Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III

Saara Turusen ja Petra Maisosen konsepti on osoittautunut vallan mainioksi ja kiinnostavaksi, sen osoittaa jo kolmas osa suurteoksista. Naispuoliset kirjailijat kirjoittavat itselleen tärkeistä naisten kirjoittamista kirjoista. Sukupuolivalinta on kommentti kirjallisuuden historiassa yleisesti vallinneeseen käytäntöön, jossa ns tärkeiksi teoksiksi on miesten toimesta nimetty lähes pelkästään miesten kirjoittamaa kirjallisuutta. Hesarin Vesa Rantama kyseenalaistaa tuon näkemyksen (HS 2.8.25):  Kirjallisuuden vanha miehinen valta on kadonnut jo ajat sitten, joten sitä vastaan hyökkääminen tuntuu turhalta. Tästä kertoo jo se, ettei kenellekään tulisi mieleen julkaista esseevalikoimaa, jossa miehet kirjoittaisivat itselleen läheisistä kirjoista. - Miksei? Hyvä idea minusta.

Oli ilahduttavaa löytää muutama tuttu teos näiden kirjailijoille läheisten teosten joukosta kuin myös ottaa vinkkiä vielä lukemattomista inspiroivista kirjoista. Kirjailijat punovat teokset taidokkaasti omiin elämäntilanteisiin ja se tekee kertomuksista koskettavia novellin ja kirjallisen esseen yhdistelmiä. Monella kirja kasvattaa merkitystään vaikeissa vaiheissa: pakolaiskokemuksen, avioeron, kuoleman tai vaikean sairastumisen kohdalla.

Riikka Ala-Harjan valinta, Lena Anderssonin Omavaltaista menettelyä on hyvin muistissani, semminkin kun näin sen vielä Lilla Teaternin osuvana teatteritulkintana. Ja joka tapauksessa sen itsepetos, vastarakkautta kerjäävän Esterin hahmossa painui mieleen hiostuttavana nöyryytyksen kuvauksena, rakastumisen mielenhäiriötä muistuttavassa tilassa. Ala-Harja peilaa kertomukseen omaa suhdettaan toisenpuolisoon. 

Myös Sara Al Husainin seuraavaksi esittelemä esikuvansa, Nawal El Saadawi (nimi on kirjoitettu väärin luvun otsikossa) ja hänen Nainen nollapisteessä, muslimimaissa kielletty radikaali ja tosipohjainen kuvaus naisen asemasta ja sorrosta tuli luettua muutama vuosi sitten. Sara Al Husaini kertaa omia kokemuksiaan vastoin tahtoaan pakkonaitettuna nuorena naisena. Huono tyttö on hänen kirjansa samasta naisen alistamisesta, toisessa ajassa ja paikassa.

Palestiinalaistaustaisen Noora Dadun kanssakulkijaksi kutsuma Eeva-Liisa Manner avautuu runonlausunnan kautta. Viipurista pakolaisena lähtenyt Manner on Dadulle juurettomuudessaan läheinen. Sitä vastoin Mannerissa ilmenevän, ajalle tyypillisen eksotismin, orientalismin takia Dadu ei halua esittää niitä runoja, joissa Manner kuvaa paikallisia (espanjalaisia) ihmisiä yksityiskohtaisesti. Ne ovat tässä ajassa vanhentuneita, ilmiselvästi. Kuitenkin suru on sama, Karjalan evakolla ja palestiinalaispakolaisen lapsella. Maisemassakin Dadu kohtaa Mannerin, sillä Andalusia, jonne Manner asettui asumaan, tuntuu Palestiinan ja Euroopan sekoitukselta. Katolilaisuus, islam, arabialaisuus, eurooppalaisuus. Alhambra. Oliivipuut, kitukasvuisuus, korkeuserot. Ihmisten kokemukset ja tunne kodista eivät seuraa kulloinkin määriteltyjä valtioiden rajoja.

Vilja-Tuulia Huotarinen kirjoittaa vähitellen toteutuvasta avioerostaan, lapsitoiveestaan, ja löytää ystävän ja tukijan Tua Forsströmin teoksesta Lokakuun iltana soudin järvelle. Huotarisen kysymyksistä rakentuva runo asettuu Forsströmin viimeisimpään teokseen tämän lapsenlapsen menetyksen jälkeen.  Niin koskettavaa ja surullista. 

