lauantai 29. huhtikuuta 2023

Sara Danius: Sidenkatedralen och andra texter


Sara Danius oli ensimmäinen naispuolinen Ruotsin akatemian pysyvä sihteeri. Hän oli myös Anna Wahlgrenin esikoistytär. Hänen elämänvaiheisiinsa olin omassa lukuhistoriassani törmännyt muutamassa kirjassa: Anna Wahlgrenin Lapsikirjassa vuodelta 1986, Felicia Feldtin Näkymättömässä lapsessa ja kirjassa Yhdeksästoista jäsen. Ruotsin Akatemian romahdus. Sidenkatedralen on postuumisti toimitettu esseeteos hänen eri yhteyksissä julkaisemistaan teksteistä. Sara Danius kuoli rintasyöpään lokakuussa 2019. Hän oli paitsi Ruotsin akatemian jäsen myös kirjallisuustieteen professori Tukholman yliopistossa ja väitellyt tohtori sekä Ruotsissa että Yhdysvalloissa, jossa hän asui kymmenen vuotta.

Esseet käsittelevät Daniuksen omimpia aiheita: kirjallisuutta, valokuvausta, muotikuvausta ja loppupuolella on tekstejä hänen radio-ohjelmistaan, joissa hän puhui omasta historiastaan ja syöpään sairastumisesta. Mukana on myös hänen akatemiapuheensa, kun hän otti tehtävän vastaan ja istui Selma Lagerlöfillekin aikoinaan varatulle tuolille nro 7. Viimeisessä luvussa hän tuo oman henkilökohtaisen näkökulmansa Ruotsin akatemian skandaaliin. Hän joutui silloin miespuolisten akateemikkojen painostuksen kohteeksi tuotuaan julkisuuteen ja oikeuden käsiteltäväksi lukuisten naisten jo vuosia esittämät syytökset karkeasta seksuaalisesta häirinnästä ja korruptiosta akatemian piirissä. 

Lukijalle on innostavaa uppoutua Daniuksen perehtyneeseen analyysiin Flaubertista ja Madame Bovarysta. Lukiessa saa myös nauttia pienistä pikarillisista Elias Canettia, Thomas Mannia, James Joycea, Svetlana  Aleksijevitšia ja vähän isomman annoksen Marcel Proustia. Kaikesta huokuu kirjallinen sivistys, joka tekee mahdolliseksi rennon oloisen tavan yhdistellä asioita, valottaa niitä ajassaan, nostaa uusia näkökulmia, saada ne näyttämään edelleen lukemaan houkuttelevilta, kuten ajattomat, kyntensä näyttäneet klassikot ovat. 

Kirjallisuudesta hyppy pariisilaisiin muotitaloihin, Balenciagaan ja Dioriin on aika iso verkkareissa hengailevalle lukijalle, mutta ei Daniukselle. Hän on täynnä tämän taiteen, muotiluomusten ja taidokkaan käsityön lumoa. Itse olin helpottunut kun muotikuvauksesta siirryttiin kirjassa muihin valokuvauksen suuriin nimiin, kuten August Sander, Irving Penn ja Lee Miller, joka kylpi Hitlerin kylpyammeessa sodan viimeisenä päivänä, vieressä Buchenwaldin mudasta tuhriintuneet kengät.

Luksusmuoti sopii hyvin yhteen Ruotsin akatemian kanssa, sen verran tiukasti siellä vaalitaan vanhoja juhlapukuperinteitä. Miehille se on nykyään yksinkertaista, kun on frakki, mutta naiset Selma Lagerlöfistä alkaen ovat joutuneet/päässeet käyttämään valtakunnan ykkösräätäleitä, suunnittelijoita ja ranskalaisia kangastoimittajia. Daniukselle se on selvästi ollut mieluista, hän osaa arvostaa estetiikkaa, kauneutta ja laatua eli hienoja käsityöperinteitä.

Nimiessee, kuin novelli, Sidenkatedralen on erityisen hauska tässä monipuolisten kirjoitusten kokoelmassa. Se kertoo kirjan kanteakin somistavan puvun (Sara Danius Nobelklänning 2015) syntyhistorian, juhlaillallisen ja kotiinpaluun. Ja se kotiinpaluu on Tuhkimon paluu arkeen puvussa, joka on kuin katedraali - sitä ei ständiga sekreteraren saa yksin riisuttua! Efter en halvtimme av vredgade försök resignerar hon. Hon lyckas få av sig strumporna, men klänningen, ja, den sitter där den sitter. Hon borstar tänderna, spottar ondskefullt i handfatet och ligger sedan blickstilla i sängen i tre och en halv timmar, med släpet som en lång tunga på golvet.

