Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Kansi: Mikko Branders, Mikko Rikala

Joel oli hänen sylissään ja piti hänen hiuksistaan kiinni. Se oli hankala asento, mutta mahdollinen. Ja he saivat olla siinä yhdessä, eikä kukaan tullut tekemään mitään hoitotoimenpiteitä.  Hän ihmetteli, miten hyvältä hänestä yhtäkkiä tuntui. Sitten hän ymmärsi: Joel silittää minua. Pieni sormi kulkee kämmenselkää pitkin. Se piirtää käteen pientä katkonaista viivaa.

Harvoin saa lukea näin intensiivistä tekstiä. Perheenisä kertoo nuoren perheensä äkillisestä tilanteesta, jossa kaikki hälytykset näyttävät punaista ja piippaavat taukoamatta. Harry Salmenniemen omakohtainen romaani Sydänhämärä oli ilmiselvästi kirjoitettava ja se on lukijallekin tunnekylläinen elämys.

Nyt ei ole ajattelun aika. Ei, kirjailijan, joka kirjoittaa vuoroin minäkertojana, vuoroin sivustakatsojana isän konkreettisista liikkeistä, on edettävä varovaisesti kuin särkyvän lasisessa maailmassa. Hänen taaperoikäinen poikansa Joel on sairastunut, muuttunut veltoksi, ja veriarvot osoittavat vaarallisen korkeaa sokeritasoa samalla kun hänen vaimonsa Maria lähestyy raskauden viimeistä vaihetta ja synnytystä. Romaanin mies näyttää kuin tasapainottelevan pitääkseen lähestyviä tuhoisia liekkejä irti kummastakin eri tavoin avuttomasta läheisestään. Ymmärrän persoonan vaihtumisen kerronnassa kuin ruumiista irtoamisen kokemuksena; aikajänne tavallisesta arkiaamusta kotona teho-osaston hiljaisuuteen on niin lyhyt, että se on epätodellista.

Minäkertoja muistuttaa itseään kaikesta, mitä häneltä odotetaan samalla kun isä toimii lähes mekaanisesti. Hänen on painettava näkymättömiin se kauhun tunnelma, joka nostaa päätään kaikista huolestuttavista merkeistä: teho-osaston kuolleesta äänettömyydestä, joka vaihtuu lapsen hirveään huutoon. Isän on seurattava lapsen mieltä; rauhoitettava, lohdutettava, puolustettava lasta liian riuskalta hoitajalta

Kädet tärisivät koko ajan. Liian paksu reppu. Älä kuole. Älä nyt rakas poika kuole. Isi vain laittaa repun tänne ja tulee sitten vahtimaan että elät.

Kaiken huolen ympärillä leijuu rakkaus voimallisena. Kun ihminen saa lapsia, hän sairastuu perhe-elämään. Sitä sairautta olisi hoidettava levolla, jota nyt ei ole tarjolla, kun kotona on pieni diabetes-potilas, joka on öisinkin herätettävä hedelmäsoseelle ja sokeriarvojen mittaukseen - sekä vastasyntynyt. Kertomus vuorottelee kahdessa ajassa, aikaisempi kertoo sairauden hyökymisestä kotiin ja toinen noin kuukautta myöhäisemmästä vaiheesta, kun taapero ja vauva ovat molemmat taas kotona. Isä on varma, että kaikesta kohdatusta huolimatta hän on parantunut perheettömän ihmisen elämästä, jota hän ei enää itselleen halua. Kaikki ravintolat on nähty, harrastukset ja elokuvat koettu. Mikään ei enää voita sitä, kun saa nauttia höyryävää linssikeittoa taaperon kanssa ja vauva napottaa omassa new born-tuolissa.