Hanna Meretojan valitseman Jeanette Wintersonin Majakanvartijan voisi ehkä lukea klassikkohaasteeseen. Minna Rytisalo kertoo taas minulle tutusta teoksesta, Alba de Cespedesin Kielletystä päiväkirjasta. Sekin on näinä aikoina niin ajankohtainen. Fasismin aikana kirjailija ei tietenkään ollut suosiossa, hänen päiväkirjansa kertoi naisen vääränlaisista haaveista. Mussolinin Italiassa naiselle kuului perinteinen kotiäidin rooli. Sama jota nouseva konservatiivioikeisto nyt rummuttaa, ja jota somessa tarjoillaan jo influenssereiden voimin.

Nobelisti Svetlana Aleksijevitšilta olen lukenut dokumenttiromaaniksi nimetyn Sodalla ei ole naisen kasvoja. Sonja Saarikosken tässä kokoelmassa esittelemä teos on toinen suomennos kirjailijalta: Tšernobylista nousee rukous. Saarikoski kokee kirjailijan läheiseksi oman teoksensa Naisvangit - Rikollisuuden kehä maailman onnellisimmassa maassa kautta, molemmat kirjoittavat tunteiden historiaa, koska kokemuksilla on vaikutusta jaettuun todellisuuteemme. Kumpikaan kirjailijoista ei suostu katsomaan tapahtumia etäältä.

Meri Valkama on lukenut Sara Stridsbergin Rakkauden Antarktiksen, joka minunkin oli tarkoitus ostaa Helsinki Lit-tapahtumassa vuonna 2016, mutta se oli loppuunmyyty. Sen sijaan ostin Darling Riverin, joka oli raadollisessa  lohduttomuudessaan synkeää luettavaa. Samassa luvussa Valkama käsittelee myös Matilda Gustavssonin paljastuskirjaa Yhdeksästoista jäsen, Ruotsin akatemiasta,  jossa Sara Stridsberg seisoi akatemian silloisen sihteerin Sara Daniuksen rinnalla, kun vuosikausien mittaan naisia ahdistellut Jean-Claude Arnault  vihdoin saatiin lopettamaan toimintansa

Saara Turusen kirjoitus Marja-Liisa Vartion Se on sitten kevät -kirjasta on kirvelevän nostalginen ja menee ihon alle maalaillessaan onnellisten lapsuuden kesien tunnelmia.

Satu Vasantola palauttaa mieleen Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani. Olisin voinut lukea tämän ennen kirjan lukemista, niin se olisi voinut olla helpompi. No, helppoahan siitä ei saa, siihen orjuuden historia on liian julmaa, mutta selkeyttänyt kuitenkin.

Kieltämättä tällaisesta kirjasta kirjoittaessa tulee poikkeuksellisen maatuskanukkemainen olo: kirjailija kirjoittaa kirjan, toinen kirjailija kirjoittaa siitä omat kokemuksensa ja minä vielä kolmannella kehällä molemmista. Vaihtelevaa ja ajatuksia herättävää lukemista suurteokset ovat joka tapauksessa tarjonneet. Ottaisin mielelläni luettavaksi vastaavan miespuolisten kirjailijoiden opuksen - tai ilman sukupuolierottelua.

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim.): suurteoksia III
Tammi/WSOY, 2025, 317 s

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II

Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittamien suurteosten toinenkin osa tarjosi ilon ja kunnian tutustua noin 40een enimmäkseen uuteen kirjailijaan. Kaksikymmentä naiskirjailijaa oli valinnut 20 itselle tärkeää naiskirjailijaa. Esseekokoelma esittelee vahvan feministisen näkökulman pääosin edeltävien sukupolvien naisten kirjoihin, valikoima on monipuolinen ja kaikin puolin virkistävää luettavaa.

