi hetkellisesti herätä vaikutelma, että tässä tiristetään viimeisetkin pisarat sukuhistoriasta, josta kaksi edellistä osaa ovat Polta nämä kirjeet ja Unohda minut. Kolmen veljeksen lapsuuden ja aikuisuuden kuvaus tarjoaa edellisistä tutunoloista kuvastoa lapsensa oman onnensa varaan jättävistä vanhemmista. Isä ja äiti valmistelevat päiväänsä puutarhassa ja nostavat viipymättä esille myös viinipullonsa ja snapsinsa. Siinä vaiheessa lapset hätistetään jo omiin puuhiinsa, isä kuuluttaa uintikilpailun mutta ei jää seuraamaan jatkoa. On siestan aika. Kierrettävä poiju on kaukana, lapset selviävät nipin napin yhteisvoimin. Enemmän tai vähemmän muissa maailmoissa häilyvät vanhemmat saavat pojat entistä hanakammin kilpailemaan vanhempiensa väistyvästä huomiosta.

Alex Schulman on pohjannut teoksensa paljolti oman sukunsa ja perheensä historiaan, mutta tämä viimeisin kirja ilmeisesti on eniten fiktiota, siihen on ammennettu kuitenkin elementtejä Schulmanin perheestä. Eloonjääneet etenee kahden aikajänteen kaaressa, jotka lopussa kohtaavat. Nykyhetkessä kolme veljestä Benjamin, Nils ja Pierre ajavat perheen mökille sirottelemaan äskettäin kuolleen äitinsä tuhkat mereen, kuten äiti on testamentissaan toivonut. Tätä tapahtumaa keritään tunti tunnilta taaksepäin ja se vuorottelee Benjaminin lapsuuden ja nuoruuden muistojen kanssa. 

Niissä muistoissa aurinkoiset kesäpäivät, metsä- ja uintiretket näyttävät kaukaa tavanomaisilta, mutta lähempää erottuvat mustat kynnenaluset, likaiset vaatteet, siivoton koti, veteen ikuisesti jätetyt kalaverkot ja tiheästi toistuvat uhkatilanteet, joista pojat löytävät toisensa vaan eivät läsnä olevia vanhempia. Tapahtumia kasvavat pojat käsittelevät kukin tavallaan ja myöhemmin rakentavat oman kuvansa perheestä, jossa kasvaminen ja terveenä pysyminen vaatii tavallista enemmän. Muistot kätkevät myös Benjaminin trauman, joka väijyy taka-alalla ja josta lopussa paljastuu yllättävä ja traaginen totuus. 

Taitavasti Schulman kuvaa paremmissakin perheissä yleistä tapaa leimata lapsi ennalta tietynlaiseksi ja toteuttaa sitten sen mukaista suhtautumista, jotta lapsi mukautuisi odotuksiin. Tässä perheessä vanhimpaan veljeen asennoidutaan älykkäänä menestyjänä, häneltä odotetaan korkeakouluopintoja, kun taas Benjaminilta odotetaan urheilullista toimintaa, omista toiveista välittämättä. Benjamin on kuitenkin se, joka havainnoi, joka on eniten läsnä, hän seuraa vanhempiensa ilmeitä, hän ennakoi tilanteita. Varsinkin äiti on hänelle läheinen eikä hän lakkaa etsimästä tämän hyväksyntää.

Benjamin katseli isäänsä, joka oli syömässä kahta kananmunaa, ja toivoi että ne olisi syöty ennen kuin äiti heräisi, sillä äidistä oi inhottavaa katsella isän munansyöntiä.

Alex Schulmanilla on sellainen taito hyppysissään, että hän voi ihan rauhassa kirjoittaa samaa tarinaa vaikka loppuelämänsä ja lukemisesta vain nauttii. Havaintojen tarkkuus ja psykologinen silmä nostaa jännitteen arkisesta aamiaisesta, aurinkoinen päivä voi hetkessä vaihtua yksinäisiin kauhun hetkiin tumman kuusikon eksyttävissä varjoissa.

On uskottavaa, että yksin ison trauman - johon tällainen vanhemmuus yksistäänkin riittää - kanssa kamppailemaan jätetyt pojat eivät osaa sitä käsitellä ja että he etääntyvät toisistaankin. Alkoholisoituneista vanhemmista ei ole tukea, isä kuolee jo aiemmin eikä äiti tunnu kaipaavan ketään kovin lähelle. Kirje pojille tulee vasta testamentin mukana. Lohtua tummasävyiseen perhedraamaan tarjoaa veljesten lähentyminen äidin viimeisellä matkalla sittenkin, on huumoria; äidin ja isän sanailua ja elkeitä voidaan matkia ja nauraa päälle. 