Nostan olematonta hattuani Sara Daniukselle! Minkä elämän hän elikään! Impulsiivinen äiti pullautteli lapsia aina uusien miesten kanssa, perhe päätyi välillä Egyptin maaseudulle alkeellisiin oloihin, josta kouluikäinen Danius ja siskonsa pelastautuivat isän kasvatettavaksi Ruotsiin. Se oli onni, koska sieltä Sara Danius opiskeli itsensä lopulta sinne saakka, missä suurin valokeila häneen lopulta kohdistui. Urhea nainen avasi ikkunat akatemian tunkkaisiin huoneisiin ja tuuletti ulos karsean ahdistelijan, joka oli vaientanut koko köörin vanhoja akateemikkoja katsomaan sormien läpi tyypin sikailua. Miksi eivät he joutuneet vastaamaan kymmenen vuoden vaikenemisestaan, sitä voi kysyä.

Sara Danius: Sidenkatedralen och andra texter
Redaktör Gunilla Sundén
Bildredaktör Tove Falk Olsson
Albert Bonniers Förlag, 2020, 309 s


lauantai 22. huhtikuuta 2023

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta


Ukrainalaisen kirjailijan Jevhenija Kuznjetsovan teos ilmestyi vuonna 2021, vuosi ennen Venäjän hyökkäystä. Tämä on ehkä siinä mielessä oleellista, että vaikka Itä-Ukrainassa ja Krimillä oli ollut sodan olosuhteet jo Krimin miehityksen aikana ja sittemmin, muualla Ukrainassa elettiin rauhassa eikä kai tavallisten ihmisten kesken osattu kuvitella tämän päivän todellisuutta.

Kysykää Mialta on nimittäin "hyvän mielen" kirjallisuutta. Se kertoo monen sukupolven naisista, joita ripotellen saapuu isoäiti Teodoran luo Ukrainan maaseudulle tuulettamaan tunteitaan, olemaan yhdessä, juttelemaan ja riitelemään, kunnostamaan taloa ja terassia, raivaamaan riehaantunutta omenatarhaa, käymään läpi kunkin historiaa ja kätkettyjä salaisuuksia. Niihin kuuluvat menneet parisuhteet, käynnissä olevat irtiotot ja kehkeytymässä olevat romanttiset suhteet. 

Kuvioissa on riehakkaita ja suomalaisen silmissä villejä ratkaisuja, kuten 2-vuotiaasta Ljosa-tytöstä käyty tikun veto siitä, kuka hänet ottaa hoitaakseen. Eräs ex-puoliso nimittäin tipauttaa tytön paikalle ja porhaltaa pois, kuten tytön äitikin on jo kadonnut. Mutta ei hätää, tässä porukassa ottajia on monia. Nuoret aikuiset Mia (vaihtelevasti myös Solomiaksi kutsuttu) ja Lilia, sisarukset ovat parhaita kavereita, heidän serkkunsa Marta on omanarvontuntoinen bisnesnainen, joka on kadonnut Intiaan ja saapuu selityksiä antamatta kaksosraskauden tilassa kesän viettoon. 

Dialogit ovat pippurisia, sisarusten keskinäinen ymmärrys ja perheen boheemius sallii railakkaan jutustelun. Kun talossa ja puutarhassa hiippailee myös monenlaista miespuolista eksää tai remonttimiestä - vaikkakin aina vain taustalla - joita kerätään pöydän ympärille, katettuna on italialaistyyppinen mekastava ja värikäs hallittu kaaos, jonka näkee silmissään elokuvana. 

- Meidän Marta on jäänyt syntyessään vaille hormoneja, Mia sanoi. - Mitä hänellä voi tulla mukaan? Hänhän on Marta.
- Jos Herra on antanut hänen hedelmöityä, niin antaa kyllä hormonitkin, isoäiti sanoi.
- Marta! huikkasi Mia. - Tule tänne, isoäiti sekoaa kreationismiin!
- Älä nyt tuommoisia, isoäiti pyöritti päätään. - Jumalaan pitää uskoa, silloin ihmiset ovat onnellisempia eivätkä ratkea ryyppäämään.

Kysykää Mialta ylistää naisten yhteisön voimaa ja rentoa elämisen taitoa. Joissakin Lähi-idästä tulevissa romaaneissa olen nähnyt samaa. Ehkä se on sitä parasta yhteiskunnassa, jossa naiset kuitenkin on jätetty enemmän tai vähemmän passiiviseksi yhteiskunnan osaksi, vailla todellista vaikutusvaltaa. Naiset löytävät ystävyyden ja solidaarisuuden kenties helpommin kuin meillä. Paikoitellen epäuskottavine käänteineen romaani on aikuisten satu kauniista kesästä ja lämpimistä tunteista mustan mullan ja sen hedelmällisyyden keskellä. Romantiikka puhkeaa siellä täällä kukkimaan, naiset ovat ronskeja mutta tunteellisia.

