Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi. Ghaffar Khan ja talebanien synty

Sain kimmokkeen tutustua Tapio Tammisen tietokirjaan hänen muistokirjoituksestaan. Tapio Tamminen oli kulttuuriantropologi, filosofian tohtori, tietokirjailija ja radiotoimittaja. Hän kuoli äkillisesti 18.9.2020. Tamminen teki 20 vuoden ajan Ylen radio 1lle Kolmannen maailman puheenvuoroja -ohjelmaa. Tieto-Finlandian hän voitti vuonna 2015 teoksellaan Kansankodin pimeämpi puoli. Islamilaisesta pasifistista Ghaffar Khanista kirjoitettu Islamin aseeton soturi oli hänelle erityisen rakas. Aihe on minustakin kiinnostava, joten tutustuin ensiksi tähän. En ole lukenut tuota Tieto-Finlandian voittanutta teosta.

Itse asiassa kirjan nimen loppuosa ja talebanien synty oli minulle lähes yhtä kiinnostava kuin tuon rauhanmiehen historia. Sen verran kauheita tuo porukka ja sen veljesorganisaatio Isis on saanut viime vuosikymmeninä aikaan. Kuinka ihmeessä se kykenee aina vain jatkamaan toimintaansa? Ketkä sitä rahoittavat, keiden intressissä on sen pysyminen hampaisiin saakka aseistettuna? Talebanien syntyä käsitellään vasta loppuvaiheessa. Tietenkin koko edeltävä historia on jatkumoa eikä talebanien synty ole jälkiviisaasti nähtynä mikään yllätys.

Rajaseutua Afganistanin ja Pakistanin rajalla pidetään edelleen talebanien kotiseutuna. Sitä asuttavat pataaneiksi kutsuttu väkivaltaan omissa perinteissään kasvanut ja tottunut heimo. Kosto ja loukattu kunnia perustelevat ja vaativat sitä, yhteisö ei hevin pääse irti ketjureaktioista. Sehän ei ole mitenkään ainutlaatuista maailman sitkeissä sodan pesäkkeissä. Aina silloin tällöin syntyy kuitenkin poikkeuspersoonallisuus, joka haluaa muuttaa maailmaa paremmaksi. 

Nykyisen Pakistanin Utmanzaissa syntyi vuonna 1890, sittemmin toiseksi Gandhiksi kutsuttu Ghaffar Khan. Siinä vaiheessa Intiaan kuului nykyinen Pakistan ja idässä nykyinen Bangladesh, ja koko alue kuului Brittiläiseen imperiumiin. Mahatma Gandhilla ja hänen rauhanliikkeellään oli suuri merkitys Intian itsenäistymisen aikana ja sitä historiaa käsitellään tässäkin. Ghaffar Khan on kuitenkin Gandhista riippumaton, itse tiensä löytänyt väkivallattoman vastarinnan muslimiuudistaja, mutta Intian muslimien keskuudessa ja alueellaan samantapaisena profeettana kannattajiensa keskuudessa ihailtu ja seurattu. Kirjan perusteella hän vaikuttaa minusta vielä Gandhiakin aidommalta, omien oppiensa mukaisesti eläneeltä sitkeältä mieheltä, joka vietti kolmanneksen elämästään vankiloissa. Ja eli lähes satavuotiaaksi. Sitä paitsi hän ajoi selkeämmin myös naisten tasa-arvoa ja koulutusta. Miehet olivat ystäviä ja vastustivat molemmat brittiläisen Intian alueiden jakoa toisen maailmansodan jälkeen uskonnon perusteella.

Britit hallitsivat Intiaa hyväksi koetuilla periaatteilla: ylläpitivät hierarkista yhteiskuntaa, jossa heille lojaaleimmat maanomistajat palkittiin. Köyhimmille jäi palvelijoiden rooli ja muslimialueilla koraanikoulut. Ghaffar Khanin toisenlainen tapa katsoa ympäröivää maalmaa syntyi jo kodissa. Vaikka hänen isänsä kuului hyväosaisiin, isä oli sitä mieltä että koston perinteestä on päästävä eroon ja hänen lastensa saatava koulutusta brittiläisten kouluissa, koraanikoulu ei riittänyt. 

Koulutuksen ajamisesta kaikille, tytöille ja pojille, tuli Ghaffar Khanille perusasia ja Tamminen kutsuu häntä pataanien Uno Cygnaeukseksi. Näkyvin saavutus rauhanasian puolesta oli Khudai Khidmatgar-nimisen, lopulta parhaimmillaan 100.000 naisen ja miehen epäpoliittinen, aseeton armeija, joka sitoutui väkivallattomuuteen ja sosiaaliseen työhön. Sen toiminta kesti vuodesta 1929 noin 1950-luvulle, mutta näkyy osittain vielä ANP-puolueessa. Liike suhtautui suvaitsevaisesti kaikkiin uskontoihin. Siitä tuli niin vahva, että britit oppivat pelkäämään väkivallattomuutta enemmän kuin kiväärimiehiä kuten yhdysvaltalainen toimittaja kirjoitti Time-lehteen vuonna 1954.