Alex Schulman: Eloonjääneet
Överlevarna, 2020, suomentanut Jaana Nikula
Otava/Nemo 2021, 288 s

Alex Schulman: Glöm mig

Alex Schulmanin Polta nämä kirjeet kertoi hänen äidinäitinsä ja -isänsä tarinan, paljasti vaietun salaisuuden, kolmiodraaman ja varsinkin äidinisän, Sten Stolpen vaikutuksen lähipiiriinsä. Romaanin Glöm mig, suomennettuna Unohda minut hän kirjoitti pari vuotta aiemmin. Sattumalta luin nämä omaelämäkerralliset romaanit päinvastaisessa järjestyksessä, mutta oikeastaan sisällöltään kronologisessa järjestyksessä. Aiempi sukupolvi jättää pitkän varjon seuraavaan, silloin kun siinä esiintyy niinkin äärimmäistä kohtuuttomuutta kuin mitä voi nähdä näissä kahdessa suvun ketjun palasessa.

Glöm mig kuvaa raastavasti perhedynamiikkaa ja kolmen pojan kasvamista äidin pahenevan alkoholismin hallitsemassa kodissa. Näkökulma on Alexin, keskimmäisen pojan. Lapsuutta kuvataan nykyajasta, aikuisen Alexin perhe-elämä lomittuu muistoihin. Äidin ja pojan keskinäinen, läheinen mutta moneen kertaan haavoittuva suhde altistuu äidin alkoholismin aiheuttamalle epävakaudelle alkaen siitä kun poika on 5-vuotias. Isä on äitiä n 30 vuotta vanhempi, edellisen avioliittonsa taakse jättänyt kulttuurialan vaikuttaja.

Vanhempien rakkautta näyttävät alusta alkaen maustavan päivittäiset viini-, olut- ja snapsiannokset. Eläkkeelle jättäytyvä isä häipyy taka-alalle omaan väsyneeseen vanhuuteensa siinä missä nuori nainen peittelee alkoholismia työnantajaltaan ja saa perheeltään kaikessa tukea. Kukaan perheessä ei puhu ääneen äidin alkoholismista kolmeenkymmeneen vuoteen. Isä ehtii kuolla ennen sitä. Pojat oppivat välttelemään äidin raivokohtauksia, kuulostelemaan mitkä lankut parketissa narisevat, tietämään mitkä ovat vääriä makeisia - mutta purkaukselle löytyy aina syy. Äidin viha on väistämätöntä ja armotonta. Hänessä ilmenee samanlaista pirullista ilkeyttä kuin isässään. Krapulainen äiti pudottelee lauseita kuin atomipommeja, pojan korvissa. Det var länge sen jag kände jag hade nåt att leva för. 

Alex Schulman kertoo lapsuuden perheensä draamaa viiltävällä herkkyydellä. Poika näkee, muistaa vanhempien lämpimät välit kauan sitten. Mutta nuoren naisen vapauden kaipuu ja miehen halu pitää minuuttiaikatauluista kiinni näyttää jo syvälle menevän arkisen särön, varhaisessa vaiheessa. Sitä seuraavat lasten pettymykset kun äiti sammuu ennen hyvän yön toivotuksia. Tulee sekin päivä, kun pojat alkavat pelätä äitiään.  När vi hörde hennes steg ute i hallen släckte vi snabbt lampan och låtsades sova. 

Alla de här framgångsrika männen som hon stod bakom. En bullrig pappa som låste in sig på rummet och skrev hundra böcker. En kolerisk make som var strängt upptagen med att göra teve för folkhemmet. Näringslivstoppar, den ena gubben efter den andra, som mullrade och slog sig fram, med hennes manus i handen. Gubbe efter gubbe efter gubbe. Och hon var alltid smartare än allihop.

Äiti Lisette Schulman ei juopottele baareissa vaan on kultturelli henkilö, arvostettu kirjoittava ammattilainen, skarppi ja sujuvasanainen nainen. Hänen poikansa oppivat siivoamaan äidin jäljet, tiskaamaan hyllyyn piilotetut lasit, palauttamaan piilotetut pullot, peittämään äidin humalan kun tilanne sitä vaatii. Kaikki ylläpitävät haurasta tasapainoa. Poika oppii valvomaan, että snapsipullo on ajoissa jääkaapissa. Jag har varit som en ambulerande bartender. Tarkkailee tupakan polttamia jälkiä äidin aamutakissa, onko tullut uusia. 

Välirikko tulee äidin kanssa väistämättä; alkoholismia ei pitänyt mainita. Se tulee aikuisen ja perheellisen Alexin kotona. Se vaatii ulkopuolista peiliä, johon vaimo ja pieni lapsi pakottaa katsomaan. Kosto seuraa myrkyllisinä puhelinviesteinä yöaikaan. Vastaanottaja uskoo muistavansa satuttavat viestit aina, lähettäjä ei enää seuraavana päivänä. Alex miettii, voiko hän jatkaa äidin poikana kaiken jälkeen vaikka äiti jonain päivänä raitistuisikin. 