Ymmärtää hyvin, että venäläiset eivät Ukrainassa edes ennen nykyistä sotaa nauttineet suurta suosiota. Silti ainoan venäläisen naisen kuvaaminen tympeänä luksusprostituoituna on minusta ikävä klisee. Käsitykset venäläisten asenteista vilahtavat yhdessä muisteltavassa keskustelussa, jossa törmätään venäläisten ylläpitämään yleisselitykseen ukrainalaisista fasisteina.

Joka tapauksessa tässäkin romaanissa kuvataan muutosta ajassa, isoäiti, ja naapuri edustavat vanhan ajan naisia, joille kaikki valinnat ovat selkeitä; lapset määrittävät ne. Miehet nyt voivat sitten lähteä mihin lähtevät. Ja lähtevätkin. Sen sijaan 3-kymppiset päähenkilöt miettivät jo omia valintojaan ja sitoutumisiaan suunnitelmallisemmin. Toisaalta loppuratkaisut viittaavat perinteisiin kuvioihin, kuten tämän tapaiseen kirjaan sopiikin, nätisti solmitut suhteet.

Kysykää Mialta oli Euroopan Unionin vuoden 2022 kirjallisuuspalkintoehdokas.

Jevhenija Kuznjetsova: Kysykää Mialta
Спитайте Мієчку, suom. Eero Balk
Aula & Co., 2022, 217 s

keskiviikko 19. huhtikuuta 2023

Elokuvissa: Aftersun - päivämme auringossa


Ylistävät arviot ja tähtisade pohjustivat Charlotte Wellsin elokuvaa. Joten ilmiselvä vaara oli, että odotukset olivat nousseet liian korkealle ja lässähdys tapahtuisi. Kaava ei kuitenkaan toteutunut, elokuvan lumo vei mukanaan omaan erityiseen maailmaansa.

Brittiläisen (skotlantilaisen) isän, Calumin ja tyttären Sophien lomamatka Turkkiin noin 90-luvulla tuo kuviin nostalgiaa ajalta ennen kännyköitä. Sophien vanhemmat ovat eronneet, isä ja tytär asuvat erillään. Yhteisellä lomamatkalla päivitetään puhelinkioskista äidille kuulumisia. Isä ja tytär vuorottelevat kuvatessaan toisiaan videokameralla, tytär selostaa 3-kymppisen isänsä lähestyvää synttäripäivää hotellihuoneessa. Huoneesta siirrytään hengailemaan altaalle muiden brittituristien sekaan. Välillä syödään illallista hotellissa ja muualla. Tyttö tutustuu muihin nuoriin baarin ja pelihallin tienoilla. On sukellusretkiä, mutakylpyä maaseudulla Turkin mahtavien maisemien ja turkoosin veden kimalteessa. Eikä missään näy kännykkään tuijottavia tai selfieihin asettautuneita poseeraajia. Aikaa ennen orjuuttavia pakkotoimintoja.

Öisin kuviin syöksyy mustempia kuvia isän mielen maisemasta. Ne herättävät uteliaisuutta ja uhkaa, niistä ei saa selvää, mutta taianomaisella tavalla ne imevät sisälle kaikkeen siihen ahdistukseen ja pelkoihin mitä mieli syöttää, vaikka keskellä auringon välkkeistä lomaa. Ne muuttavat tunnelmaa, vaikka hotellissa tanssitaan macarenaa ja karaokeillassa tyttö laulaa REMin Losing my religion - isän mielikappaletta. Kohtauksella on elokuvassa valtava lataus, se kertoo myös isän ja tyttären suhteen tilasta, kaikki näyttää äkkiä liikkuvan veitsenterällä.

Hienot näyttelijät (Paul Mescal ja Frankie Corio) ja heidän luonnollisen helpon oloinen tapansa olla yhdessä tekevät elokuvasta vahvatunnelmaisen. Yksitoistavuotias Sophie ilmentää täydellisesti esi-teini-ikäisen tytön ikävaihetta, lapsenomaisuutta ja toisaalta suuren uteliaisuuden leimaamaa valppautta vähän vanhemman nuorison flirttikuvioita altaalla seuratessaan. Isän hahmo on monivivahteinen. Hän on turvallisen ja rakastavan oloinen, toisaalta yö tuo muutakin pimeää lähelle kuin vain tyhjentyneen rannan ja taustalla yöhön sulautuvan meren kuohun. Taitavasti näyttelijä ilmaisee hetkiä, jolloin ilo katoaa ja isä näyttää tytärtään hauraammalta. 

