Paco Cerdà: Läsnä! Matka espanjalaisen fasismin juurille

Kannen kuva Instituto del Patrimonio Cultural de 
España, Ministerio de Cultura

Puoli Espanjaa on muuttumassa teatteriksi. Valot ovat sammuneet. Näytös voi alkaa.

Espanjan sadan vuoden takaista historiaa valaisevan (dokumentti)romaanin, Paco Cerdàn Läsnä!, espanjaksi Presentes, tunne duende ei tule flamencosta, vaan valtaan nousseen diktatuurin saappaiden kopinasta ja paatoksellisesta kuoleman kultista. Läsnä on falangistien tervehdys, jolla vastataan sodassa menehtyneen aatetoverin nimeen. Epäilemättä samalla ojennettiin käsi yläviistoon.

Vuonna 1939 Espanjan verinen sisällissota oli päättynyt tasavaltalaisten häviöön ja Saksan, Portugalin sekä Italian tukemien kansallismielisten/fasistien voittoon. Vaaleilla valittu kansanrintama oli aiemmin hävinnyt oikeistolaisten upseerien vallankaappausyrityksestä syttyneen sodan. Sisällissotaa pidettiin myöhemmin toisen maailmansodan kenraaliharjoituksena. Sellaiselta sopalta se todella vaikuttaa. Wikipediasta voi lukea tiivistelmän aiheesta.

Francisco Francon diktatuurin alkuvuosiin sijoittuu makaaberi näytelmä, jolle Cerdàn teoksen runko rakentuu. Pienen falangistipuolueen johtajan José Antonio Primo de Riveran ruumis nostetaan Alicanten hautausmaalta ja aatetoverit kuljettavat ruumiin kantaen harteillaan kuninkaiden hautapaikkaan El Escorialin luostariin, lähellä Madridia. Matka halki Espanjan, 467 km, kestää 11 päivää, 20.-30. marraskuuta 1939. Kulkue, näkyvä spektaakkeli osoittaa koko kansakunnalle kansallismielisten, francolaisten voiton. Sisällissota on takana, mutta voittajat eivät lepää. Tasavaltalaiset, heiksi todetut ja epäillyt etsitään ja löydetään. Kosto elää.

Espanjalaiset, huomio: Espanja pysyy sotajalalla niin sisäisiä kuin ulkoisiakin vihollisiaan vastaan. Ikuisesti kaatuneilleen uskollisena maamme suuntaa Jumalan armosta kohti vääjäämätöntä kohtaloaan Yhtenä, Suurena ja Vapaana. Muistaminen, miekka ja sota. (Kansakunnan Ääni radiopuheessaan 3. huhtikuuta 1939)

José Antonio oli pienehkön falangistipuolueen perustaja eivätkä hänen välinsä Generalissimus Francisco Francoon, fasistisen kansallispuolueen johtajaan vaikuta olleen säröttömät. Diktaattorit eivät mielellään näe päälliköitä tai niiksi haluavia lähellään. Falangistit oli niin pieni puolue, ettei se viimeisissä vapaissa vaaleissa saanut kansanedustajan paikkaa. Niinpä diktaattori otti ryhmän omiinsa.

Sodan aikana oikeiston ja vasemmiston radikaalien välisissä väkivallanteoissa tasavaltalaiset tappoivat José Antonion. Parin vuoden ajan hänen kuolemansa salattiin, kunnes hallinto oli varmistanut asemansa. Hänestä alettiin käyttää nimitystä Läsnäoleva ja hänestä rakennettiin pyhimys, marttyyri ja kansallissankari. Ruumis nostettiin haudastaan ja kuljetettiin haudattavaksi kuninkaiden kanssa. Kirjassa kulkueen 11 päivää muodostavat kirjan luvut.

Kirjailija ja toimittaja Paco Cerdà kulki saman matkan ja kirjasi samalla havaintonsa reitin varrelta, kylistä ja kaupungeista, tutki arkistoista historiallisen tapahtuman vaiheita ja rinnakkaiskertomuksena kertoi samanaikaisista voitettujen kohtaloista, jotka ovat jääneet näkymättömiin. Ne ovat kertomuksia teloituksista, vankileireistä, ullakoille ja vajoihin kätkeytyvistä perheenisistä, pakomatkoista, pelosta ja nälästä ja alkavan diktatuurin mielivallasta. 

Jotkut pääsevät pakenemaan Portugaliin ja meritse Argentiinaan tai Englantiin. Reitti ei ole helppo merilläkään, natsien sukellusveneet partioivat alueella kuin krokotiilit tropiikin joissa.

Kirjastoissa suoritetaan puhdistuksia kielletyistä kirjoista. Francon tytär haluaa itselleen kaikki tarjolla olevat  kappaleet suositusta lasten kirjasarjasta, jonka kirjoittaja on jo paennut Argentiinaan.

Tämän teoksen lopussa on laaja lähdeluettelo päiväkirjamerkinnöistä, kirjeistä, blogeista, muista historiateoksista, joista ovat peräisin kuvaukset lukuisten nimeltä mainittujen naisten ja miesten, isien, äitien ja lasten sekä rakastavaisten kohtaloista. Eulalio, Pepe, Weddel, Pilar, tyttö, Miguel, Francisco, Andrés, Amelia, Matilde, Luis, Angel... Samanaikaisesti valtiollinen propaganda keskittyi yhdestä haudasta esiin kaivetun ruumiin hautajaissaattoon halki maan.

Läsnä! on moneen kertaan palkittu Espanjassa, sillä on ihailtava pyrkimys tuoda päivänvaloa diktatuurin prameiden seremonioiden kätköön jääville tarinoille. Koin kirjan tyyliltään hyvin raskaana. Massiivinen henkilömäärä uuvuttaa ja makaaberi kuoleman tanssi kulkee synkän draamaattisessa rytmissä.

Suomennoksen alaotsikko lupaa enemmän analyysiä kuin mitä tässä kiihkeän  tunteikkaassa reportaasissa sitten onkaan. Tai ainakin se tulee pieninä palasina yhdentoista päivän seremonioiden ja ihmiskohtaloiden lomassa. Kirjassa on kirjallisia viitteitä Cervantesin Don Quijotesta Franz Kafkaan, Friedrich Nietzschestä Wisława Szymborskaan.

Romaani/tietokirja -hybridimuoto oli minulle haastava luultavasti myös, koska en tiennyt riittävästi Espanjan sisällissodan historiallisista taustoista, jotka tässä oli upotettu mukaan nopeina näyttämökohtauksina, esim José Antonion, falangistipuolueen perustajan kenraali-isän lyhytaikaisesta ensimmäisestä diktatuurista ennen Francon kautta.  

Paco Cerdà: Läsnä! Matka espanjalaisen fasismin juurille
Presentes, 2024, suomentanut Sari Selander
Siltala, 2026, 349 s

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Kansi Markko Taina

Ensin vain yksittäiset talot paloivat. Sitten syttyi koko kaupunki. Nuotion liekkejä oli mukava tuijotella, mutta palavan talon näkeminen kauhistuttaa. Joka suunnalla oli liekkejä, taivas ja kadut olivat savun peitossa. Ja miten kirkasta oli... Liekkien vuoksi... Muistan, että jossakin puutalossa oli kolme ikkunaa auki ja ikkunalaudoilla upeat lehtikaktukset. Ihmisiä siinä talossa ei enää ollut. Kaktukset vain kukkivat... Tuntui, etteivät ne olleet kukassa vaan liekeissä. Palavia kukkia.

Svetlana Aleksijevitšin Nobel-palkinnon 2015 jälkeen hänen teoksiaan on suomennettu lisää, ensimmäisen suomennoksen, Tsernobylista nousee rukous jälkeen. Viimeiset todistajat Pauli Tapio on suomentanut tänä vuonna.

Viimeiset todistajat vuodelta  1985 on Aleksijevitšin toinen julkaistu teos. Ensimmäinen on Sodalla ei ole naisen kasvoja. Wikipedia kertoo, että hänellä oli sensuurin takia vaikeuksia saada sitä julkaistua sen valmistuttua vuonna 1983.  Neuvostoliitossa ei sopinut tahrata Suuren isänmaallisen sodan mainetta sodan raakuuksilla ja pasifismin eetoksella. Perestroikan aika ennen Neuvostoliiton romahdusta teki julkaisun mahdolliseksi. Molemmat teokset julkaistiin samana vuonna.

Wikipedia kertoo myös, että kirjailijan tuotantoa on Valko-Venäjällä vuodesta 2022 alettu kieltää ja poistaa kirjastoista, kaupoista ja yksityishenkilöiltä. 

Näissä mainituissa kirjoissa näkyy molemmissa kirjailijan toimittajatausta. Myös Viimeiset todistajat on dokumentaarinen romaani, jonka lyhyet luvut perustuvat haastatteluihin. Kaikki haastatellut olivat sodan aikana lapsia, jotka muistelevat kokemaansa. He ovat noita viimeisiä todistajia, sodan aikana iältään 2-15 -vuotiaita. Kaksivuotiaskin muistaa kanan, kissan tai nuken. Kukin luku on otsikoitu muistelijan nimellä, sodan aikaisella iällä ja nykyisellä ammatilla.

Holokaustin historiaa on kirjoitettu ja kuvattu paljon, mutta Itä-Euroopan kansojen kärsimykset ovat kenties jääneet vähemmälle näkyvyydelle meillä, koska he olivat lännestä katsottuna osa itäblokkia ja ns rautaesiripun takana. Siksi Svetlana Aleksijevitšin kirjat ovat tärkeitä puheenvuoroja. 

Natsi-Saksa hyökkäsi ja eteni Valko-Venäjän alueella vuosina 1941-44. Jo Stalin oli kurittanut valkovenäläistä väestöä, vihaamaansa älymystöä ja itsenäisiä talonpoikia. Kuitenkin Neuvostoliiton pioneerikasvatuksen saaneet lapset muistelevat sotaa edeltävää aikaa rauhallisena perhearkena. Saksalaisille nämä historian polut ovat kauhea näyttämö, niin petomaisilta polizeit lasten silmissä näyttivät mustine takkeineen, raudoitettuine saappaineen, koirineen ja säälimättömine nauruineen hirmutekojen keskellä. Natsien rotuopit ja ideologia tekivät sadismista normin.

Lapsuus meni minulta ohi. Lasten muistot ovat täynnä yksin jätettyjä orpoja, kuusivuotias pakenee kaksivuotiaan kanssa. He ja satunnaiset uudet huoltajat syövät mitä vain. Mukana on myös erään Leningradin piirityksen kokenut tyttö, joka muistelussaan pyytää anteeksi koiralta ja kissalta, jotka perhe söi. Kissassa oli ruokaa koko kuukaudeksi. 

Saksalaiset teloittivat, polttivat tai veivät keskitysleireille suuren osan ihmisistä, mutta valituille oli muita suunnitelmia. Vaaleita ja pitkiä suosittiin. Yhden tytön vaaleakiharainen pikkusisko kelpasi verenluovutukseen. Siihen hän myös kuoli, kuihtumalla pois.

Paljon on myös hyviä ihmisiä, äitejä, jotka ovat aina valmiita ottamaan orvot lapset omikseen. Tätejä ja uusia tätejä, jotka yrittävät pitää lapset hengissä ja piilotella heitä. Äitejä, jotka kieltävät lapsensa, ettei heitä teloitettaisi partisaanin lapsina.

Kaiken keskellä pikkulasten loputon optimismi.

Palasin taas Minskiin... Ja tutustuin Kimiin. Tapasimme kadulla. Kysyin: "Kenen luona asut?" Ja hän vastasi: "En kenenkään." "Asutaanko yhdessä?" "Asutaan vaan", hän sanoi ilahtuen, sillä hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Niinpä me ryhdyimme asustamaan professori Golubin hylätyssä asunnossa.

Joukossa on myös lapsi, joka lakkasi puhumasta seitsemään vuoteen. 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa
Последние свидетели, 1985, suomentanut Pauli Tapio

WSOY/Tammi, 2026, 364 s

Wolfram Eilenberger: Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929

Saattaa olla hyväkin tilanne lukea maineikkaiden filosofien teeseistä ankaran influenssan (?) kourissa. Varsinkin jos lukee Ludwig Wovonmannichtsprechenkanndarübermussmanschweigen Wittgensteinin metafyysisistä fenomenologian mietteistä, tokkurainen tila toimii hyvänä verukkeena - kun ei aina kytke. Filosofi itsekin, Wolfram Eilenberger tarjoilee kuitenkin haastavat ajatukset sellaisella kevyen henkevällä, lämpimällä tyylillä, että filosofeja lukee hartaan raukeuden vallitessa sohvalla. Oleminen kohti kuolemaa Heideggerin tapaan tuntuu jotenkin läheiseltä. 

Mutta olisi syvä väärinkäsitys tulkita, että Heideggerin käsitys täälläolosta kuolemaa kohti olisi jonkinlainen kehotus itsemurhaan. Se, joka päättää elämänsä oman käden kautta, luopuu lopullisesti kaikista niistä mahdollisuuksista, jotka kuolemaa kohti olemiseen sisältyivät. Tätä prosessia, jossa jatkuvasti tartutaan mahdollisuuksiin päättäväisesti, Heidegger nimittää olemassaoloksi.

Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929 kohdistaa katseen ensimmäisen maailmansodan - enkö nyt pääse tuosta ajasta?? - jälkeiseen henkiseen tilaan ja aatevirtauksiin sodan hävinneessä Saksassa. Siinä toimivat valon näyttäjinä neljä aikalaisajattelijaa: Ludwig Wittgenstein, Walter Benjamin, Ernst Cassirer ja Martin Heidegger. Yhtä heistä kutsutaan sittemmin jumalaksi, toista kuninkaaksi.

Taikurien aika jakaantuu seitsemään kronologiseen lukuun. Kussakin jaksossa reaalimaailman tapahtumat myllertävät eteenpäin filosofien painiskellessa ankarasti ideoidensa parissa. Euroopassa kuohuu, Saksa kulkee kohti uutta katastrofia, mutta Berliinissä ja Pariisissa juhlitaan. Juutalaiset suuntaavat pois Saksasta. 

Nuorten miesten olemiseen ja olevaisuuden pohdintaan sekoittuvat keskinäiset suhteet, perhesuhteet, rakastumiset sekä huolet toimeentulosta ja asemasta yliopistollisessa maailmassa. Kunnianhimoa saada teesinsä julkisuuteen on jokaisella, itseluottamusta myös. Kamppailu jalansijasta ja tunnetuista tukijoista on jatkuvaa. Jokaisen arjen kuvaukset ja omat polut tekevät kirjasta kiinnostavan ihan yleisenäkin historiateoksena. 

Raivatessaan omaa tietään opiskelijoista auktoriteeteiksi he luonnollisesti ryhtyvät kumoamaan historiallisten esikuvien ajatuksia, kuten Rene Descartesin kartesiolaisuutta, jota vastaan Heidegger polemisoi. Kantin ja Goethen perintöjä kukin arvioi uudelleen.

Erääksi kliimaksiksi nousee Heideggerin ja Cassirerin väittely vuonna 1929 Sveitsin Davosissa - paikalla on totisesti perinteitä! - omilla teeseillään, kun molemmilla jo on nimeä. Dramaattisesti Heidegger vaikuttaa poistuvan voittajana ja uuskantilaiseksi tunnustautuva Cassirer poistuu lopulta maasta. Heidegger liittyi muutaman vuoden sisällä natsipuolueeseen. Takana perheenisällä on intohimoinen rakkaussuhde juutalaisen Hannah Arendtin kanssa. Ernst Cassirer on vakain ja rauhallisin filosofeista. Heidegger ei pääse myöhemmin maineestaan natsien hännystelijänä - vaikka natsit aikanaan epäilivät häntäkin, kuten kurissa ja järjestyksessä marssivat aina itsenäisiin ajattelijoihin suhtautuvat.

Kirjassa on valokuvaliite

Filosofeista Ludwig Wittgenstein vaikuttaa omaa eriskummallisuuttaan jäävän yksinäisimmäksi. Hän on jo etukäteen harmissaan ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää itseään. Se ei estä hänen päätymistään jumaloiduksi filosofiksi Cambridgeen.

Mikäli lähtee liikkeelle halusta sanoa jotain elämän perimmäisestä merkityksestä, ehdottomasta arvosta, se ei voi olla mitään tiedettä. Mitä se sanoo ei lisää missään mielessä tietoamme. Se on kuitenkin dokumentti ihmismielen pyrkimyksestä, jota en henkilökohtaisesti voi muuta kuin syvästi kunnioittaa, enkä ikinä saattaisi sitä pilkan kohteeksi.

 

Kieli ei missään tapauksessa palvele maailmassa tapahtuvaa viestimistä vaan olemisen paljastumista. Tämä Benjaminin paljastumis- ja valaistumistapahtuma jäi hieman hämäräksi, olisin tarvinnut lisää valoa...Filosofin vaikea elämä herätti suurta myötätuntoa. Hän seikkailee pitkin Eurooppaa eikä saa raha-, kirjoitus- tai rakkausasioitaan kuntoon. Oli ilahduttavaa, että hänkin sai hetken lepoa lukemalla mainiota  Tristram Shandy romaania. Benjaminille on ollut raskasta seurata latvialaissyntyistä rakastettua Aisja Lācisia ja kaiken lisäksi joutua jakamaan hänet toisen kanssa. Lopulta Walter Benjamin pakenee natseja ja tekee itsemurhan Pyreneillä. 

En nyt aina oivaltanut, mihin kukin ajattelija kulloinkin tähtäsi, mutta virkisti, jopa ylevöitti nuutunutta minuuttani pohtia olemisen kysymyksiä ja heittäytyä kielifilosofisiin pohdintoihin, joita asiantuntijapiireissäkin saatetaan arvioida kutkuttavasti asteikolla potaskasta nerokkaaseen. Sen lisäksi Eilenberger on helpottanut filosofian pähkinöiden pureksimista pilkkomalla niitä selkeisiin osakysymyksiin - tyyliin Miksi maailmaa ei ole olemassa - kunkin omimpia teesejä esitellessään. Kirjan ilmava taitto ja lyhyet luvut napakoine otsikoineen innostavat eteenpäin. Tommi Uschanovin suomennos on niin selkokielinen kuin vain voi olla.

Wolfram Eilenberger osaa asiansa ja osaa myös kirjoittaa siitä kiehtovasti. Olin häneen jo tutustunut vallan toisessa genressä, nimittäin kirjassa Minun suomalainen vaimoni.

Wolfram Eilenberger: Taikurien aika. Filosofian suuri vuosikymmen 1919–1929

Zeit der Zauberer. Das grosse Jahrzehnt der Philosophie 1919–1929, 2018,  suom. Tommi Uschanov

Siltala, 2019, 399 s

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888-1948

Eräänä yönä saivat Kuusjärven poliisiviranomaiset tietoonsa, että Viinijärven eräällä saarella oli jälleen järjestetty nurkkatanssit. Viranomaisten saavuttua paikalle olikin saarelle kokoontunut n. 40-50 henkeä, jotka ruohokentällä tanssien haitarin ja gramofonin säestyksellä viettivät kesäistä yötä. Viipymättä aloitettiin asiassa kuulustelut.

Luin vuoden 2020 Tieto-Finlandian voittaneen teoksen Kielletyt leikit tanssimisen kieltämisestä Suomessa. Palkinnosta ennakkovalittujen joukosta päätti tuona vuonna Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar. Hän sanoo perusteluissaan mm: Naisten moraalia on arvioitu ja vartioitu kautta historian. Tanssin kieltämisen keskiössä on siveyskäsitys, jonka perusteet usein ovat vahvasti uskonnollisia. Palkinto osui koronapandemian aikaan ja hän näkee silloisissa kielloissa tartuntavaaran torjunnan ohella moralismin ilmaantumista uudelleen. Toisaalta hän huomauttaa: Kirjassa avataan myös suomalaisten vaikeaa suhdetta kosketukseen. Sillä saattaa olla osuutensa siinä, että olemme pärjänneet viruksen kanssa muuta maailmaa paremmin!

Ennen kuin sodat - ensimmäinen ja toinen maailmansota - antoivat huvittelu- ja tanssikielloille vahvempia moralisoinnin aseita, saattoi jo asenteissa nähdä yhteiskunnallisen hierarkian. Kuten Titanic-elokuvassa nähtiin, varakkaampi väestö katsoi karsaasti köyhän kansan menoa alemmilla kansilla. Sama näkyy Kiellettyjen leikkien historian tutkinnasta; sivistyneistö piti rahvaan huvittelua vaarana ja yleisenä häiriönä, jota oli aina syytä joko suitsia tai jopa kieltää kokonaan. Varsinkin iloisen 20-luvun tanssit nähtiin "primitiivisinä" eli tässä tuomitsevaan asenteeseen sekoittui rasismia. Jazz ja muut vastaavat sävelkulut olivat "neekerimusiikkia".

Tanssimisesta tuli meillä rikos joulukuussa 1939. Sitä ennen tansseja järjestettiin vilkkaasti sekä virallisilla tanssilavoilla että ns nurkkatansseja tarkoitukseen sopivissa paikoissa. Varakkaampi väestö sai meillä kieltämiselle vahvaa tukea kristillisiltä piireiltä, raittiusliikkeeltä, nuorisoseuroilta ja yleisesti konservatiiveilta. Kansan huvittelunhalua ja tanssimisen iloa tukivat tai sitä ymmärsivät liberaalisti tai vasemmistolaisesti ajattelevat tahot. Toisaalta työväenliikkeenkin sisällä oli vanhoillisia kiellon kannattajia. Pelkoa herätti tanssijoiden intiimi läheisyys yhdistettynä alkoholiin. Pelättiin esiaviollisia suhteita, uskottomuutta, vahinkoraskauksia.

Sympatiani brittejä kohtaan vahvistui lukiessani, että Euroopassakin monet valtiot, mm Viro, Saksa, Norja, Ruotsi, Ranskakin, yrittivät vastaavaa, mutta britit suunnistivat tässä asiassa vastakkaiseen suuntaan. 

Tanssia ei pidetty pelkästään suosittuna pakokeinona sodan ankeasta arjesta, vaan myös terveellisenä huvina, jonka katsottiin kohottavan sotaakäyvän kansakunnan moraalia ja kasvattavan yhteishenkeä. Lopulta toisesta maailmansodasta muotoutui kulminaatiopiste, jossa jazzpohjaisesta sosiaalisesta tanssista tuli suosittu huvi Isossa-Britanniassa yli luokkarajojen.

Britanniassa luonnollinen asia nähtiin meillä huolta aiheuttavana häiriönä ja koko kansan piti kärsiä rintamalla taistelevien rinnalla. Myös lomilla käyvien piti siis jäädä ilman rentouttavaa huvitusta... Lehdistössä käytiin sodan ajan pitkiä keskusteluja, joissa tanssimiskieltoa vastustavat näyttävät jääneen aina alakynteen. Kuitenkin poliisienkin joukossa oli heitä, jotka turhautuivat ajan haaskaamiseen tanssikiellon valvonnassa, kun olisi ollut tärkeämpää tekemistä, oikeita rikoksen tekijöitä taltutettavana. Jotkut taas olivat niin virkaintoisia, että lähtivät yllättämään luvattomia tanssijoita ase kädessä. Seurauksena oli muutamakin kuolonuhri syrjäisillä tanssipaikoilla.

Tanssikieltoa kierrettiin seurojen ja yhdistysten iltamissa, joissa se sallittiin. Ravintoloihin sovellettiin hierarkiaa, ja tanssi oli sallittua hienoimmissa ravintoloissa. Kansa on ollut ilahduttavan kekseliästä kiertäessään älyttömiä kieltoja. On perustettu monenlaisia tanssikouluja, joissa kaupattiin yhteisharjoituksia, Pohjanmaalla yhdistettiin tanhuun parimarssi.

Kiinnostava aihepiiri kuvastaa hyvin Suomen ilmapiiriä, varsinkin 1930-luvulta eteenpäin. Ankeaa, rajoittavaa, ilotonta ja epätasa-arvoista. Haluttiin rajoittaa sekä köyhempien että naisten elämää yleisesti. Ajan seksuaalimoraali piti naisia syypäinä säädyttömyyksiin, tangokin oli huorien tanssi. Naiset siis kaipasivat valvontaa, kuten myös nuoriso. Suuri osa tanssirikoksesta tuomituistakin oli  teini-ikäisiä tyttöjä.

Miksi tanssimista hävettiin? Ehkä siksi, että sotavuosina ja puoli vuosisataa ennen sitä valistusseurat olivat muistuttaneet nuorisoa siitä, miten väärää kulttuuria tanssiminen oli. Viihde oli lähes yhtä kauan ollut myös jotakin sellaista, jota virkamiesten ja eliitin näkökulmasta tuli ainoastaan verottaa ja väheksyä.

Tanssikielto poistui vuonna 1945 ja ravintolatanssit sallittiin vuonna 1948, jonka jälkeen alkoi valtava tanssibuumi. Tanssilavoja oli 5 vuoden päästä tuhat.

Tässä ajassa tulee mieleen, että meidän luureihinsa kadonnut nuorisomme saattaisi hyötyä entisten aikojen tanssikulttuurin, tanssipaikkojen ja lavojen elvyttämisestä. Pääsisivät nykynuoretkin helpommin liikkumaan toistensa seurassa, johon varsinkin nuorena on luonnollinen kaipaus. Jotain muuta kuin itsensä katsomista kuntosalien tai tanssistudioiden peileistä. Voisi masennuskin vähetä siinä samalla.

Marko Tikka & Seija-Leena Nevala: Kielletyt leikit. Tanssin kieltämisen historia 1888-1948

Atena Kustannus, 2020, 260 s

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Nyt mua viedään linnasta linnaan... Jos jonkun, niin selvästi tämä Irwinin laulu on alle 10 vuotta Ruotsin kuninkaana toimineen Eerik XIV elämän biisi. Hänen, jonka kyynärpäiden jälkiä on syynätty Turun linnan ikkunansyvennyksistä. Eerikiä retuutettiin monen linnan kautta siihen viimeiseen, jossa Juhana-veli hänet lopulta myrkytti. 