Kirjassa käydään läpi Intian, Pakistanin ja Afganistanin lähihistoriaa. Brittiläisen Intian jaon jälkeen alueesta tuli yhä uusien väkivallan pesäkkeiden näyttämö. Muslimien ja hindujen erottaminen Pakistaniin ja Intiaan johti miljoonien siirtolaisten muuttoon ja väkivaltaisiin yhteenottoihin. Ghaffar Khan oli sitä mieltä, että Pakistan perustui vihalle ja vertasi brittien vankien kohtelua huomattavasti lempeämmäksi. Nykyisin pyssymiehistä on tullut uskonnon parhaita asiantuntijoita.

Onnetonta rauhan kannalta oli suurvaltojen sotkeutuminen omine intresseineen naapurimaa Afganistanin tilanteeseen. Neuvostoliiton pystyttäessä sinne itselleen mieluista hallitusta, Yhdysvallat, CIA tuki islamilaisia mujahedin-sotureita. Poliittisen islamin puolue vahvistui alueella ja ennen pitkää Pakistanin tärkein mullah Omar syleili saudiarabialaista Osama Bin Ladenia Karachin moskeijassa. Näkymättömän uskonmiehen johtamaa hallintoa nimitettiin myös Puuttuvien ruumiinjäsenten salaseuraksi - sen jäsenille oli yhteistä silmän, raajan, sormien tai jonkin elimen puuttuminen. Se sopiikin hyvin hallinnolle, jonka arkea Kandaharissa kuten Kabulissakin väritti sharialaki ja talebanin teloituskomppanioiden näkyvä toiminta. Kuolleiden taistelijoiden tilalle kasvatettiin koraanikouluissa uusia sotilaita.

Islamin aseeton soturi on aika tärisyttävää poliittista historiaa täältä pohjolan vinkkelistä katsottuna. Tekee myös melko lohduttomaksi. Niin kaukana on jo tuon ainutlaatuisen aseettoman rauhanliikkeen aika tällä levottomalla alueella. Siihen eivät auta edes kirjan lopussa esitellyt Gandhin ajatukset ja muut rauhan filosofiat. Tapio Tamminen oli aiheeseen ja alueeseen hyvin perehtynyt. Guruja, joogeja ja filosofeja - Intian filosofiaa -teoksen hän kirjoitti vuonna 2008.

Kirjanurkkaus on saanut samasta muistokirjoituksesta sytykkeen käsitellä aiemmin lukemaansa teosta.

Tapio Tamminen: Islamin aseeton soturi. Ghaffar Khan ja talebanien synty
Into Kustannus Oy, 2011, 189 s

Petri Tamminen: Meriromaani

Pieni on kaunista. Petri Tamminen kirjoittaa pieniä kirjoja vaatimattomista ihmisistä, mutta samalla vaivihkaa, kuin ujuttamalla isoista asioista. Niin tässäkin romaanissa, jolla on uljas nimi. Nimi tuo mieleen historialliset kertomukset valtameriä kyntävistä fregateista, joissa sankarilliset miehet taistelevat luonnonvoimia ja merirosvoja vastaan. Valtamerille tässäkin on suunta, mutta kapteeni Vilhelm Huurnan yritykset tulla maineikkaaksi merenkävijäksi tai hänen orastava rakkautensa vasta vesille laskettua purjelaivaa kohtaan kaatuvat meren arvaamattomaan syliin, kerta toisensa jälkeen.

Vilhelm Huurna taitaa olla kirjailijan alter ego, vähäpuheinen, herkkä ja tarkkakatseinen kovan onnen soturi, joka purjehtii elämänsä mutta varsinkin oikealla merellä haaksirikosta toiseen, ilman omaa syytään mutta kohtaloonsa alistuen, valoisista päivistä silti nauttien. Eletään purjelaivojen aikaa, ilmeisesti 1900-luvun alkua, sen tarkempaa määritystä ei anneta. Huurnan elämää ja uraa merikapteenina säätelevät Askaisten vauraat isännät, joilla on kunnianhimoa kasvattaa rikkauksiaan maailman merillä käytävässä kaupassa. He  ovat - senkin jälkeen kun Reipas I, Reipas II, Reipas ja Onni -nimiset purjelaivat ovat erilaisissa myrskyissä, törmäyksissä, havereissa vaipuneet meren aaltoihin - vielä valmiita kokoontumaan Elomaan saliin ja pestaamaan merikapteeni Huurnan kuljettamaan kuunari Armoa, ei enää valtamerillä, vaan Itämerellä.  Nimittäin Onnettomuudet olivat tulleet yksi kerrallaan, ja se oli Gladin isännän mielestä merkki hyvästä merionnesta. Armo on nimensä veroinen. Läheltä löytyy se meri, jossa merenkulku lopulta onnistuu.