Kuvaus tulvii väläyksiä, jotka ovat kuin taidenäyttelyn videoruudulta, arvoituksellisia, houkuttelevia, äkkiä katoavia. Kadonnut on tuo aika, ja elokuvassa onkin kehyskertomus aikuisesta Sophiesta, joka katsoo videota lomamatkasta. Elokuvassa toimii sama mikä kirjoissakin: kaikkea ei selvitetä, kaikkea et saa katsojana tietää. Sepä herättääkin mielenkiinnon ja saa vaipumaan syvemmälle elokuvan maailmaan. Kiitän tyylikkäästä äänimaailmastakin, hienovireisestä musiikin käytöstä. 

Loistava elokuvahetki tämä oli ja kuinka ihanaa nähdä nimessä suomenkielinen lisäys, Päivämme auringossa. Sopivasti osviittaa suomenkielisille. Tulisipa edes tällaisesta osasuomennoksesta käytäntö.

Aftersun - päivämme auringossa
Ohjaus Charlotte Wells, Britannia, 2022

torstai 13. huhtikuuta 2023

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä


Mietitkö koskaan, äiti, millaisen perinnön jätit minulle? Tuntui varmaan helkkarin nerokkaalta idealta masentuneena, kännisenä, sydän murtuneena jättää meidät kaikki rauhaan sinulta, mutta herranjumala miten väärässä sinä olit!

Periytyvätkö vanhemmilta koulutuksen, ammatin ja yhteiskuntaluokan lisäksi vaikkapa parisuhdemalli? Miksei sekin. Ainakin rajoitetulla otannalla vaikuttaisi, että eronneiden vanhempien lapset eroavat helpommin. Väkivaltaa perheessä kokeneet ajautuvat parisuhteissaan väkivaltaan. Ihminen on pienenä aikamoinen imupaperi eikä häntä ole helppo kasvattaa silloinkaan, kun sitä oikein yritetään. Niin moni asia tarttuu lapseen tarkoittamatta. Tuoreet vanhemmat ovat kokemattomia. Vanhan viisaus ja kokemus auttaisi siinä hommassa, mutta vanhemmuus voi olla ensin kuin kuukävelyä, uutta ja outoa. 

Näitä ajatuksia pyöri päässäni lukiessani Meri Eskolan esikoisromaania Ehdin rakastaa hänta. Siinä kai viitataan äitiin, mutta hän voisi olla myöhemmin isä, sitten monta miestä, rakastettua. Äiti ja pikku Meri on kansikuvassa ja äiti on se, jonka kaipaus ja ikävä jättää koskaan täyttymättömän aukon tyttären elämään. Äiti tekee itsemurhan vuonna 1981 avaamalla kaasulieden hanat ja seuraavaksi räjähtää Tark'ampujankadulla koko talosta viides kerros ja putoaa neljännen kerroksen päälle. Neljännen kerroksen pienen vauvan isä kuolee samalla. Tässä vaiheessa Eskolan äiti on jo tainnoksissa sekä lääkkeistä että häkäkaasuista.

Äiti oli eronnut tytön isästä jo aiemmin, oli onneton ja alkoholisoitunut. Avioliitto oli molemmille toinen ja sekin päättyi eroon, arkkitehti-isän ihastuttua työpaikkansa uuteen tummaan kaunottareen. Meri Eskola on vuonna 1981 7-vuotias ja on asunut vuorotellen kummankin luona. Äidin rooli ja kaikki muukin on naiselta kadoksissa. Pienessä yksiössä ei ole edes kunnolla huonekaluja, naukkaileva äiti lähettää lapsen yksin Johanneksenpuistoon luistelemaan, vaikka tämä ei tunne seudulta ketään. Palatessa äiti voi olla sammuneena kotona eikä kukaan avaa ovea. Yhteinen Italian matka äidin kanssa päättyy katastrofiin. Äidistä tytär ei muista muuta kuin ruskeat kiharat, koska tämä ei ilmeisesti koskaan ole oikein läsnä. Sen sijaan hän on osoittanut tyttärelle sekä eläessään että kuollessaan välinpitämättömyyttä.

Ehdin rakastaa häntä on äidille osoitettua puhetta, syytöstä, huutoa, vetoomuksia, turhautunutta kiukkua. Samalla Eskola käy läpi äitinsä historiaa, jossa on kovia lapsuuskokemuksia sotalapsena, 2-vuotiaana Ruotsiin lähetetty tyttö palaa ummikkona Suomeen. Mummo ei ole ollut kovin hellä äiti kuopukselle. Äiti on kuitenkin kaunis, älykäs, kielitaitoinen. Arkkitehti-isä on varsinainen salonkileijona, seurapiirien ja naisten suosikki, äitinsä hemmottelema sankari. Eskolan kodissa äiti on vastannut kaikesta, ollen samalla myös isän toimistossa sihteerinä, kielenkääntäjänä ja puhtaaksikirjoittajana. Äiti hoivaa kaiken ohella myös edellisen sukupolven vanhuksia, myös miehensä vanhenevaa äitiä.