Ennen kuin luin Elise Pihlajaniemen, historianopettajan teoksen Linnaelämää keskiajan Suomessa, en ole pohtinut linna-sanaa merkityksessä vankila. Linnojen käytöstä vankiloina entisinä aikoina se tietenkin tulee, vaikka se ei Suomen linnojen kukoistuksen aikana, eli keskiajalla - suomalainen keskiaika vv 1200-1560 kirjailijan mukaan laahaa perässä eurooppalaista määrittelyä - ollutkaan tärkein tehtävä. Se siitä tuli myöhemmin, ennen linnakulttuurin lopullista rapistumista. Sittemmin vankilat on rakennettu muualle, ja meidän päiviimme säilyneet linnat on restauroitu ja museoitu turismin ja historian tutkijoiden palvelukseen. Olavinlinna on aivan erityisen elossa edelleen jokakesäisten oopperajuhlien näyttämönä. 

Kirja on jaettu yleiseen linnaelämään monista näkökulmista keskittyvään alkupuoleen ja jälkiosaan, jossa esitellään yksittäisten linnojen vaiheet nykypäivään. Esitellyt linnavanhukset ovat Turun, Hämeen, Viipurin, Kuusiston, Raaseporin, Korsholman, Kastelholman ja Kajaanin linnat sekä Olavinlinna. Oman lukunsa saavat myös kadonneet linnat, joista on muutama kuvakin nykytilassa, pieni ruohottunut mäennyppylä.

Jokaisen luvun aloittaa kirjailijan fiktiivinen katkelma, jossa hän on kuvitellut aikaan ja paikkaan mahdollisen arkisen tapahtuman, linnaan jotenkin kytkeytyvän hahmon näkökulmasta. Luvuissa toistuu myös pieni kommentti otsikolla Ajatella!, jossa nostetaan esille jokin huomion arvoinen yksityiskohta ajan tavoista tai henkilöstä. Elävöittävät nostot samoin kuin runsas kuvitus helpottavat lukemista, koska kirja on lähdeluetteloineen tiukasti tutkimukseen pohjaava. Kirja on myös oikein kaunis esine tyylikkäine vanhaa myötäilevine väri- ja fonttivalintoineen.

Historiallisissa romaaneissa ja elokuvissa linnat nähdään enimmäkseen taistelujen polttopisteessä vallihautoineen ja ampuma-aukkoineen, tykkitulineen ja nuolisateineen. Kirjassa kerrotaan aseiden, haarniskojen ja sodankäynnin ohella rauhanomaisesta arjesta, linnojen merkityksestä vallanpitäjien hallinnon keskittyminä, veronkannon paikkoina (luontaistuotteina maksetut), työllistäjinä, elannon antajina. Kukoistuksensa aikana Turun linnassakin nähtiin jonkin aikaa eurooppalaisten hovien loistoa kullan kimalluksineen, kun Juhana asui siellä puolalaissyntyisen Katariina Jagellonican kanssa - josta tänä kesänä on esitetty komediallista musikaalia Turun Samppalinnan kesäteatterissa.

Kuninkaan omistamien kruununlinnojen lisäksi oli mm Kuusiston linna, joka oli keskiajalla katolisen kirkon omistama, jota edusti Turun hiippakunnan piispa. Lisäksi ajan eliitti eli rälssi rakennutti itselleen pienempiä kartanolinnoja. Niitä oli enemmän ja siksi niitä on edelleen jäljellä aatelissukujen omistuksessa. Ruotsin vallan aika on niissä oleellista, Suomihan oli tällöin Itämaa. Venäjän vallan aika näkyi sittemmin parhaiten Olavinlinnan restauroinnissa - jossa ei haluttu muistella Ruotsia - ja menetetyssä Viipurin linnassa.

Suomeen rakennetut linnat olivat Euroopan pohjoisimpia kivikirkkoja, Ruotsissa vastaavat olivat puusta. Linnojen lämmitys talviaikaan, käymälät (ulkonevat tornit, privetit joista lasti putosi  alas), ja monet muut rakenneasiat tuovat linnojen arjen lähelle. Lämmitys hypokausteilla kuljetti savuista ilmaa linnan eri osiin. Sen seurauksena Turun päälinna syttyi Kustaa II Adolfin vierailun aikana tuleen eikä linna sen jälkeen enää palannut täyteen loistoonsa. Ja toisen maailmansodan aikana linnaa pommitettiin. Ruoka-arvostukset olivat keskiajalla vallan toiset kuin nyt, rahvas herkutteli lohella ja mädillä, kun hienompi väki nautti silakkaa. Mitä vahvempaa olutta pöydän väki sai nauttiakseen, sitä korkeampi asema. Raaseporin linnalle olutkellarin romahdus merkitsi loppua.

Arvostettujen yhteiskuntaluokkien, rälssien ohella esiintyi merirosvoluokka, vitaaliveljet, jotka hallitsivat Korsholman linnaakin Vaasassa muutaman vuoden ajan. Tässä kohtaa luin Rosvo-Roope tyyppisestä romanssista, kun vitaaliaanien päällikkö linnan hallinnan menetettyään sai kuitenkin voudin aseman ja vaimokseen ruotsalaiseen Natt och Dag -aatelissukuun kuuluneen Birgitan. Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin, kyseli ehkä appi itseltään.

Kirjasta aistii tekijän intohimon historiaan ja linnojen historiaan eikä se jätä lukijaakaan kylmäksi, vaikka linnojen salit sitä enimmäkseen jo ovatkin.

Vankiloiden ja varastokäytön vuosisatojen jälkeen kansallinen innostus nosti silti 1800-luvulta lähtien linnat jälleen kerran ylpeyden kohteiksi ja tarinoiden innoittajiksi. Tänä päivänä linnat ovat meille keskiajan näkyvintä maallisen vallan perintöä.  - Tämän päivän linna ei siis ole kuollut, vaikka se kulkeekin eteenpäin restauroiduin tekojaloin tai matkan varrella runneltuna, pommitettuna ja opaskierroksen kulissiksi restauroituna. 

Elise Pihlajaniemi: Linnaelämää keskiajan Suomessa

Otava, 2025, 271 s

Pysähdyin eilen pyörälenkillä täl pual jokke
miettimään linnasta lukemaani

Daniel Kehlmann: Ohjaaja

Kansi Andrew Smith

Itävaltalaissyntyinen G.W. Pabst (1885-1967) oli aikansa  arvostetuimpia saksalaisen kielialueen elokuvaohjaajia, joka elokuvan globaalin maailman siivittämänä liikkui suvereenisti yli valtioiden rajojen, kunnes siihen tuli tunnettu stoppi, toinen maailmansota ja Hitlerin Saksan pakkovalta. Pabst oli ohjannut menestystä niittäneitä elokuvia jo ennen äänielokuvaa Yhdysvalloissakin. Häntä pidetään myös ajan ylivertaisen filmitähden, Greta Garbon löytäjänä. Pääosan elokuvistaan Pabst ohjasi Euroopassa.

Saksalaisen Daniel Kehlmannin uusin teos, Ohjaaja avaa jälleen yhden näkökulman Saksan historian traagisimpaan aikaan, joka on osoittautunut ehtymättömäksi aarrearkuksi kirjallisuuden ja elokuvan tekijöille. Taiteella on pintaa syvemmälle pureutuvat keinonsa näyttää paha, kun se kätkeytyy aikansa yleisesti hyväksyttyihin muotoihin.

Elokuvaohjaaja Pabst romaanin päähenkilönä valaisee sitä umpikujaa, johon vapaudessa kasvanut taiteen tekijä joutuu uudessa tilanteessa, kaiken tekemisen ollessa alisteinen vallanpitäjän hyväksynnälle. Ajankohtaistahan tämä on taas tällä hetkellä Yhdysvalloissakin. Bye-bye Hollywood hills. Hollywoodista tämäkin tarina alkaa kuvatessaan natsihallintoa paenneen ohjaajan epämukavuutta filmitaivaan starojen uima-allasbileissä. Euroopassa hän on jo ehtinyt paistatella kuuluisuudessa, Amerikassakin nimi tiedetään. Niin kiinnostava hän ei siellä ole, etteikö hän tuntisi itseään ulkopuoliseksi tässä ympäristössä, tällä kielellä. Eurooppa kutsuu.

Taakse jää Amerikka, ja entinen palava rakkaus, näyttelijä Louise Brooks, Pabstin palatessa yli Atlantin vaimonsa Gertruden ja poikansa Jacobin kanssa Ranskaan. Samaan aikaan Euroopasta kulkee pakolaisten täyttämiä laivoja toiseen suuntaan. Pariskunnalla on suunnitelma käydä tapaamassa ohjaajan vanhaa äitiä Wienissä, mutta tässä vaiheessa Hitlerin joukot ovat jo miehittäneet Itävallan.

Uusi barbaarinen komento tulee pariskunnalle yllätyksenä. Sen kouriintuntuvin havainto tulee heitä vastaan vanhassa linnassa, joka on perheen käytössä. Talonmies vaimoineen on uuden vallan uskollisia tukijoita ja se on nostanut heidät uuteen arvoon. Siksi asetelmat ovat vaihtuneet, palvelijoista on tullut käskyttäjiä ja pilkkaajia. 

Jatkossa perheen liikkumisvara kutistuu entisestään, Gestapon ilmiantajia on varottava, kotona on vaarallista. Poika Jacob raivaa tietä koulumaailmassa, sielläkin väkivalta on tie, jolla arvostus ansaitaan ja potentiaaliset kiusaajat nitistetään. Poika liittyy myöhemmin Hitler-Jugendiin. Elokuvaohjaajan on otettava lusikka kauniiseen käteen eli natsimielisiä käsikirjoituksia vastaan ja ohjattava Hitlerin hovikuvaajan, Leni Riefenstahlin kanssa, tämän oikkujen ja määräysten mukaisesti. Poikkipuolinen sanakin voi osoittautua hengenvaaralliseksi.

Pabstille elokuvan tekeminen, vaikka tiukasti raamitetuin säännöin, antaa mahdollisuuksia jatkaa omaa uraansa, tehdä töitä kameran kanssa ja leikkaajana, joka on hänen intohimonsa. Hänen sisäinen maailmansa, mahdollinen tuskailu yhteistyöstä natsihallinnon kanssa jää arvoitukseksi. Hänen tyylilajikseen, monologeissa ja dialogeissa, jää sarkasmi - silloin kun se ei ole vaarallista. Muutoin käsi alkaa tarvittaessa suoristua yläviistoon.

Trude-vaimon mielenliikkeet ja kauhu kertovat selvemmin moraalisesta ristiriidasta. Hän hakee lohtua viinipullosta. Natsirouvien lukupiirin kokous vaikuttaa Gestapon kuulustelulta, vaikka pienessä piirissä. Thomas Mannin nimen mainitseminen positiivisessa valossa sytyttää hälytysvalon siinä salongissa. Huonon kirjallisuuden satiiri kukkii tässä luvussa.

"Tällainen piiri perustuu jäsenten väliseen yhteisymmärrykseen", Else Buchholz sanoi. "Sopusointuun. Ja jos se puuttuu... Rakas Gritt, kaikella kunnioituksella, ehkä me tapaamme jonkin aikaa ilman teitä."

Natsien vallan lujittuessa Pabstilla ei ole vaihtoehtoja, hänen maineensa elokuvantekijänä halutaan valjastaa propagandaministeriön käyttöön. Ei edes vanha maine "punaisena Pabstina" haittaa voimansa tunnossa saapastelevia natseja. Romaanissa vilisee henkilöitä, oikeita ja fiktiivisiä. Käsikirjoittajista on pulaa, kirjailijoita on vangittu, Erich Kästnerinkin (Tuuliajolla Berliinissä) nimi vilahtaa. Avustajia elokuvaan saadaan keskitysleirivangeista. Ilmainen työvoima oli laihanlaista ja kalpeaa, mutta oikeilla valaistuksilla heistä saatiin yleisökohtauksiin tarvittava määrä.

Ohjaajan työtä kuvataan kirjassa osin mielenkiintoisesti, kuvaamisen ja leikkauksen yksityiskohtien kautta, lavasteista, kamera-ajosta, kuinka liike saadaan kuvassa virtaamaan. Kuvattuja käsikirjoituksia ja niiden juonen käänteitä kerrataan turhankin laveasti, pääasia eli ohjaajan ja hänen perheensä selviäminen moraalisen romahduksen uhan edessä, hajoaa sivupolkujen ryteikössä. Näkökulmat vaihtuvat rönsyilevässä tarinassa tiheästi.

