keskiviikko 29. huhtikuuta 2020

Emma Vepsä: Tie Teheraniin. Peukalokyydillä Iraniin



Luulin, ettei liftaus enää nykyään ole sellainen nuorison tai muuten seikkailunhaluisten, ei niin varakkaiden tapa matkustaa kuin 60-luvulla, ennen interreilaamista. Eikä se ehkä olekaan, mutta tälläkin alueella on tapahtunut vahvaa erikoistumista kuten kaikissa 'lajeissa'. Niitä ekaa kertaa Berliiniin tai Pariisiin liftaamalla menijöitä ei välttämättä ole niin paljon, mutta sen sijaan näyttää löytyvän näitä ultraliftareita, sellaisia kuin Emma Vepsä, jolle kaikki mantereet tai mikä maa hyvänsä on mahdollinen matkustuskohde, ja nimenomaan liftaamalla.  Lentämisen hän Tie Teheraniin -kirjan mukaan lopetti vuonna 2016.

Kolmekymppisen naisen kaksi kuukautta kestäneen matkan reitti Persianlahden Quesim-saarelle kulki Tallinnasta Latvian, Liettuan, Valko-Venäjän, Ukrainan, Transnistrian, Moldovan, Romanian ja Bulgarian kautta Turkkiin, jonka pohjoisrantaa myöten reitti jatkui Iranin puolelle Teheranin ja Persepoliksen kautta aina Persianlahden rannalle. Teheran oli alkuperäinen päämäärä, mutta Iran osoittautui liftarille odotuksia sujuvammaksi.

Ei liene mikään sattuma, että EV valitsee reitikseen juuri itäisen Euroopan ja matkan Turkkiin ja Iraniin. Hänen missionsa on osoittaa vääriksi yleiset ennakkoluulot ja pelot näitä maita kohtaan ja todistaa, että ihmiset ovat kaikkialla enimmäkseen ystävällisiä ja auttavaisia kun heihin vain luottaa, on itse avoin ja maasta ja kohtaamastaan kiinnostunut. Varsinkin diktatorisissa maissa hän on havainnut suurta avuliaisuutta ihmisten kesken, ja päättelee sen johtuvan nimenomaan siitä, että kun valtiovaltaan ei voi luottaa, on välttämätöntä tukeutua muihin ihmisiin. Järkeenkäypää.

Teesinsä EV osoittaa todeksi enemmän kuin hyvin matkallaan ja myös sen, että ihmistuntemus matkalla kasvaa niin, että ne pari negatiivista kokemusta jotka tällä lukemattomien rekkakuskien, miesten, naisten ja perheiden kyydissä vastaan tulivat, hoituivat parempaan vaihtamalla. Toinen syy tälle reittivalinnalle on ilmeisesti se, että itäisen Euroopan maat ovat köyhempiä ja siksi liftareihin ollaan edelleen tottuneita, myös Turkissa ja Iranissa (pohjoisosassa varsinkin) - mikä oli yksi monista yllätyksistä itselleni (ennakkoluuloinen minä). Liftarit tietävät varsinkin Iranin erityisen vieraanvaraiseksi maaksi - sekin maine osoittautuu oikeaksi.

Liftarinkin apuna on nykyään moni it-sovellus, kuten Hitchwiki ja sohvasurffausverkosto etc kontaktiryhmät, joilta saa vinkkejä ja apua matkan tekoon. Ja myös tapaamisia matkan varrella. Liftaaminen on sosiaalista puuhaa, ja ymmärsin, että yksinolo uudessa kaupungissa ei konkariliftaajaa missään nimessä ahdista vaan on kaivattua rauhaa kontaktien täyteisen päivän jälkeen. Varsinkin kun kielimuuri on toisinaan vaivalloinen ylitettävä. Muitakin nykyaikaisia keksintöjä on mukana, kuten aktiivihiilellä lämpiävät kädenlämmittimet ja avaruuspeite, foliosta. Nuo olivat alkumatkasta tarpeen.

Monenlaisia tyyppejä tulee vastaan paitsi maantien varressa myös hostelleissa, kuten Ukrainassa amerikkalainen vaimonshoppaaja, joka oli viettänyt Kiovassa jo useita tuloksettomia viikkoja How to find a Russian/Ukrainian wife -oppaansa kanssa. Kauan liftanneilla on verkostonsa ympäri maailmaa. Istanbulissa saattaa tavata Lauran, johon on tutustunut Afrikassa ja jonka kanssa yhteista on maa, josta liftauselämä alkoi: Swasimaa.

Pelkääjälle aiheuttaa pelkoa jo liftaamisesta lukeminen. Ei vain se että nuori nainen hyppää muitta mutkitta kolmen tuntemattoman miehen seuraksi autoon, tai rekkaan, myös tällainen tilanne: hän istuu rekassa Ismetin vieressä jossain Turkin sumuisella vuoristotiellä ja ajaja seuraa tarkemmin puhelintaan kuin tietä. Huhhuh! Tai kun ajaja on armoton kaahari ja ajaa yli 200 km/h, jossain Valko-Venäjällä.