Tragikoomiseksi hahmoksi Huurna kasvaa jatkuvan epäonnensa ja uusien purjehdushankkeiden myötä. Matkoiltaan Huurna joutuu useimmiten palaamaan omin neuvoin ja loppumatka jäätä pitkin Ahvenanmaalta kävellen. Turussa asuu vanha ystävä Paavo, jonka kanssa he istuvat  Puupinellassa (vieläkin on Turussa Ravintola Pinella) ja jolle hän on aina vain se sälli Linnankadulta, tuli hänestä sitten tsaarin laivaston amiraali tai oli hän sitten upottanut vaikka kymmenen laivaa. Paavon lisäksi henkilökohtaiseen elämään kuuluvat usein täyttymättömät haaveet omasta rakastetusta, kunnes isännät hoitavat tämänkin asian hänen puolestaan. Kotiseudun iloiset ja traagiset tapahtumat saavuttavat merenkulkijan kirjeitse aikanaan. Mustistakin syövereistä Huurna nousee pinnalle.

Merenkulku, haverit ja ihmisten kohtalot rinnastuvat meidän ihmispolojen lyhyeen tempoiluun elämän aallokossa, ei kuitenkaan melankolian vaan myhäilevän haikeuden tunnelmassa. Tässä opitaan, että kauaskantoiset suunnitelmat voivat epäonnistua, mutta siitä noustaan, kyyneleet ovat vain meren suolavettä, niiden läpi hymyillään. Kaikesta jää muisto ja lopulta ihmisellä on vain ne muistot. Purjelaivojen jälkeen koitti höyrylaivojen aika. Purjelaivojen miehillä oli silloin muistelun vuoro.

Suojelusko lie vai silkka sattuma kuljetti laivan louhikkorantojen ohi. Sekin saattoi auttaa, ettei laivan kulkuun lainkaan puututtu vaan kreikkalaiset loppuun asti karjuivat toisilleen ja antoivat aluksen ajelehtia tahtonsa mukaan. Jokainen myrskyssä seilannut tietää, että purjelaivat tekevät paljon sellaistakin, jota ihminen ei osaa niiltä pyytää.

Vilhelm Huurnan taival tuoksuu meren suolalta, vanhoilta kirjeiltä ja merimiesarkuilta. Luin kirjan hyvin rikkonaisesti, sen lyhyydestä huolimatta, ja luulen että siihen vaikutti - paitsi sattumalta toimelias viikko - jonkinnäköinen jännitteen puute. Se on kuin lyhytelokuva, hyvin tehty mutta kosketuksessa on jotain viileää, etten sanoisi kalamaista. Pidin kuitenkin tunnelmasta ja kärsivällisen miehen tyyneydestä. Ihmisten tarkkailija oivaltaa mikä on kenenkin olemuksessa oleellista:

Suustaan perämies oli rivo. Se viihdytti Huurnaa, mutta kun hän ei itse hallinnut puheenpartta hänen jokainen virallisenmakuinen virkkeensä tuntui ikään kuin moitiskelevan perämiestä. Perämiestä tämä keskustelun eriparisuus ei haitannut; suorapuheisilla ihmisillä on ihmeellinen kyky olla välittämättä eriparisuudesta. Se heistä tietysti suorapuheisia tekeekin. 

Petri Tamminen: Meriromaani
Otava, 2015, 142  s
Kansi Piia Aho

Tamminen, Petri: Enon opetukset
Luettu 12/2006

 

Eräs tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaista, joka palkinto meni Kjell Westön romaanille ‘Missä kerran kuljimme‘. Tämä on pieni, sympaattinen kirja nuoren miehen elämästä. Mies joka tarkkailee elämää omanapakeskeisesti, epävarmana kaikesta ja on siksi hauska ja liikuttava. Eno ja enon kaverit porskuttavat bukowskimaista elämäänsä, tämä kiltti ja kunnollinen mies tirkistelee sitä sivusta lumoutuneena ja kauhuissaan. Vaimo vilahtaaa ohimennen, järkevänä ja ihan liian proosallisena ja käytännöllisenä. Ero siinä tulikin. En tiedä, miten paljon on omaelämäkerrallinen. Kovin eletyltä maistuu.