Jäljet johtavat sylttytehtaalle, se käy ilmi. Sten Stolpe oli äidinisänä lämmin  kuin pakastearkku. Myös äidinäiti näyttää tämän romaanin valossa omituisemmalta kuin Polta nämä kirjeet -romaanissa. Vai sittenkin samalta, passiiviselta sivustakatsojalta omassa elämässään? Tytär kipataan muualle vanhempia häiritsemästä alta kymmenvuotiaana. 

Kirjailija etsii sovitusta ja sovintoa äitinsä kanssa, tapaa katkaista sukuriitojen jatkumo, tutkii geeniperintöään, vihaansa ja myrkyllisyyttään. Oliko kaikki sittenkään huonoa? Alex näkee äitinsä lahjakkuuden, älyn, huumorin, karisman. Kaikki asioita, jotka pitkä katkeruuden aika on jättänyt pimentoon. Äiti on haudannut hylkäyskokemuksensa syvälle, sekä itseltään että lapsiltaan.

Alex Schulman kirjoittaa koskettavasti perhedraamaansa, se porautuu syvälle, kirvelee ja kärventää. Kerta kaikkiaan loistavalla tyylillä kirjoitettua, tarkkakatseista analyysia itsestä ja äidistä, ja suvun raskaasta perinnöstä.

Alex Schulman: Glöm mig
Bookmark Förlag, 2016, 2017, 255 s

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

Stolpe pilasi lastensa elämän monin tavoin. Ja myrkky valui jälkipolviin. Me kaikki opimme vihaamaan toisiamme ja maailmaa.

Omat raivonpuuskat, vaimon silmissä havaittu pelon väläys ja paljon riitelevän lähisuvun katkeilevat välit saavat Alex Schulmanin kaivautumaan sukunsa historiaan. Vaikuttaa tosiaan, että tänään lehdessä esitelty Plutarkhos ja hänen ihmisen suositeltavaksi pyrkimykseksi nostamansa vihan hallinta ja mielen tyyneys loistaa suvun ihmissuhteissa poissaolollaan. Niinkuin tietenkin aika yleistä on, kun asioita aletaan penkoa - tai viimeistään jonkun kuollessa; omaisuuden jako saattaa nostaa ihmisistä uusia piirteitä pintaan. Itsekin otin puhelun siskolleni eräästä kulhosta, vai oliko pöytä, en muista. Onneksi sisko ei jaksanut aloittaa, ota mitä haluat, hän sanoi plutarkholaisesti. Ei ottanut tulta.

Mutta Alex Schulman rakentaa Polta nämä kirjeet-romaanissa moniulotteisempaa kertomusta; kolmiodraamaa, intohimokertomusta, vuosikymmenien salaisuutta. Hänen vaarinsa Sven Stolpe, ruotsalainen kirjailija ja kulttuuripersoona viime vuosisadalta, hänen mumminsa Karin Stolpe, kääntäjä ja kirjailija ja Olof Lagercrantz, runoilija, toimittaja ja kirjallisuusmies ovat sen kolmiodraaman päähenkilöt. Henkilöt kohtaavat vain 30-luvun alussa, pari vuotta Stolpen nuorenparin häiden jälkeen, mutta vaikutus on elinikäinen. Kaikki kuolevat yli 8-kymppisinä ja ovat siinä vaiheessa merkittäviä nimiä Ruotsin kulttuurieliitin joukossa - ja miehet toistensa julkisia verivihollisia. Sillä se mikä on toiselle elinikäinen romanssi, on toiselle seksuaalinen attentaatti kesällä 1932.

Haudattu salaisuus, intohimoinen rakkaus paljastuu Sven Stolpen tyttärenpojan tutkimuksissa. Schulman penkoo kirjeenvaihtoa, haastattelee David Lagercrantzia, kirjailijaa ja Olofin poikaa, käy kansalliskirjastossa ja Sigtuna-säätiössä, jossa osapuolet aikoinaan kohtasivat. Lähdemateriaalina on ollut myös rakastuneiden lyhyt kirjeenvaihto ja Olof Lagercrantzin päiväkirjat. Alex Schulman on lopulta kaikkitietävä kertoja, joka tietää miten tarina etenee. Tarinan hän kertoo lumoavasti, se on  romanttinen kuin kaksikymppisten kellastuneet kirjeet seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin vain voivat olla, mutta traaginen.

