Karin Fossum: Kuiskaaja

Kansi Miriam Edmunds, Maria Mitrunen

Keskeytin Finlandia -ehdokkaan, Elli Salon Keräilijät alle 100 sivua luettuani. Kieli on sujuvaa, aihe mielenkiintoinen: arkeologian, karhun ja sodan jäljillä Kainuussa, päähenkilöinä oman tiensä kulkijoita, vahvoja naisia. Ei vain vetänyt, ehkä nuo päähahmot jäivät kuitenkin jotenkin etäisiksi, enkä jaksanut taas yhden henkilön alkoholismia. Jotain kuivakkaa tässä oli viinasta huolimatta, koska ajatus harhaili, lakkasin tarttumasta kirjaan odottavaisin tunnelmin.

Kuvittelin Karin Fossumissa löytäväni sitä, mitä Keräilijöistä puuttui eli syvälle luotaavaa psykologiaa, tarinan lumoa, jännitystä, yhdyskuntakuvausta. Aluksi Kuiskaaja vastasi huutoon. Komisario Sejer koirineen kuulusteli Ragnaa, vaikeasti lähestyttävää naista, jolla kätkettyjä salaisuuksia riitti. 

Alussa rikos on jo tapahtunut, mutta mikä, se jää pitkäksi aikaa piiloon. Komisario Sejer kuulustelee vangittua Ragna Riegeliä, keski-ikäistä hiljaista naista ja yrittää selvittää syitä, jotka johtivat vakavaan rikokseen. Ragna puhuu kuiskaten, koska hänen äänihuulensa ovat vaurioituneet epäonnistuneessa leikkauksessa. Hän on mieluiten hiljaa ja tottunut näkymättömän ulkopuolisen elämäänsä. Hän työskentelee Europris -marketissa hyllyjen täyttäjänä ja kassalla ja asuu yksin lapsuuden kodissaan. Vanhemmat ovat kuolleet ja hänen 16-vuotiaana saamansa poika, Rikard Josef on lähtenyt Berliiniin kymmenen vuotta sitten. Ragna on kertonut muutamalle työtoverille, että poika on ylennyt hotellin johtajaksi työssään. Äiti ja poika eivät ole muuten yhteyksissä, vain syntymäpäivä- ja joulukortit postitetaan.

Kuiskaaja sukeltaa nopeasti Ragnan hiljalleen pimenevään mieleen. Hänen lapsuudestaan tihkuu tietoja, mutta Ragnan muistikuvat ja mielikuvat ailahtelevat levottomasti. Komisario Sejer voittaa kuitenkin Ragnan luottamuksen, Sejer on ainoa, jota nainen arvostaa ja Frank -koira herättää lämpimiä tunteita hänessäkin.

Takaumissa kertomus kerii auki sitä vyyhteä, joka on johtanut rikokseen. Ragnan elämä on yksinäistä ja säännöllistä. Kotia vastapäätä on irakilaistaustaisen Irfanin ruokakauppa, työpaikan, marketin työtoverit ovat etäisiä, paria lukuunottamatta. Youtube-videot viihdyttävät iltaisin. Elämää vältellessä paljon ei voi tapahtua, mutta törmäyskin tuntemattomaan antaa vauhtia kuvitelmille. Erään työpäivän jälkeen Ragnan arki mullistuu postilaatikosta löytyvästä kirjeestä. Sinä kuolet, uhkaa nimetön kirjoittaja.

Kuiskaajassa on ahdistavan klaustrofobinen tunnelma. Kertomus junnaa paikoillaan Ragnan lisääntyvien harhojen pimennoissa. Poika Berliinistä tuo pientä lisäväriä ja valoa, mutta tarina ei vain irtoa matalalennosta. Yksinäinen hiljainen nainen säälittää, mutta alkaa myös ärsyttää, koska hän ei myöskään anna itsestään kenellekään. Myöhemmin äiti ja poika saavat yhteyden ja kertomus täydentyy pitkillä kirjeillä äidin ja pojan välillä. Kirjeissä on sama ääni, äitiä ja poikaa ei erota toisistaan, eikä oikeastaan Sejerin ääntäkään heistä. Kaikki suoltavat tasapaksua tekstiä epäkiinnostavasti. Monotoniaa. Epäuskottavaa.