Pikkulapsen rajaton optimismi ja kipujen unohtuminen tuo kuvaukseen iloa ja lämpöä, kuin chili keittoon. Teho-osastolta lapsi pääsee sängyssään lasten osastolle. - Äiti ei näe mitä me tehdään. Äiti ei näe, että me matkustetaan sängyllä. Isä valvoo sairaalassa ja opettelee lapsen sairauden hoitoa. Valvomisesta ja väsymyksestä ei tule loppua pitkään aikaan. Keskellä väsymystä isä saa äkillistä energiaa puolustustaistelusta diabetesneuvojaksi määrätyn hoitajan kanssa. 

Kaiken keskellä kirjailija käy sisäistä monologia kirjailijuudestaan, runoistaan, joista Salmenniemi onkin palkittu ja tunnettu. Isä ruoskii itseään "turhista" kyvyistään ja vaikeuksistaan suoriutua käsillä tehtävistä asioista. Mutta hän oppiii. He selviävät.

Sydänhämärä liikuttaa ja koskettaa. Se lähes hypnotisoi seuraamaan noita dramaattisia hetkiä henkeä pidätellen. Pitää olla todella kyyninen, jos näkee tämän aiheen: rakkauden perhettään kohtaan ja vaikean kriisin kohtaamisen kliseisenä. Silloin kai elämä ylipäätään näyttää kliseiseltä. Kenties näin suuren rakkauden kuvaus vailla ironian häivää herättää myös kateuden siemeniä.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala, 2024, 215 s

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja

Tämä 16 novellin kokoelma on 2019 vuoden viimeinen lukemani. Se on Uraanilampun jälkeen Harry Salmenniemen seuraava novellikokoelma. Kuten edellisessä, tässäkin kokoelmassa aiheet liikkuvat laajalla skaalalla, yksilön mielenterveydestä yhteiskunnan päättäjien terveyteen, kapitalismin kritiikista elokuvan kritiikkiin, unista harhoihin. Suomalaisia instituutioita presidenteistä Marimekkoon ja Nokiaan pilkataan vähän Juha Seppälän tyyliin. Siinä ohessa upotetaan myös mainetta niittänyt uusi suomalainen elokuva Hymyilevä mies, oikein kuvien kera. Melkein provosoiduin niin häijystä katseesta. Pariin otteeseen käydään psykiatrin - onko hän hullu vai ihan asiallinen? - vastaanotolla, jossa potilaskertomuksia seuraavat psykiatrin henkilökohtaiset muistiinpanot tapauksesta. Järkensä menettänyt, kerrotaan Siltalan sivuilla. Aha. En ihan saanut selvää, vaikka psykiatri henkilökohtaisessa tekstissään mainitsikin epätodellisesta olostaan sekä iloitsevansa toisten kärsimyksestä, koska kärsii kovasti itse.

Novelleissa on vähintään huolestunut ja useammin ahdistunut tunnelma, milloin se ei ole rienaavan nihilistinen. Esseetyyppinen pohdinta Reservatio mentalis, vyöryttää kapitalismin kritiikkiä ja maailmantuskaa. Tulevaisuus maalataan synkin värein, koska päättäjät ovat sokeita ja julmia sekä asemansa takia meille muille vaarallisia. Kertoja ei aina usko selviämiseemme, vaikka se on ainoa edellytys tasapainolle. Linnut ja oravat siirtyvät puusta toiseen eivätkä huolehdi siitä, kuinka Golfvirran käy. Niiden murheettomuudessa pesii viisaus ja ilo. Oravat eivät tiedä, minne ovat käpynsä piilottaneet. Mutta ne tietävät että jossakin niiden on pakko olla. Tätä tarkoittaa oravien uskonto.