Matkakuvaus ei rajoitu vain liftausmatkan ja tavattujen ihmisten raportointiin, vaan EV on kiitettävästi taustoittanut sitä maiden historiaan ja poliittiseen historiaan liittyvillä tietoiskuilla, varsinkin Turkista ja Iranista tulee paljon kiinnostavaa tietoa. Istanbulissa luen Erdoganin ja gülenistien valtataisteluista ja Erdoganin vähittäisestä vallan keskittämisestä, josta meilläkin lehdet ovat paljon kirjoittaneet. Sekä Turkissa että Iranissa liftarilla näyttää olevan yhtenä vaivana liian avuliaat ihmiset, jotka haluavat järjestää hänelle bussi- tai taksikyytejä. Tai poliisi, joka pysäyttää perheen auton, ja liftari laitetaan kyytiin, niin että kumpikaan osapuoli ei välttämättä ole siihen valmis. Puhelin on näppärä tulkkausväline monessa autossa, paitsi tulkkausohjelman kautta myös niin että perhe soittaa englantia taitavalle tutulle.

Nykyään 60 prosenttia Iranin yliopistoista valmistuvista opiskelijoista on naisia. Iranilaiset naiset käyvät töissä, opettavat yliopistoissa ja ajavat autoa - se, että heidät nähdään vain alistettuina, huiveilla ja tšadoreilla verhottuina uhreina ei vastaa todellisuutta, jossa miljoonat iranilaisnaiset ovat erittäin aktiivinen osa yhteiskuntaa. 

Taas törmään yhteen islamiin liittyvään havaintooni: monoteistiset uskonnot ovat monessa samankaltaisia, mutta islamille ei seksuaalisuus tuota sellaista huolta kuin kristinuskolle,  se tuomitsee ja pelottelee synnillä vähemmän. Luen sellaisen yksityiskohdan, että Khomeini kannatti transihmisten oikeutta sukupuolen vaihtamiseen. EV havaitsee joka tapauksessa, että uskonnollisuuden pakottaminen vie ihmisten kesken päinvastaiseen, maallistuneisuus on neljän seinän sisäpuolella tavallista Iranissakin. Huivipakko vie paradoksaalisesti naisten asemaa myös parempaan suuntaan: konservatiivisten perheiden tytöt pääsevät helpommin opiskelemaan.

Iranilaisten suhdetta amerikkalaisiin EV pohdiskelee kiinnostavasti. Meidän uutisistamme välittyy kuva, jossa iranilaiset ovat vähintään yhtä vihamielisiä kuin arabimaat. Iranilla ja USA:lla on kuitenkin pitkä historia shaahi Reza Pahlavin ajoilta ja EV on sitä mieltä että siellä yleisesti suhtaudutaan amerikkalaisiin suopeammin kuin muualla Lähi-idässä. Esimerkiksi syyskuun 11. terrori-iskun jälkeen Iranin johto tuomitsi iskut ja tavalliset iranilaiset järjestivät Teheranissa kynttiläkulkueita iskussa kuolleiden muistoksi. 

Vanhoillinen hallinto Iranissa saattaa joutua katumaan sitä uudistusta, mikä on selvästi tämän shaahin diktatuuria seuranneen diktatuurin ansio: koulutustason parannus kaikille. EV päättelee, että pitkän päälle propaganda ei uppoa hyvin koulutettuun väestöön. Se näkyy jo siinä, että Iranissa on enemmän bloggaajia kuin useimmissa muissa maailman maissa. Siellä Khomeinin perintöä vastustavien ajatukset nyt kulkevat. On todella inspiroivaa lukea iranilaisten naisten vahvasta panoksesta tässä maassa, jonka julkikuva on jotain ihan muuta. Heidän todellisuutensa näyttää tällä hetkellä (EV teki tämän matkan vuonna 2016) olevan hyvin kaukana esimerkiksi Saudi Arabian tilanteesta.

Tie Teheraniin on runsaasti kuvitettu liftarin matkan varrella ottamilla valokuvilla. Ne eivät ole tyypillisiä turistikuvia, vaikka EV myöntää, että häntäkin kiehtovat enemmän esimerkiksi maailman vanhimpiin kaupunkeihin kuuluvan Yazdin sokkelot kuin modernit näkymät Teheranin uusimmista pilvenpiirtäjistä. Myös suuri osa kuljettajista on suostunut kuvattavaksi, mikä antaa kirjalle vieläkin autenttisemman vaikutelman.

Emma Vepsän pelottomuutta ja avarakatseisuutta ei voi olla ihailematta. Samalla en voi olla äimistelemättä tätä epämukavuuden ja monenlaisten vastaan tulevien vaivojen sietokykyä, mitä flunssaisena tien varressa liftaaminen, tuntemattomien ihmisten sohvalla tai vaatimattomissa hostelleissa yöpyminen välttämättä merkitsee . Mutta vaivan palkkana tulee selkeästi jotain erinomaista: omakohtainen tieto ja tuntemus maailmasta, mielenkiintoisia kohtaamisia ja ystäviä yli rajojen.

Tie Teheraniin sen kun parani loppua kohden ja loppuu riemastuttavasti kotimaassa.

