perjantai 29. toukokuuta 2020

JP Koskinen: Tulisiipi



Hyvällä elokuvalla saattaa olla vaikutusta siihen, että tarttuu kirjaan. En tiedä, onko kirjailija JP Koskinen saanut idean Tulisiipeen Ikitie-elokuvasta. Samaa historiallista tilannetta kuvataan molemmissa: amerikansuomalaisten kommunistien tai sympatisoijien tai työläisten matkaa uuteen paratiisiin, Neuvostoliittoon, jossa työläisillä olisi vapaus ja valta omaan elämään, riittävästi työtä ja ruokaa kaikille. Me tämän ajan jälkiviisaat suomalaiset tiedämme jo tarinan niin hyvin, että pahaa tekee se sinisilmäisyys, mutta tragediaksi kääntynyt utopia on dramaattinen aihe. Molemmat, sekä elokuva että tämä romaani onnistuvat tyylikkäästi (en ole lukenut Antti Tuurin romaania Ikitie).

Ikitiessä päähenkilö on ulkopuolinen, lapualaisten itärajan taakse muiluttama mies, mutta Tulisiivessä ollaan vapaaehtoisten lähtijöiden mukana Yhdysvaltojen Minnesotan osavaltiossa, Duluthin Suolajärvellä. Kaarle Kuuran, amerikannimeltään Charles Frostin perhekuntaan kuuluu Amerikassa jo kolme sukupolvea. Atlantin yli ensimmäisenä onnistuneen yksinlennon tehnyt Charles Lindbergh antaa vauhtia Kaarlen lentäjähaaveisiin, kun poika pääsee isänsä kanssa kohtaamaan kuuluisuuden. Sankarin signeeraama kortti seuraa pojan matkassa, vaatteisiin piilotettuna halki vuosikymmenten. Isä on automekaanikko ja sieltä lähtee pojankin tarkka tieto moottoreista ja nopeat diagnoosit, mitä minkin äänen perusteella voi päätellä moottorin kunnosta. Pakokaasu haisi pahalta, kone ei pelannut hyvin. Sytytystä olisi pitänyt säätää, mutta en viitsinyt sanoa siitä mitään. 

Amerikan lama 1930-luvun alussa saa perheen tekemän päätöksen muutosta Petroskoihin. KTA:n (Neuvosto-Karjalan tekninen apu) toimistot värväävät uusia muuttajia lupauksilla paremmasta elämästä. Laivoilla ja junalla Kaarle alias Charles alias Gennadi vanhempineen ja pikkusiskoineen päätyy Petroskoihin, jossa mikään ei vastaa unelmia, köyhyys ja puute, päsmäröinti ja kyttäämisen meininki sen sijaan leimaavat elämää. Paikalle ovat omaa tahtiaan ehtineet myös entiset naapurit sahuri Albert ja tytär Linda. Amerikansuomalaisten puheeseen on jo luikahtanut fingliskaa. Stupid tai kreisi boi - niillä nimillä Linda kutsuu Kaarlea, lentämisen haaveeseen jumittunutta poikaa, jolle on jo rustannut runonkin. Tyttö on muutenkin terävä havainnoimaan ympäristössä piilotettua väkivaltaa, sammaleen alle kätkettyjä kadonneita, ja antaa Kaarlelle elossa pysymiselle tärkeitä ohjeita. Univormuille ja sänkitukille ei pidä pullikoida, jos ei halua kadota vaan pärjätä siinä ympäristössä.

Kotiin palaavat sosialismin rakentajat eivät olleet työläisten asialle mitään hyvää mainosta, sen tajusi tyhmempikin, mutta siihen alkaa kovia kokeva perhe väistämättä tuntea vetoa, kun tuttuja alkaa kadota selittämättömästi. Mikään ei ole Stalinin Neuvostoliitossa varmaa tai ennakoitavissa. Ikitiessä elokuvan tunnelma ei vajoa pohjamutiin, koska päähenkilön elämänhalu ei sammu, toivo elää sitkeänä. Samaa toiveikkuutta Tulisiivessä ylläpitää pojan näkökulma, nuoruus ja hillitön into päästä lentämään.  Unet vievät taivaalle, ja jos unelmista pitää niin jääräpäisesti kiinni kuin Kaarle/Genna ei voi kuin päätyä lentäjäksi. Sen tiesi jo Charles Lindberghkin. Silmistä näkee, niissä on sellainen kipinä, pesal spaak.

Olisin tahtonut päästä lentämään, irti maasta, kauas kaikista sänkitukista, itkevistä äideistä ja epävarmoista isistä, jumalan nipistysten ulottumattomiin, jonnekin, missä kenenkään käsi ei voisi tarttua ohjaustankoon ja pysäyttää minua.

JP Koskinen kirjoittaa koskettavasti ja elävästi nuoren pojan kasvutarinaa, vuosien vaihtuessa painajaisessa ja lentämisen haaveissa. Pojan nuoruuskuvauksista, siitä kuinka hän tarkkailee vanhempiaan, isäänsä ja isän työtä, perheystäviä ja kovailmeisiä Stalinin miehiä tuli mieleen Olli Jalosen Miehiä ja ihmisiä. Sama tarkkuus ja konkretia, joka piirtää todentuntuisen kuvan niin amerikansuomalaisten Suolajärvestä kuin jäätyneitä mustikoita kaivavista vangeista Siperian talvisessa yössä. Stalinin Neuvostoliitto koettelee ja opettaa menetelmänsä; sankari on seuraavassa hetkessä vanki. Piiritetty Leningrad näkyy ilmasta käsin. Vuosien vieriessä ollaan jo kosmonauttien koulutuskeskuksessa ja tavataan eräskin Juri Gagarin. Romantiikkaakin on sopivasti saatu kolkkojen käänteiden joukkoon, kuten uskottavaa on, nuorista ihmisistä on kyse. Lentämistä ei voi unohtaa, eikä rakkautta. Ja kyllä tässä sitten lennetäänkin. Nekin kohtaukset on kirjoitettu niin taidokkaasti, että tunnelmaan uppoaa melkein niin että hirvittää. Tarinassa riittää käänteitä, mutta jännite pysyy taitavasti kertojalla käsissä. Olisiko se tuo kirjailijan dekkariosaaminen joka antaa romaanillekin hyvän rytmin?