Ehdin rakastaa häntä lähestyy intiimiydessään päiväkirjaa ja sen lukeminenkin tuntuu välillä siltä, tunnelmat vaihtelevat jyrkästi ja äkkiarvaamatta. Sävy on ensin silkkaa tragediaa, äidin itsemurhan leimaama, mutta muuttuu myöhemmin itseironiseksi, kirjailijan käydessä läpi nipun rakastumisia ja eroja.

Minusta tuli miesten kanssa kuin pieni väräjävähuulinen mangusti, joka takajaloillaan seisten tarkkaili valppaana vaaran merkkejä hiekkadyynin takaa.

Niistä lukeminenkin on yhtä aallokossa keinumista; välillä kovaa myötätuulta, vaihtuvia rakkauksia, menestystä, rakkautta ja läheisyyttä isän kanssa, äidin muiston ihailua, välillä murhetta yksinolosta ja äidin suuntaan sylkäistyjä kirosanoja. Isä on myös kovien syytösten kohteena ja hänestä muodostuukin klassisen - ja yläluokkaisen - naistenmiehen kuva, itsekäs mutta charmantti. Isän ja tyttären suhde kuohuu, mutta Eskola on vakuuttunut isän rakkaudesta. Päin vastoin kuin äidin. 

Tästä voimallisesta intiimistä purkauksesta, omaelämäkerrallisesta romaanista olin lukevinani, että Eskola ymmärsi vanhempiaan, mutta rationaalinen syy-seuraus -analyysi ei päde lähisuhteisiin, kun itse joutuu edellisen sukupolven onnettomien valintojen kantajaksi.

Meri Eskola: Ehdin rakastaa häntä
WSOY, 2023, 204 s

sunnuntai 9. huhtikuuta 2023

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät


Sammaleessa erottuvien suorakaiteenmuotoisten painaumien reunalla on seissyt polvillaan ja alusvaatteisillaan Nina marraskuun kosteudessa ja hätkähtänyt jokaista laukausta, tärissyt ja pelännyt hetkeä, joka tuo pimeyden. Jossakin lähellä on ollut Grigori, polvet syvällä märässä sammaleessa, hengittänyt verensekaista tihkusadetta ja janonnut omaa laukaustaan. Metsä on yhtä aikaa kauhea ja kestämättömän kaunis. Mikä tämä on - helvetti vai taivas?

Sain suosituksen Anna Soudakovan Varjele varjoani- teosta edeltävästä esikoisteoksesta Mitä männyt näkevät. Ystäväni sanoi, että romaanissa mainitaan Ruissalon pitsihuvilat. Odotin, että tässä oltaisiin maahanmuuttajien Suomessa ja Turussa. Ja nuo männyt Ruissalossa tammien keskellä. Totta sekin, mutta se on vain lyhyt tuokio historian synkkää kuormaa kantavassa kertomuksessa.

Nämä männyt kasvavat Sandarmohin joukkoteloituspaikalla Karjalan Karhumäessä. Tämä teos on siis tuoreimman sisarteos, kirjailijan sukuhistoriaan sukeltava kertomus. Ei ole mikään ihme, että tämäkin teos on vaatinut kirjoittamistaan, sen verran ankaria ovat isovanhempien kokemukset Stalinin Neuvostoliitossa. Samoja tilanteita kuvattiin Ikitie -elokuvassa, kun unelmat romahtivat teloitusmonttuihin.

Valtioterrori yksittäisen perheen kokemuksena riisuu ihmisen niin paljaaksi, että tärkein keino sietää historiaansa ja nähdä mitään valoa edessäkään on rakastaa, tukea ja ymmärtää eloon jääneitä, kovia kokeneita. Niin ylitsevuotavasti Soudakova kuvaa Artamonovin perheen lämpöä. Se on kuin pyrkimystä ryömiä sisään Carl Larssonin idylliseen perhekuvaan, juoda teetä, touhuta puutarhassa ja lopulta rakentaa koko identiteetti uudelleen, tehdä kaikki se yhdessä, minkä tragediasta selviäminen vaatii.