Karin Fossum on menestyskirjailija, mutta tässä hän on tempautunut liikaa sairaan mieleen kuvailuun. Sivutolkulla harhaisen mielen kuvailua ja välillä Sejerin kuin psykiatrin tuolista antamia lausuntoja. Fossum vyöryttää toiminnan ja nasevan dialogin sijaan toistuvia kuvauksia mielen pimenemisestä ilman että tarina etenee. Se turhauttaa. Tapahtuu tietenkin se rikos, jota kohti ollaan oltu menossa.  

Tuottelias kirjailija ei kai aina voi onnistua yhtä hyvin kuin Karin Fossum kirjassaan Rakas Poona ja oikeastaan kaikissa muissakin mitä häneltä tähän mennessä olin lukenut.

Karin Fossum: Kuiskaaja

Hviskeren, 2016,suomentanut Tarja Teva

Johnny Kniga/WSOY, 2024, 368 s

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema

Neljäs Karin Fossumin Konrad Sejer-sarjan dekkari luettu. Rakas Poona pitää edelleen kärkisijaa. Muutkin ovat olleet mukiinmeneviä, viihdyttäviä ja - taas se yllättävä adjektiivi dekkarille - kodikkaita tunnelmaltaan ja kuvaustavaltaan. Ei mitään vertahyytävää kauhua tai väkivaltaisia kohtauksia. Sen sijaan sympaattinen komisario Konrad Sejer ja hänen ystävällinen koiransa Frank, jotka yhdessä nuoremman poliisin, Jacob Skarren kanssa pungertavat rauhalliseen tahtiin selville vesille sotkuisista suhteista ja epäilyttävistä tapahtumista, kokeneen intuitionsa ja vähäisten johtolankojen varassa. Näitä dekkareita voi lukea viihtyisästi lukulampun valossa hämärän tihentyessä ulkona, ilman öisten painajaisten pelkoa.

Niin Carmen Zitaa ja kuolemaakin. Parikymppisen nuorenparin, Carmenin ja Nicolain puolitoistavuotias poika, Tommy löytyy talon viereisestä suolammesta hukkuneena. Tommy on Down-lapsi. Tragedia näyttää onnettomuudelta, joka johtuu muutamasta yhteensattumasta. Lapsi on vastikään oppinut kävelemään, loppukesän helle pakottaa pitämään ovet auki ja äiti on yksin keittiössä lapsen kanssa. Mies korjailee työkseen moottoripyöriä talon kellarissa. Ja vielä, Carmen Zita on lapsuudesta saakka kärsinyt epileptisistä kohtauksista. 

Carmenin, turhamaisen ja lapsellisen oloisen, mutta päättäväisen nuoren naisen kyky tarttua välittömästi ja sujuvasti käytännön asioihin, hautajaisjärjestelyihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin murtuneen isän seuratessa apaattisena vieressä herättää komisariokaksikon epäilykset. Tarina on hyvin pienimuotoinen eikä asiassa tapahdu kovin suuria käänteitä. Juoni on todella yksinkertainen ja sopii siinä mielessä kaltaiselleni harvoin dekkareihin tarttuvalle, joka helposti putoaa kärryiltä. Fossum väläyttää taas sitä parhaintaan: psykologinen tyypittely motiiveineen on vahvaa ja uskottavaa. Nuoripari tekee hautajaisten jälkeen matkan Mallorcan Alcudiaan ja tässä vaiheessa tarinassa on annos mukavaa paikallisväriä sekä kasvavaa jännitettä, kun lapsen äidin ja isän arvomaailmat törmäävät matkalla. Matka on toiselle tapa päästä irti synkästä tragediasta, kun taas toiselle se on siirtymistä pois lapsen pinnasängyn luota ja vain syventää murhetta. Carmen ei lakkaa vakuuttamasta itselleen ja muille olevansa miestä vahvempi, Nicolai taas alkaa yhä kauhistuneempana ihmetellä, minkälainen nainen hänen lapsensa äiti oikein onkaan. Pojan syntymisen hetki palaa mieleen ja Fossum syventää kuvausta vammaisen lapsen syntymän nuoressaparissa aiheuttamilla tunteilla.