Vaikka historiallinen taustatilanne on sama, tarina ja näkökulma on kuitenkin ihan toinen kuin Ikitien; vetävän ja jännittävän elokuvan ainekset Tulisiivessäkin on ilman muuta.

Kreisi boi sai siivet selkään, tyhmä luulee, niin pelkään,
lentävänsä kanteen taivaan, hulluus syynä lentovaivaan.
Tuskin näkee mitään muuta, tuijottelee aina kuuta.
Katolle jo salaa hiipi, meidän oma tulisiipi.

JP Koskinen: Tulisiipi
Like, 2019,  352 s

maanantai 25. toukokuuta 2020

Michel Houellebecq: Serotoniini



Kansi kuin räjähtänyt koronavirus. Ja sisältökin aika myrkyllistä. Olen lukenut Michel Houellebecqin Alkeishiukkaset joskus ennen blogiaikaa, siitä jäi mieleen vatsahappoinen tunnelma, mutta ei muuta. Seksi ja naiset, viharakkaussuhde, tai viha sitä riippuvuutta kohtaan minkä naiset aiheuttavat. Vaikuttaa että se vihastuttaa myös siksi, koska naiset eivät Houellebecqin maailmassa näytä olevan yhtä riippuvaisia miehestä. Joka tapauksessa seksi ja sen tuoma nautinto on edelleen kaikki kaikessa ja jos sen saaminen eri syistä uhkaa loppua, elämä ei ole enää elämisen arvoista. Masennuslääke Captorix heikentää libidoa ja tuo impotenssin.

Serotoniinin päähenkilö on Florent-Claude Labrouste, nelikymppinen, hyvin toimeentuleva agronomi, joka työskentelee Ranskan maatalousministeriössä ja vaikuttaa kärsivän serotoniinin vajauksesta. Hänen viimeisin parisuhteensa japanilaiseen Yuzuun vetelee viimeisiään. Nuori japanitar on hyvä ottamaan suihin ja muitakin lahjakkuuksia sillä alueella on, mutta hän on myös harjoittanut Florentin tietämättä seksiä ryhmätapaamisissa. Asia joka miehelle avautuu tietokoneeseen kätkettyjen kuvien kautta, kuten sekin että ryhmässä käytetään myös koiria. (Tässä yhteydessä mainitaan myös tämän asian ranskalainen papitar Catherine Millet, jonka puisevat romaanit pakkomielteisestä seksistä jätin kesken harvinaisen ikävystyttävinä.) Mies kostaa Yuzulle katoamalla lopullisesti toisen elämästä; se on pahinta mitä hän voi keksiä eikä sekään taida viileää japanitarta paljon hetkauttaa.

Alkunäytöksen jälkeen Florent teke matkaa muistoihinsa, aiempiin, oikeisiin rakkauksiinsa, toteaa  tehneensä vääriä valintoja, kun on koskaan Camillen tai Katen päästänyt pois elämästään. Florent katsoo taakseen ja ympärilleen nihilistisiä havaintoja tehden kuin paraskin mielensäpahoittaja. Kerronta etenee tyylikkäillä sanavalinnoilla ja aluksi pistävän musta väriskaala ja aukoton negatiivisuus tuntuu hauskalta. Kuten silloin kun hän tekee selkoa varakkaan väen asumisratkaisuista, tämä tiedoksi työväenluokkaisille lukijoilleni. Tai tavatessaan entisen rakastettunsa, nykyisen alkoholistin Clairen. Kohtaamisessa, sen kuvaamisessa on vielä ytyä, ehkä siksi että tämä on romaanissa harvinainen elävän naisen kanssa tässä ja nyt tapahtuva kohtaaminen, sen sijaan että mies enimmäkseen piehtaroi muistoissa. Seksistisille pillujutuille ei jaksa suuttua, ne kun vaikuttavat niin provosoivilta, että tulee lähinnä mieleen Koivisto ja "ei pidä provosoitua, kun provosoidaan". Kuin ne olisi varta vasten härnäämistarkoituksessa kirjoitettu.

"Kaupan alan korkeakouluopinnot" hämäsi mielestäni oppimisen käsitettä. Ilahduin muutamista tämän tapaisista Florentin agronomin koulutusvalintaan liittyvistä mielipiteistä. Noin minäkin luulen ajatelleeni pohjimmiltaan omasta valinnastani, kun se ei oikeastaan innostanut, eikä tuntunut tärkeältä. Hollanti ei ole maa, vaan enintään liikeyritys. Se ei siis voi olla muukalaisvihamielinen. Agronomi-päähenkilö pohdiskelee useaan otteeseen naissuhteidensa ohella myös maataloutta, ranskalaista maito- ja juustoalaa, geenimuunneltuja kasveja - työhistoriassa myös kriisiviestinnän tehtäviä Monsanton jättiyrityksessä - nautaeläimiä, lattiakanaloiden helvettiä ja nauttii ranskalaista alkoholia, Grand Marnier-likööriä (suosittelen muuten kesäjälkiruoaksi Romanovin mansikoita, siihen tulee tuota likööriä), calvadosta, punaviiniä.