Vuonna 1936 Artamonovit, 5-vuotias Juri, hänen äitinsä, isänsä, isosiskonsa ja isovanhempansa asuvat Leningradin Vosstanijakadulla. Perhe on akateemisesti kouluttautunut ja sopuisa. Kesän alussa suunnitellaan datshalle muuttoa, jotta sieltä saadaan korjattua kesän sato täydentämään ruokavarastoa. Jo tässä vaiheessa osasta lähisukua ei tiedetä mitään. He ovat kadonneet. Ja niin koputetaan tämänkin kodin ovelle ja mustapukuiset miehet vievät Jurin vanhemmat. He katoavat jälkeä, viestiä jättämättä. Lapset jäävät isovanhempiensa kanssa ja päätyvät myöhemmin Uzbekistaniin. Kaikki yritykset selvittää kadonneiden kohtalo kilpistyvät lyhytsanaisten viranomaisten tylytykseen. Näin toimi Neuvostoliiton diktatuuri ja näin se toimii Venäjällä nyt. Ei ole syytä täällä ihmetellä kansan passiivisuutta, kun muu merkitsee kuolemaa, elinkautista vankilaa.

Massiivisen puuoven yllä on tummunut numero 47. Maria koputtaa. Toisen kerran. Kolmannen, yhä kovemmin.
- Kuka? kuuluu oven takaa terävä naisääni. Maria työntää päänsä lähemmäs ovea.
- Päivää! Olemme Artamonovit, Maria ja Juri. Georgin ja Ninan lapset. Olemme asuneet tässä asunnossa ennen sotaa.
Hiljaisuus.

Naapurit olivat ilmiantaneet perheen ja saaneet palkinnoksi asunnon. Ilmiantoon ei tarvittu näkyviä syitä. Tämäkin perhe oli sopeutunut Neuvostoliiton oloihin ja näkivät sen ainoana tapana jatkaa elämää kotiseudullaan. Virallisesti vahvistettua syyllisyyttä on lasten kuitenkin vaikea arvioida tai kiistää. Leimat ovat vahvoja eikä ääneen epäilystä seuraa mitään hyvää. Älä ikinä usko, että isä ja äiti ovat syyllisiä. Älä koskaan näytä, ettet usko. Sulaudu joukkoon. Marian ääni soi korvissa vielä kymmenen vuotta siskon kuoleman jälkeen.

Muutoksia Neuvostoliitossa toi vasta Hrushtshevin aika, suojasääksi nimetty liennytyksen aika. Uusi sileäpää uskalsi arvostella edeltäjiensä tekoja ja julkistaa tutkintakomission työn tuloksen, jonka mukaan tekaistuilla todisteilla, valesyytöksillä, tutkintavirheillä oli päädytty teloittamaan monia ahkeria ja rehellisiä neuvostokansalaisia. Artamonovit Nina ja Georgi rehabilitoitiin eli teloituksiin johtaneet syytökset todettiin aiheettomiksi. Lapset tekevät matkan Karhumaalle ja löytävät vanhempiensa haudan ja dokumentitkin tapahtuneesta.

Mitä männyt näkevät on osa venäläisen maastamuuton kertomusta. Samoihin aikoihin kun Venäjältä muutti paljon juutalaisia Israeliin, inkerinsuomalaiset saivat kansalaisuuden paluumuuttajina. Tässä perheessä oli niitäkin juuria. Perheen nuorimmat aikuiset muuttivat Turkuun ja vanhemmat seurasivat perässä. Kirjan alussa 5-vuotias Juri kokee eniten vaikeuksia. Hän on samassa asemassa kuin monet korkeakouluttautuneet, oman alansa asiantuntijat, joiden ura maahanmuuton jälkeen nollautuu.

Monia muitakin muutoksia tapahtuu: ortodoksinen kirkko tuo lohtua entisille ateistisen valtion neuvostokansalaisille. Ei ole myöskään helppoa tavata vanhaa ystävää, joka haluaa edelleen nähdä historian tapahtumat ymmärrettävinä. Tavat sopeutua uuteen erottavat, varsinkin kun sinnittelemään jäävät ovat jatkuvasti epävarmuuden ympäröimiä. Kokemukset ovat niin kovia, etteivät uuden elämän aloittaneet enää halua vääristää historiaa, heillä ei ole siihen mitään syytä.

Pelko on kuitenkin imeytynyt syvälle perheen vanhimpien verenkiertoon. Epilogissa Soudakova lukee äidilleen syksyllä 2018 Iltasanomien uutista, jossa Venäjä sanoo kaivavansa joukkohaudoista Suomen teloittamia. Ne osoittaisivat että kirjoitukset Stalinin vainoista olivat valetta. Onko vuodesta 1936 oven koputuksesta alkanut pelko siirtynyt sanattomana kauhuna sukupolvelta toiselle? Taasko se alkaa? Miksi?