Riihimäkeläiset nuoret miehet katsoivat reissussa rähjääntynyttä liftarihippiä ensin hieman epäillen, mutta lupasivat silti kyyditä minut puolivälissä matkaani sijaitsevaan kotikaupunkiinsa saakka. Kymmenen minuuttia heidän autossaan istuttuani - ja pitkästä matkastani Iraniin kerrottuani - taisin kuitenkin saavuttaa heidän luottamuksensa.
"Kuule", sanoi kuljettaja ja vilkaisi minua taustapeilistä, "kyllä me voidaan sinut sinne Kangasalle asti viedä."
"Juu, ei meillä ole mihinkään kiire", totesi kaveri hänen vieressään ja kääntyi hymyilemään minulle olkansa yli.

Pyysin ensi kertaa kustantajalta arvostelukappaleen. Kiitos Atena Kustannus!

Emma Vepsä: Tie Teheraniin. Peukalokyydillä Iraniin
Atena Kustannus, 2019, 278 s

perjantai 24. huhtikuuta 2020

Colson Whitehead: Nickelin pojat



Koulun alkaminen merkitsi tutustumista Tallahasseen valkoisen nuorison tuoreimpiin herjoihin, jotka uusiutuivat joka vuosi siinä missä kampaukset ja helmanmittakin. Oli nöyryyttävää avata biologiankirjasta ruoansulatusjärjestelmää käsittelevä luku, kun sivulla luki Kuolema NEKRUILLE!

Kuusikymmentäluvun Yhdysvalloissa Martin Luther King pitää puheita rakkauden voimasta, rotusorron vastaisia mellakoita nähdään, mutta nuorille mustille loukkaukset ovat niin jokapäiväisiä, ettei niitä ole varaa jäädä märehtimään. Huomio on suunnattava oikeisiin asioihin. Valkoihoisten käyttämät oppikirjat kierrätettiin huomautuksilla koristeltuina mustille koululaisille.

Colson Whiteheadin romaani Nickelin pojat kertoo Elwood Curtisin ja hänen kaverinsa Turnerin tarinan. Se kuvaa sitä, kuinka mustalle pojalle autokyyti, puhumattakaan jokaisesta kohtaamisesta valkoihoisen asetta kantavan miehen kanssa on kohtalokas, vaikka mies olisi resuinen ja krapulassa. Jokainen sattumanvarainen tapahtuma voi suistaa isoäidin kasvattaman yksinäisen pojan kohtaamaan vuosikymmeniä toimineen yhteiskunnallisen rakennelman, jossa sadistiset miehet saavat toteuttaa mielihalujaan seurauksista välittämättä. Sellainen paikka on Nickelin kasvatuslaitos Floridassa. Sen pohjoislaidalla sijaitsee salainen hautausmaa Boot Hill ja lähempänä Valkoinen talo eli Jäätelötehdas. Jäätelötehtaassa sai erivärisiä mustelmia. Kasvatuslaitoksen tarkoituksena on kasvattaa nuorista lainrikkojista kunnollisia kansalaisia. Heitä sanottiin oppilaiksi erotuksena vankiloiden väkivaltarikollisista. Nickelissä väkivaltarikollisia oli ainoastaan vartijoina, Elwood täydensi tekstiä mielessään. ---luultavasti puolet koulun työntekijöistä sonnustautui viikonloppuisin Klaanin kaapuun.

Elwood on vanhempiensa hylkäämä, siivoojaisoäidin ruokkima poika, sitkeä ja opinhaluinen, jonka Martin Luther Kingin puheet pitävät optimistisena idealistina, Nickelin laitoksessakin. Siellä hän kohtaa Turnerin, kyynisen ja ovelan pärjääjän, joka oudon itsevarmana kellui ikiomassa rauhan kuplassaan. Heillä ei ole taustassaan paljon toisiltaan kadehdittavaa, mutta Turner - jolla on repaleinen kulkukissan korvalehti - päättelee että hänen alkoholistiäitinsä sentään välitti hänestä enemmän kuin äiti joka lähtee lopullisesti. Kumpaakaan ei äiti odottanut. Kasvatuslaitoksessakin toistetaan ulkopuolisen maailman hierarkiaa, mustat ja valkoiset pojat pidetään omissa taloissaan. Meksikolaista pompotellaan puolelta toiselle; väri on epäselvä.

Colson Whiteheadin kuvaus on väkevää. Se tekee näkyväksi rotusorron väkivaltaisen jäljen, joka jatkuu armottomana vuosikymmenestä toiseen, huolimatta virallisista lainmuutoksista, uusiutuvista skandaaleista, kuten Nickelin tapaisten laitosten vääryydet, salaiset hautausmaat, joita kaivetaan vuosikymmenten jälkeen; niistä löytyneistä luista analysoidaan kidutuksen jälkiä.  Niin paljon tuhlattuja elämiä.

Niin monta menetettyä neroa - eivät tietenkään kaikki heistä, sillä esimerkiksi Chickie Pete ei ollut mikään ruudinkeksijä - mutta heiltä oli riistetty tavallisenkin elämän pienet ilot. Heistä oli tehty ontuvia raajarikkoja jo ennen kisan alkua, eikä heistä ollut elämään normaalia elämää.

Kahden eri tyyppisen päähenkilön kautta kirjailija valottaa Martin Luther Kingin rakkauden täyteistä käskyä ja vaikeutta uskoa sen tehoon, kun valkoiset verikoirat juoksevat kintereillä aseet ojossa. Romaanin loppupuolella kertomus tulee nykyaikaan ja New Yorkiin. Elwoodin ja Turnerin elämät ovat yhtä yllättävällä ja traagisella tavalla. Kertojalla ei ole ollut vaikeuksia löytää vastinetta todellisuudesta: Dozierin poikakoulu, josta oli kerrottu vuonna 2014 Tampa Bay Timesissa. Arkeologien hautapaikkatutkimukset ovat olleet ensiarvoisen tärkeää aineistoa.