Florentista piirtyy kuva ironisena ja pilkallisena entisenä naistenmiehenä, nykyisenä teuvona, joka haikailee entisiä aikoja sekä omassa elämässään että yhteiskuntaelämässä, ranskalaisuuden, eurooppalaisuuden, maailman parempaa menneisyyttä. Pornoteollisuudenkin on netin amatööriporno YouPorn tuhonnut nopeammin kuin YouTube musiikkiteollisuuden. Viimeinen toiminnan vaihe nähdään nuoruudenystävän, aristokraatin ja nykyisen maatilanpitäjän Aymericin noustessa maataloustuottajien keulakuvaksi, keltatakkien tyyppisessä mielenosoituksessa. Hänenkin käyttövoimanaan on kuitenkin vaimon lähteminen hollantilaisen hinttipianistin kanssa, kuten Florent ystäväänsä tukien kuvailee.

En tiedä, miten tähän kirjailijaan ja yhteiskuntafilosofiin pitäisi suhtautua, mutta Serotoniini kävi loppua kohden yhä rasittavammaksi ja yhdentekevämmäksi, sen monista terävistä väläyksistä ja mustan huumorin pilkahduksista huolimatta. Itsensä ja yleisesti miesten elämiskyvyttömyyden säälimiseen vaipuva päähenkilö ei oikein jaksanut loppuun asti kiinnostaa, vaikka häneltä tuli mielipiteitä kuin netin kommenttipalstoilta ja aika laajalla skaalalla. Omassa sisimmässään heräävän toivon pilkahduksenkin hän tukahduttaa armottomalla itsensä analysoinnilla.

Luovuin ajatuksesta heti kun tajusin, että vaalin sisimmässäni sanomatonta toivoa pitää yhteyttä Audreyhin, ei luoja, miten vaikeaa toivon nujertaminen voi olla, miten sinnikäs ja ovela toivo onkaan, ovatko kaikki miehet tällaisia?

Michel Houellebecq: Serotoniini
Sérotonine, 2019, suomentanut Lotta Toivanen
WSOY 2020, e-kirja

keskiviikko 20. toukokuuta 2020

Hallie Rubenhold: Viisi. Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit


Voimme vaientaa Viiltäjän ja kaiken mitä hän edustaa ainoastaan herättämällä nämä naiset henkiin. Jos sallimme heidän puhua, yritämme ymmärtää heidän kokemansa ja nähdä heidän ihmisyytensä, me voimme palauttaa heille heidän ansaitsemansa kunnioituksen ja myötätunnon.

Luin suomalaisen Musta-Maijan ja Kirppu-Kaisan lontoolaisen sisarteoksen. Molemmat kirjailijat ovat historioitsijoita ja aihe on sama: köyhien naisten historiaa 1800-luvun Turussa vs Lontoossa. Myös motiivi on sama: tuoda jälkikäteen oikeutta ja ihmisarvoa omana elinaikanaan hyljeksityille, kovia kokeneille naisille ja vielä kauan sen jälkeen vaietuille ihmiskohtaloille. Brittiläisen Hallie Rubenholdin Viisi ottaa tutkimuskohteekseen mielipuolisen tappajan viisi uhria ja näiden, noin nelikymppisten Polly Nicholsin, Annie Chapmanin, Elizabeth Striden, Catherine Eddowesin ja vasta 25-vuotiaana murhatun Mary Jane Kellyn elämänpolut. Viiltäjä-Jackista on kirjoitettu hyllymetrettäin kirjoja.  Wikipedia: Termiä "ripperology" käytetään englannissa kuvaamaan Viiltäjä-tapausten tutkimusta. Viiltäjä-Jackin henkilöllisyydestä oli yli sata teoriaa, ja murhat ovat innoittaneet monia fiktiivisiä teoksia. Uhrien elämät ovat jääneet tuon sankarin aiheuttamien kuolemien varjoon.

Vaikka nämä kaksi teosta kertovat samankaltaisissa olosuhteissa eläneistä naisista suunnilleen samoihin aikoihin, Viisi on tunnelmaltaan synkempi. Tiedossa on alusta alkaen naisten elämän väkivaltainen loppu. Toiseksi vaikutelmaa tehostaa yhteiskuntien erilaisuus. Britanniassa luokkayhteiskunta oli jo voimissaan, lukiessa nousevat mieleen Charles Dickensin kuvaukset hiili- ja terästeollisuuden pölyn ja savun peittämistä kaupungeista, köyhien työläisten, orpojen ja alistettujen elämästä. Suomessa kaupungit olivat vielä pieniä, köyhät vaikuttavat eläneen yhteisöllisempää elämää ja olisiko lainsäädäntö ja virkamiehistö sen toteuttajana sittenkin toiminut hieman paremmin vähäosaisten näkökulmasta? Vaikka kyllä Britanniassakin oli havaittavissa se hämmästyttävä asia, että kaikkein vanhimmista irtolaisnaisista huolehti "tarmokas, toimeentuleva kerjäläinen", joka "koki tehtäväkseen antaa niille, jotka ovat heidän joukossaan häntä huonommassa asemassa".