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät
Atena Kustannus, 2020, 244 s

lauantai 1. huhtikuuta 2023

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär


Onnistuneesti valitut historialliset henkilöt tekevät Neiti Steinin keittäjättärestä mielenkiintoisen lukuelämyksen. Sitä täydentää Leena Parkkisen tarkka psykologinen silmä ja huolellisesta taustatyöstä kertova ajan ja tapahtumapaikkojen kuvaus.

Sata vuotta sitten Pariisin boheemin kulttuurikerman piirissä eläneet kirjailija Gertrude Stein ja hänen rakastettunsa, puhtaaksikirjoittajansa, stilisoijansa ja talouden hoitajansa Alice B. Toklas pitivät salonkiaan osoitteessa Rue de Fleurus 27 kolme vuosikymmentä. Siellä syötiin pitkiä illallisia ja käytiin jaloja juomia siemaillen Steinin johdolla yöllisiä keskusteluja vieraiden kanssa. Vieraina nähtiin mm Picasso kulloisenkin muusansa keralla, Henri Matisse vaimoineen, myöhemmin nuori Ernest Hemingway. Ranskalaisen keittiön fine diningista vaativine kokonaisuuksineen vastasi suomalainen Margit Melvas - jolle myös löytyy vastineensa historiasta. Pariisin osiossa luvut alkavat sitaateilla Gertrude Steinin runoista ja teksteistä tai Alice B. Toklasin päiväkirjasta. 

Sen sijaan koko toinen juonen haara eli Margitin tausta, kartanon piirissä kehkeytyvä draama Paraisten maaseudulla on fiktiota. Se tuo sopivan kontrastin Pariisin mondeenille elämälle. Toki Gröndahlin kartano on Suomessa varakkaan suvun koti, ei sitä köyhyys koettele. Sen sijaan päähenkilöt, alussa vastikään teini-iän taakse jättäneet Eriksonin sisarukset Margit ja Astrid ovat köyhän ja väkivaltaisen kodin tyttäriä, jotka lähetetään kotoaan ansaitsemaan leipänsä - ja rahoittamaan vanhempiensa juopottelun - piikoina kartanossa. Kartanossa jöötä pitää vielä vanha isäntä, jonka varjossa nuoripari, Oscar ja Karin odottaa vuoroaan eikä kalsea avioliitto tunnelmaa paranna.

Espanjan tauti jylläsi ensimmäisen maailmansodan jälkeen niin Suomessa kuin Ranskassa. Romaanissa kuvataan aikaa vuodesta 1919 toisen maailmansodan kynnykselle vuoteen 1937. Kertojana Pariisissa Alice B. Toklas käy läpi elämäänsä ennen Gertrudia San Franciscossa ja sittemmin yhteistä taivalta Ranskassa, jossa juutalaisen naisparin rakkaus saattoi kukoistaa vapaammin, ennen kuin natsismin nousu alkoi varjostaa arvostettujen kulttuuripersoonienkin elämää.

Suomessa tapahtumia kertoo Gröndahlin kartanon puutarhuri Ulriikka, joka kertaa parikymmentä vuotta vanhoja tapahtumia kirjeissään Tohtori Martinlaaksolle. Kirjeenvaihdon toinen osapuoli jää pitkäksi aikaa hämärään kasvattaen hiljalleen vaikutelmaa, että kartanossa tulee tapahtumaan kauheita ja siinä on siskoksilla oma osansa. Seilin saari osoitteessa antaa viitteitä tulevasta.

Mutta minulta odotettiin paistia ja hernesosetta, ei liikaa mielipiteitä.

Vaikka romaanin nimi korostaa suomalaisen Margitin osuutta, varsinainen päähenkilö on Alice. Hänen persoonastaan kasvaa jännittävä, ristiriitainenkin kuva, epävarma mutta myös päättäväinen. Molemmat naiset näyttävät toisilleen omistautuneilta, mutta Alice antaa itsensä neroksi nimittämän Gertruden käyttää itseään hyväksi kaikessa, taloudessa, ruoanlaitossa, puhtaaksikirjoituksessa, Gertruden unohtaessa säännöllisesti esimerkiksi Alicen syntymäpäiväksi varatun illallisen.

Hyväksikäytöllä on pitkä perinne jo lapsuuden kodissa, jossa Alicen mielipiteitä ei kysytty, sen sijaan oletetaan hänen hoitavan kaiken käytännöllisen äidittömässä kodissa, isänsä ja veljensä puolesta. Alice on niin taiteellinen, eikö ole sääli. Taiteellinen on eri asia kuin olla taiteilija. Alice on niin lahjakas, mutta katsokaa mitä hän tekee. Hän siivoaa isänsä ja veljensä jälkiä ja valmistaa heille pirozkaa ja muhennosta.