Nickelin pojat on vaikuttava, koskettava - ja taas kerran, niin mahdottomalta kuin se aiheen perusteella kuulostaakin - paikoitellen myös hauska. Kertoohan se elämänhaluisista nuorista ihmisistä. Hieno suomennos myös. Mahtava romaani!

Päivitys 6.5.20: Nickelin pojat voitti romaanisarjan Pulitzer-palkinnon.

Colson Whitehead: Nickelin pojat
The Nickel Boys, 2019, suomentanut Markku Päkkilä
Otava, 2020, e-kirja

maanantai 20. huhtikuuta 2020

Margaret Atwood: Testamentit



Ensimmäinen e-kirjani kirjastosta oli yllättävän miellyttävä kokemus, teknisesti ja vastoin ennakkoluulojani. Tabletilta lukemisessa on omat hyvät puolensa, esimerkiksi mahdollisuus suurentaa fonttia, tai lukea hämärämmässäkin paikassa valoja sytyttämättä, tabletin keveys. Margaret Atwoodin Testamentissa näyttää painettuna olevan 489 s, joten se ei ole ihan pieni opus.

Dystopiat ovat taas yksi genre, jota olen aina vierastanut, scifin ja fantasian lisäksi. Ja dekkareiden. Onpa noita aivan liikaa... Tässäpä alkaa kuitenkin aitaa kaatua näköjään. En olisi ehkä tähän tarttunut ellen olisi seurannut tiiviisti aikaisemmasta Orjattaresi-romaanista tehtyä sarjaa Handmaid's Tale, jonka jatko-osa Testamentit on. Toiseksi katsoin Margaret Atwoodin elämää ja kirjoja käsittelevän dokumentin Sanojen voima maaliskuun alussa. Vaikuttava nainen, ei voi kuin antaa aplodit.

Orjatarta en ole lukenut. Tv-sarja kuvasi tapahtumia lähitulevaisuudessa fundamentalistikristittyjen Gilead-nimisessä puritaanisessa teokratiassa jossain päin Yhdysvaltoja, jota ydinkatastrofi on kohdannut. Naiset on nyt rankattu eri arvoihin lähinnä hedelmällisyyden perusteella. Hedelmällisyys kun oli kärsinyt ydinlaskeuman jälkeen. Epälapsia syntyy. Kaikki naiset ovat tiukasti myös eri arvoihin rankattujen miesten alaisia ja kulkevat pukeutuneina arvoa osoittaviin, eri värisiin kaapuihin ja nunnamaisiin päähineisiin. Massateloitusten ohella kaupungin muureilla roikkuu sääntöjä rikkoneita hirtettyjä.

Orjatar päättyi päähenkilön karkaamiseen. Hänellä oli siinä vaiheessa kaksi lasta, toinen oli viety häneltä kiinni otettaessa ja toisen hän sai ns synnytyskoneeksi alistettuna. Lapsi salakuljetettiin ulos Gileadista. Tästä lähtökohdasta Testamentti alkaa kuvata tapahtumia ja henkilöitä Gileadissa. Tapaamme joukon komentajia onnettomine vaimoineen ja koko heille alistetun joukon orjattaria, helmityttöjä, tätejä, lapsia. Täti Lydia tätijoukon armottomana ja pelättynä johtajana on edelleen voimissaan. Tätien muodostama yhdyskunta elelee omassa miehiltä rauhoitetussa talossaan ja tekee heille määrättyjä askareita. He saavat mm opetella lukemaan - Raamattua - päin vastoin kuin muut naiset, joille on rajattu kodin seinien sisäpuoliset työt, sekä henkinen että fyysinen vankila.

Alkuun vaikuttaa että Testamentit ei tuo mitään uutta Orjattareen. Sama mielivaltainen touhu jatkuu ja vaivihkaa herää kysymys, miksi toinen samaa painajaista kuvaava teos. Testamentit pureutuu kuitenkin syvemmälle totalitaarisen järjestelmänsä sisuksiin esitellessään sen rakenteita ja kuinka epäluuloon, valvontaan ja pelkoon perustuva rakennelma on kuitenkin altis repeämiselle. Ihmisen ajatuksia ja haaveita ei pysty pitämään aisoissa. Sitä kautta Testamentit tuo uuden näkökulman ja vaiheen Gileadin yhdyskunnan kuvaukseen.

Täti Lydiallakin on menneisyytensä edellisessä maailmassa, vaikka hallitseekin suvereenisti tätien valtakuntaa Ardua Hallia - jonka motto Per ardua cum estrus tarkoittaa Synnytyskipujen ja kuukautiskierron kautta - ja sen Hildegard-kirjastoa. Siellä säilytetään mm Sukulinja-arkistoa, josta kehkeytyy avaindokumentti trilleriksi kääntyvässä kertomuksessa. Arkisto on tarpeen, koska hierarkian ylimmät miehet mielellään vaihtavat vaimoa nuorempaan ja onnistuvia synnyttäjiä etsitään. Sukurutsaa ei kuitenkaan haluta, sen verran tieteestä on otettu oppia tässäkin uskontoon perustuvassa tyranniassa.