Eräs muotokuva päättäjästä maalataan novellissa Päätöksiä. Se on kliseinen kuvaus kylmästä poliitikosta, naisministeristä, joka tietää olevansa muita parempi vaikka sitten poteekin syyllisyyttä. Huonommin sille ylemmyydentunnolle käy novellissa Vaikeus kieltäytyä croissantista. Suolikaasut hoitavat turistin pudotuksen A-luokasta.  (- Aina ei muuten käy niin, todellisuudessa. Kuulin vuosia sitten tutun tutusta, joka sai pahan turistiripulin lentokentällä kotiin palatessaan. Huuhteli pikkuhousunsa lentokentän vessassa, pujotti ne märkinä takaisin ja lähti lennolle. Siellä hänelle oli yllättäen varattu paikka bisnesluokassa, Armani-pukuisen liikemiehen vieressä. Siinä molemmilla kasvun paikka.)

Ihminen on onnellinen eläin on pisin novelleista. Kertoja etsii onnea ja löytää sen keskinkertaisuudesta ja itsereflektion välttämisestä. Matkallaan halki latteiden kokemustensa hän ihmettelee, millainen ihminen saa lohtua ja nautintoa vaikkapa Tšehovin tai Maupassantin novelleista. Pitikin valita juuri nuo nimet! Harvoista novelleista voi nauttia kuten Tšehovin ja Maupassantin. Että tämmöinen ihminen esimerkiksi. Edelleen kertoja ihmettelee ihmisten intohimoja ja niiden ajamana tehtyjä tekoja. No niissä on kieltämättä usein harkinnan menettämisen paikkoja. Antaa itselleen reseptiksi muistaa aina jokailtainen hampaidenpesu kun alkaa intohimottaa.

Tästä eteenpäin novellit menevät entistä räkäisemmiksi ja alkavat tympiä. Tarjolla on ällistystä, provokaatioita. Tulee mieleen ranskalaiset elokuvat, siis Godard. Tyyppi sai tehdä mitä vain, aina kehuttiin. Näissä ei toki ole mitään Godardista, vaan se on samaa, että hehkutetaan rasittavaa. Itsetarkoituksellista outoutta, josta en saa kiinni. En tiedä, mikä tässä ottaa päähän. Ehkä maistan novelleissa aika paljon provosointia sen itsensä vuoksi.

Harry Salmenniemi: Delfiinimeditaatio ja muita novelleja
Siltala, 2019, 218s
Graafinen suunnittelu Markus Pyörälä

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

Eläimet tottuvat nopeasti uraanilampun luihin asti valaisevaan valoon, sanoo isä niminovellissa. Näissä novelleissa ei ole mitään mihin voisi tottua, ei mitään totuttua. Muutama novelleista pohjaa aiemmin kirjoitettuun novelliin tai artikkeliin, joista on luettelo lopussa. Uraanilamppu on päivitys Juhani Ahon novellista 'Siihen aikaan, kun isä lampun osti'. Tässä käytetään avoimesti vanhaa hyväksi, ja tehdään siitä uutta. Vanha kertomus saa uuden elämän.

Harry Salmenniemi on kerännyt mainetta runoilijana. Ilmankos hänen proosansa tuntui minusta tosi villiltä, runoja kun en harrasta. Silti hänen monet maailmansa herättivät suurta uteliaisuutta, kunhan tokenin parin ensimmäisen novellin aiheuttamasta huonovointisuudesta. Novelleissa oli minulle muutama käsittämätön, nostin kädet ylös - olen liian tyhmä tai liian ulkona kirjallisten sisäpiirien keskusteluista. Kaksi ensimmäistä ovat  ylen  ahdistavia, Uraanilamppu ja Krematorio, maailmanlopun tunnelmineen.

Toisessa päässä on, ei käsittämättömiä, mutta jotenkin kuivahtaneita: Fantastinen salaatti on parodia ruokahifistelystä, joka kangistuu luetteloksi. Kompleksi on samantapainen yksityiskohtainen massiivisen rakennelman kuvaus mittoineen kaikkineen. Rakennelma on jonkinnäköinen kirkko/linnoitus ja novelli on kuvitettu hienoilla piirroksilla portaista ja holveista (Giovanni Battista Piranesi). Kompleksi on rakennelma ja ylemmyyden pompöösi manifesti.

