Maisku Myllymäki: Valvoja - ja osaluettu Houellebecq

"Veistokset ovat ihmisen voittoja materiasta. Ihminen tarvitsee voittoja, yliotteen, tunteen siitä, että on jotain toista vahvempi." Tämän jälkeen tauko, hetkellinen tyhjyys Klaran silmissä. Sitten hän jatkaa: "Kesyttämistä, sitäkin se on - toisen tekemistä itselleen mieluisaksi."

Jähmeä ja hiljainen museon veistosnäyttely luo jättimäisen kontrastin Valvojan levottomasti läikehtivälle mielenmaisemalle, joka kiivaimmillaan syöksyy kohti psykoottisia näkymiä, unettomuuden vauhdittamana. Maisku Myllymäen romaanissa minäkertoja Maia, museovalvoja, käy yhden päivän aikana läpi suhdettaan Peteriin. Suhde on kestänyt tasan sen ajan, minkä museossa samaan aikaan esillä ollut Kuvanveistäjät ihmisen äärellä -näyttely, kahdeksan kuukautta.

Museovalvojalla on ihanteellinen tarkkailupositio ihmisten käyttäytymiseen. Sitä Maia myös tekee, ja tekee samalla tarkkoja havaintoja taiteen merkityksestä näyttelyssä kävijöille. Aiemmin kuvaaminen museoissa oli tiukasti säänneltyä, kiellettyäkin, mutta nyt se on mitä ilmeisimmin ehdoton edellytys, että ihmiset ylimalkaan haluavat siellä käydä. On saatava postattua merkkejä omasta aktiivisesta ja sivistyneestä vapaa-ajasta. Myös poikkeuksellisesti reagoivia vieraita käy näyttelyssä, joku vaikuttaa rakastuneen fauniin, joku on ottanut tuolin mukaansa, joku keskittyy piirtämään näkemäänsä.

Museo on jo lähtökohtaisesti tila, jossa aistit valpastuvat ja jossa aivan kaikki alkaa kerätä ympärilleen symboliikkaa ja konnotaatioita. Missä tahansa on yhtäkkiä mahdollista nähdä taiteilijan kädenjälki. Moni on jäänyt katsomaan museon seinällä olevaa valokatkaisijaa kuin miettien, onko se todella valokatkaisin vai sittenkin taideteos.

Naisella on itsellään taidehistorian koulutus eikä hän voi olla näkemättä usein  katsojien keskittymiskyvyn puutetta ja kärsimättömyyttä, kun metsästetään elämyksiä, koska valtaosalla ihmisistä ei ole enää aikaa ajatella eivätkä he halua kenenkään muunkaan ajattelevan. Ja ennen kaikkea kävijät ihmettelevät mitä hyötyä tästä on? Maia ei ole ylimielinen, siihen hän on liian epävarma ja alemmuudentuntoinen - ja kärsii unettomuudesta. Hän on kaikissa käänteissään hyvin inhimillinen minäkertoja. Somekritiikki on näkyvää, mutta kertoja ei näe sitäkään mustavalkoisena.

Näyttely, sen yhdessä huoneessa työskentelevä kuvanveistäjä, näyttelyn teokset ja kollegat, alkavat painua taustalle, kun rakkaus Peteriin voimistuu voimistumistaan. Päivän tunnit näyttelyssä kuluvat - joka toinen kirjan luku palaa museon seinien sisäpuolelle - mutta Maia näkee valveunia, sekä unettomuuden että mustasukkaisen ahdistuksen takia. Hän rakastuu ekstaattisesti, Peter on villi ja pörröpäinen, ihana mies. Maia vaipuu syvään, hyvään uneen aina kun hän saa kietoutua miehen raajoihin.

Peter on sosiaalisesti vilkas sairaanhoitaja, lääkärin uraa miettivä. Mies ei kuitenkaan tee asialle paljonkaan. Nainen ihmettelee, kuinka toisella voivat someystävät lisääntyä loputtomasti päivästä toiseen. Fyysinen riippuvuus unesta ja miehestä unen mahdollistajana muodostavat tiukan solmun naisen mielessä ja pudottavat hänet helposti tasapainosta. Maia seuraa herkeämättä miehen someprofiilia ja tekee siitä päätelmiä. 