Komentaja Judd uskoo lujasti nuorten naisten virkistävään vaikutukseen, samoin kuin kuningas Daavid aikoinaan, ja myös useat väliamerikkalaiset huumepomot.

Testamentit sukeltaa Lydia-tädin historian myötä myös totalitaarisen yhteiskunnan syntymekanismeihin. Vallankumouksen jälkeisen sodan tilanteeseen, jossa koulutetut muodostivat fundamentalisteille uhan, joka oli eliminoitava. Muuta ei tarvittu kuin oikeustieteellinen tutkinto ja kohtu: se oli hengenvaarallinen yhdistelmä. - Sivistyksen ja oppineiston vastaisuus on samaa mitä oikeassa elämässä on nähty Hitlerin Saksassa tai Maon Kiinassa. Viimemainitun kulttuurivallankumouksen jälkiä saatamme nykyään olla siivoamassa maailmanlaajuisesti. Sen verran perusteellisesti koulutettu väestö siellä tuhottiin.

Romaani on kirjoitettu historiikin muotoon, jossa viimeisenä lukuna on Kolmastoista symposiumi, historiantutkijjoiden kansainvälisestä kokouksesta vuonna 2197 ja keskeisenä osana täti Lydian Ardua Hallin käsikirjoitus. Testamentit oli lopulta jännittävä ja vaikuttava kuvaus dystopiasta - ja upeaa kieltä, myös suomennettuna. Handmaid's Tale haalistui sittenkin taka-alalle ja kirjailijan ääni voimistui. Aiheesta huolimatta musta huumori kukoisti paikoitellen sen ovelissa henkilöhahmoissa, täti Lydiassa varsinkin.

Margaret Atwood: Testamentit
The Testaments, 2019, suomentanut HilkkaPekkanen
Otava, 2019, e-kirja







maanantai 13. huhtikuuta 2020

Karin Fossum: Mustat sekunnit




Sain ensimmäistä kertaa kirjan postitse divarista. Sieltä löysin seuraavan Karin Fossumin, nyt kun Rakas Poona auttoi pääsemään ennakkoluuloistani dekkareita kohtaan. Ei tässäkään tarvita jyrkkiä rajalinjoja ja lokeroita. Fossum kuvaa taitavasti ihmismielen liikkeitä ja kirjoittaa tyylikästä kieltä, ei jää siinä jälkeen mistään kaunokirjallisista spekseistä. Ainoastaan nuo päähenkilöt, komisario Sejer ja kumppaninsa Skarre ovat hieman liian hyviä ihmisiä täydellisessä sympaattisuudessaan. No, viskiä  kuluu iso lasillinen illassa. Pieni pahe.

Mustat sekunnit alkaa jokaisen äidin painajaisesta. Pienessä norjalaiskylässä, Oslon lähistöllä, yhdeksänvuotias Ida lähtee keltaisella pyörällään kioskille ostamaan viimeisintä hevoslehteä ja purkkaa. Eikä palaa takaisin. Asetelma on yksinkertainen ja kammottava. Sejerin ja Skarren tutkimusten valokiila alkaa sittemmin pyyhkiä syyskuista maaseutua ja kioskimatkaa.  Fossum heittää taitavasti tukun epäilyksen siemeniä yhteisön parikymppisten nuorten, Idan serkun Tommen ja tämän automekaanikkokaverin Willyn ylle. Tienoolla pöristelee kolmipyöräisellä mopo-lavayhdistelmällä myös erilainen viisikymppinen, puhekyvytön ja yksinäinen Emil, jonka äiti käy siivoamassa papukaijan sotkemaa kämppää. Ilmassa väreilee julkilausumattomana vahva pedofilian epäily.

Komisario Sejerin tutkimustyö etenee omaa rauhallista kulkuaan ja on kohtuullisen kiinnostavaa. Se ei oikeastaan riittäisi, ellei Fossum kuvaisi taas vetävästi hahmojensa sisäistä maailmaa, ahdistusta ja ristiriitoja. Kuten Tommen äidin Ruutin kamppailua, hänen yrittäessään päästä lähemmäs levotonta lukiolaispoikaansa. Tai toisen äidin, Emilin 7-kymppisen äidin elämän mittaista vääntöä saada yhteyttä omassa sulkeutuneessa maailmassa elävään aikuiseen poikaansa.

Hän ajatteli sitä, mitä Marion oli sanonut, hän olisi halunnut kysyä asiasta, mutta poika oli liian sulkeutunut. Hän ei nähnyt pienintäkään rakoa, josta hän olisi voinut työntää jalkansa sisään. Tomme nappasi takkinsa naulasta ja heilautti sen olkapäälleen. Sitten hän vilkaisi nopeasti kelloa, ikään kuin hänellä olisi ollut kiire. Aikaa oli vielä runsaasti.

Myös nuorten miesten Tommen ja Willyn keskeinen henkisen kantin mittaaminen ja riippuvuusasetelma kiertyy jännittäväksi ja poikien dialogi syksyisellä matkalla Kööpenhaminaan lisää tiivistä tunnelmaa uuteen suuntaan.