Olen tutustunut muutamaan esitellyistä kirjailijoista. Miellyttävä jälleennäkeminen alkoi heti ensimmäisestä luvusta: Tuuve Aro kirjoittaa itsellenikin unohtumattomasta Jean Rhysin romaanista Herra McKenzien jälkeen, joka palautui hyvin mieleen hänen tekstistään. Melankolian lomasta jatkuvasti pilkahteleva uhman ja kapinan liekki... Vaikka joku tässä kirjassa taisi suhtautua kriittisesti lukijoiden hehkuttamaan samaistumiseen romaania lukiessa, minä en näe siinä muuta kuin lohtua ja iloa, sellaisen tunnelman Jean Rhys jätti minulle. Samaistumisen ilo ei ole sen väheksyttävämpää kuin mikään muukaan kirjan herättämä reaktio, älyllinen oivallus, analyysi tai tapa lukea. Tässä sitä on myötäeläminen heikoilla olevan, vanhenevan, mutta kuitenkin uhmakkaan naisen kokemuksissa.

Johanna Holmströmin essee Sylvia Plathista käsitteli runokokoelmaa Ariel. Plathia ja hänen itsemurhaansa ei voi käsitellä mainitsematta aviomiestä, Ted Hughesia. Olen lukenut Plathin romaanin Lasikellon aika, josta en muista paljon mitään. 

Laura Lindstedtiltä olen lukenut romaanin Natalia, josta aistin suurta kunnianhimoa, mutta pidin lähtöasetelmaa keinotekoisena. Tässä essee tarkastelee ranskalaisen Nathalie Sarrauten teosta Kultaiset hedelmät, josta Lindstedtillä on tekeillä (?) väitöskirja. Essee oli minulle työläs luettava. Vaikka siinä on oivalluksia kirjoittamisesta, se ei oikein vetänyt. Oikeastaan vasta kirjallisuuspuhe hävittää elävän teoksen, mutta kuten Kultaisten hedelmien lukijat tulevat huomaamaan, elävä teos on mahdollista lukea uudelleen. Kirjallisuuspuhe tosiaankin voi olla kuivakasta, kuten tässä.

Rosa Liksom on kirjoittanut teokseen hienon novellin, muistelman kohtaamisista Marguerite Duras'n Rakastajan kanssa, siis kohtaamisista kirjan kanssa matkoillaan, alkaen nuoruuden matkasta Pariisiin, myöhemmin Vietnamin, Kuuban ja Tukholman matkoista. Ilojen, surujen, halun ja yksinäisyyden sinfonia eteni tahti tahdilta. Se huumasi Rosa Liksomin ja hänen novellinsa hurmasi minut. Olen lukenut sekä Rosa Liksomia että tuon Rakastajan, mutta sen niin kauan sitten, että se on enimmäkseen huuhtoutunut mielestäni.

Pauliina Vanhatalon essee Jhumpa Lahirin Kaimasta palautti mieleen ensimmäisen Lahirilta (italiaksi) lukemani In altre parolen. Sen Lahiri kirjoitti ensimmäisenä kirjanaan italiaksi, hänen muutettuaan sinne perheineen. Vanhatalon teksti oli erityisen inspiroivaa. Hän peilaa kirjaan sekä omaa elämäntilannettaan että kirjailijuuttaan ja kuvaa, kuinka on hiljalleen ymmärtänyt kirjailijan radikaalia päätöstä valita aivan uusi kielirakastettu välineeksi, kuoria itsensä, uudestisyntyä. Pidin myös tästä havainnosta: Rakastan tällaisia sisäisen kokemuksen narratiiveja, niiden tapaa tiivistää aikaa, kiteyttää ja tuoda näkyviin ihmisen tunne-elämän ydin. Samalla niihin törmää kirjallisuudessa yhä harvemmin. Kuinka ollakaan, tämä lause iski suoraan hermoon ja palautti mieleen ennen kaikkea Henry Jamesin hienon klassikon Washingtonin aukio, jota lukiessa tuli todellakin tunne harvinaisen herkun nauttimisesta. - Kaiman saatan lukea myöhemmin tänä vuonna, koska on hyvä vaihtoehto Helmet-haasteen kohdalle, jossa haetaan saman suomentajan kahta teosta. Kaiman on suomentanut Kerttu Juva, joka lumosi nimenomaan tuolla Washingtonin aukiolla.