On alusta saakka selvää, että kirjailijan uteliaisuuden on herättänyt mummin ja vaarin suhde, jota lapsenlapsi on havainnoinut ihmetellen. Toiseksi vaarin sekä kunnioitusta että pelkoa herättävä hahmo on saanut ajan tyyliin kehittyä valtavaksi auktoriteetiksi, jonka ympärillä raivokohtausten pelossa hiljennytään, jota kuunnellaan, jonka vitseille nauretaan. Jota ei rakasteta. Kun lapsenlapsi on aikuinen itse ja henkilöt ovat poistuneet, on aikaa tutkia mistä oikein on ollut kysymys. Minkälaisia ihmisiä he oikein olivat, kun yhdessäolo on niin tulenarkaa, hiljaisuus jännitteistä.

Polta nämä kirjeet palaa luvuissaan vuorotellen vuoden 1932 heinäkuuhun, vuoteen 1988, jolloin Alex oli 12-vuotias ja nykyhetkeen, jossa kirjailija kertoo tutkimustensa etenemisestä, vierailuistaan tärkeille paikoille. Hienosti Schulman eläytyy toisensa pari vuotta liian myöhään löytäneen naisen ja miehen tunnelmaan, lyhytaikaisten ja harvojen tapaamisten räjähtävään vaikutukseen, rakastumisen varmuuteen. Tyylistä, jolla hän kuvailee vaarinsa virtahepomaista ylivoimaa ja lamaannuttavaa läsnäoloa tuli mieleen Karl Ove Knausgårdin lapsuusmuistot alkoholisoituvan isän kanssa, vaikka tässä ei ole kyse alkoholismista, vaan persoonaltaan muuten häiriintyneestä ihmisestä, manipuloinnista ja henkisestä väkivallasta. Samalla tavalla Schulmankin näyttää kantavan traumaa vaarista, joka on heittänyt synkän varjon menneisyyteen. Siinä eivät auta vaarin kymmenet julkaistut teokset. Mikään ei voisi vähempää kiinnostaa,  päättelee Alex jonkin teoksen takakantta tutkiessaan. Sittemmin hän myös toteaa, että vaarin teokset kertovat uudelleen ja uudelleen samaa tarinaa: uskottoman naisen petturuudesta. Schulman käsittelee myös omia häpeän ja nolouden tuntemuksiaan Knausgårdin tyyliin, kuin ravistelisi niiden taakan päältään kirjoittamalla niistä.

On jotenkin uskomatonta lukea naisesta, joka on nöyrtynyt tyrannimaisen miehensä oikkuihin ja kieltäytynyt vierelleen myöhemmin tulleesta suuresta rakkaudesta. Julkisesti arvostettu, originelliksi kuvattu mies nöyryyttää tasapuolisesti sekä vaimoaan että lapsiaan. Miten ihmeessä hän onnistui jatkamaan sitä halki vuosikymmenten? Kriiseistä huolimatta avioliitosta ei lähdetä, mutta loppuelämä on aina onneton. Se on kiteytettynä tämä avioliitto. Menestyneet miehet, joiden lähipiiri näivettyy ja kärsii. Kristillinen arvomaailma, toinen aika, avioerot eivät olleet tavallisia. Mies osoitti olevansa valmis äärimmäisiin tekoihin, valikoiva kristillinen arvomaailma siis. Karin-mummi kertoo tyttärenpojalleen lempirunostaan, Edith Södergranin runosta Maa jota ei ole. Se ei hänelle merkitse kuolemaa, vaan päinvastoin unelmien paikkaa. Hyvä että edes semmoinen pakopaikka oli.

Polta nämä kirjeet on tyylikkäästi toteutettu romaani edellisten sukupolvien vaietuista salaisuuksista ja ilmeisesti samalla yritys päästä toiselle tasolle mielenhallinnassa läheisten kanssa, lähemmäs Plutarkhoksen mallia. Romaanin vetovoima ei kuitenkaan ole tässä projektissa, jossa kirjailija etsii selitystä vihalleen, vaan kertomisen tapa lumoaa. Se on yksinkertaista ja konkreettista, teeskentelemättömän oloista, mutta onnistuu siitä huolimatta puhaltamaan tiiviin tunnelman vaihtuviin aikoihin, tapahtumiin ja ihmismieliin. Sigtuna-säätiön suihkulähteiden somistamasta puutarhasta ja Skoklosterista tuli lukiessa mieleen kesäinen automatkamme ympäri Mälaren-järven, jolloin kävimme tutustumassa moneen upeaan puutarhaan ja linnaan, noin kolmekymmentä vuotta sitten. Kaunis vauras Ruotsi! Joissain puutarhoissa pesii käärmeitäkin. Kirjan esittelyn mukaan tästä ollaan tekemässä elokuvaa. Maltan tuskin odottaa.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet
Bränn alla mina brev, suomentanut Jaana Nikula

Kustantamo Nemo, 2020, e-kirja