Karin Fossum on vahva monilla alueilla. Mustat sekunnit jää kuitenkin hieman Rakasta Poonaa vaisummaksi kokemukseksi, vaikka pitikin hyvin mukanaan. Saattaa olla, että tuo eksoottinen ulottuvuus, mikä Poonassa oli, teki siitä mieleenpainuvamman. Ehkä myös koko ympäröivä yhteiskunta oli runsaammin ja huolellisemmin kuvattu. Kun en ole dekkareiden vakiolukija, äksöniä en kaipaa sen enempää. Päin vastoin, henkilöiden päänsisäiset monologit, arjen palasten vaivihkaiset siirtymiset, lyhyet leikkaukset keittiön pöydän ympärillä istuvien ilmeisiin ja eleisiin riittää. Semmoinen tietty kodikkuus onnistuu tässäkin dekkarissa kehittymään, vaikka karseita ounastellaan tapahtuvaksi.

Karin Fossum: Mustat sekunnit
Svarte sekunder, 2002, suomentanut Arvi Tamminen
Like, 2004, 276 s

perjantai 10. huhtikuuta 2020

Milan Kundera: Elämä on toisaalla



Löysin kotikirjahyllystä lukemattoman helmen. Astuin prahalaiseen kotiin, jossa runoilijan, alle parikymppisen Jaromilin kanssa asuvat runoilijan äiti ja runoilijan isä. Jaromil ei ole vielä varsinaisesti runoilija, vaan vasta aloitteleva. Hänen itsensä lisäksi äiti on epäilyksittä vakuuttunut poikansa tulevaisuudesta kuuluisana runoilijana. Isä jää etäiseksi sivuhenkilöksi. Eletään toisen maailmansodan jälkeistä kommunistien valtaannousun aikaa Tšekkoslovakiassa.

Runoilijan runoileminen ja kaikki hänen pyrkimyksensä on kuvattu satiirisessa valossa samoin kuin häntä palvovan äidin vankkumaton luottamus. Äiti häilyy miehiin ja poikaansa kohdistuvien rakkauksiensa tulituksessa, milloin ylevänä, milloin nöyryytettynä kuin konsanaan Mme Bovary, kun taas poika kompastelee eroottisissa seikkailuissaan äidin aamulla valitsemissa alushousuissa kuin kunnon sotamies Svejk, vailla tämän oveluutta, pikemminkin eksyksissä äidin lujan tuen ja koettujen nöyryytysten välillä. Jaromil kasvaa äitinsä tiukasti itseensä sitomana isona lapsena, jolle tuottaa suurta tuskaa päästä alkuun seksuaalielämässään.

Samanaikaisesti poika ottaa ensiaskeleita taiteilijuuden kivisellä polulla. Taustalla kuohuu poliittinen todellisuus, jossa tiukan linjan kommunistit alkavat hiljalleen astua esiin määritelmineen, rajoineen, aseineen ja vankiloineen. Kodin ulkopuolella Jaromilin vaikeat valinnat vain lisääntyvät. Toisaalla hän ihannoi vapaamielisen taiteilijan älyllistä seurapiiriä, mutta häneen suhtaudutaan lapsena. Toisaalla dogmaattisen sosialismin hurmahenkisyys antaa lupauksen vahvasta miehekkyydestä, selkeästä tiestä. Hän kaipaa ja haaveilee kauniista naisista ja päätyy kiusaamaan vähemmän kaunista. Elämä on toisaalla, kirjoittivat opiskelijat Sorbonnessa seinään. Niin on Jaromilillakin, joka unissaan kehittää itsestään rinnakkaishahmoa, päättäväistä Xaveria.

Tietäessään toisten katselevan häntä taas hän tuli polttavan tietoiseksi kasvoistaan ja tunsi miltei kauhistuen että hänellä oli kasvoillaan äidin hymy! Hän tunnisti sen varmasti, tuon hienovaraisen katkeran hymyn, tunsi sen takertuneen huuliinsa eikä päässyt siitä eroon. Hän tunsi äidin asettuneen  kasvoilleen, liimaantuneen häneen kuin kotelo toukkaan jolle ei halua suoda omaa muotoa.

Rakkaus, eroottinen rakkaus on Milan Kunderan romaaneissa painavaa, raastavaa, vereslihalle repivää. Se on riippuvuus- ja valtapeliä, joka upottaa ainakin yhden. Se on intohimon, hylkäämisen ja sydänsurujen vuorottelua.

Elämä on toisaalla solmii runsaat teemansa yhdeksi välkehtiväksi vyyhdeksi, joka muuttaa ilmettä samalla kun aika virtaa. Kysymyksiä taiteesta - modernista tai perinteitä säilövästä - taiteilijuudesta, runoudesta, moraalista nousee kuin ohimennen, niin kuin ne jokapäiväisessä elämässä nousevat. Miksi vallankumous aina syö omat lapsensa? Kun yhteiskunta on käännekohdassa, poliittinen ilmianto näyttää ryhdikkäältä teolta. Silti kaunottaren katse voi luhistaa kaiken.