Huipentumana Pabst saa ohjattavakseen natsikirjailijan huonon käsikirjoituksen, Molanderin tapauksen, johon hän heittäytyy koko kuristetulla elokuvaajan sielullaan. Elokuvaa kuvataan lähes paniikissa ja se on saatava miehitetystä Prahasta vietyä. Vaikuttaa kuin kirjailija olisi tässä vaiheessa nähnyt kirjassa elokuvan käsikirjoituksen (jawohl, elokuva on näköjään tulossa) ja on kirjoittanut siihen lisää actionia. 

Minusta tässä vaiheessa kertomus vesittyy kaikista aineksista, joita siihen kasaantuu. Sitä ei selkeytä kehyskertomus, jossa ollaan dementikkojen parissa vuosikymmeniä myöhemmin. Ei siitäkään huolimatta, että Pabstin ohjaaman kadonneen elokuvan arvoitus löytänee selityksensä niissä huoneissa.

Kun lopussa Jacob vielä kohtaa vanhan naisen, joka paljastuu... minusta tarina alkaa muistuttaa ohukaissoppaa. Kyllä, ohukaissoppa mainitaan erään menyn osana. Oli pakko tutkia sitä soppaa, ja päättelin että kyse olisi käännösvirheestä/painovirheestä. En tiedä, mutta olisiko sittenkin ollut kyse linssisopasta? Blinsen vai Linsen? Vai tekoälyä sopassa mukana?

Daniel Kehlmann: Ohjaaja 

Lichtspiel, 2023, suomentanut Tuulia Tipa

Siltala, 2025, 381 s.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Aatteemme ainoan kalliin ja oikean.
Puolesta raatajat laulumme soi.
Kauhea joskin on puhdistustyömme,
Ihmisten onnen on ehtona se.

Ja nuorena kaatuneet hymyilevät arkuissaan.

Naamioita voi riisua läpi elämän. Mitään naamioita en ole riisunut iloisemmin kuin niitä, joilla Neuvostoliittoa yliymmärtävä vasemmisto peitti silmänsä. Sitä harrasti myös maltillinen vasemmisto, joka myös oli kauan sokea ja kuuro, vaikka ei tuohon laitavasemmiston joukkopsykoosiin vaipunutkaan. Ystävyyden, yhteistyön ja avunannon nimissä tietenkin. Onneksi on kirjoja, paljastuksia, tilityksiä, joista voi lukea vaikka sitten ajan etäisyyden päästä ja toki jälkiviisaanakin, mitä todella tapahtui ja kuinka kaikki kytkeytyi ajan ilmiöihin, politiikassa ja kulttuurissa. Kuten Riikka Tannerin, Väinö Tannerin lapsenlapsen, Leninin ilmestyskirja. 

Jo vuonna 1968 Neuvostoliiton tankkien vyöryessä Prahaan muistan lapsuuden kodistani ensimmäisiä keskusteluja aiheesta Neuvostoliitto ja sen "ystävyystoiminta". Siihen aikaan minulla oli seinällä Che Guevaran kuva. Kuva häipyi seinältä myöhemmin, mutta silmäni avautuivat lopullisesti ja puhalsin pois vallankumousromantiikan rippeetkin luettuani Jukka Koskelaisen kirjan Anteeksi häiriö, mutta tämä on vallankumous. Ennen blogiaikaa olin lukenut amerikkalaisen Jon Lee Andersonin Che Guevara. A Revolutionary Life elämäkerran. Siinä alkoi jo sankarin sädekehä himmetä, vaikka kirja on sävyltään ihaileva. 

Verrattuna suureen metelöintiinsä 70-luvulla sen ajan taistolaiset ovat sittemmin olleet minusta liian hiljaa historiastaan. Siksi tervehdin suurella ilolla Riikka Tannerin esseitä ja perehtynyttä historian taustojen valaisua siltä ja edeltäviltä ajoilta, nykyhetken kytkentöjä unohtamatta. Hän jos kuka on nähnyt läheltä suomalaisen kulttuuriväen taipumisen omituiseen palvonta-asentoon Neuvostoliiton politrukkien edessä. Tietokirjailija ja dokumentaristi Riikka Tanner toimi noina aikoina Agit-Prop ry:n sihteerinä, Helsingin laulufestivaalin tiedottajana, Suomen Rauhanpuolustajien tiedottajana ja Suomi-Kuuba-Seuran sihteerinä. Hän on tehnyt myös lukuisia ohjauksia ja käsikirjoituksia elokuviin yhdessä Kanerva Cederströmin kanssa.

Luettuani kirjan Kaj Chydeniuksen, Kaisa Korhosen (RIP molemmat) ja Agit-Propin laulut - joita olen vapputraditiona kuunnellut - raapivat korvia. Ennen kaikkea kiukuttaa koko vapaamielisen ja sivistyneen vasemmiston puolesta se myyräntyö mitä tuo liike teki, tahrasi koko vasemmistoa. Kaikki ne sylkäisyt "puolueettomien humanistien" suuntaan! Konservatiivishenkisinä he olivatkin lähempänä oikeistoa kuin vasemmistoa. Mm homoseksuaaleihin kohdistettiin korjausvaatimuksia (Pirkko Saisio ja tyttöystävänsä saivat Kaisa Korhoselta oppia marxilais-leniniläisestä ihmiskäsityksestä). Näin tilanteen jo aikanaan mielessäni poliittisen kehän sulkeutumisena, ääripäiden sukulaisuuden.

Muistan muutamankin poliittisaiheisen keskustelun, jossa jouduin selkä seinää vasten "puolustamaan" Neuvostoliittoa, kun oikeiston kannattajan mielestä vasemmistolaisen kuului ymmärtää bolshevikkien toimintaa. Kuitenkin siellä oli kyse väkivaltaisen porukan vallankaappauksesta ja toisinajattelijoiden likvidoinnista, kuten Maon Kiinassakin. Historia näyttäisi toisenlaiselta, jos ei väkivalta olisi niin tehokasta ja fanaattinen mustavalkoisuus helppoa. Ja taustalla soi yksiääninen laulu.

Tanner lähtee omassa historiassaan purkamaan noita katalia mekanismeja, joissa oma ajattelu loppuu ja antaudutaan mielihyvin totalitaariselle propagandalle. Siinä pohdinnassa ovat auttaneet Hannah Arendtin Totalitarismin synty ja unkarilaisen nobelistin Imre Kertészin kirjat. Suomessa sodan jälkeinen varovaisuus (suomettuminen) Neuvostoliiton suuntaan ja taistolaisten suosikkiasema siellä toi heille kannatusta suuremman merkityksen. 

Kirja käy läpi historian tapahtumia aina Neuvostoliiton synnystä runoilija Majakovskin kautta viimeiseen menshevikkiin eli Paul Olbergiin. Juutalainen toimittaja ja kirjoittaja syntyi Latvian Kuurinmaalla ja uskoi demokraattiseen sosialismiin. Hänen osakseen tuli paeta milloin natseja, milloin bolshevikkeja ja joutui Ruotsissa pelkäämään myös Säpon vainoa. 

Oman kylmäävän lukunsa saa taistolaisten vahvin kotipesä eli Teatterikorkeakoulu, josta luin vahvimman kuvauksen eletystä ajasta. "Työväenaatteeseen" sitoutunut KOM-teatteri perustettiin Kaisa Korhosen johdolla ja myöhemmin hän ja säveltäjä Kaj Chydenius juhlistivat laululiikkeen johtajina kaikkia tilaisuuksia.

Sotaako voisi toivoa neuvostokansa todella? Tähän kuorolaulun kysymykseen herään. Kom-unen jälkeinen aamuvointi on kuin piestyllä, mutta ennen kaikkea korvia särkee.

Herkullisen henkilökohtaisen näkökulman kulloiseenkin ilmiöön kirjoittaja tarjoaa viiden aiheeseen linkittyvän painajaisen, kom-unen muodossa. Ne ovat satiirisia väläyksiä noista manipuloivista ja autoritäärisistä riiteistä, näytöksistä, joissa paha paasattiin hyväksi ja laulettiin isoon ääneen kunniaa puolueen diktatuurille. Uni Teatterikorkeakoulusta esim tyyppiä Taide kuuluu kansalle eli kotoinen puhdistuskampanja. Parhaimmillaan Tannerin kom-unet muistuttavat tyylillisesti Mihail Bulgakovin absurdeja satiireja. Niitä luki samassa tunnelmassa, sekä kauhuissaan että naurua pidätellen.

Neuvostoliiton syntyhistoria tulee tässä perehtyneessä katsauksessa ja nykypäivän perspektiivistä oivallisesti kerrattua. Kaikki oli valhetta, alkaen nimestä. Neuvostot lakkautettiin, koska bolshevikit eivät valtaan päästyään halunneet mitään kansalaisyhteiskuntaa, he halusivat yksinvaltaa, vastustajat vaiennettiin kovin ottein. Diktatorinen puoluevalta korvasi vallankumouksen aloittaneet kansanvaltaiset elimet. Tätä valtaa Suomessa puolustettiin suureen ääneen vielä 50 vuotta myöhemmin.

Vladimir Majakovski, itsemurhaan päätynyt runoilija ja futuristi, valittiin traagisesti vallankumouksen hovirunoilijaksi ja hänen Leninin syntymän satavuotisjuhlarunoksi nimetyn runoelmansa suomennos oli Tannerin mukaan lähtölaukaus lyhyelle taistolaisaikakaudelle ja komukkakompille. Monet laululiikkeen nokkamiesten sitaatit näyttävät nyt suoraan satiirilta tai parodialta, kun tiedetään millaista henkilöä ja millaista valtaa siellä juhlittiin. Aika on armoton. Opi perusasiat.

Jos katsoo Jouko Aaltosen kaksi poliittista laululiiketta esittelevää dokumenttielokuvaa, käy selväksi, että ei opittu mitään todellisuudesta, ei mitään historiasta, politiikasta, demokratiasta, mutta neliäänisestä laulamisesta paljon ja aivojen pysähtyneisyydestä ja nostalgiasta sitäkin enemmän.

Agit-Prop jatkoi ilosanomansa levittämistä suurimman henkisen inspiraationsa romahduksen jälkeenkin, Leninin liikkuvana stemmalaulumuseona. Ultra Bra jatkoi sittemmin laulutyyliä ja muistankin ihmetelleeni, että minne se sisältö katosi. Hyvä että katosi, Agit-Propilta kannattikin ottaa vain laulutyyli.

Olen iloinen lukiessani, että aina arvostamani poliitikko Erkki Tuomioja ei antanut periksi taistolaisten yrityksille peittää vääryyksiään. Tuomioja koki aikanaan taistolaishyökkäykset henkilökohtaisesti nahoissaan. Saision Baikalin lapset näytelmä ei saa puhtaita papereita Tuomiojalta eikä Tannerilta. Epäonnistunut tilitys heidän mielestään. Baikalin työläisten ruumiiden peittely-yritys. Oliko näytelmän tarkoitus peittää lähihistorian vaikeimpia harharetkiä ja ylevöittää KOM-teatteri taiteitten taivaaseen? kysyy Riikka Tanner.

Omakohtaisten kokemusten joukkoon liittyy elokuvan tekijällä luontevasti essee kahdesta elokuvasta, jotka kuvaavat toisen maailmansodan tapahtumia Puolan Katynissa ja Kainuussa, Andrzej Wajdan Katyn ja Pirjo Honkasalon Kainuu 39. Puolalaisilla ei Neuvostoliiton alistamana ollut lupaa muistaa Neuvostoliiton suorittamaa puolalaisten upseerien teloitusta Katynissa. Se tapahtuma oli kielletty puheissa ja kirjoituksesta. Wajda ohjasi isänsä menetysta kuvaavan elokuvan vuonna 2007. Arvostetun Honkasalon elokuva paljastuu Tannerin tutkimuksissa Moskovan sotapropagandan äänitorveksi.

Viimeisessä osiossa, Viimeinen menshevikki Paul Olberg - Venäjän 1917 häviäjän kertomus kerrotaan kiinnostavasti vasemmiston aiemman Neuvostoliiton kritiikin vaimentumisesta, kun trendiksi nousi Vietnamin sota ja kolmas maailma. Neuvostoliitto ratsasti vastavoimana sille; vain amerikkalainen imperialismi oli vastustettavaa. Siinä osiossa kerrotaan myös Bund-järjestöstä. Vuonna 1897 perustetusta antisionistisesta, jiddišiä pääkielenään käyttävästä työväenjärjestöstä, jonka jäsenet joutuivat myöhemmin Puolassa Neuvostoliiton vainon kohteeksi. Tavoitteena oli työläisten elinolojen parantaminen. Mikä ihana tavoite poliittiselle liikkeelle!  Olberg raportoi vuonna 1923:

Kukaan Venäjän politiikkaa ennakkoluulottomasti nykyään tutkiva, ei voi väittää, että Neuvosto-Venäjän politiikka olisi sosialistista ja demokraattista. Sellaista väittävät vain neuvostoagitaattorit ja -propagandistit. Vastaansanomattomat tosiasiat todistavat, että Moskovan sisäpolitiikka on kaikenkattavasti taantumuksellista ja ulkopolitiikka puhtaasti imperialistista.