Parisuhteessa Alice näyttää uhrilta ja hyväksyy sen osan itselleen. Itsekkään Gertruden - joka ei myönnä olevansa mies tai nainen, vaan Gertrude - ja Alicen roolit leimaavat heidän intohimoista sukupuolielämäänsäkin. Heidän nälkäinen seksinsä eritteineen kaikkineen ja lehmärunoineen (lehmä orgasmin ilmauksena) on elävästi ja hauskasti kuvattu. Eksentrinen pariskunta imee toisistaan voimaa olla mitä ovat. Alice viiksikarvoineen - joita Gertrude kielsi poistamasta - ja Gertrude koko komeudessaan, eivät horju rakkaudessaan. Mustasukkaisuutta vanhoista rakastetuista esiintyy, eikä Alice pidä Hemingwaysta, joka herätti hänestä Gertrudessa liiallista innostusta.

Monen toteamasta lahjakkuudesta huolimatta, Alice tyytyy rooliinsa "nerokkuuden mahdollistajana" ja on siinä erityisen mielenkiintoinen, voisi sanoa luontainen sivuhenkilö. Varsinkin koska tuo nero itse ei tämän romaanin valossa näytä niin kovin ihmeelliseltä, ehkä hänellä on sitä ns karismaa, tuota salaperäistä ja vaikeasti määriteltävää ihmisen ainesosaa! Siteeratut tekstipätkät häneltä ovat latteita ja tässä ajassa syntyy kuva keisarista ilman vaatteita. Hitleristä ei olla Pariisissa huolissaan.

"Ranskalaiset eivät ole kiinnostuneita saamaan omaa Hitleriä. Heillä ei ole ikinä ollut vahvaa hallitsijaa ja he eivät sitä haluakaan. Eivät he tiedä mitä tekisivät johtajalla." "Toivon että olette oikeassa, miss." "Gertrude on aina oikeassa. Mikään muu ei tulisi kyseeseen."

Oleellinen elementti pariisilaisessa salongissa on ruoanlaitto, sen hienouksiin perehdytään keittiön puolella antaumuksellisesti, kuten ranskalaisen keittiön salaisuuksiin tuleekin tutustua; hitaita ruokia tehdään suomalaisen kokin ja Alicen yhteisesti suunnittelemilla aterioilla. Ankanpaistin rapeus ja kalkkunan täytteet tuovat melkein mieleen lapsuuden hetket Viisikkoja lukiessa, nälkä yllätti. Aina siellä availtiin eväskoreja suklaakakkuineen. 

Gröndahlin kartanon puolella vastaava oman työnsä taitaja on talon puutarhuri Ulriikka, joka jokaisen luvun alussa kertaa kulloisenkin vuodenajan vaatimia puutarhahommia. Ne tuovat samaa kodikkuutta ja valoa kartanokuvauksiin kuin ranskalainen keittiö Pariisissa. Tuon epookin Leena Parkkinen herättää eloon todella taitavasti, dialogit säkenöivät, huumoriakin löytyy. Kuten silloin kun Harriet näki junan ikkunasta ohi lentävän kirsikanpunaisen korsetin. 

Suomessa intohimodraama on osittain sukua pariisilaiselle tarinalle, mutta yhdistävä tekijä löytyy Margitista, joka parikymmentä vuotta kartanon tapahtumien jälkeen ahkeroi Steinin ja Toklasin keittiössä, salaperäisenä ja hiljaisena, mutta taitavana kokkina. Alicen ja Margitin välille alkaa myös kehittyä orastavaa ystävyyttä, yli emäntä/palvelija -suhteen. Margitin menneisyys herättää Alicessa sitä enemmän kiinnostusta, mitä vähemmän Margit siitä paljastaa.

Eräs kielellinen lapsus on pakko ottaa esille. Suomen kielessä ja ei ollut, ja emme olleet kuulostaa kankealta, koska sanomme eikä ollut, emmekä olleet. Tähän outoon harakanvarpaaseen törmäsin alusta loppuun. Ja olihan siellä yksi siihen asti kun hän olisi elossa...

Hyvin pienet kauneusvirheet kesti kyllä, hieno romaani! Maailman humu taustaäänineen, San Franciscon maanjäristys, uuden sodan uhka - kaikki taustailmiöt on huomioitu luontevasti. Ja kyllähän Alice B.Toklas Cook Book on ehdottomasti otettava tarkempaan syyniin ensi kesänä, siellä se nököttää mökin kirjahyllyssä. Ostin sen kerran siskolle synttärilahjaksi eikä siitä ole kyllä kokattu mitään. Olisi ehkä aika. Tosin se on päätynyt väärään paikkaan, tuoreena on siellä saatavana vain ahvenia ja haukia. 

Leena Parkkinen: Neiti Steinin keittäjätär
Otava, 2022, 464 s