Onneksi kokeileva proosa tarkoittaa myös suurta vaihtelua novelleissa, ja löysinkin puhuttelevampia ja hauskoja novelleja. Ne keikkuvat kaikki enemmän tai vähemmän hysterian partaalla, tai ovat ainakin neuroottisen oloisia monologeja ja dialogeja, mutta mielen pimeimmistä onkaloista pulpahdetaan aina välillä pintaan.

Kaksi ihmistä kaupungissa - parisuhdekauhua, jossa tulevaisuuden pelko kohdistuu mahdolliseen lapseen tai menetettyyn mielenterveyteen. Pariskunta istuu kahvilassa mutta unet ja painajaiset valuvat päälle yhtä mittaa. Novelli loppuu käsin kirjoitettuun osuuteen, josta en osaa sanoa mitään. Sain selvää, käsiala on tihrua mutta luettavaa. Oma mielenkiintonsa siinä joka tapauksessa.

Kukaan ei ymmärrä minun tuskaani - kohtaaminen kustannustoimittajan kanssa. Tämä on kokoelman täyteläisin, kiinnostavin ja hauskin novelli - kuten ironisesta nimestäkin voi aavistaa. Vastakkain istuvat taas äärimmäisen neuroottinen minäkertoja, kirjailija ja tyylikkään hallittu kustannustoimittaja. He käyvät läpi ilmeisesti tätä nimenomaista kokoelmaa. Kirjailija kamppailee alituisesti paniikin partaalla, mutta nousee taas, kiitollisena, kustantajan seuraan. Jos hengittäisin syvään, syttyisin tuleen. 

Kustantaja karsii rasistisia tekstejä, vaikka kirjailijan mielestä ne ovat tuleva uusi genre. - Rasistit eivät lue. Siksi he ovat rasisteja, tyrmää  kustannustoimittaja. Kirjailija on milloin tahansa hajoamaisillaan - ja sen uskoo - mutta lujahermoinen kustannustoimittaja on ennenkin nähnyt sitä eikä anna sen tapahtua. Siinä on hänenkin leipänsä kiinni.

Miksi koskit penikseeni - neuroottinen mies hermostuu todella - novelli koostuu pelkistä kysymyksistä väärän liikkeen tehneelle naiselle. Tämäkin tosi hauska, vaikkei uskoisi. Riippuu tietenkin huumorintajusta.

Piilodepressio pohjaa J.P. Roosin artikkeliin "Piilomasennus - suomalaisten miesten kansantauti". Novellissa kertoja löytää piilomasennuksen Lapuan liikkeessä toimineelta kenraalimajuri Kurt Martti Walleniukselta, 'jonka koko omaelämäkerrallista tuotantoa voi pitää piilodepression kuvauksena'. Kertoja on perheenisä, jolla on kokemusta löytämästään; hän analysoi teksteistä tunteiden puuttumista. - Sama Wallenius mainitaan muuten eilisessä Kemppisen blogissa (Viinan villitsemät kenraalit).

Merkillinen novelli on Ohjaaja. Se on konservatiivinen puheenvuoro, jossa hyökätään 60-luvun avantgardistisia elokuvakokeiluja ja myöhempiä taistolaisvaiheita vastaan. Pohjana on MikaTaanilan artikkeli. Vihan kohteena on varsinkin Eino Ruutsalo -niminen taiteilija. Googlasin Mika Taanilan artikkelin ja se on sisällöltään tämän vastakohta, kokeilijoita arvostava. Kertoja on vanhan realistisen suunnan elokuvantekijä, joka kukkahattutätimäisesti survoo kokeilut lattian rakoon ja syyttää kokeilijoita omasta syrjään jäämisestään.

Summa summarum: runoilija on pannut kovat piippuun ja siinä saa proosa tutista.

Kokoelma on vuoden aikana saanut paljon huomiota, en muista mistä olin oman vinkkini napannut: Suketus, Omppu, tuijata ja muita.


Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Siltala 2017, 177 s