Näin kirjoitti sata vuotta sitten politiikkaa seuraava valveutunut ihminen.

Kiitos Riikka Tanner!  Tätä olen odottanut. Olen virkistynyt, viimeisetkin liat lähtivät tässä pesussa.

Riikka Tanner: Leninin ilmestyskirja. Kirjoituksia painajaisista, historiasta, kulttuurista ja politiikasta

Media Hameentie, Helsinki 2023, 298 s

Iida Turpeinen: Elolliset

Mutta laukausta seurasi pettymys. Dodon liha on kauheaa, karvasta ja sitkeää, mutta sitten nokkela merimies keksi keinon: kun dodon paisti sivellään jättiläiskilpikonnan rasvalla, sen liha muuttuu mureaksi ja pehmeäksi, ja näin yksi eläin auttaa nielemään toisen. Eräs onnekas matruusi väitti maistaneensa molempia maukkaudestaan kuuluisia jättiläisiä, ja hän vannoi merilehmän voittavan kilvan. Sen liha oli voita ja mannaa, ja sen rasva paloi traanilampussa savuttamatta ja levitti huoneeseen vienon, houkuttavan tuoksun.

Valtava Stellerinmerilehmä oli vielä eläessään 1742 helppo saalis ihmiselle, lempeä otus, joka ei ymmärtänyt vaaraa ihmisessä. Nälkää näkeville merenkulkijoille se oli myös herkullinen. Beringin retkikunta, joka oli tuona aikana etsimässä meritietä Aasiasta Amerikkaan oli haaksirikkoutunut ja menehtymässä nälkään, kun he näkivät oudon, valaan kokoisen eläimen. Retkikunnan mukana matkusti tutkija Georg Wilhelm Steller, jonka mukaan merilehmä nimettiin. Ihmisen ensi kohtaamisesta eläimen kanssa kului vain 27 vuotta kun sen satapäiset laumat oli tapettu viimeiseen yksilöön. 

Ihmisen jälki maailman muiden elollisten keskuudessa on Iida Turpeisen vaikuttavan esikoisteoksen (HS palkinto 2023) ihmistä suurempana aiheena. Kirjan alussa ja lopussa kohdataan se, mitä merilehmästä on maailmassa jäljellä: sen uudelleen koottu luuranko Helsingin luonnontieteellisessä museossa, jolla on yksi muutamasta näytteillä. Merilehmä ja luuranko kuulostaa museaaliselta, jota se onkin, mutta Iida Turpeinen tutustuttaa lukijan hellyyttävään otukseen mukaansatempaavalla kertomuksella historiallisesta tutkimusmatkasta ja sen jälkeisistä eläintieteilijöiden ponnisteluista säilyttää tieto kadonneesta. Historia tulee eläväksi muutamissa episodeissa alkaen tuosta 1700-luvun Beringin retkikunnasta, 1800-luvun Venäjän Alaskan kuvernaattiin, Aleksanterin Keisarillisen Yliopiston anatomian laitokselle ja aina 1950-luvun Helsingin eläinmuseoon.

Kuinka voisikaan olettaa, että 1700-luvun ihminen tajuaisi harppuunallaan tappaneensa viimeisen yksilön jostain lajista, kun ei se uhka nykyihmiselle kaikkine teknisine välineineen ja seurantoineen näytä olevan selvää? Tai ainakin siihen havahdutaan monen lajin kohdalla liian myöhään. Kirjailija kiittää kirjan lopussa kaikkia niitä lajeja, jotka kirjan kirjoittamisen aikana ovat kuolleet sukupuuttoon, kädellisestä kalasta Polynesian saarilla eläneeseen kotiloon. Havainto sukupuuttoon kuolemisesta oli kolmesataa vuotta sitten niin uusi, että siihen suhtauduttiin epäuskoisesti. Eikä ihmisen oikeutta alistaa kaikki muut lajit omiin käyttötarkoituksiinsa myöskään kyseenalaistettu. 

Merilehmissä yhdistyvät myytti ja todellinen eläin, eikä siitä voi kirjoittaa kirjoittamatta merenneidoista. Yhteys on niin vahva, että niiden lahko on nimetty merenneitojen mukaan, ne ovat sireenieläimiä, seireenejä.

Ensimmäinen episodi, Beringin retkikunnan matka varsinkin toi mieleen Olli Jalosen Taivaanpallon ja muitakin historian meriretkistä ammentavia kertomuksia, kuten Beata Uusman Naparetken ja Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Iida Turpeinen siirtyy sulavasti  luonnontieteen faktoista kuvaamaan retkikunnan olosuhteita, menetyksiä, tapoja pysyä hengissä Kamtšatkan koillisilla seuduilla haaksirikon jälkeen ja kohtaamisia noiden sulokkaiden jättiläisten kanssa. Melankolinen tunnelma ja hartaan keskittynyt tapa eläytyä maailmasta kadonneen eläimen kamppailuun olemassaolostaan saa nieleskelemään lukiessa. 

Elollisten ihmishahmoista rakentuu virkistävän yllätyksellinen historiallisten kertomusten kaari. Heitä kaikkia yhdistää merilehmä. Ensimmäiset, 1700-luvun matkaajat näkevät sen elossa ja loput haluavat kiihkeasti saada omistukseensa sen luurangon, he ovat tutkijoita ja tiedemiehiä tai, kuten toisessa osassa, Alaskan kuvernööri, Hampus Furuhjelm. Hänkin jahtaa luurankoa eläintieteen professorin puolesta. Mukana 1800-luvun episodissa on myös käytännöllinen Anna-vaimo sekä kuvernöörin omalaatuinen sisar, kaikkien kummaksuma epilepsiaa sairastava nainen, joka sittemmin löytää itsensä tieteellisten näytekappaleiden järjestäjänä ja luetteloijana. Kuvernöörille annettua tehtävää seurataan Annan näkökulmasta, joka tuo kiinnostavaa ja huolellisesti tutkittua ajan ja paikan kuvausta. Halutut ja arvokkaat luut herättävät myös monenlaista ahneutta ja vallanhalua.

Vuonna 1844 joukko kalastajia tapaa ruokkiparin pienellä islantilaisella saarella. He vääntävät nurin herkullisten lintujen niskat, ja sitten ruokit ovat lopussa, niin yllättäen ettei yksikään luonnontutkija tule kirjanneeksi lajista kattavia havaintoja, ja äkkiä kukaan ei enää tiedä, millaisella äänellä ruokki kutsui poikasiaan.

Merilehmän kohtalotovereita ovat muun muassa siivetön ruokki ja Amerikan muuttokyyhky, jonka parvet aikoinaan mustasivat taivaan. Nekin olivat "yllättäen" kadonneet. Luonnonystävät ja lintuharrastajat pitivät kauan keräämiään munakokoelmia osoituksena syvällisestä harrastuksesta, mutta osallistuivat samalla sankoin joukoin lintupopulaatioiden kutistamiseen.

Viimeisessä osassa kuvataan pakahduttavasti helsinkiläisen John Grönvallin havahtumista 1950-luvulla omien munakokoelmiensa tyhjyyteen. Grönvall seisoo kaapistojen keskellä, ja ensimmäistä kertaa kokoelman rauha särkee hänen korviaan. - Grönvall on kuitenkin mukana yhdistyksessä, joka huolehtii lintujen pesimärauhasta Aspskärissä, Loviisan edustalla. Nyttemmin se on luonnonsuojelualuetta.

Elollisten vastaanotto on ollut poikkeuksellinen. Siitä on otettu jo neljä painosta kahden kuukauden sisällä julkaisusta. Romaanin käännösoikeuksista on kilpailtu maailmalla suurten kustantamoiden kesken ennennäkemättömässä mittakaavassa. Toistaiseksi oikeudet on myyty 19 kielialueelle, joista merkittävimpinä mainittakoon Yhdysvallat ja Iso-Britannia, Saksa, Ranska, espanjankielinen maailma, Italia, Hollanti ja Ruotsi. (HS 16.11.2023)

Iida Turpeinen: Elolliset
Kustantamo S&S, 2023, 296 s

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Minusta tuli Bengt Jangfeldt -fani luettuani hänen kirjansa Panoksena elämä - Majakovski ja hänen piirinsä ja Axel Munthe - tie Caprin huvilalle. Olinkin innoissani, kun luin lehdestä viime vuonna, että häneltä on ilmestynyt uusi ja suomennettukin teos, joka tässä vaiheessa näyttää suorastaan pääteokselta. Pureutuuhan se Ruotsin tunnetuimman ja arvostetuimman nimen, Nobelin historiaan. Lähes 500-sivuinen teos on painava, paksulehtinen ja kuvitettu historia, josta luin ensimmäiset 100 sivua viime syksynä.

Sain Immanuel Nobelin ja hänen poikiensa historian pyydettynä syntymäpäivälahjana viime kesän lopulla. Huomasin pian, että tässä on niin yksityiskohtaista teknistä (höyrykone- etc) asiaa yrityshistorian alkuajoilta, että nyt en taida saada tätä luettua. Onneksi sopivalla lukutunnelmalla on aikansa ja saumansa. Puoli vuotta myöhemmin ja riittävän monen romaanin jälkeen aloin oikein kaivata jotain tietopohjaista, ja historia kiinnostaa aina. Niin vain tämäkin Bengt Jangfeldtin teos osoittautui minulle turhan seikkaperäisen alun jälkeen vetäväksi ja monipuoliseksi sukuhistoriaksi ja yleisesti kuvaukseksi maailman myllerryksestä ajanjaksolta, joka alkoi lähes 200 vuotta sitten.

Nobelit olivat monessa sukupolvessa poikkeuksellisen lahjakasta ja energistä sukua.  Kaiken lisäksi määrätietoiseen toimeliaisuuteen yhdistyi harvinaisella tavalla halu tehdä hyvää laajemminkin ympäröivälle yhteiskunnalle ja tekniikan keksintöihin perustuvalle kehitykselle. Ei vain pöydältä tippuvia murusia tässä tapauksessa. Siitä ovat tämän päivän nobelistit se esimerkki, jossa nimi edelleen tulee näkyviin. Kaikki muu Nobelin suvun toiminta on jo nykypäivän ihmisille enimmäkseen unohtunut ajan saatossa, mutta on monialaisesti nykyisessä  teollisuushistoriassa mukana. - Kuinkas sattuikaan, tänään esitetään näköjään tv ykkösellä Nobelin veljeksistä 3-osainen historiadokumentti klo 19. Se onkin tosi kiva katsoa tämän kirjan jälkeen. *)

Sukukronikka kattaa ihmiselon vaiheista kaikki: lapsia syntyi paljon, heitä myös kuoli tauteihin, Alfred sairasti koko elämänsä syfilistä, useimmat Nobelin miehistä kuolivat ennen 70-vuotispäiväänsä, sotia syttyi, öljykenttiä ja tehtaita rakennettiin, matkusteltiin Ruotsista Suomeen ja Venäjälle, Bakun öljylähteille ja Keski-Euroopan kylpylöihin. Keksinnötkin vaativat uhrinsa, yksi pojista kuoli nitroglyseriinillä tekemänsä kokeen räjähdyksessä.

Yhteinen epätavallinen elämänkohtalo hitsasi Nobelien perheen yhteen: isän pako Ruotsista, menestys Pietarissa, konepajan alamäki ja kaatuminen, Ludvigin taistelu velkojia vastaan, uusi menestyvä liiketoiminta, öljyn löytäminen Bakusta ja maailman suurimpiin kuuluneen öljy-yhtiön kehittyminen. Nobelit olivat perhekeskeistä väkeä. Heidän kirjoittamansa kirjeet kertovat voimakkaasta yhteenkuuluvuuden ja solidaarisuuden tunteesta eri sukupolvien sisällä ja välillä, ja he vaikuttavat viihtyneen parhaiten keskenään.

Nobelin palkinto yhdistetään Immanuelin pojista Alfrediin, mutta koko suku toimi yhdessä ja veljekset tukivat toisiaan eri vaiheissa yrityksen kasvaessa yhä kansainvälisemmäksi. Isää Immanuelia kuvataan yleisnerona, jollaisia ei enää tapaa: arkkitehti, keksijä, insinööri, rakentaja - ja kaikki tämä vain muutaman vuoden koulutuksella. Seuraavien sukupolvienkin pojille (poikia syntyi tyttöjä enemmän, ja aika suosi tietenkin poikia yritystoiminnassa) näytti usein keskeytetty koulu riittävän ja sieltä siirryttiin omiin keksintöihin ja töihin isän perustamiin tehtaisiin ja konepajoihin - kehittämään toimintaa ja keksimään uutta. 