Kundera varioi aiheitaan viisaasti ja hauskasti, näyttäen alastoman epäsankarinsa ajelehtimisen eteen tulevien valintojen virrassa. Rakastamisen vaikeus paljastaa haaveiden ja todellisuuden valtavan railon. Kuinka helposti ihminen lakkaa arvostamasta sitä, joka on hänelle ystävällinen, kuinka hienolta tuntuu vaikeasti tavoiteltavan armollinen suopeus!  Runoilija näkee itsensä kuin näytelmän kohtauksissa menneisyyden suurina runoilijoina, milloin Percy Shelleyn, milloin Arthur Rimbaudin, milloin Lermontovin hahmossa.

Laukaus kajahti, Lermontov kouraisi sydäntään ja Jaromil rojahti parvekkeen jäiselle betonilattialle. Oi tšekkien maa, kunniakkaat laukaukset muuttuvat sinussa niin usein pilaileviksi potkuiksi!

Kunderan kuuluisinta, Olemisen sietämätöntä keveyttä en muista enää kovinkaan hyvin, mutta tunnelmasta muistan jotain samaa kuin tässä. Ehkä se johtuu paljon samoista poliittisista taustateemoista. Myöhemmät Kunderan teokset, jotka olen lukenut, on kirjoitettu Ranskassa. Kuinka ollakaan, ne ovat minusta tunnelmaltaan hyvin ranskalaisia. Sen sijaan Elämä on toisaalla -romaanissa ei ole ranskalaista sävyä, siinä Praha ja tšekkiläisyys on tunnistettavaa; tuota tragikoomista sankarihahmoa en ole kohdannut myöhemmissä romaaneissa. Toisaalta, mitä ranskalaisuutta nyt tarkoitan, elokuvien kait?  Koska Madame Bovaryhan tässä jo tuli mainittua. No, eurooppalaisen kirjallisuuden mainiota traditiota tässä jatketaan.

Kansi on Pekka Loirin käsialaa.

Milan Kundera: Elämä on toisaalla
Život je jinde je, 1973, käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste
wsoy, 1985, 300 s

keskiviikko 8. huhtikuuta 2020

Ahkerat lukutoukat


Kuljin tänään, kuten usein muutenkin kaupunkikävelyilläni tämän veistoksen ohitse. Se sijaitsee Samppalinnan koulun vieressä ja on Simo Heleniuksen käsialaa. Se on erikoisen kekseliäs ja leikkisä, julkiseksi veistokseksi. Yleensä julkisissa veistoksissa ei näy pahemmin olemisen sietämätöntä keveyttä, vaan ne ovat loputtoman raskaita ja paikalleen jämähtäneitä. Ohikulkija toivoisi yhden jos toisenkin teoksen  maatuvan armollisesti luonnon kiertokulussa.
Mutta nämä lukutoukat eivät kuulu niihin. Paikka oli viime kuukaudet tyhjänä, mutta kävi ilmi että lukutoukat olivat käyneet huollossa ja nähtävästi kylpemässä. Palasivat huomattavasti kylvystä punehtuneina, kirjakin oli ehtinyt harmaantua.
Aina kaupunkikävelyni päätyvät Aurajoen rantaan. Mikä siinä onkin, että joen rannalla on niin rentouttavaa kävellä? Siinä on oma mikroilmastonsa, ja oma äänimaailmansa, Läntisellä rantakadulla autoja ei kuulu eikä näy, muutama lokki naukaisee ja siinä tulee terveiset mereltä, kesästä joka on vasta alkamassa. 







torstai 2. huhtikuuta 2020

Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta



Jatkan pandemiaan sopivaa teemaani KirottuaKirottua Istanbulia seuraa lukujärjestyksessä Kirottu ajan katoava virta. Oli tarkoitus lukea lisää samalta kirjailijalta, jolta ensimmäinen lukukokemus oli hyvä. Kotona vasta huomasin, että tuli parikin kirottua mukaan kirjastosta. Per Petterssonin Hevosvarkaat teki vaikutuksen, kuten myös Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä.

Arvid-niminen minäkertoja on kohta nelikymppinen oslolainen perheenisä, jonka avioliitto vetelee viimeisiään samoin kuin koko siihenastinen maailma vuonna -89, Berliinin muuri murtuu, Neuvostoliitto Gorbatshovin johdolla elää viimeisiä aikojaan. Ja Arvid kuulee äitinsä sairastuneen syöpään. Aviokriisi, tyttäret ja nykyhetki jää taakse, kun Arvid seuraa äitiään jonkinnäköiselle jäähyväismatkalle Oslosta Tanskaan, äidin synnyinmaahan, mökille. Matkasta kehkeytyy pitkä sukellus lapsuuteen ja nuoruuteen. Siitä tulee epävarmuuden ja häpeän tunteiden täyttämä matka, pojan yritys päästä lähemmäs äitiä ennen kuin on myöhäistä.

Neljän veljeksen perheessä on isäkin, mutta isä on Arvidille etäinen ja synkkä, vain äidin maailma kirjoineen ja elokuvineen on se, jonka poika kokee omakseen. Vain äidille poika haluaa kelvata, mutta äiti näyttää välinpitämättömältä ja vieläkin enemmän, näyttää ettei hän luota Arvidin kykyyn olla aikuinen, kantaa vastuuta, pärjätä. Äiti, joka ottaa esiin kuluneen ruskean kukkaronsa ja maksaa hänen lippunsa. Mies kulkee muistoissaan Oslon katuja, muistot ovat täynnä noloja sattumuksia, jotka vahvistavat tunnetta siitä että kaikki on mennyt päin honkia. Veljien joukossa on erilainen poika, joka ei täytä perheen miehen mallia, ainakaan omasta mielestään. Sen sijaan hän on erityisen herkkävaistoinen tyyppi, joka poimii merkkejä omasta epäonnistumisestaan armottomalla tarkkuudella.  Kuten äidin 50-vuotispäivillä, jota juhlaa varten Arvid oli valmistautunut pitämään puheen.