Naisen asema oli joka tapauksessa kaikkialla miehelle alisteinen eikä viktoriaaninen kaksinaismoralistinen aika sitä parantanut. Päin vastoin. Jopa viiden naisen murhan voidaan ajan lehdistä lukea rivien välistä saaneen jonkin näköistä ymmärtämystä: sen ovat prostituoidut ansainneet omalla huonolla elämäntavallaan. Kuolemansyyn tutkinta muuttui helposti uhrin oman moraalin tutkinnaksi. Lainsäädäntö täydennettynä ajan lehdistön moralisoinnilla - kaikki kertoo historian saatossa sitkeänä elävästä naisvihasta, joka on ravinnut murhaajamyyttiä. Uhreista kaksi hankki elantonsa myös prostituutiosta.

Näiden naisten elämänkaari kulki vääjäämättä alaspäin. Moni heistä oli alkuun saanut jopa koulutusta, kuten Polly, Annie ja Kate. Polly oppi sekä lukemaan että kirjoittamaan, mikä ei työväestön lapsille, varsinkaan tytöille ollut tavallista. Myös köyhän perheen lahjakkain lapsi, Annie sai alkuun koulutusta algebraa myöten, ennen perheen vaikeuksien kasautumista, joka alkoi pilkkukuumeesta ja tulirokosta. Katen alamäki alkoi äidin kuolemasta keuhkotautiin.

Naisen tehtävä oli joka tapauksessa avioitua ja saada lapsia. Lapsia tulikin useimmille enemmän kuin mihin pienissä, usein vain yhden huoneen kodeissa oli tilaa. Kun sitten olosuhteet kärjistyivät, ja nainen jätti väkivaltaisen miehen, nainen oli epäonnistunut. Lainsäädäntö lähti siitä että naisen oli löydettävä mies eli huoltaja. Muutoin viimeinen osoite oli köyhäintalo ja elinkeino muille köyhille kaupustelu, katujen kiertely, prostituutio. Harrastuksena ja unohduksen antajana juopottelu. Suurkaupungin arkinen elämä näyttikin silloin köyhimpien kohdalla tältä: Joka aamu Lontoossa nousee seitsemänkymmentä tuhatta ihmistä vailla pienintäkään aavistusta siitä, mihin he illalla päänsä kallistavat.

Köyhät naiset niputettiin myös yleisesti kaikki prostituoiduiksi vain kodittomuuden tai juopottelun perusteella, siitä huolimatta että monet heistä katsoivat elävänsä vakituisessa parisuhteessa. Eräs Lontoon poliisipäällikkö olikin antanut erikseen määräyksen, että ei tule otaksua että nainen on yleinen prostituoitu, ellei asiassa ole todistajia ja muita todisteita. Suhde seksitauteihin, noina aikoina pahimpana kuppa, muistutti Kirppu-Kaisan vastaavaa: uskottiin että vain langenneiden naisten kontrollointi auttaisi ongelman ratkaisemisessa, miespuolista tartuttajaa ei lainsäädäntö rajoittanut.

Yksi naisista, Elizabeth, oli kotoisin Ruotsista Göteborgin läheltä, ja senkin maan ajan oloja teos ehtii valaista. Göteborgissa syntyi panimoteollisuuden ympärille brittiläisen väestön tihentymä ja kaupunki sai liikanimen Pikku-Lontoo. Liikenne kulki molempiin suuntiin ja Elizabeth päätyi Lontoon kujille, mukanaan jo Ruotsista nuorena saatu hoitamaton kuppatartunta. Uudessa kotimaassaan Elisabeth häivytti alkuperäisen identiteettinsä. Sattuma saneli hänenkin kohtaloaan Lontoossa, lupaavasta alusta huolimatta tie vei alaspäin.

Vähänkään helpommissa olosuhteissa nämä naiset olisivat voineet saada itselleen mukavamman elämän sen sijaan että tulivat mielipuolen tappamiksi pimeän kujan nurkalla. Jokaisella oli ystäviä, lapsia, rakastettuja, he osasivat hoitaa asioitaan niin kauan kuin heillä oli siihen edes jotain mahdollisuuksia. He olivat persoonia, erilaisia naisia, ihmisiä, jotka kokivat kovia. Kate vaikuttaa boheemilta mutta itsenäiseltä naiselta. Hän oli selvästi aikansa hippi, tatuoitu maankiertäjä kuten rakastettunsa, laulujen kirjoittaja ja yleisön viihdyttäjä. Lontoon Whitechapelin kadut ja kujat olivat hänelle yhtä tuttuja kun pullon pohja. Siellä hän kohtasi loppunsa nukkuessaan kiviseinään nojaten. Mary Jane Kelly onnistui pääsemään takaisin ihmiskaupan keskeltä tultuaan houkutelluksi Pariisiin, useimmat eivät onnistuneet. Vuonna 1984 Ranskaan ja Pohjois-Belgiaan vietiin 250 huijattua brittinaista.

Hallie Rubenhold piirtää kirjassaan huolellisen ja elävän ajankuvan, Wolverhamptonin entiseen kartanoon perustetusta tinatehtaasta Lontoon jätevesien kastamille kujille. Kun nämä naiset lopulta painoivat päänsä köyhäintalon likaiseen sänkyyn, ei heitä voi yrittämisen puutteesta syyttää.  Heidän elämänsä olivat surua ja vastoinkäymisiä täynnä. Enemmän heidän kohtalonsa silti suututtaa, niin mieletöntä epäoikeudenmukaisuutta, kaltoinkohtelua ja kaksinaismoraalia heihin kohdistui, kun he olivat vielä elämälle uteliaita nuoria naisia.