Maailma oli Nobelien keksintöjen alkuaikoihin, 1800-luvun puolivälissä kartoissa hyvin eri näköinen kuin tänään. Suomi kuului Venäjään, jonka pääkaupunki oli Pietari. Sinne Immanuel pakeni, kun näytti että velkavankeus uhkasi Ruotsissa. Sinne oli muodostunut Pietarin ruotsalaisten yhteisö, joiden keskuudessa Nobelin suku lopulta oli arvostetuin. Näyttää, että suvun miehissä oli kahden tyyppisiä: toisia keksiminen ja yrityksen perustaminen innosti jo ennen kuin rahoitus oli selvillä, toiset olivat tarkempia kamreereja, kuten Alfred. Tuo pisara yleisinhimillistä hyvän tekemistä näyttää kulkeneen Immanuelista läpi muutaman sukupolven viimeiseen Venäjällä Branobelin (lyhenne venäläisestä nimestä Veljekset Nobel) teollisuus-, kauppa- ja kuljetusimperiumia johtaneeseen pojanpoikaan Emanueliin. Yhtiö oli venäläinen, minkä Venäjän bolshevikit mielellään unohtivat. Venäjän vallankumoukseen loppui kukoistavan yrityksen kasvu ja kehitystyö kuten myös sen ponnistukset parantaa omien yhtiöiden kautta myös työläisten oloja maassa.

Nikolai I:n Venäjää leimasi vahva, lähes klaustrofobinen nationalismi ja vieraisiin vaikutteisiin suhtauduttiin hyvin epäilevästi ideologisen tartuntavaaran vuoksi.

Viimeinen kuva Ludvig Nobelista.

Isä Immanuel olisi epäilemättä näinä aikoina saanut ADHD-lääkityksen helposti, hän oli hyperaktiivinen ja äkkipikainen. Kirjassa koko suvun perhekeskeisyys, mutta myös erilaiset persoonallisuudet piirtyvät kiinnostavasti runsaan kirjeenvaihdon kautta. Varsinkin Ludvig Nobel, Immanuelin poika, joka vastasi yhtiön kehityksestä sen vahvimman kasvun aikana, oli varsinainen filantrooppi. Hänestä esimerkiksi keksintöjä ei pitäisi patentoida, ne kuuluivat hänestä kaikille, koko maailman eduksi. Samoin hän halusi että tehtaan omistajalla on suora yhteys työntekijöihin. Tehdaspaikkakunnilla rakennettiin työläisille kokonaisia kortteleita taloineen uusimmilla mukavuuksilla, keskuslämmityksellä, vesijohdoilla ja niihin perustettiin lastentarhoja ja kouluja kohottamaan tarvittavan työvoiman koulutustasoa.

Alkuun isä Immanuelin kekseliäisyydellä ei näytä olleen rajoja, konepajoja syntyi erilaisten tuotteiden valmistamiseen: kattotuoleja, ikkunankarmeja, pyöriä, ratakiskonauloja, rautaisia huonekaluja, ruumisarkku valekuolleelle (avattavissa), keskuslämmitysjärjestelmä, miinoja, vaneritaloja... Immanuel lupasi keksiä koneet, muut saivat hoitaa yhtiön hallinnolliset asiat.

Myöhemmin isän työtä jatkavien poikien kesken syntyi riitojakin, heillä oli kaikilla lahjakkuuksia, mutta toisten tie oman yritysimperiumin johtoon oli mutkaisempi. Dynamiitti-imperiumi oli Alfredin, joka asettui asumaan Ranskaan, kun taas Robert Nobel oli Bakun öljyteollisuuden kehittäjä ja Ludvig monialaisen konepajateollisuuden johtaja Pietarissa. Alfredilla raha virtasi tasaisesti kun taas kaksi muuta veljestä toimivat isommilla riskeillä ja kamreeriveli joutui luotonantajaksi. 

Tuntuu nyt vaikealta kuvitella, että 1800-luvun loppupuolella Venäjä oli Jangfeldtin mukaan eräänlainen Euroopan Amerikka. Kehitys tyssäsi ensimmäiseen maailmansotaan ja sen jälkeisiin tapahtumiin. Venäjälle lähdettiin monesta Pohjoismaastakin paremman toimeentulon perään. Näistä ihmisistä Nobelit löysivät monia kykyjä omaan palvelukseensa. Heillä näytti olevan erityisen tarkka vainu teknisille lahjakkuuksille. 

Alfred: Olen pohjimmiltani sosiaalidemokraatti, joskin maltillinen sellainen, ja uskon vakaasti suurten perittyjen omaisuuksien olevan onnettomuus, joka vain veltostuttaa ihmiskuntaa.

Marta Nobel opiskeli lääkäriksi ja rahoitti modernin kirurgian
opetusklinikan perustamista Pietarissa

Kaikki perheen yritykset kukoistivat ja kasvoivat arvossa vuosi vuodelta niin, että kaikki perheenjäsenet lapsineen, puolisoineen olivat lopulta miljonäärejä. Senkin jälkeen, kun pääosa omaisuudesta kansallistettiin Venäjällä boshevikkien toimesta vallankumouksen aikana. Kaikkien tehtaiden, koneiden ja laivaston lisäksi Nobelit menettivät kokonaisia rakennuksia Pietarin-Petrogradin-Leningradin keskustassa. Toisaalta heillä oli jo pitkään menestyneinä miljonääreinä omaisuus hajautettu ympäri maailmaa ja arvopapereita, joten heillä säilyi stoalainen asenne näissäkin myrskyissä.  

Insinöörit raahattiin ulos työpaikalta, kastettiin öljyyn ja kieritettiin höyhenissä ja untuvissa, sitten heidät työnnettin kottikärryillä öljykentältä ja kipattiin kompostikasaan, muisteli insinööri Uno Åberg, joka toimi päällikkönä monilla porauskentilla vuosina 1907-20. 

Työläisten olot eivät kai sitten olleet kaikkialla niin ihanteelliset mitä Nobelit olivat suunnitelleet, koska työläiset vihasivat päällystöä. Olennaista Nobelin veljesten ja muiden Venäjällä toimineiden yritysten johdolle oli, että he enimmäkseen ajattelivat kaaoksen olevan tilapäistä ja tilanteen tasaantuvan niin, että yritystoiminta voisi taas jatkua. Se oli virhe, mutta siinäkin vaiheessa Nobelin perhe teki onnistuneita siirtoja. He onnistuivat myymään suuren osan sittemmin arvottomaksi osoittautuneita osakepapereitaan amerikkalaiselle Standard Oilille - joka luuli tehneensä hyvät kaupat, ennen kuin vallankumouksen jälkeinen Neuvostoliitto osoittautui pitkäikäiseksi. 

Kirja kertoo tämän harvinaisen lahjakkaan suvun tarinan lisäksi paljon Venäjästä ja kolkosti myös sen, kuinka huono hallinto ja alemmuuden tunto läntisten naapureiden suhteen saa aikaan kärsimystä kaikille osapuolille, kuten tälläkin hetkellä nähdään.

Loistavan historiateoksen ovat esimerkillisesti suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto, sekä kielellisesti että tyylillisesti mallikas suomennos viimeistelee arvokkaan kirjan.

Bengt Jangfeldt: Immanuel Nobel ja hänen poikansa tsaarien Venäjällä

Immanuel Nobel & Söner: svenska snillen i tsarernas Ryssland, 2020, suomentaneet Ulla Lempinen ja Pekka Tuomisto

Siltala, 2023,  480 s.

*) Dramatisoitu dokumentti on ilmeisesti vientiä ajatellen tehty englannin kieliseksi (suomenkielisellä tekstityksellä), vaikka on ruotsalaista tuotantoa, mikä on minusta omituinen ratkaisu. Veljesten ruotsiksi kirjoittamia kirjeitä luetaan ääneen englanniksi  ja Bengt Jangfeldt selostaa englanniksi, pienellä ruotsiaksentilla samoin kuin toinen asiantuntija, Nobelin sukua edustava nainen.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Jos meitä ahdistaa Venäjän naapurina sen nykyinen toiminta ja uhka, voi vain kuvitella, miltä tilanne tuntuu kaikista venäläisistä nykyhallinnon vastustajista, jotka ovat sieltä lähteneet pakon sanelemana. 

Emigranttikirjailija Mihail Šiškin, Sveitsiin asettunut venäläinen on hyvä esimerkki aivovuodosta nyky-Venäjällä. Kirjailijat pakenevat ensisijaisesti mielipidevainon takia, koska diktatuuri ei salli kritiikkiä, satiiria, systeemin ja vallan arvostelua, jotka taas ovat oleellisia elementtejä ajassaan elävää kirjallisuutta. Vladimir Nabokov, Joseph Brodsky olivat Šiškinin edeltäjiä. Aleksandr Solženitsyn karkotettiin vankileirille jopa kaksi kertaa. Brodskya aneltiin takaisin Pietariin, mutta hän lähti lopullisesti kuten Nabokov. Ydinfyysikko Andrei Saharov ehti saada osansa vainosta ennen Gorbatshovin armahdusta. Aika huomattavaa aivovuotoa edustaa myös Sergei Brin, toinen Googlen perustajista, syntyisin moskovalainen. Hän lähti vanhempiensa mukana Neuvostoliitosta vuonna 1978.

Kirjailijat edustavat sivistyneistöä, älymystöä, joka ei voi toimia tiukasti valvotussa poliisivaltiossa, jollainen Venäjä nykyään entistä selvemmin on. Korkeasti koulutetut lähtijät merkitsevät myös teknologisen kehityksen taantumistä ja jämähtämistä. Sellaisessa yhteiskunnassa ei ole muuta juhlittavaa kuin 80 vuotta sitten päättynyt sota ja voitot uusissa sodissa. Voiton päivän jälkeen kaikki ovat taas voitettuja. Sodat ovat diktatuurin elämän eliksiiri. Niiden aloittamiseen tarvitaan uusia viholliskuvia, joilla kasvattaa pelkoa ja vihaa. Heitä, jotka eivät hyväksy sotia, syytetään epäisänmaallisiksi. 

Sota vai rauha voisi yhtä hyvin olla nimeltään synkkä yksinpuhelu. Šiškinillä on hyytävän ytimekäs tapa analysoida Venäjän historiaa ja nykyisyyttä. Selkeä pohdinta pudottaa loputtomasti kiteytyksiä, jotka sivaltavat lähes kirvellen. Hänellä taitaa nykyajassa elävistä kirjoittajista olla täydellisin oppimäärä Venäjästä, koska hän on elänyt synnyinmaassaan puolet elämästään aina Neuvostoliiton romahduksen jälkeisiin vuosiin. Šiškin lähti perheineen Venäjältä vuonna 1995. Hän ehti vielä saada Venäjän Booker-palkinnon vuonna 2000. 

Sodassa vai rauhassa omakohtaiset ja lähipiirin kokemukset nivoutuvat sulavasti kirjoittajan analyyttiseen ja kiinnostavaan historian läpivalaisuun. Kirjassa näkyy myös Šiškinin kaunokirjallinen lahjakkuus. Vahvan tunnelatauksen voi aistia.  Voi aavistaa vihan ja halveksunnan hirmuhallintoa kohtaan ja turhautumisen siitä, että kansa alistuu nöyrästi johtonsa panttivangiksi. Venäjällä "totuus" on loppumatonta valhetta. Samaa kertoi myös Peter Pomerantsev kirjassaan Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista.

Alistu ylöspäin, tallo alaspäin.

Šiškinin Batustaniksi kutsumassa epävaltiossa koko valtio toimii kuin Italian mafia. Kansaan kohdistuu ennakoimaton mielivalta ja väkivalta. Batustanissa jokainen on toisella jalallaan vankilassa, sillä oikeusvaltiota ei ole. Kaikki - duuma, vaalit, oikeuslaitos - on pelkkää länsimaita varten rakennettua kulissa. Vain suurkaanin tahto merkitsee ja valta on pyhää. Batustan nimenä kertoo järjestelmän pitkäikäisyydestä: mongolikaani Batu pystytti orjuuteen ja väkivaltaan perustuvan hallintomallin Venäjällä 1240-luvulla. Se on säilynyt näihin päiviin asti. Toinen Venäjä on olemassa, mutta se on nyt henkitoreissaan. Se on länteen suuntautunut kirjailijoiden ja säveltäjien; Pushkinin, Tolstoin, Dostojevskin, Tshaikovskin, Marc Chagallin Venäjä. Tolstoita pidetään arvossa, mutta häntä ei lueta. Häneltä on valittu muutamia sitaatteja, jotka eivät näytä putinistien silmissä hyviltä.

Historiassa kirja nostaa esille ortodoksiuskonnon valinnan seurauksen: sen muumioitunut kieli eli muinaiskirkkoslaavi salpasi Šiškinin mukaan itäslaavilaisten heimojen yhteyden kehitykseen,  Rooman kirkon pitäytyessä latinassa, josta tuli tieteen, lääketieteen ja juridiikan kieli eli sivilisaation väylä.

Uudella Venäjällä on viime vuosina tupsahtanut esin miljoonia virkamiehiä, jotka eivät tuota mitään mutta ovat lahjottavissa. Ravintoketjun osana pysyäkseen he ovat valmiita rikkomaan kaikkia moraalisääntöjä. Valtiossa on kaikki mätää, sillä järjestelmä saastuttaa kaiken ylhäältä alas. Mädännäisyytemme, alhaalla olevan kansan mädännäisyys ruokkii mätää ylempänä, ja ylhääällä olevat ruokkivat mätää alhaalla. Niin ympyrä sulkeutuu. Koko maa on mädän peittämä.