Romaani on henkilömäärältään hyvin suppea. Carmenin vanhemmat, hampurilaiskioskin pitäjät eikä paljon muita ulkopuolisia. Onko kuolema onnettomuus vai onko syytä epäillä rikosta, sitä epäilyä Sejer ja Skarre yrittävät mielestään hälventää. 

Myöntyväisyys, kielto, selittely ja sitten kaikki ne valheet. Niitä hän oli kuullut poliisivuosinaan vaikka kuinka, aivan kuin paniikki itsessään olisi tehnyt tekijästä syyntakeettoman. Aivan kuin normaalit säännöt eivät olisi koskeneet raivostunutta ihmistä...

Konrad Sejer itse kärsii itseltään ja tyttäreltään salassa huimauksesta, jota hän epäilee vakavaksi. Sitäkin setvitään matkan varrella, epilepsian luonteen ohella. Tarina etenee verkkaiseen tahtiin, kunnes loppukäänteessä tulee vastaan jättimäinen epäuskottavuusongelma. Loppu on ytimekäs ja koira osaa hommansa.

Dekkarit ovat kai viihdekirjallisuutta, jolta ei pidäkään vaatia liikaa uskottavuutta. Ei varmaan ole sattumaa, että dekkareita harvakseltaan lukevana pidän Karin Fossumin dekkareista. Se johtunee paitsi tyylikkäästä kielestä myös hänen taidostaan rakentaa monivivahteista eli uskottavaa henkilö- ja yhdyskuntakuvausta. Ehkä juuri sen takia häneltä lukijana odottaa vahvaa ja tosipohjaisen oloista juonen kehittelyä. Tällä kertaa lopussa tuli iso kompastus. Siitä en ihan toipunut.

Karin Fossum: Carmen Zita ja kuolema
Carmen Zita og døden, 2013, suomentanut Tarja Teva

Johnny Kniga Publishing, 2013

Karin Fossum: Paha tahto

Niin omituista kuin se onkin, vaikka Karin Fossumin dekkarissa ihmisruumiin palasia löytyisi jääkaapista, lukija kietoutuu vaivihkaa kodikkaaseen tunnelmaan kuin lämpimään huopaan. Se saattaa johtua turvallisesta, luotettavasta ja kaikin puolin sympaattisesta komisario Konrad Sejeristä ja hänen energisesta nuoremmasta kollegastaan, Jacob Skarresta. Hänen pyyntöään oli sula mahdottomuus torjua. Hänellä on tohvelit, joihin on kirjottu lohikäärmeitä, Sejer selitti. Voisiko noin liikuttavaa komisariota ollakaan! Työpari tuo mukanaan järjen valon ja ammatin tuoman kokemuksen, jolla ihmiselon pimeimmätkin teot asettuvat mittasuhteisiin ja hoidetaan tutkimusten myötä rikoshistorian kirjoihin ja kansiin. Luin kolmannen Fossumin Sejer-sarjan teoksista. Taisin joka tapauksessa aloittaa siitä vahvimmasta, Rakas Poona jätti semmoisen jäljen. Paha tahto antaa itse asiassa Sejerille ja kumppanille aika pienen sivuosan.