Saara Turunen taisi taas saada minut hakemaan kirjaa, kuten tapahtui ekan osan suurteoksia kohdalla. Huvittavaa sikäli, kun olen kantanut häntä kohtaan aiemmin ennakkoluuloa ja nyt nappaan jatkuvasti hänen suosituksiaan. Iris Uurto ja Ruumiin ikävä kuulostaa syvälle haudatulta romaanilta. Turunen kertookin, että sen löytämisessä piti nähdä vaivaa. Kiinnostavasti hän vertaa sitä belgialaiseen kulttielokuvaan Jeanne Dielman, 23 quai du Commerce, 1080 Bruxelles, jota kukaan sen nähnyt ei voi unohtaa, niin uskon. Se elokuva kuvasi sisäistyneesti porvarillisen yhteiskunnan naiselle, perheenäidille asettamia ahdistavia normeja ja raameja ja sen kauheita seurauksia. Minulla siihen sekoittui toki Belgiaa maana kohtaan tuntemani vastenmielisyys, jolla on kaukaiset, mutta sittenkin aika pinnalliset juurensa. Turunen käsittelee Iris Uurtoa ja tuota teosta monipuolisesti oman historiansa ja elämäntilanteen (raskaus) kautta. Tiukka ja vaativa äiti sieltä selän takaa kurkkii. Ikävä huomata, että Uurtoa (synt. Mielonen) vainosi erityisen inhottavasti Laurila -niminen kriitikko. (Ei sukua!) 

Suurteoksissa on mukana joukko minulle ei niin inspiroivia, akateemisen makuisia esseitä. Aina Bergroth kirjoittaa Simone Weilin teoksesta Painovoima ja armo, jossa Weil purkaa väkivallan filosofiaa. Sitaatit ja niiden analyysi hermostuttivat laiskaa ajatteluani ja saivat kiemurtelemaan. Tyydynkin toistamaan Bergrothin ystävän Niko Hallikaisen toteamuksen: Se on raju kirja. Jotenkin ei-terve. Riemumielin hyväksyn sen luonnehdinnan, koska minulla ei ole energiaa eikä ilmeisesti kykyä filosofiseen ajatteluun. Simone Weilin väkivallan vastaisuus ja arvostettu asema kirjailijana ja filosofina on tietenkin kaikki kunnioitettavaa.

Outi Mäkiselle Astrid Lindgrenin Mio, poikani Mio säilyttää muistissa lapsen lukemisen tavan, lumoutumisen vastakohtana analyyttiselle lukutavalle. Essee päättyy kauniiseen toiveeseen omasta lapsesta, jolle saisi näyttää maailman ihanuuden kirjaa lukemalla. Riikka Pulkkinen vertaa omaa fuksisyksyään Pirkko Saision Punaisen erokirjan aikaan ja löytää hauskoja yhtymäkohtia oman kirjailijuutensa alkutaipaleesen, mm pirkkosaisiolaisen futuurin, olisi käyvä. Saisio osoitti hänelle, ettei tarvinnut elää ja kuolla isänmaan puolesta tai hiihtää metsässä hahmottoman suuren asian tähden, tullakseen kirjailijaksi.

Vielä yksi kiinnostava essee on mainittava: Minna Salami kirjoittaa Maryse Condén kirjasta What Is Africa to Me. Kirjaan hänellä on suomalais-nigerialaisena toimittajana erityinen näkökulmansa ja hänen tapansa tutkailla samaan aikaan afrikkalaisuutta ja feminismiä on virkistävän uusi ja harvinainen. Condé oli guadaloupelainen varakkaan perheen tytär, kirja on hänen muistelmansa aktivistina ja feministinä, jolla on viha-rakkaussuhde sekä miehiin että Afrikkaan. Sekä Condé että Salami toteavat feminismin ja patriarkalismin, afrikkalaisuuden ja vapauden kulttuurisidonnaisuuden. Salami sanoo äitinsä perintönä saamansa kapinallisuuden auttaneen häntä feminismiin ja itsenäisiin ratkaisuihin, mutta samalla hän sanoo menettäneensä yhteenkuuluvuuden tunteen. - Tätä kirjaa ei löydy meillä kirjastossa. Sen sijaan löytyy hänen tunnetuin teoksensa, tässäkin mainittu Segu, jonka perusteella kirjailija on esiintynyt Nobel-veikkauksissakin. Maryse Condé kuoli 90-vuotiaana runsaat kaksi viikkoa sitten, 2. huhtikuuta 2024 .