P.s. 24.5. Jäin miettimään kirjan nimen suomennosta. Se ei ole mielestäni aivan onnistunut. Kirja  valottaa näiden naisten elämää ja todistaa, että siinä oli paljon muuta kuin se rooli, jonka historia heille Viiltäjä-Jackin uhreina antoi. Suomennoksen nimi korostaa edelleen samaa vanhaa viiltäjän kautta saatua kuuluisuutta. Alkuperäinen nimi toimii paremmin. Silti sekin olisi minusta parempi, jos tuon yhdentekevän The Five asemesta olisi vaikka näin: The Streets of London 1888. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper.

Sain kirjan Atena-kustannukselta arvostelukappaleena. Kiitos kirjasta!

Hallie Rubenhold: Viisi. Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit
The Five. The Untold Lives of the Women Killed by Jack the Ripper. 2019, suomentanut Mari Janatuinen
Atena, 2020, 390 s


torstai 14. toukokuuta 2020

Harriet Tyce: Veriappelsiini



Täysin erityyppisestä kirjasta, Polta nämä kirjeet, siirryin seuraavaan, Harriet Tycen Veriappelsiiniin ja löysin yllättävästi melkoisen yhteisen nimittäjän: läheisen harjoittaman henkisen väkivallan, jopa aika samankaltaiset manipuloinnin ja alistamisen menetelmät.

Veriappelsiini on psykologinen trilleri nykyajan Lontoosta. Päähenkilönä, minäkertojana on vieläpä asianajaja, Alison, joka asuu miehensä Carlin ja 6-vuotiaan tyttärensä Matildan kanssa omassa talossa Lontoon lähituntumassa. Näyttää siis siltä, että luvassa on pinnaltaan kiiltäviä varakkaita piirejä, lähellä finanssi- ja pankkikeskuksia. Ja niin kai onkin, mutta fasadi on tässäkin tapauksessa nopeasti nähty ja pinnan alla on kiinnostavasti jotain ihan muuta.

Hyvin pian selviää, että vaikka asianajajan työhön kuuluu hallita vaativia asiakokonaisuuksia, Alisonilla on vaikeasti hallittava juomisen tapa, joka säännöllisesti riistäytyy työkavereiden kanssa umpikännäilyyn vakibaarissa. Porukasta löytyy toinenkin repsahduksen aihe: kollega ja kovakourainen rakastaja Patrick, jonka kanssa Alison päätyy milloin junan vessan lattialle milloin öiselle puiston penkille. Kotona odottaa Matildan koulusta hakenut, syöttänyt ja nukuttanut aviomies, työttömäksi jäänyt mutta uuden psykoterapiaryhmän perustanut Carl.

Näistä aineksista ja Alisonin päänsisäisistä kamppailuista kertomus lähtee etenemään vetäväksi kuvaelmaksi pari- ja perhesuhteista. Toisena pääjuonteena kulkee murhaoikeudenkäynti, jonka Alison saa hoidettavakseen: varakas mies löytyy kotoaan veitseniskujen tappamana, vierellään veren tahrima vaimo.  Sisäoppilaitoksessa opiskeleva 14-vuotias poika on käymässä kotonaan samana viikonloppuna.

Tyce kertoo taitavasti aviopuolisoiden parisuhteen jännitteistä, koti-isän roolissa turhautuneen Carlin tavasta käyttää vaimon alkoholismia hyväkseen tämän kaikkinaiseen mitätöimiseen ruoanlaitosta lapsen kasvatukseen. Vaimon ammatillinen status päihittää hänet, samoin kuin tulotaso, mutta psykoterapeutilla löytyy aseita. Alison on henkilönä mielenkiintoinen, koska hänen oma rikkonainen persoonansa antaa paljon syitä itsetutkiskelulle, mutta myös empatiakykyä.

Carl ei siedä minua silmissään, ja hänen omahyväinen täydellisyytensä alkaa rasittaa minua. Hän saattaa pärjätä Matildan kanssa paremmin kuin minä, mutta hän on saanut siinä enemmän harjoitusta. Mikäs hänen on leikkiessä kotona täydellistä isää sillä välin, kun minä raadan töissä, jotta voisin maksaa kaikki viulut. Minua suututtaa aina vain enemmän, en voi sille mitään. Työnnän toimiston oven auki ja menen omaan huoneeseeni. Matilda on vastassa hymyilemässä minulle poöydälläni nököttävästä valokuvasta. En ole edelleenkään ostanut siihen uusia kehyksiä, ja syyllisyys musertaa minut, sammuttaa raivoni - paska mutsi, paska mikä paska. Lysähdän tuolille ja lasken pään käsiini.

Carl vaikuttaa liian usein holtittomaksi heittäytyvän vaimonsa rinnalla vastuulliselta isältä, mutta onko se sittenkään koko totuus? Toinen miespääosa, Patrick, karismaattinen naistenmies, ei ole myöskään mikään yksiulotteinen tyyppi. Onko hänkin vain roolinsa uhri? Lukijan sympatiat hakevat kohdetta tässä kiihtyvässä rumbassa, mutta varma voi olla vain kuusivuotiaasta Matildasta ja toisaalta, minäkertoja Alison herättää myötätuntoa monine päätöksineen uudesta ja kunnollisemmasta elämästä. Loppuvaiheessa edellisen lukemani romaanin lisäksi viime aikojen iltojeni sulostuttaja, ranskalainen vakoojasarja Le Bureau alkoi myös sekoittua kuvioihin. Puhelin, jäljittäminen! Mutta oli jännää käydä Lontoossa. Edelleenkään ei englantilainen ruoka tee nälkäiseksi: kalavuoka valkokastikkeessa ja herneitä...