Pahassa tahdossa rikos ja sen selvittely ei ole pääosassa. Aluksi mitään rikosta ei näytä edes olevan, on epäily hukkumisesta tai itsemurhasta. Enemmän painoa saa nuorten miesten, Axel Frimannin, Philip Reillyn ja kolmannen, Jon Morenon yhteinen historia lapsuudesta aikuisuuteen, heidän keskeiset suhteensa ja psykologinen luonnehdintansa. Axel on johtaja-ainesta ainakin omasta mielestään, hän käyttää valtaa muihin, ohjaa ja selittää toimintamalleja epäröiville. Reilly haaveilee, mietiskelee, lukee Koraania ja käyttää huumeita. Jon on hoidettavana mielenterveysongelmansa takia. Hoitolaitoksesta kaverit hakevat hänet mökkiretkelle, piristääkseen vastentahtoista kaveriaan. Jonilla on syynsä vastahakoisuuteen. Kavereilla on yhteinen salaisuus, kätketty häpeällinen teko. Siihen liittyy paikallisen, vietnamilaistaustaisen Kimin katoaminen vuosia aiemmin. Mutta mikä se kaverusten kesken vaiettu tapahtuma olikaan, se selviää pikkuhiljaa uuden tapauksen tutkimuksen aikana.

Älä kuule tule minulle selittämään totuudesta, ihmiset eivät kestä totuutta. Eivätkä ihmiset halua kuulla totuutta. Koeta nyt uskoa!

Näin opastaa Axel kavereitaan oman joustavan moraalinsa totuuksiin. Niin hän on oppinut pärjäämään ja pitääkin itseään porukan fiksuimpana. Joustava moraali ja eettiset valinnat, itselle sopivimmat ja itseä säästävät ratkaisut, niitä Karin Fossum tutkii Pahan tahdon nuorten miesten toiminnan kautta. Oivaltavasti hän näyttää, kuinka sattumanvaraisen ja viattoman oloisen juhlan jälkimainingeissa voi aueta kuiluja, jotka määrittävät tulevia polkuja nuorille juhlijoille.

Karin Fossum osaa punoa tarinansa vaivattoman oloisesti ja samalla ohimennen syöttää mukaan aika olennaisia kysymyksiä oikeasta ja väärästä, vastuusta, totuudesta ja itsepetoksesta. Mikään tai kukaan ei ole tässäkään kertomuksessa mustavalkoisesti hyvä tai paha, ihmiset uivat elämän virrassa saamansa eväät mukanaan tai ilman niitä. Sattumalla, huonolla tuurilla, olosuhteilla on vaikutuksensa, mutta painavien valintojen paikkoja tulee vastaan pienissäkin mutkissa. Paha tahto nimenä on oikeastaan se, mitä en ymmärrä. Minusta kellään tässä romaanissa ei näytä oikeastaan sitä olevan. Olisiko kustantaja markkinointimielessä vaikuttanut nimeen? Takerrun näköjään aika usein nimiasioihin.

Karin Fossum: Paha tahto
Den onde viljen, 2008, suomentanut Tarja Teva
Johny Kniga Kustannus, 2009, 221 s

Karin Fossum: Mustat sekunnit

Sain ensimmäistä kertaa kirjan postitse divarista. Sieltä löysin seuraavan Karin Fossumin, nyt kun Rakas Poona auttoi pääsemään ennakkoluuloistani dekkareita kohtaan. Ei tässäkään tarvita jyrkkiä rajalinjoja ja lokeroita. Fossum kuvaa taitavasti ihmismielen liikkeitä ja kirjoittaa tyylikästä kieltä, ei jää siinä jälkeen mistään kaunokirjallisista spekseistä. Ainoastaan nuo päähenkilöt, komisario Sejer ja kumppaninsa Skarre ovat hieman liian hyviä ihmisiä täydellisessä sympaattisuudessaan. No, viskiä  kuluu iso lasillinen illassa. Pieni pahe.

Mustat sekunnit alkaa jokaisen äidin painajaisesta. Pienessä norjalaiskylässä, Oslon lähistöllä, yhdeksänvuotias Ida lähtee keltaisella pyörällään kioskille ostamaan viimeisintä hevoslehteä ja purkkaa. Eikä palaa takaisin. Asetelma on yksinkertainen ja kammottava. Sejerin ja Skarren tutkimusten valokiila alkaa sittemmin pyyhkiä syyskuista maaseutua ja kioskimatkaa.  Fossum heittää taitavasti tukun epäilyksen siemeniä yhteisön parikymppisten nuorten, Idan serkun Tommen ja tämän automekaanikkokaverin Willyn ylle. Tienoolla pöristelee kolmipyöräisellä mopo-lavayhdistelmällä myös erilainen viisikymppinen, puhekyvytön ja yksinäinen Emil, jonka äiti käy siivoamassa papukaijan sotkemaa kämppää. Ilmassa väreilee julkilausumattomana vahva pedofilian epäily.