Myllymäki kirjoittaa intensiivisesti naisen ilon ja tuskan hetkistä, ne tuntee lukiessa nahoissaan eikä lukemista ole helppoa keskeyttää. Kuvaukset kaupungin - Helsinki, Tukholmakin - öisistä kaduista, ravintoloista, baareista, näyttelyistä, juhlista tuovat näkyviin tunnelmia, joiden lämpötilan, tuoksut, äänet voi lukiessa aistia. 

Minäkertojan kateuden, kaunan ja mustasukkaisuuden ymmärtää hänen järkeilynsä kautta. Mies näyttää siinä valossa valehtelevalta nautiskelijalta, joka jättää naisen odottamaan. Lukijaa vedetään mukaan ihmettelemään hyväuskoista naista ja energiaa, jolla hän heittäytyy tunteiden vietäväksi. Mutta onko sittenkin kyse naisen voimallisen rakastumisen vääristävästä valosta? Lopussa on vielä yllätyksellisyyttä.

Taitavaa, koukuttavaa kerrontaa, jolle taidemuseon näyttely ja taidepohdinnat avaavat veistoksellisia näkymiä ja maustavat sitä hienostuneella aromilla. Erityisen ajankohtainen ympäristö museo on romaanille näinä päivinä, kun museoita kuritetaan ankaralla kädellä. Kirjan kansi täydentää onnistuneesti taiteellista vaikutelmaa, tyylikkäät värit ja upeasti vedetyt piirroslinjat. Anna Makkonen on kannen tekijä.

Maisku Myllymäki: Valvoja
WSOY, 2024, 302 s

Sivulle 140 jaksoin lukea Michel Houellebecqin tuoreinta suomennosta, Olemattomiin. Nimi on hyvä.

Michel Houellebecq: Serotoniini

Kansi kuin räjähtänyt koronavirus. Ja sisältökin aika myrkyllistä. Olen lukenut Michel Houellebecqin Alkeishiukkaset joskus ennen blogiaikaa, siitä jäi mieleen vatsahappoinen tunnelma, mutta ei muuta. Seksi ja naiset, viharakkaussuhde, tai viha sitä riippuvuutta kohtaan minkä naiset aiheuttavat. Vaikuttaa että se vihastuttaa myös siksi, koska naiset eivät Houellebecqin maailmassa näytä olevan yhtä riippuvaisia miehestä. Joka tapauksessa seksi ja sen tuoma nautinto on edelleen kaikki kaikessa ja jos sen saaminen eri syistä uhkaa loppua, elämä ei ole enää elämisen arvoista. Masennuslääke Captorix heikentää libidoa ja tuo impotenssin.

Serotoniinin päähenkilö on Florent-Claude Labrouste, nelikymppinen, hyvin toimeentuleva agronomi, joka työskentelee Ranskan maatalousministeriössä ja vaikuttaa kärsivän serotoniinin vajauksesta. Hänen viimeisin parisuhteensa japanilaiseen Yuzuun vetelee viimeisiään. Nuori japanitar on hyvä ottamaan suihin ja muitakin lahjakkuuksia sillä alueella on, mutta hän on myös harjoittanut Florentin tietämättä seksiä ryhmätapaamisissa. Asia joka miehelle avautuu tietokoneeseen kätkettyjen kuvien kautta, kuten sekin että ryhmässä käytetään myös koiria. (Tässä yhteydessä mainitaan myös tämän asian ranskalainen papitar Catherine Millet, jonka puisevat romaanit pakkomielteisestä seksistä jätin kesken harvinaisen ikävystyttävinä.) Mies kostaa Yuzulle katoamalla lopullisesti toisen elämästä; se on pahinta mitä hän voi keksiä eikä sekään taida viileää japanitarta paljon hetkauttaa.