Harriet Tyce: Veriappelsiini
Blood orange, 2019, suomentanut Oona Nyström
Otava, 2020, e-kirja

sunnuntai 10. toukokuuta 2020

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet



Stolpe pilasi lastensa elämän monin tavoin. Ja myrkky valui jälkipolviin. Me kaikki opimme vihaamaan toisiamme ja maailmaa.

Omat raivonpuuskat, vaimon silmissä havaittu pelon väläys ja paljon riitelevän lähisuvun katkeilevat välit saavat Alex Schulmanin kaivautumaan sukunsa historiaan. Vaikuttaa tosiaan, että tänään lehdessä esitelty Plutarkhos ja hänen ihmisen suositeltavaksi pyrkimykseksi nostamansa vihan hallinta ja mielen tyyneys loistaa suvun ihmissuhteissa poissaolollaan. Niinkuin tietenkin aika yleistä on, kun asioita aletaan penkoa - tai viimeistään jonkun kuollessa; omaisuuden jako saattaa nostaa ihmisistä uusia piirteitä pintaan. Itsekin otin puhelun siskolleni eräästä kulhosta, vai oliko pöytä, en muista. Onneksi sisko ei jaksanut aloittaa, ota mitä haluat, hän sanoi plutarkholaisesti. Ei ottanut tulta.

Mutta Alex Schulman rakentaa Polta nämä kirjeet-romaanissa moniulotteisempaa kertomusta; kolmiodraamaa, intohimokertomusta, vuosikymmenien salaisuutta. Hänen vaarinsa Sven Stolpe, ruotsalainen kirjailija ja kulttuuripersoona viime vuosisadalta, hänen mumminsa Karin Stolpe, kääntäjä ja kirjailija ja Olof Lagercrantz, runoilija, toimittaja ja kirjallisuusmies ovat sen kolmiodraaman päähenkilöt. Henkilöt kohtaavat vain 30-luvun alussa, pari vuotta Stolpen nuorenparin häiden jälkeen, mutta vaikutus on elinikäinen. Kaikki kuolevat yli 8-kymppisinä ja ovat siinä vaiheessa merkittäviä nimiä Ruotsin kulttuurieliitin joukossa - ja miehet toistensa julkisia verivihollisia. Sillä se mikä on toiselle elinikäinen romanssi, on toiselle seksuaalinen attentaatti kesällä 1932.

Haudattu salaisuus, intohimoinen rakkaus paljastuu Sven Stolpen tyttärenpojan tutkimuksissa. Schulman penkoo kirjeenvaihtoa, haastattelee David Lagercrantzia, kirjailijaa ja Olofin poikaa, käy kansalliskirjastossa ja Sigtuna-säätiössä, jossa osapuolet aikoinaan kohtasivat. Lähdemateriaalina on ollut myös rakastuneiden lyhyt kirjeenvaihto ja Olof Lagercrantzin päiväkirjat. Alex Schulman on lopulta kaikkitietävä kertoja, joka tietää miten tarina etenee. Tarinan hän kertoo lumoavasti, se on  romanttinen kuin kaksikymppisten kellastuneet kirjeet seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin vain voivat olla, mutta traaginen.

On alusta saakka selvää, että kirjailijan uteliaisuuden on herättänyt mummin ja vaarin suhde, jota lapsenlapsi on havainnoinut ihmetellen. Toiseksi vaarin sekä kunnioitusta että pelkoa herättävä hahmo on saanut ajan tyyliin kehittyä valtavaksi auktoriteetiksi, jonka ympärillä raivokohtausten pelossa hiljennytään, jota kuunnellaan, jonka vitseille nauretaan. Jota ei rakasteta. Kun lapsenlapsi on aikuinen itse ja henkilöt ovat poistuneet, on aikaa tutkia mistä oikein on ollut kysymys. Minkälaisia ihmisiä he oikein olivat, kun yhdessäolo on niin tulenarkaa, hiljaisuus jännitteistä.

Polta nämä kirjeet palaa luvuissaan vuorotellen vuoden 1932 heinäkuuhun, vuoteen 1988, jolloin Alex oli 12-vuotias ja nykyhetkeen, jossa kirjailija kertoo tutkimustensa etenemisestä, vierailuistaan tärkeille paikoille. Hienosti Schulman eläytyy toisensa pari vuotta liian myöhään löytäneen naisen ja miehen tunnelmaan, lyhytaikaisten ja harvojen tapaamisten räjähtävään vaikutukseen, rakastumisen varmuuteen. Tyylistä, jolla hän kuvailee vaarinsa virtahepomaista ylivoimaa ja lamaannuttavaa läsnäoloa tuli mieleen Karl Ove Knausgårdin lapsuusmuistot alkoholisoituvan isän kanssa, vaikka tässä ei ole kyse alkoholismista, vaan persoonaltaan muuten häiriintyneestä ihmisestä, manipuloinnista ja henkisestä väkivallasta. Samalla tavalla Schulmankin näyttää kantavan traumaa vaarista, joka on heittänyt synkän varjon menneisyyteen. Siinä eivät auta vaarin kymmenet julkaistut teokset. Mikään ei voisi vähempää kiinnostaa,  päättelee Alex jonkin teoksen takakantta tutkiessaan. Sittemmin hän myös toteaa, että vaarin teokset kertovat uudelleen ja uudelleen samaa tarinaa: uskottoman naisen petturuudesta. Schulman käsittelee myös omia häpeän ja nolouden tuntemuksiaan Knausgårdin tyyliin, kuin ravistelisi niiden taakan päältään kirjoittamalla niistä.

