Antti Tuuri: Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä

Lääkäri oli suositellut, että lapsi annettaisiin suoraan synnytyslaitokselta kehitysvammalaitokseen, ettei hän pilaisi perheen elämää. Siihen Wahlroosin vanhemmat eivät suostuneet, lapsi otettiin kotiin ja ruvettiin selvittämään, mitä mongolismi oli, millainen ihminen oli mongoloidi, ja mitä kehitysvammaiseksi luokiteltu lapsi perheelle merkitsi.

Tässä sitaatissa näkyy pätkä suomalaista kehitysvammahistoriaa, tilanne vuodelta 1955. Sittemmin mongoloidi -nimitys on päivitetty Down-ihmiseksi ja kehitysvammaisten hoitoon on tullut ihmisen ja perheen tilanteen paremmin huomioivia vaihtoehtoja. Joita on. Ensimmäinen vaihtoehto on se yleisin eli sikiöseulonnat ja abortit, joiden seurauksena Down-ihmisiä syntyy entistä vähemmän.

Antti Tuurista tuli Jukka Jalmari Wahlroosin läheinen - ja myöhemmin edunvalvoja - jo aloittaessaan seurustelun entisen vaimonsa kanssa noin 50 vuotta sitten. Wahlroos on Pirkko-vaimon velipuoli, pikkuveli. Tuuri ja hänen poikansa Mika ovat olleet vuosikymmeniä Wahlroosin läheisiä ystäviä. Tuuri kertoo hänen elämänvaiheistaan ja tekee sen suurta ystävyyttä, arvostusta ja lämpöä osoittaen. Selväksi tulee myös se, että Down-ihmisen lähipiiri ei ole vain antavana osapuolena; hyväntuulisen, lähtökohdistaan huolimatta kehittyvän ja oppivan Wahlroosin ystävyys on rikastuttavaa ja ihmisyyden kaikkia puolia syvällisesti valottava kokemus.

Jotkut toivovat sitäkin, että seulontojen ansiosta Downin oireyhtymästä pian päästään kokonaan. Se tuskin koskaan toteutuu, koska maailma tarvitsee myös Down-ihmisiä.

Rinnan Wahlroosin elämänvaiheiden kanssa Tuuri käy läpi yhteiskunnan ja vammaisiin kohdistuvaa  lainsäädännöllistä kehitystä. Kehitysvammaisten abortointi tuo epämukavan lähelle natsien rotuhygienia-ajatukset, mutta lainsäädäntö Suomessa ei enää ota kantaa vammaisen synnyttämisen taloudellisiin tai muihin rasitteisiin, kuten aiemmin. Kaikissa Pohjoismaissa naiselle annetaan mahdollisuus päättää, ottaako vastaan vammaisen lapsen.

Down-syndrooma on lievimpiä kehitysvammoja ja Wahlrooskin oppi esimerkiksi lukemaan, vaikkei aina lukemaansa oikein ymmärtänyt. Tuurin kuvaus Wahlroosin tavasta kääntää kompastuskivensäkin myönteisiksi kokemuksiksi antaa hyvän mallin kenelle hyvänsä. Siinä on mukana annos ilkikurista huumoria. Aivan oikein, sanoo Wahlroos, kun hänen virheensä on oikaistu, kuin todeten että lopulta vastapuolikin on asian ymmärtänyt. Alzheimeriin kuolleen isänsä hautajaisissa Wahlroos toivotti tälle hauskaa vappua, koska oli vapun aatto.

Wahlroos harrasti monenlaista sekä omasta kiinnostuksestaan lähtien että kehitysvammaisille tarkoitetuissa yhteisöissä, kuten Eiran Aula-työkodissa. Hänen arkeologiseen kaivausharrastukseensa suhtauduttiin huvittuneesti, mutta hän löysi kuin löysikin mm hopeamarkan vuodelta 1868 sekä soljen 1700-luvulta.

Myös Wahlroosille kehittyi Alzheimerin tauti myöhempinä vuosina ja hän on nykyään 67-vuotiaana hoitolaitoksessa. Sitä ennen hänellä ja hänen läheisillään on ollut monia yhteisiä hyviä vuosia, vaikka hänelle ennakoitiin huomattavasti lyhyempää elämää. Tuuri ei peittele vaivalloisempiakaan tapahtumia, joita tietenkin kertyi etenkin myöhempinä vuosina. Miehellä on ollut haaveita, esimerkiksi olla kuten Antti Tuuri, jolla on oma auto ja nainen. Ne haaveet eivät toteutuneet, mutta hyvä elämä kuitenkin rakastavien läheisten kanssa.

Tämä on suloinen, koskettava ja hauskakin kirja ihmisten hyvyydestä.

Antti Tuuri: Mies kuin pantteri. Wahlroosin elämä
Otava, 2022, 158 s

Antti Tuuri: Tangopojat

Harju kertoi, että minulta oli morsian karannut falukorvin perässä Ruotsinmaalle.