Alkunäytöksen jälkeen Florent teke matkaa muistoihinsa, aiempiin, oikeisiin rakkauksiinsa, toteaa  tehneensä vääriä valintoja, kun on koskaan Camillen tai Katen päästänyt pois elämästään. Florent katsoo taakseen ja ympärilleen nihilistisiä havaintoja tehden kuin paraskin mielensäpahoittaja. Kerronta etenee tyylikkäillä sanavalinnoilla ja aluksi pistävän musta väriskaala ja aukoton negatiivisuus tuntuu hauskalta. Kuten silloin kun hän tekee selkoa varakkaan väen asumisratkaisuista, tämä tiedoksi työväenluokkaisille lukijoilleni. Tai tavatessaan entisen rakastettunsa, nykyisen alkoholistin Clairen. Kohtaamisessa, sen kuvaamisessa on vielä ytyä, ehkä siksi että tämä on romaanissa harvinainen elävän naisen kanssa tässä ja nyt tapahtuva kohtaaminen, sen sijaan että mies enimmäkseen piehtaroi muistoissa. Seksistisille pillujutuille ei jaksa suuttua, ne kun vaikuttavat niin provosoivilta, että tulee lähinnä mieleen Koivisto ja "ei pidä provosoitua, kun provosoidaan". Kuin ne olisi varta vasten härnäämistarkoituksessa kirjoitettu.

"Kaupan alan korkeakouluopinnot" hämäsi mielestäni oppimisen käsitettä. Ilahduin muutamista tämän tapaisista Florentin agronomin koulutusvalintaan liittyvistä mielipiteistä. Noin minäkin luulen ajatelleeni pohjimmiltaan omasta valinnastani, kun se ei oikeastaan innostanut, eikä tuntunut tärkeältä. Hollanti ei ole maa, vaan enintään liikeyritys. Se ei siis voi olla muukalaisvihamielinen. Agronomi-päähenkilö pohdiskelee useaan otteeseen naissuhteidensa ohella myös maataloutta, ranskalaista maito- ja juustoalaa, geenimuunneltuja kasveja - työhistoriassa myös kriisiviestinnän tehtäviä Monsanton jättiyrityksessä - nautaeläimiä, lattiakanaloiden helvettiä ja nauttii ranskalaista alkoholia, Grand Marnier-likööriä (suosittelen muuten kesäjälkiruoaksi Romanovin mansikoita, siihen tulee tuota likööriä), calvadosta, punaviiniä.

Florentista piirtyy kuva ironisena ja pilkallisena entisenä naistenmiehenä, nykyisenä teuvona, joka haikailee entisiä aikoja sekä omassa elämässään että yhteiskuntaelämässä, ranskalaisuuden, eurooppalaisuuden, maailman parempaa menneisyyttä. Pornoteollisuudenkin on netin amatööriporno YouPorn tuhonnut nopeammin kuin YouTube musiikkiteollisuuden. Viimeinen toiminnan vaihe nähdään nuoruudenystävän, aristokraatin ja nykyisen maatilanpitäjän Aymericin noustessa maataloustuottajien keulakuvaksi, keltatakkien tyyppisessä mielenosoituksessa. Hänenkin käyttövoimanaan on kuitenkin vaimon lähteminen hollantilaisen hinttipianistin kanssa, kuten Florent ystäväänsä tukien kuvailee.

En tiedä, miten tähän kirjailijaan ja yhteiskuntafilosofiin pitäisi suhtautua, mutta Serotoniini kävi loppua kohden yhä rasittavammaksi ja yhdentekevämmäksi, sen monista terävistä väläyksistä ja mustan huumorin pilkahduksista huolimatta. Itsensä ja yleisesti miesten elämiskyvyttömyyden säälimiseen vaipuva päähenkilö ei oikein jaksanut loppuun asti kiinnostaa, vaikka häneltä tuli mielipiteitä kuin netin kommenttipalstoilta ja aika laajalla skaalalla. Omassa sisimmässään heräävän toivon pilkahduksenkin hän tukahduttaa armottomalla itsensä analysoinnilla.

Luovuin ajatuksesta heti kun tajusin, että vaalin sisimmässäni sanomatonta toivoa pitää yhteyttä Audreyhin, ei luoja, miten vaikeaa toivon nujertaminen voi olla, miten sinnikäs ja ovela toivo onkaan, ovatko kaikki miehet tällaisia?

Michel Houellebecq: Serotoniini
Sérotonine, 2019, suomentanut Lotta Toivanen
WSOY 2020, e-kirja