On jotenkin uskomatonta lukea naisesta, joka on nöyrtynyt tyrannimaisen miehensä oikkuihin ja kieltäytynyt vierelleen myöhemmin tulleesta suuresta rakkaudesta. Julkisesti arvostettu, originelliksi kuvattu mies nöyryyttää tasapuolisesti sekä vaimoaan että lapsiaan. Miten ihmeessä hän onnistui jatkamaan sitä halki vuosikymmenten? Kriiseistä huolimatta avioliitosta ei lähdetä, mutta loppuelämä on aina onneton. Se on kiteytettynä tämä avioliitto. Menestyneet miehet, joiden lähipiiri näivettyy ja kärsii. Kristillinen arvomaailma, toinen aika, avioerot eivät olleet tavallisia. Mies osoitti olevansa valmis äärimmäisiin tekoihin, valikoiva kristillinen arvomaailma siis. Karin-mummi kertoo tyttärenpojalleen lempirunostaan, Edith Södergranin runosta Maa jota ei ole. Se ei hänelle merkitse kuolemaa, vaan päinvastoin unelmien paikkaa. Hyvä että edes semmoinen pakopaikka oli.

Polta nämä kirjeet on tyylikkäästi toteutettu romaani edellisten sukupolvien vaietuista salaisuuksista ja ilmeisesti samalla yritys päästä toiselle tasolle mielenhallinnassa läheisten kanssa, lähemmäs Plutarkhoksen mallia. Romaanin vetovoima ei kuitenkaan ole tässä projektissa, jossa kirjailija etsii selitystä vihalleen, vaan kertomisen tapa lumoaa. Se on yksinkertaista ja konkreettista, teeskentelemättömän oloista, mutta onnistuu siitä huolimatta puhaltamaan tiiviin tunnelman vaihtuviin aikoihin, tapahtumiin ja ihmismieliin. Sigtuna-säätiön suihkulähteiden somistamasta puutarhasta ja Skoklosterista tuli lukiessa mieleen kesäinen automatkamme ympäri Mälaren-järven, jolloin kävimme tutustumassa moneen upeaan puutarhaan ja linnaan, noin kolmekymmentä vuotta sitten. Kaunis vauras Ruotsi! Joissain puutarhoissa pesii käärmeitäkin. Kirjan esittelyn mukaan tästä ollaan tekemässä elokuvaa. Maltan tuskin odottaa.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet
Bränn alla mina brev, suomentanut Jaana Nikula
Kustantamo Nemo, 2020, e-kirja

tiistai 5. toukokuuta 2020

Anton Monti: Minne menet Italia?



Viimeisimmät Italiaa koskevat tietokirjani luin vuosia sitten ja ne kaikki käsittelivät mafiaa. Roberto Savianon Gomorra, Francesco Forgionen Mafia Export ja - ensimmäisenä - mafian vastaisen taistelun keulakuvan ja sen murhaaman tuomarin, Giovanni Falconen Cose di Cosa Nostra. Kaksi niistä takkuilin italiaksi. Ne oikeastaan ylittivät sen hetkisen (ja nykyisen) italian taitoni - ja olivat sekä työlästä että synkkää luettavaa. Noiden miesten, Falconen ja Savianon, työ näyttäytyy äärimmäisen rohkeana ja ihanteellisena. Oli korkea aika päivittää Italia-tietojani ja muutenkin laventaa näkemystä mafian ulkopuolelle. Onhan maa aina yhtä mielenkiintoinen, ristiriitainen ja rakastettava.

Olikin oikein miellyttävää lukea suomenitalialaisen Anton Montin viime vuonna julkaistu Minne menet Italia? - sujuvasti suomeksi. Monti on tietokirjailija, vuosia Roomassa asunut helsinkiläinen ja apulaispormestari Anni Sinnemäen puoliso. Omakohtainen kokemus täydentää historiallista perspektiiviä ja tekee kirjasta sujuvan ja värikkään lukumatkan nyky-Italian sieluun, kulttuuriin, talouteen ja politiikkaan. Kirjailija nostaa esille asioita aina saapasmaan järistysherkästä maaperästä oliivipuulehtojen kautta 'Ndranghetan hallitsemaan calabrialaiseen satamaan. Monti kirjoittaa lämmöllä ja huumorilla itselleen ja perheelleen läheisistä italialaisista ja heidän nykytilanteestaan, kattaen pöydälle myös sopivan annoksen tilastofaktaa.

Kun lukee Montin kuvausta Italian teollisuustuotannon - toiseksi suurinta Euroopassa - erityispiirteistä: satojen vuosien mittaisesta traditiosta, paikallisesta erikoistumisesta, pienistä perheyrityksistä, joiden osaaminen on siirtynyt sukupolvelta toiselle, tekisi mieli julistaa koko Italian teollisuustuotanto Unescon maailmanperintökohteeksi. Niin vahva on sen laadullinen imago, ja tällä hetkellä tulee mieleen, että se on täydellinen vastakohta huonomaineiselle kiinalaiselle halpatuotannolle. Italialla ei juuri ole raaka-aineita, vaan kaikki on jalostusta. Sitä, jota meidänkin metsäteollisuudelta toivotaan: vähemmän sellua, enemmän jalostusta. Raaka-aineista mainitaan yksi ja sekin on Carraran marmori. Osa isoista brändeistä on jo myyty kansainvälisille sijoittajille. Kunnioittavatko ne  sitä osaamista, jota on 1500-luvulla aloittaneella perheyrityksellä?