Presidentti Zelenskyin kansliassa on ongelma luin äsken uutisia. Aivan sama ongelma oli Venäjällä, kun Gorbatshov yritti perestroikan aikana saada aikaan uudistuksia: vanha kaaderi ei luopunut asemistaan, joten mikään ei oikeasti muuttunut, syntyi kaaos, jonka turvin laaja oligarkkien verkko kahmi valtion omaisuuden. Valtavia omaisuuksia siirtyi länsimaisiin pankkeihin, koska oligarkitkin tiesivät, että Venäjällä rahansa voi menettää päivässä ilman selityksiä. Kansa liittääkin demokratiakäsityksensä kaaokseen, vuosiin 1917 ja 1991. Demokratia = paskakratia. Siksi ei Venäjä voi sallia Ukrainaankaan menestyvää demokratiaa. Kaaoksen ja tuhon on määrä näyttää Venäjän kansalle, mitä demokratiasta seuraa.

Ihmiset eivät tiedä, että vallanpitäjiä voi ja pitää valvoa, se ei ole heidän geneettisessä muistissaan.

Meillä tiedetään, että Putin kirjoituttaa historiaa uudelleen oppikirjoihin. Stalinin vainoja ei muistella, hänen kuvaansa kiilloitetaan, koska Putin kulkee oppi-isän jälkiä. Kuvaavaa on, että historiasta juhlitaan vain Suurta Isänmaallista Sotaa, ei enää vallankumousta, koska se antaa mallia kapinalle. Sitä ei haluta missään nimessä.

Orja ei uneksi vapaudesta vaan omasta orjasta.

Armeijassa opitaan potkimaan alempia päähän, kiusaamisen ja aggression kulttuuri on vahva. Kaikki näyttää kovin lohduttomalta. Kirjan viimeiset luvut ovat Futuuri I ja Futuuri II. Toivo on kuitenkin nuorisossa, joka ei katso valtion tvtä, ainoaa virallista uutismediaa. Suurkaanilla ei ole vaihtoehtoja, hänen on jatkettava omassa vallan vankilassaan, kuten myös hänen lakeijoidensa, heillä on tsaarin myötäilyssä kaikki kiinni. 

Šiškin ei pidä sanonnasta, että Venäjää ei voi järjellä ymmärtää. Pois lähteneet venäläiset ovat pärjänneet ulkomailla, kuten kuka tahansa. Putin lähtee aikanaan, joko luonnollisesti tai väkivaltaisesti. Siitä lähtee väistämättä jokin muutos. Kirjailija ennakoi optimistisemmassa ennusteessaan myös, ettei nykymeno voi jatkua ja Venäjä eristäytyä entistä vahvemmin. Kukaan ei uskonut Neuvostoliiton kaatuvan, mutta niin tapahtui muutamassa päivässä. 

Maassa ei kyetä tuottamaan omia tietokoneita eikä edes autoja. Elon Muskin aikakaudella Batustan tuottaa syvänmeren satelliitteja - useimmat eivät nimittäin selviä avaruuteen asti, vaan putoavat valtamereen. Hallinto "modernisoi" maata valtavaksi bensa-asemaksi.

Kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta Sota vai rauha sisältää laajan asiakokonaisuuden Venäjän nykyhallinnosta, luonnonsuojelusta (laiminlyöty tietenkin, kaikki jätteet esim kärrätään jättimäisille kaatopaikoille) Venäjän lähinaapurivaltioiden kipuiluun ison veljen syleilyssä. Masentavaa on imperiumi-ajatuksen piintyminen oppositiohenkistenkin ajatteluun, kuten Mihail Hodorkovskin, joka ilmoitti länsimaisen median haastattelussa, että Pohjois-Kaukasia kuuluu heille. Me olemme sen valloittaneet.

Šiškinille nykyajan suurvalta ei muodostu suuresta alueesta vaan kehittyneestä valtiosta, modernista teollisuudesta jne. Hän näkee Venäjän optimisen tulevaisuusvaihtoehdon nimenomaan ilman muita alistettuja kansoja. Venäjänkielisiä valtioita voi olla useita. Vaikuttaa kyllä tällä hetkellä utopistiselta ajatukselta.

Mihail Šiškin: Sota vai rauha. Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Frieden oder Krieg: Russland und der Westen - Eine Annäherung, 2019, suomentanut Sirpa Hietanen

WSOY, 2023, 228 s

Päivitys 12.12.2023. Lisään tähän vielä toisen lukijan hyvän tiivistyksen Šiškinin analyysistä Venäjän historian valossa eli minkään nykytilanteessa ei oikeastaan pitäisi hämmästyttää. Kuten sanottu, Šiškinin kirjassa on tiiviissä muodossa niin paljon oivaltavia kiteytyksiä, että siitä on vaikea kirjoittaa, on pakko jarrutella haluaan toistaa niitä. 

"Kirjan voisi kylmästi kuitata erityisesti Venäjään mutta myös Länteen turhautuneen emigrantin yritykseksi vielä kerran saada "Länsi" eli lähinnä Eurooppa ja Amerikka ymmärtämään, mikä Venäjä on ja miksi. Venäjä on edelleen "Batustan", ensin viikinkien Kiovan Rusin ja myöhemmin mongolihallitsija Batu-kaanin 1200-luvulla perustaman Kultaisen ordan perillinen (Wikipedia: Myös nimellä Kiptšakkien kaanikunta oli mongolien perustama, nykyisen Venäjän, Ukrainan ja Kazakstanin alueella sijainnut keskiaikainen valtio, eräs Mongolivaltakunnan seuraajavaltioista. Kultaisen ordan väestö oli enimmäkseen turkkilais-mongolilainen. Nykyisten tataarien etnogeneesin historia yhdistetään usein Kultaiseen ordaan.). Sieltä asti periytyvät myös nyky-Venäjän arvot: Valtio on yhtä kuin alue ja valta. Kansaan valtio suhtautuu kuin miehitysarmeija. Hallitsijalla (kaani, tsaari, puolueen pääsihteeri, presidentti) on absoluuttinen valta, kansa on hallitsijan ja hänen vasalliensa omaisuutta eli orjia. Valta on luonteeltaan mieli- ja väkivaltaa. Valta rakentuu ylhäältä alas, ei alhaalta ylös."

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys

Kansi: Heikki Rönkkö
 (kannessa Juvelius jerusalemilaisen valokuvaajan kuvaamana paikallisessa asussa)

Liitonarkun etsintä asettui merkillisellä tavalla tieteellisen tutkimusmatkan, uskonnon, arkeologian, salatieteen ja aarteenetsinnän välimaastoon aikakaudella, jolloin näiden väliset raja-aidat olivat suhteellisen huokoisia. Ehkä ne ovat edelleenkin huokoisempia kuin haluamme huomata.

Nimestä Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys tulee mieleen nuorten seikkailukirjat. Mystiseltä seikkailulta Valter Juveliuksen elämän tärkein hanke nyt luettuna vaikuttaakin. Ulkopoliittisen instituutin tutkijaa Timo R. Stewartia, valtiotieteen tohtoria ja historian tutkijaa, haastateltiin noin viikko sitten tvssä Lähi-idän tuoreimmasta konfliktista. Hän teki vaikutuksen hyvin perehtyneenä ja selväsanaisena asiantuntijana. Hän on kirjoittanut myös tämän tietokirjan, joka vuonna 2020 sai Tieto-Finlandia -ehdokkuuden.

Valter Juvelius (1865-1922) oli runoilija, kielenkääntäjä, Viipurin Työväenopiston ja myöhemmin kaupunginkirjaston johtaja. Sitä ennen hän toimi isänsä antaman esimerkin - ja painostuksen - johdosta maanmittarina. Kirjassa kerrotaan ensin taustaa päähenkilön perheestä, nuoruuden opiskeluajoista, työstä ja muusta lähipiiristä. Sen jälkeen ei ollutkaan niin yllättävää, että juuri hän päätyi erikoiseen teoriaansa, joka erotti hänen elämänpolkunsa kokonaan sisarustensa "järkevien" valintojen tiestä, ainakin tämän uhkarohkean, hyvin kunnianhimoisen hankkeen ajaksi. Kansainvälinen retkikunta lähti vuonna 1909 Juveliuksen aloitteesta ja hänen Raamatusta löytämänsä salakielisen viestin pohjalta matkaan tekemään kaivauksia Jerusalemin Temppelivuorelle. Hanke ilmentää Juveliuksen uskomatonta sinnikkyyttä. Hän ei hankkeen toteutusvaiheessa ollut enää vain maanmittari vaan myös väitellyt filosofian tohtori.

Vanhasta testamentista, mm Hesekielin kirjasta J löysi keksimänsä avaimen avulla lauseita, jotka kertoivat hänelle pyhän esineen, myyttisen liitonarkun sijainnin Jerusalemin Temppelivuoren alla, kaupungin vanhimmassa osassa. (Nimessä on liitonarkki mutta myöhemmin siitä on puhuttu liitonarkkuna.) Liitonarkku on uskontojen mukaan Jumalan valtaistuin maan päällä, se sisältää pyhiä esineitä ja kirjoituksia. Sen epäiltiin tuhoutuneen Salomonin temppelin mukana tai olevan edelleen jossain kätkettynä. J oli vakuuttunut, että tieto sen sijainnista oli piilotettu Raamattuun.

Juveliuksen kiinnostus aiheeseen ei kummunnut uskonnosta, vaan hän kiinnostui nimenomaan Vanhan testamentin kronologiasta ja salaisuuksista, jotka hän uskoi paljastaneensa ja ratkaisevansa. Ne oli määrä osoittaa toteen kaivauksilla Jerusalemissa. Kaivaukset alueella eivät olleet uusi idea. Alueella kaivetaan edelleen. Myöskään salakirjoitukset ja niiden tutkimukset eivät olleet uusia, mutta niiden yhdistäminen Vanhaan Testamenttiin oli. Niinpä Juvelius kohtasi suurta epäluuloa siltä pieneltä piiriltä asian harrastajia mm Ruotsissa, joihin hän oli alkujaan yhteydessä.

Salatieteet ja kryptografiset menetelmät olivat tuttuja ja kirja kuvaa myös sitä harmaata aluetta tieteen ja harrastamisen välillä, jossa rajoja haettiin ja ylläpidettiin. Ideasta toteutukseen tarvittiin rahoittajia, missä J onnistui monen mutkan jälkeen. Löytyi riittävän iso joukko englantilaisia ja amerikkalainen, eläköityneitä upseereita, varakkaita aatelismiehiä, myöhemmin retkikunnassa toimi ranskalainen munkki ja selvänäkijäkin. Retkikunnasta muodostettiin syndikaatti ja osakeyhtiö, jolla rahaa oli lopulta niin että kaikkia rahoittajiksi kiinnostuneita ei edes hyväksytty. Palestiina kuului Osmani-imperiumiin ja lupa kaivauksille piti hakea Konstantinopolista. Syndikaatti päätyi sopimuksessaan tiukkaan vaitiololupaukseen, mikä aiheutti myöhemmissä vaiheissa ongelmia. 

Otto von Bourg oli kaikesta päätellen mukana juuri näiden kykyjensä vuoksi, minkä voi nähdä hienoisena epäluottamuslauseena Juveliuksen karttoja ja selvityksiä kohtaan. Juvelius ja von Bourg eivät tulleetkaan toimeen, sillä jälkimmäinen mainosti alusta asti tietävänsä täsmälleen liitonarkun sijaintipaikan omien kykyjensä ansiosta.

Stewart kertoo suomalaisen omaperäisen ajattelijan Juveliuksen tarinan seikkaperäisesti, sujuvasti ja sopivissa paikoissa pienellä huumorin tuikkeella. Kirja on hauskimmillaan kertoessaan tuon retkikunnan sisäisestä dynamiikasta ja noista itsevarmoista seikkailijoista, jotka tuovat mukaan menneen maailman tuntua, G.A. Wallin tai Arabian Lawrence -tyyppejä. Varsinkin syndikaatin näkyvin toimija, brittiläinen aatelismies kapteeni Montagu "Monty" Parker johti kaivauksia Jerusalemissa eikä näyttänyt kaihtavan riskinottoa. Niinpä hän lähtikin kaivausluvan ulkopuolelle kaivauttamaan öiseen aikaan ja retkikunnan työ päättyi paikallisten mellakointiin ja "ryöstö" päätyi kansainvälisiin lehtiin. Parker retkikuntineen purjehti pois paikalta. Sinne palattiin vielä.

Kaivajien ei katsottu edustavan niinkään tiedettä ja arkeologiaa kun liiketoimintaan perustuvaa aarteenmetsästystä. Tämä tulkinta oli puolestaan jossain määrin ristiriidassa kritiikin toisen, vähemmän huomiota saaneen linjan kanssa, joka kyseenalaisti sen, olivatko retkikunnan etsimä liitonarkku ja muut Jerusalemin temppelin aarteet ylipäänsä löydettävissä.