Avasin suuni, seisoin jonkin aikaa sillä tavalla ja suljin suuni uudestaan. Ei kuulunut ääntäkään, ei lasin, ei veitsen, yksikään haarukka ei liikahtanut. Yritin keskittyä, olin niin humalassa että se näkyi, katsoin lautasta ja hieroin silmäluomia rystysilläni niin kuin silloin kun olin pieni, päivä oli päättymässä, hyvää yötä, hyvää yötä.

Romaani maalaa kuvan idealistisesta, moraaliltaan ehdottomasta tyypistä, joka törmää arkipäivän käytännöllisempään joustavaan moraaliin sekä lapsena partiossa että opiskelijana 60-luvun maolaisten joukossa. Aika oli täynnä vasemmistolaista liikettä, Vietnam-mielenosoituksia, maolaisia, trotskilaisia, marxilais-leniniläisiä. Kaikki opiskelijat eivät katsoneet proletariaattiin liittymisen edellyttävän opintojen jättämistä ja työläiseksi ryhtymistä, kuten Arvid. Idiootti, sanoo aina hyvännäköinen äiti, joka kantaa Günter Grassin romaania laukussa. Itsekin hän on suklaatehtaan työläinen, mutta haluaa pojistaan enemmän.  Kirjallisuudesta Arvid poimii Hemingwayn Nuoruuteni Pariisista päällimmäisenä havainnon kuinka Hemingway suhtautui Fitzgeraldiin: saattoiko hän yksinkertaisesti olla kusipää? Maailmaa katsoo tyyppi, jolla on vahva empatia ja nöyryytyksiin samaistumisen kyky.

Miehen melankolinen kamppailu elämän kivikkoisella polulla koskettaa ja kirvelee, mistään ei tunnu tulevan valmista. Mökin pihalla hän kaataa päättäväisesti männyn, mutta sekin jää niille sijoilleen. Per Pettersson kirjoittaa edelleen erikoisen kaunista lausetta, tässä usein itkun suolaamaa. Norjalainen mielenmaisema on lähellä suomalaista, monessa käyttäytymismallissa on jotain tuttua. Tässä tuli vastaan oma elokuvallinen kokemus Arvidin viinaostoksesta - jota läträämistä ahdistunut mies harrastaa melkoisesti.

Nyt olin kuitenkin täällä, ja minulla oli varaa yhteen noista kolmesta calvadospullosta - - -Vähän niin kuin elokuvissa, ajattelin, mikä johtui siitä että olen norjalainen. Norjassa ei ikinä kääritä viinapulloja ruskeaan paperiin. Pidin siitä elokuvatunteesta. Voisin olla mies elokuvassa.

Olin kerran yhdella harvinaisista työmatkoistani Charles de Gaulle lentokentällä Pariisissa. Samassa eriössä oli monta suomalaista. Olin jonossa tiskille miehen takana, joka sanoi: Calvados ja vuorollani minä: Calvados. Tämähän meni kuin Kaurismäen elokuvassa, ajattelin siinä.

Katriina Huttunen suomentaa niin, että herää epäilys, voisiko suomennos olla alkuperäistä parempi. Ainakin nimi on. Mutta sehän onkin suoraan Maon runosta... (Hieman ihmetyttää, ettei Maon ajan uudelleenarviointi vuoteen -89 mennessä herätä aikuisessa Arvidissa mitään pohdiskelua.) Kirottu ajan katoava virta kuvaa nimenä täydellisesti tämän pettyneen miehen poukkoilua siinä virrassa; mistään ei saa otetta, kaikki liukuu sormien välistä. Oslon katuosoitteita tulee vastaan solkenaan, liikaakin, mutta norjalainen tunturimaisema hengittää hapekkaasti Petterssonin kuvaamana.

Tämä ei ole mikään kasvu- tai sovintokertomus, ei tule valoisampaa. Mies poimii pitkin matkaansa todisteita äidin välinpitämättämyydestä, äiti ei näe, ei huomaa, ei ole ajatellut, jos on ajatellut niin ei luota, ei tiennyt minne poika meni lapsena, mistä tuli nuorena.

- Hänhän se haluaa erota, äitini sanoi.
- Miksi sanot noin?
- Tunnen sinut, äitini sanoi.
- Etkä tunne, sanoin, eikä hän viitsinyt edes vastata.
- Olisithan voinut itsekin erota, sanoin.
- Niinkö sinun mielestäsi. Mutta enpä vain eronnut.
- Jos tunnet minut niin hyvin, miksi et sitten tiedä miksi aion erota?
- Voi Arvid, hän sanoi - antaa olla.


Per Petterson: Kirottu ajan katoava virta
Jeg forbanner tidens elv, 2008, suomentanut Katriina Huttunen
Otava, 2011, 218 s