Komisario Sejerin tutkimustyö etenee omaa rauhallista kulkuaan ja on kohtuullisen kiinnostavaa. Se ei oikeastaan riittäisi, ellei Fossum kuvaisi taas vetävästi hahmojensa sisäistä maailmaa, ahdistusta ja ristiriitoja. Kuten Tommen äidin Ruutin kamppailua, hänen yrittäessään päästä lähemmäs levotonta lukiolaispoikaansa. Tai toisen äidin, Emilin 7-kymppisen äidin elämän mittaista vääntöä saada yhteyttä omassa sulkeutuneessa maailmassa elävään aikuiseen poikaansa.

Hän ajatteli sitä, mitä Marion oli sanonut, hän olisi halunnut kysyä asiasta, mutta poika oli liian sulkeutunut. Hän ei nähnyt pienintäkään rakoa, josta hän olisi voinut työntää jalkansa sisään. Tomme nappasi takkinsa naulasta ja heilautti sen olkapäälleen. Sitten hän vilkaisi nopeasti kelloa, ikään kuin hänellä olisi ollut kiire. Aikaa oli vielä runsaasti.

Myös nuorten miesten Tommen ja Willyn keskeinen henkisen kantin mittaaminen ja riippuvuusasetelma kiertyy jännittäväksi ja poikien dialogi syksyisellä matkalla Kööpenhaminaan lisää tiivistä tunnelmaa uuteen suuntaan.

Karin Fossum on vahva monilla alueilla. Mustat sekunnit jää kuitenkin hieman Rakasta Poonaa vaisummaksi kokemukseksi, vaikka pitikin hyvin mukanaan. Saattaa olla, että tuo eksoottinen ulottuvuus, mikä Poonassa oli, teki siitä mieleenpainuvamman. Ehkä myös koko ympäröivä yhteiskunta oli runsaammin ja huolellisemmin kuvattu. Kun en ole dekkareiden vakiolukija, äksöniä en kaipaa sen enempää. Päin vastoin, henkilöiden päänsisäiset monologit, arjen palasten vaivihkaiset siirtymiset, lyhyet leikkaukset keittiön pöydän ympärillä istuvien ilmeisiin ja eleisiin riittää. Semmoinen tietty kodikkuus onnistuu tässäkin dekkarissa kehittymään, vaikka karseita ounastellaan tapahtuvaksi.

Karin Fossum: Mustat sekunnit
Svarte sekunder, 2002, suomentanut Arvi Tamminen
Like, 2004, 276 s

Karin Fossum: Rakas Poona

Tein tehokkaan täsmäiskun kirjastoon alkuviikosta, ennen uutista niiden sulkeutumisesta. Sittemmin huomasin, että olisi pitänyt lainata enemmän. Toisaalta tarkempi omien hyllyjen tarkastelu lievensi huolta, sieltä löytyy vielä luettavaa. Toivottavasti Turun kaupunginkirjastokin alkaa seurata Sallan kirjaston ketterästi aloittamaa kirjakassi-palvelua.

Ensimmäinen lainaamani tuli nimittäin luettua päivässä. Johtuu ilmeisesti poikkeusoloista ja sen seurauksena tekemästäni poikkeamasta dekkarihyllylle, jossa harvoin käyn. Huolellisen alustavan tutkimuksen jälkeen päättelin, että norjalainen Karin Fossum on sellainen kirjailija, johon on syytä tutustua. Rakas Poona on ilmestynyt vuonna 2000. Se mainitaan Konrad Sejer-romaaniksi. Komisario selvittää rikoksia tähän mennessä jo yhdessätoista dekkarissa, Rakas Poona on sillä listalla puolivälissä. Dekkareilla on taipumus koukuttaa nopeaan lukemiseen hitaammankin.