Italialainen ruoka kamppailee maineesta ranskalaisen kanssa, mutta italialaiset eivät siinäkään pode huonoa itsetuntoa. Sen sijaan heidän satoja vuosia vanhat oliivipuunsa kamppailevat Xylella-bakteerin kourissa ja tekevät kuolemaa. Bakteeri saapui Costa Ricasta pienen koristekasvin mukana. Viattoman pienet bakteerit ja virukset runtelevat maailmaa ennen kokemattomalla tavalla. Tai siis ihmisen mittakaavassa, ei kai se mitään uutta ole. Ranskalaiset ja italialaiset ovat ottaneet yhteen hienostuneemmilla ja vähemmän eleganteilla tavoilla. Italialaiset ovat Montin mukaan päätelleet, että ranskalaiset kuljettavat paljasta patonkia hikisessä kainalossa, eivät käytä bideetä ja ovat keksineet hajuvedet, koska eivät peseydy. Samoin rakkaat naapurit ovat taistelleet suurmiestensä omistusoikeudesta, Leonardo da Vincistä Napoleoniin.

Italia kansallisvaltiona on nuori Euroopassa ja sen jäljiltä ihmisille maakunnat ja niiden identiteetti on läheisempää kuin valtion. Sitä korostavat oman maakunnan yritykset erikoisuuksineen. Italialaiset ovat aikojen kuluessa muuttaneet monista syistä ympäri maailmaa, isoja yhteisöjä on Yhdysvaltojen lisäksi Etelä-Amerikassa, Brasilian Sao Paulosta Uruguayhin. Italian kolonialismi suuntautui aikoinaan köyhiin maihin ja sen seurauksena Eritrean pääkaupungista Asmarasta on sanottu, että se on eräänlainen aikamatka vanhaan Italiaan. Sen keskustasta löytyy mm Casa del formaggio. Italialaiset muuttavat entistä enemmän pois ja valitettavasti nuoriso enenevästi jäädäkseen. Yhdessä vähäisen syntyvyyden ja mahtavan valtion velan kanssa, kasvava eläkeläisväestö kuormittaa yhteiskuntaa kestämättömästi. Velka syntyi etupäässä 80-luvulla, mutta sen korkomenot ovat nyt jättimäiset. Köyhän valtion kansalaiset ovat kuitenkin usein varakkaita, mutta varakkuus makaa pankkiholveissa ja vanhoissa palatseissa, omaisuudessa, se ei luo uutta. Päin vastoin kuin meillä luullaan, italialaiset eivät tuhlaa, he säästävät eivätkä palkatkaan ole kasvaneet koko 2000-luvulla kuin murto-osan siitä mitä muissa Euroopan maissa.

Entä mikä yhdistää Moldovaa ja Italiaa, paitsi erityisen matala syntyvyys? Se että moldovalaiset synnytysikäiset naiset tulevat hoitamaan yksinäisiä italialaisia vanhuksia. Italialainen suurperhe, La famiglia, esiintyy nimittäin enää vanhoissa neorealistissa elokuvissa. Nuoriso kärsii paitsi työttömyydestä ja näköalattomuudesta myös siihen helposti johtavasta huonosta koulutuksesta. Montin mukaan Italian koululaitos rappeutui paljon Berlusconin hallinnon aikana, 80-90-luvuilla. Muistan edesmenneen teräväkynäisen kriitikon Jukka Kajavan joskus niinä aikoina tuhahtaneen, että italialaiset eivät enää tuota mitään näkemisen arvoista kulttuuria, heillä on vain historiansa ja ruokansa.

Monti käy läpi Italian vasemmiston näivettymiseen johtaneen polun, Viiden tähden liikkeen ja sen  hallituskumppanin, suurimmaksi puolueeksi kivunneen La Legan nousun ja tuhon, sekä viimemainitun puheenjohtajan, Salvinin suuren uhon - ennen joutumistaan oppositioon, vastoin ennakkosuunnitelmia. Niin paljon kuin olikin saanut somessa seuraajia, harkitun ja huolellisesti hoidetun digianalyysin ja algoritmien käytön tuloksena, somessa Salvini myös upotettiin, ainakin toistaiseksi.

Berlusconin ja Salvinin tapaisista tyypeistä päästäänkin sopivasti viimeiseen lukuun: Italian menestynein yritys. Se on Calabrian mafia, 'Ndrangheta, vuosiliikevaihto 50 miljardia euroa. Hassua kuinka isot rikollisjärjestötkin menestyvät, kun organisaatio on mietitty ja hyvin toimiva. Sisilian mafia, Cosa nostra on kuulemma jo vanhentunut ja lukuisten attentaattien, murhien ja pidätysten jälkeen kuihtunut, Napolin Camorra taas hajanainen ja sisäisessä kuohunnassa. 'Ndrangheta toimii toisin, ei näkyviä attentaatteja, ei glamoröösiä mafiosolookia, joka aikoinaan siirtyi Kummisetä-elokuvista mafian käyttöön, vaan askeettista elämää, tuntemattomat pomot, hiljainen verkosto ja takana maailmanlaajuinen kokaiinikauppa. Asiakkaina ei ole enää maksukyvyttömiä heroinisteja, vaan työssäkäyviä milanolaisia - ja hajautetut sijoitukset.

Silmiä avaava ja sivistävä teos toteaa Kirjakeittiö-blogi.

Anton Monti: Minne menet Italia?
Kustantamo S&S, 2019, e-kirja