Saara Turunen, Petra Maisonen: suurteoksia II
WSOY, 2023, 303 s

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Antologia kuulostaa ylen sivistyneeltä, vaikka kyse on vain monen eri tekijän tekstien kokoelmasta. Se taas on tae siitä, että teos on moniääninen eli vaihteleva. Tässä antologiassa lukemisen ja kirjoittamisen ammattilaiset kertovat itselleen tärkeistä kirjoista ja siinä ohessa omasta polustaan kirjailijuuteen. Saara Turusen ja Petra Maisosen toimittama kirja on kai myös nähtävä feministisenä vastineena monille maailmankirjallisuuden Suurteoksia -opuksille, jotka tyypillisesti ovat täyttyneet maailman kirjallisuuden pääosin miespuolisten nimistä. Tässä kaikki 20 kirjoittajaa ovat naisia ja heidän nimeämänsä teokset samoin naisten kirjoittamia.

Kirjailijat kertovat itselleen merkityksellisistä teoksista, niitä omaan kirjailijuuteen ja elämänvaiheisiinsa peilaten. He miettivät kirjoittamisen merkitystä, identiteetin etsintää, rakkauksia, eroja, kuolemaa, häpeää ja syyllisyyttä, joihin tärkeä kirja on tuonut lisävalaistusta. Aika monen kohdalla elämän käännekohta, menetys, suru on ollut se kohta, joka on pakottanut löytämään sen kirjan. Kirjan, joka on kulkenut mukana pimeässä, auttanut käsittelemään kokemusta.

Olin lukenut kirjailijoiden tärkeistä muutaman, A.S Byattin Riivaus jätti minuun puisevan jälkimaun ja pidin sitä väsyttävänä kirjailijan sivistyksen esittelynä. Monenlaisia tekstirekistereitä. Totta tosiaan. Anna Kortelainen osoittaa, kuinka toisenlaisena teos avautuu nimenomaan kirjallisuuden opiskelijalle Pariisissa. Hyvin sympaattisesti hän myös avaa ammatillista kilpailua ja mustasukkaisuuden tunteita aloittelevan kirjailijan kipuillessa riittämättömyyden tunteiden kanssa ihanteidensa teosten äärellä.

Merete Mazzarella kertoo Alice Munrosta ja tämän kokoelmasta Lying Under the Apple Tree ja painostavista parisuhteista ainutlaatuisella kevyen henkevällä ja keskustelevalla tavallaan. Munro on jättänyt minuunkin jäljen, hän on Tšehoviin ja Carveriin verrattava novellin jättiläinen.

Maggie Nelsonin Argonautit peilautuu Aino Vähäpesulan tekstissä hänen oman elämänsä Argo-laivan rakentumiseen. Muistan Argonautit filosofisena teoksena sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudesta, tiukasti ajan hermolla.

Kreetta Onkelin Ilonen talo (Tiina Katriina Tikkanen) ja Lionel Shriverin Poikani Kevin (Milja Sarkola) avaavat molemmat eri näkökulmista vanhemman ja lapsen suhdetta, odotuksia, pettymyksiä ja traumoja, syyllisyyttä. Muistan nämä molemmat ravistelevina, Poikani Kevin jätti kammottavan, vastenmielisenkin muistikuvan. Kun en lue fantasiaa, uskottavuusnäkökulma painaa. Kevinin selittämätön pahuus oli minusta vaikeasti käsitettävä. Vaikka kai psykopaateilla voi olla ihan tavallinenkin lapsuus, jokin ongelma vain tunteiden kehityksessä. I don't know. Mitä äidinrakkaudesta jää jäljelle kaiken vihan jälkeen? kysyy Milja Sarkola, liikuttavastikin äidin tunnemyrskyissä.