Rakas Poona oli miellyttävä ensitutustuminen Fossumin dekkareiden maailmaan. Pienen norjalaiskylän Elvestadin yhteisö ja ympäristö on kuvattu kiinnostavasti, tyypit ovat lihaa ja verta, moniulotteisia; Fossum ei ratsasta kliseillä. Romaanin rakenne on mutkaton, sirpaleiset näkökulmat ja vaihtuvien aikaikkunoiden trendi ei ehkä ollut vielä vallalla. Kirjassa on murhamysteeristä huolimatta rento meininki. Siitä syntyy vaikutelma, että kirjailija tietää mitä on tekemässä. Komisario koirineen ja nuorempi kollega vaikuttavat kiireettömiltä, mutta osaavilta. He tuovat romaaniin kodikkaan tunnelman, niin murhaan fokusoituneita kuin työssään ovatkin.

Kertomuksen traaginen sankari on Gunder, maatalouskoneiden myyjä, viisikymppinen vanhapoika ja kyläyhteisössäkin hieman erilainen tyyppi, oman tiensä kulkija. Hän repäisee kuitenkin yllättäen tekemällä matkan Intiaan, Mumbaihin (ei enää Bombay sitten vuoden 1995, oppii Gunder). Matkan tarkoituksena on löytää sieltä vaimo. Ja se onnistuu paremmin kuin hän olisi ikinä voinut toivoa. Vaimokandidaatti löytyy paikallisesta ravintolasta, jossa Gunder nauttii  vaihtelevia tandoorikana-annoksia. Nainen, tarjoilija on Poona, jonka hiilenmustat hiukset on punottu pitkälle palmikolle. He rakastuvat helposti ja hellyttävästi. Gunder on samaa miestyyppiä kuin komisario Sejer, puhuu vasta kun asia on mietitty, tyyppiä, joka saattaa nopeammasta tuntua hidasälyiseltä. Mutta se on väärä päätelmä.

- I show you the city, tarjoilija ehdotti varovasti. Hän ei hymyillyt eivätkä hänen eteenpäin työntyvät hampaansa näkyneet.
- Yes. Please! I wait here, hän sanoi ja taputti pöytälevyä. You work. I wait here.
Tarjoilija nyökkäsi mutta jäi vielä hetkeksi paikoilleen. Oli aivan hiljaista. Toisista pöydistä kuului vain vaimeaa huminaa.
- Mira nam Poona he, tarjoilija sanoi hiljaa.

Poona on saapumassa Norjaan, kun tapahtuu auto-onnettomuus, jossa Gunderin sisko, Marie loukkaantuu vakavasti. Se sysää liikkeelle tapahtumien ketjun. Fossum kuvaa erityisen taitavasti yhteisössä rikoksen jälkeen syntyviä jännitteitä, suhteita, ystävyyttä ja solidaarisuutta. Ja kylän ihmisiä, uskottavia tyyppejä: nuorten jengiä kylän ainoassa baarissa, baarinpitäjä Einaria, villiä ja epävakaata Lilliania, rekkaa ajavan yksinhuoltajan tytärtä, joka heittäytyy haavemaailmaansa kohdatessaan kyläläisten taholta kasvavaa hyljeksintää.

Loppuratkaisu ei ole aivan selvä ja yksiselitteinen - ja siksi onnistunut. Se antaa kertomukselle viimeisen silauksen; mikään ei ihmisten kesken ole mustavalkoista, tästäkin kylästä löytyy vain epätäydellisiä ihmisiä. Fossum kirjoittaa tyylikästä tekstiä ja luontevaa dialogia. Ja minullahan on näitä vielä kymmenen lukematta, onneksi!

Karin Fossum: Rakas Poona
Elskede Poona, 2000, suomentanut Tarja Teva
Like, 2001, 320 s