Mika Ronkaisen musiikki-road movie-dokumentti -elokuvassa Laulu koti-ikävästä vanha isä ja aikuinen poika palaavat automatkallaan Suomesta halki Ruotsin Göteborgiin. Draama kasvaa pojan - Kai Latvalehto - elämänmittaisesta juurettomuuden, koti-ikävän tunteesta, josta on puhumattomuuden myötä tullut iso möykky. Matkan aikana se tihkuu hiljaisia kyyneliä. Poika on repäisty kaksi kertaa lapsuudenmaisemastaan, ensin Suomesta, sitten Ruotsista takaisin Suomeen. 

Hieno elokuva palasi mieleen Antti Tuurin Tangopojissa. Siinä ollaan keskellä 60-luvun Suomesta Ruotsiin suuntautuvaa muuttoaaltoa. Minäkertoja, Sauli soittaa haitaria Hurma-nimisessä tanssiorkesterissa, orkesterin musiikkilajina tvh eli tango, valssi, humppa. Sauli ja muusikkokaverinsa trumpetisti Harju, Kamppila ja Varpula pyörivät pitkin Etelä-Pohjanmaata, Kauhavaa, Lappajärveä erilaisista puukuljetus- y.m. paikallisyrityksistä lisätienestejä ansaitsemassa. Kiven takana se on ja sitten Hurmakin alkaa hajota, kun solisti Elina häippäsee. Elina on Saulin ei ihan salarakastettu, mutta ei ihan julkinenkaan. Samanaikaisesti leviää tieto ruotsalaisista värväreistä Vaasassa, jotka etsivät työntekijöitä Ruotsiin, Volvon tehtaille Skövdeen ja Göteborgiin. Sauli ei niin työstä innostu, mutta enemmän siitä että luulee sieltä löytävänsä kadonneen Elinan.

Tangopojissa dialogi on käännetty epäsuoraksi kerronnaksi.

Sanoin vaikenevani kokonaan ja kuuntelevani, kuinka niin iso rakkaus oli voinut roihahtaa, että Elina oli jättänyt minut ja miehensä ja koko sukunsa ja kotimaansa ja muuttanut Gustafssonin kanssa Ludvikaan. Minusta Gustafsson oli näyttänyt kuivalta käppänältä; ehkä se oli ollut tarpeeksi kuiva niin ison liekin roihauttamiseen. Elina kysyi, jaksaisinko kuunnella.

Kerrontatapa on ensi alkuun veikeää ja erilaista, mutta alkoi loppua kohden ahdistaa jotenkin kuin pakkopaita. Sen lakonisuus istuu kuitenkin harvinaisen hyvin näiden jäyhien suomalaisten kuvaamiseen. Ei siinä turhan syvälle ihmisten sieluun sukelleta, mutta tyypit piirtyvät hiljalleen omanlaisikseen. Kuten esim porukan kuskina toimiva optimistinen Varpula, jonka itseluottamus reitin tuntijana näyttää kerta toisensa jälkeen ylimitoitetulta, Laila Kinnusfani joka muistaa jokaiselle kertoa kätelleensä idoliaan vaikkei kertoja muista tätä nähneensä ja jolla ei yöpaikoista ollut puutetta hänen ulkomuodollaan koskaan. 

Nuorten miesten keskeinen ystävyys ja tuki toisilleen on muutenkin romaanin lämpimän perusvireen pohjalla; kaveria ei vieraalla maalla jätetä ja kotoa lähetetystä balkaninmakkarasta riittää toisellekin, kun yövuorosta palataan Nousevan auringon talolle. Uutta Volvoa lähdetään tienaamaan Skövden tehtaalle. Moottorien kokoomalinjoja on kaksi, toisessa suomalaiset, toisessa jugoslaavit. Ruotsinsuomalaisten keskuudesta löytyy Tangopojat ja haitarinsoittajalle työtä. Isot tähdet Suomesta käyvät esiintymässä orkesterin solisteina; Laila Kinnunen lauloi Valoa ikkunassa ja Ann-Christine Playboyn.

Nuoruus, 60-luku ja kesätyöt Tukholmassa tässä taas palasivat mieleen ja nostivat kiinnostavuutta. Tukholman Sergels Torg oli vasta rakentumassa. Slussenin sisseistä ja Finnjäveleistä puhuttiin, mutta uusina maahanmuuttajina näkyi Tukholmassa jo jugoslaaveja ja Tsekkoslovakiasta saapuneita nuoria miehiä. Mekin saimme kaverini kanssa paketin kotoa: Ylhäisten näkkileipää ja emmentaljuustoa. Sillä juhlittiin opiskelija-asuntolan keittiössä, ruotsalaiset eivät leipää osanneet tehdä ainakaan silloin. Vielä kauemmas muistoihini vei Harjun lukema kirja, norjalainen rohkea ja sensuroitu Agnar Myklen Sången om den röda rubinen. Tämän kielletyn kirjan minulle ja siskolleni kaivoi esiin saariston kesäpaikassamme hieman meitä kokeneempi kaverimme ja vihki meidät viattomat synnin salaisuuksiin, lukien rohkeimpia kohtia ääneen, ruotsiksi. Minulla ei ihan ymmärrys riittänyt kaikkeen, sekä kielen että sisällön tasolla. Taisin olla alle kymmenen.