Virginia Woolfin Majakka saa Riikka Pelolta perusteellisen akateemisen analyysin. Siihen onkin siteerattu hänen kirjallisuuden opintojen alun praktikum -esseetään. Teos on ollut mukana hänen opinnoissaan myöhemminkin, kuten muukin Woolfin tuotanto. Pelon teksti on kuin tyylinäyte kirjallisuuden ammattilaisen tavasta käsitellä romaanin tasoja ja rakenteita. Analyysi laajenee vielä käsittelemään kirjoittamisen rytmiä sen verran korkealentoisesti, että huiteli jo näkökulmastani kaukana. Voin vain yhtyä Majakan hymistelykuoroon, se oli minustakin hieno romaani. Ja niin vain tässäkin päädytään kuoleman kokemuksen käsittelyyn. 

Katriina Huttusta olen lukenut paljon, hänen suomentamiaan pohjoismaisia kirjailijoita siis, eniten Knausgårdia. En ole lukenut hänen tyttärensä itsemurhan jälkeen kirjoittamaansa Surun istukkaa, mutta hän on Mari Pulkkisen Surun sylissä löytänyt vastineen ja vahvistuksen omalle tavalleen elää surussa, haluta elää elämänsä sen kanssa eikä sitä pois sulkien. Sirpa Kähkösellä on lapsen näkökulma vanhemman itsemurhaan ja hän on nähnyt Marja-Leena Mikkolan Mykässä tyttäressä itselleen läheisen kokemuskertomuksen.

Kokoelma on kiinnostava ja lisäksi sain pari vinkkiä Helmet-haasteeseen. Pidin tässä kokoelmassa mm Nura Farahin tekstistä. Hän oli löytänyt Laila Hirvisaaren Hiljaisuudessa Karjalan evakkokokemukset, joista oli hänelle, somalialaistaustaiselle kirjailijalle suurta iloa. Ne tarjosivat samaistumispintaa hänen sukunsa kokemuksille sodasta ja pakenemisesta ja opettivat hänelle Suomen lähihistoriaa ja suomalaisia tapoja, saunakulttuuria esimerkiksi.

Saara Turusen kirjoitus Gun-Britt Sundströmin romaanista Suhteista parhain/Maken oli riemastuttava. Näin siinä sukupolvien törmäävän kolisten. Romaani, jonka aiheina on rakkaus, parisuhde, sitoutuminen, vapaus, vaikuttaa puhdasveriseltä 60-luvun romaanilta. Turunen pohtii aiheen, varsinkin siis rakkauden ja parisuhteen "pienuutta" ja omaa rakkaussuhdettaan barcelonalaiseen mieheen. Hassua, että nykyisen "woke"-sukupolven edustaja voi todella potea lähes huonoa omatuntoa siitä, että on hetero ja valkoinen. Pitää koko ajan huomioida jonkun toisenlaisen loukkaantuminen ja pelätä aiheen banaaliutta - vaikka rakkaus on vaikuttava aihe, ajasta toiseen. Sundströmin romaanista otetaan Ruotsissa edelleen uusia painoksia, vaikka Turunen epäilee senkin unohdetun.

Sirkka Turkkaa ja Aura Nurmea yhdistävät hevosrakkaus, Ruskeasuon tallit ja Vaikka on kesä-runoteos. Aura Nurmi fanittaa Turkkaa, kuten moni muukin ja hänen tekstinsä heistä yhdessä on ihana. Kukaan ei ole sanoittanut elämältä saatavaa selkäsaunaa paremmin kuin Sirkka Turkka, ja minusta itsekkään omahyväisesti tuntuu, että hän on kirjoittanut ne kirjansa minulle. Ihan tuulesta temmattua tämä kehu ei ole, runoilijat ovat tavanneet ja yhteys tuntuu lukijastakin hienolta, vaikka Turkka sairastaakin viimeisen tapaamisen aikana jo alzheimeria eikä enää muista runojaan. 

(Lisäsin tämän kirjan Helmet-haasteen kohtaan "Olet ennakkoluuloinen kirjan kirjoittajaa kohtaan". Siinä ilmenee sama sukupolvien törmäys kuin tuossa Turusen valitsemassa kirjassakin. Vaikka olen ns woke-kulttuurin nostamien asioiden puolella, näen keskustelun monissa yhteyksissä kärjistyvän leimaavaksi ja tuomitsevaksi. Saara Turunen on niitä nimiä, joita olen nähnyt keskusteluissa.)

Saara Turunen, Petra Maisonen (toim): suurteoksia

Tammi, 2021, 304 s