Kirjassa pohditaan arkeologian ja aarteenmetsästyksen, tieteen ja uskonnon näkemyksiä aiheesta. Erilaisia näkemyksiä oli jo retkikunnan jäsentenkin välillä. Auktoriteettien välillä oli kilpailua ja epäluuloa. Syndikaatin jäseniä pidettiin monien pyhän maan kaivauksia tehneiden keskuudessa amatööreinä ja seikkailijoina. Stewart huomauttaa, että suuri yleisö saattoi pettyä saviastioiden sirpaleisiin odottaessaan kultaa ja arvoesineitä kun taas arkeologeille tieteellinen arvo saattoi olla käänteisessä suhteessa niiden muuhun arvoon. 

Juveliuksen teoria alkaa näyttää lukijastakin haperolta, hänen löytäessään kaivausten aikanakin jatkuvasti Raamatusta yhä uusia salakielisiä tietoja. Valter Juveliuksesta (sittemmin Juva) on jäänyt elämään laulu Karjalan kunnailla ja retkikunnasta sen kaivausten tuloksena edelleen käytössä oleva Siloan tunneli.

Kapteeni Parker tuhlasi sukunsa rahat siihen pisteeseen, että kotikartano jouduttiin hänen kuoltuaan luovuttamaan valtiolle. Sittemmin siellä kuvattiin elokuva Järki ja tunteet (1995).

Kirjan nimessä on ja-sana (Helmet kohta 15)! Se ei ole kovin tavallinen sittenkään, kun sitä erikseen hakee. Toinen vaihtoehto ennen tätä löytöä olikin Risto Räppääjä ja... Lista on pitkä.

Timo R. Stewart: Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys
Gaudeamus, 2020, 390 s

Outi Salovaara: Matkalla kadonneessa maailmassa. Neuvostoliiton perillisten jäljillä

Kansi: Tommi Tukiainen

Venäjään syvällisesti perehtynyt palkittu toimittaja Outi Salovaara matkusti vuosina 2014-19 entisestä Neuvostoliitosta (muodollisesti, vaan ei täysin) itsenäistyneillä alueilla sekä Venäjällä. Niistä hän on kirjoittanut tämän erittäin mielenkiintoisen tietoteoksen, joka on samalla mukaansatempaava matkakirja ja polttavasti ajan hermolla. Kirjan kuusi lukua on otsikoitu: 

• Aavikon diktaattorin marmoriset unelmat. Turkmenistan 2014
• Mustanmeren talviolympialaisten kipeä perintö. Sotši, Venäjä 2016
• Subtropiikin jäätynyt konflikti. Abhasia 2016
• Niemimaa umpikujassa. Krim, Ukraina 2018
• Arojen läpi Araljärven jäänteille. Kazakstan 2019
• Rahaa, valtaa ja korruptiota Karjalan kunnailla. Laatokan Karjala, Venäjä 2019 

Lukija pääsee nojatuolistaan kyytiin mukaan helposti. Kukin alue alkaa kuvauksella Salovaaran saapumisesta kohteeseen, rinkkoineen kaikkineen, kaduista, näkymistä, hajuista, mauista sekä tavatuista monenkirjavista tyypeistä. Voi vain ihailla sitä sitkeyttä ja rohkeutta, jolla kokenut toimittaja raivaa mitä tylyimmän oloisissa ympäristöissä esteitä. Ja niitä todella näillä seuduilla osataan ihmisen tielle rakentaa! Mutta kuten maailman syrjäseuduilla matkustavien toimittajien raporteista on saanut nähdä, yllättävissä paikoissa tapaa myös todella ystävällisiä ja auttavaisia ihmisiä. Sitä varmasti edistää, että tuossa tutkivan toimittajan hommassa kehittynee aikamoiseksi ihmistuntijaksi.

Seutujen historiasta kerrotaan lukujen alussa perusasiat: väestöryhmien, kielten ja elinkeinojen. Valloittajia on tullut ja mennyt ja rajat ovat liikkuneet. Jokainen luku päättyy epilogiin, jossa on päivitetty nykytilanne. Kirja on julkaistu tänä vuonna. Historiasta näkee, kuinka perusteettomia ovat jonkun nimeltä mainitsemattoman yksinvaltiaan perusteet käydä naapurinsa kimppuun.

Turkkilaissukuiset tataarit ovat asuneet Krimillä kauan ennen venäläisiä esimerkiksi. Heitä on vainottu monelta taholta. Heidän asemaansa ei tietenkään nyt haluta tunnustaa. Surullinen esimerkki on tataarien nuori johtaja, joka oli varonnut puuttumasta politiikkaan, mutta passiivinen vastarinta näkyi siinä, etteivät tataarit osallistuneet Putinin masinoimaan äänestykseen Krimin Venäjään liittymisestä. Muutama vuosi myöhemmin perheenisä suorittaa 17 vuoden vankeustuomiota, tekaistuilla syytteillä.

Kaikkein pahinta diktaattoreiden toimissa on, että heidän jättämänsä jäljet ovat niin pitkät ja kauaskantoiset. Koska ainoa tavoite on pysyä vallassa, taata sen jatkuvuus itselle ja läheisille, suuri osa väestöstä köyhtyy, sen tarpeita ei huomioida. Kansa tottuu ja alistuu. Myös luonnonkatastrofit ovat tavallisia, koska autoritaariset hallitsijat eivät useinkaan arvosta asiantuntijoita, eivät ainakaan niitä, jotka ovat eri mieltä. Hallitsijat rakennuttavat itselleen puistoja suojellulle alueelle, muistomerkkejä ja palatseja suihkulähteineen, kun kansa asuu hökkeleissä ulkohuusseineen ja kärsii niukkenevasta vedestä ja katkeilevasta sähköstä. Kuten Turkmenistanissa. Diktaattorit Turkmenistanin Nijazovista Venäjän Putiniin antavat puskutraktoreiden kaataa satoja vuosia vanhoja metsiä eliitille tarkoitettujen lomakeskusten tieltä ja ajavat tarpeen tullen entiset asukkaat kodeistaan selviytymään miten parhaiten näkevät. 

Jo 150 vuotta ennen Sotšin olympialaisia ja sen rakennuttamisen vaikutuksia ympäristöön ja asukkaille, venäläiset hamusivat aluetta ja murhasivat paikallisia tšerkessejä ja ajoivat pois ottomaanien valtakuntaan. Paikallisten sorto ja venäläistäminen jatkuu kaikkialla valloitetuilla reuna-alueilla, joissa on muita kansallisuuksia.

Sotšista minulla on omakin muisto. Isäni symppasi vasemmistoa ja oli 60-luvun vasemmistolaisten tapaan sokea Neuvostoliiton vääryyksille (tai suomettunut). Hän oli varsin innostunut Venäjän Kaukaasiasta, sen luonnosta ja historiasta. Niinpä hänen innostamanaan matkustimme perheenä eräänä kesänä Sotšiin. Olin murrosiässä ja ensimmäinen ikävä kokemus oli subtrooppinen kostea ilmasto. Finnini aloittivat mahtavan kukoistuksen siinä hiostavassa ilmanalassa ja teki oloni epämukavaksi. Hotelli oli valtava kolossi sypressejä kasvavassa rinteessä ja tunnelmaltaan kolkko. Olimme siinä vaiheessa käyneet Espanjassa ja Italiassa ja olin ihastunut välimerellisiin herkkuihin, salaatteihin, hedelmiin, pizzaan... Venäjällä aamupalalla oli harmaata limppua, liian vetelä muna ja laimeaa hunajateetä. Olin pettynyt. Henkilökunta kulki naamat peruslukemilla. Suhumin sirkuksessa näin kyllä komean mustakulmaisen ratsastajan, jota ihaillen seurasin. Salovaara mainitsee matkalla Abhasian Suhumiin Gagran kylpyläkaupungin. Siellä kävin ensi kertaa kyykkyvessassa, jossa on pelkät jalanjäljet reiän molemmin puolin. Sekään ei auttanut parantamaan käsitystäni Neuvostoliitosta - ankea paikka. Olin helpottunut kotiinpaluusta. 

Ympäri Venäjää ja erityisesti Mustanmeren alueella on kymmeniä delfinaarioita. Hyvin usein niiden elämet on pyydystetty Mustastamerestä, joskus luvallisesti mutta usein laittomasti. Merinisäkkäitä kuljetetaan myös rekoilla kiertävissä näyttelyissä tuhansia kilometrejä ympäri Venäjää hirvittävissä olosuhteissa. Lisäksi eläimillä käydään laitonta kauppaa niin Venäjän sisällä kuin kansainvälisestikin, etenkin Kiinan kanssa. 

Putin halveksii sekä omaa kansaansa että maan luontoa ja eläimistöä, se käsitys vahvistuu todella räikeistä ilmiöistä ja kertomuksista, joista Salovaara raportoi kirjassaan. Historiaa kirjoitetaan Venäjällä uusiksi. Sen mukaan Venäjä ainoana kukisti Natsi-Saksan. Menneisyydessä on Putinin Venäjän loistava tulevaisuus. 

Tunnetusta Aral-järven tuhosta huolimatta Kazakstan on valtio, jonka matkakertomuksesta olen näkevinäni edes pientä valon kajoa. Aral-järven pohjois-osan jäänteitä pyritään vielä elvyttämään. Kielitaitoiselle ja asiantuntevalle toimittajalle tulee vastaan monenlaista riesaa, kuten saksalainen pariskunta, joka yrittää ripustautua matkakumppaniksi. Toimittaja ei antaudu ilmaiseksi oppaaksi, vaikka saksalaiset miellyttäviä ovatkin. Paikallisten kanssa helposti juttuun tuleva toimittaja ei näytä missään kärsivän yksinäisyydestä. Ihmetystä yksin matkustava nainen sen sijaan herättää kaikkialla.

Talon pihalla laiduntaa majesteettisia kameleita, yksi- ja kaksikyttyräisiä. Ne ovat kerta kaikkiaan uljaita eläimiä, ikään kuin ne olisivat joskus jo muinaisuudessa omaksuneet maailmasta kaiken olennaisen tiedon ja ymmärryksen ja lakanneet sen jälkeen höntyämästä minkään turhan tai tarpeellisenkaan perässä. 

Kazakstan on valtava alue, muistaakseni pinta-alaltaan 9. maailman valtioista. Eipä ollut mikään yllätys, että täälläkin kansa kärsi hirvittävästä nälänhädästä Neuvostoliiton pakkokollektivisoinnin seurauksena. Ennen Stalinin keskitysleirejä siis. Se ero on Kazakstanin ja Venäjän suhtautumisessa historiaan, että Kazakstanin yksinvaltiaat ovat yksiselitteisesti tuominneet neuvostoajan sortotoimet. Ei mitään kunnianpalautusta Stalinille, kuten naapurissa. Nykyinen presidentti Tokajev on jopa ilmoittanut Pietarissa, ettei Kazakstanilla ole aikomusta tunnustaa Venäjän omikseen väittämiä Luhanskin ja Donetskin nukketasavaltoja. Bravo!

Salovaara matkustaa ympäri maata löytämänsä luotettavan Aibek-oppaan kanssa, suljettuun Baikonurin avaruuskaupunkiin, historiaa henkivään Almatyyn (jossa Tikkurilan tytäryhtiö) ja diktaattorin perustamaan tylsään pääkaupunkiin Nur-Sultaniin. Alma ata on Almatyn entinen nimi ja merkitsee omenan isää. Siellä on edelleen luonnonvaraisia omenapuumetsiä - jotka tietenkin ovat hätää kärsimässä.

Viimeinen luku Laatokan Karjalan muutoksista Venäjän eliitin kesäresorteiksi toi elävästi mieleen Andrei Zvjagintsevin elokuvan Leviathan. On aivan uskomatonta lukea Venäjän ortodoksisen kirkon ja sen nykyjohtajan Kirillin toimenpiteistä saalistaa itselleen yhä suurempia omaisuuksia, kiinteistöjä, rantoja, ja rahastaa turismilla, jättämättä paikallisille mitään. Kirkkoja rakennetaan myös eliitin rukouksia varten sinne tänne, suojelluille alueille. Siitä on kristillisyys kaukana, mutta niin Kirillkin on jäljitetty entiseksi KGB:n mieheksi. 

On jälleen ällistyttävää havaita tavallisten venäläisten loputon ymmärrys, kärsivällisyys ja suoranainen lammasmaisuus valtaapitäviä kohtaan. Vaikka Vladimirkin näkee naapurustossaan, miten Kremlin väki elelee herroiksi kansalaisilta varastetuilla ja veroparatiiseihin piilotetuilla varoilla, hän jaksaa iloita siitä, että eliitti sallii hänen käyttää laillista kalastusoikeuttaan.

(Helmet haaste nro 32: Kirja kertoo asiasta josta haaveilet. Tarkkaan ottaen en haaveile, mutta ihailen sen tapaista toimittajan työtä, jota Outi Salovaara tekee.)

Outi Salovaara: Matkalla kadonneessa maailmassa. Neuvostoliiton perillisten jäljillä

Atena, 2023, 363 s