Suomalaiset nuoret miehet ja naiset, jotka enimmäkseen kouluttamattomina ja kielitaidottomina muuttivat Ruotsiin joutuivat kyllä koville ja viina vei monia, se selviää Tangopojissakin. Lomilla päästiin sentään Suomeen näyttämään Volvoja. Ja koti-ikävä vaivasi monia, sillä kuten eräs Södertäljessä tavattu suomalainen Tangopojissa vahvistaa

Hänet oli vallannut niin hyvä mieli, että hänen oli ollut pakko pysähtyä vähän matkan päähän tanssipaikasta ja toivoa, että päästä repeäisi verisuoni ja hänelle jäisi pysyvästi tämä tunne: hän oli suomalainen ja oikeastaan enemmänkin suomalainen kuin ne, jotka olivat jääneet kotimaahan

Tietenkin kun lukee nuorten miesten työstä autotehtaalla ja propseja kuljettamassa tulee tunne, että tämä on nyt tosi miesten juttua ja minä luen nyt mieskirjailijaa. Nainen on selkeä objekti, suorastaan takaa-ajettu. Miesten maailmaa, mutta onneksi jo rooleiltaan vanhahtavaa. Sitäkin ajankohtaisempi on maahanmuuton teema. Tekee hyvää lukea, että ei niin kauan sitten suomalaiset olivat sankoin joukoin muualle pyrkimässä. Eivät ruotsalaiset yhtä hyvinä pitäneet kuin omiansa, mutta suurin osa sai kuitenkin työn, asunnon ja elämisen mahdollisuuden. Tämä on hyvä muistaa näinä aikoina.

Antti Tuuri: Tangopojat
Otava, 2016, 317 s

Tuuri, Antti: Bospor Express

Luettu 8/2013

 

Teemalla 'Lähdin minäkin Istanbuliin', Mika Waltarin esikuvan mukaan, Antti Tuuri raportoi hänkin junalla tekemästään matkasta Istanbuliin, kirjallisuusfestivaaleille. Kutsun ajankohtana hänen romaaninsa 'Taivaanraapijat' on käännetty turkiksi.

En ole Antti Tuuria aiemmin lukenut, olen luokitellut hänet mielessäni suomalaisiin kuivahkoihin insinöörikirjailijoihin, tyyppiä Hannu Raittila. Ehkä johtuu matka-aiheesta, jännittävästä ilmansuunnasta ja menneen maailman nostalgiasta, jota nostavat pintaan vanhat junat, asemat, Itä-Euroopan radanvarsimaisemat ja junapalvelijoiden ikiaikaiset rituaalit, että tämä on kaikkea muuta kuin kuiva, oikein riemastuttava lukukokemus.

Junamatkat ovat edelleen yllätyksiä täynnä, toisin kuin tehokkaat lentomatkat. Taksilla otetaan kiinni karannutta junaa, tavataan monen kirjavaa kanssamatkustajaa ja henkilökuntaa ja yritetään selvitä Sofian asemalla tienestejä keräävistä tyypeistä.

 'Varmistin, että salkkuni oli penkillä, kun menin takaisin ikkunan luo ja sanoin miehille, ettei ovea pystynyt lukitsemaan. Se miehistä, joka puhui englantia, vakuutti, että voisin jättää hyttini myös lukitsematta, kukaan ei tavaroihini koskisi. Se nauratti minua ja sanoin, etten jättäisi tavaroitani vartioimattomiksi Sofian asemalla. Myös kaikki kolme miestä nauroivat.'

Perillä Istanbulissa festivaali pääsee käyntiin ja Tuuri tapaa toinen toistaan kauniimpia turkkilaisia naispuolisia kollegoita mantelisilmineen. Festivaalin kaaos on illalliseen mennessä saavuttanut absurdin tason:

Pystyin kyllä ajattelemaan suomeksi ja olin kuulevinani, että oma puheeni oli suomea, mutta en ollut aivan varma, mitä Tulan minulle puhui, ja mitä minulle puhui toisella puolellani istuva hollannitar...”

Junassa ehtii ajatella, ja Tuuri käy matkallaan myös läpi kohtaamiensa kulttuureiden suhtautumista tuonpuoleiseen. En silti sanoisi, että tämä on 'pohjimmiltaan tarina kuolemasta ja siitä, miten varhain sen hyväksymisen voisi aloittaa', (Suvi Ahola Hesarissa). Minusta tämä on pohjimmiltaan matkakirja, ja hyvä sellainen.