sunnuntai 24. kesäkuuta 2018

Novellihaaste2 kooste



Nipvet-blogin Juha Makkosen Novellihaaste2 päättyy tänään. Haaste oli jatkoa Ompun/Reader why did I marry him edellisen vuoden novellihaasteeseen, josta itsekin innostuin löytämään novelleja luettavaksi. Jotenkin ne ovat turhaan jääneet kouluaikojen pulpetinhajuun. Joka tapauksessa intoni ei ihan riittänyt tämän haasteen loppuun asti, vaan lopahti selvästi tämän kevään aikana.

Kakkososaan kuului myös peukutusosio, joka aiheutti minulle pientä rimaa ja samalla huonoa omatuntoa henkisestä laiskuudesta ja/tai älyllisestä riittämättömyydestä.

Luin nämä kokoelmat:

Miljenko JergovicSarajevolainen Marlboro - 29 novellia
Zinaida Lindén: Nuorallatanssija - 10 novellia
Harry SalmenniemiUraanilamppu ja muita novelleja - 13 novellia
Anton TsehovTarpeettomia ihmisiä - luettu 15 novellia (osa)

Viime syksyyn osui sopivasti lukupiiri, jossa luettiin novelli Suomen itsenäisyyden jokaiselta vuosikymmeneltä eli yksi kpl per kirjailija. Nämä kirjailijat luettiin:

Joel Lehtonen, Maria Jotuni, Volter Kilpi
Veijo Meri, Veikko Huovinen, Mika Waltari
Tove Jansson, Joni Skiftesvik, Orvokki Autio
Rosa Liksom, Anu Kaaja

Vähäiset peukutukseni osuivat näihin:

Hahmo Zinaida Lindén: Kumari
Teema Mika Waltari: Urheileva kirjailija
Paikka Tove Jansson: Matka Rivieralle
Konflikti Anton Tsehov: Piispa

Kiitos haasteesta. Novellit pitää muistaa edelleen. Ne sopivat lyhyinä ja tiiviinä pelastusrenkaaksi moneen tilanteeseen ja ansaitsevat arvonnousun romaanien rinnalle.

Anton Tšehov: Tarpeettomia ihmisiä. Novelleja



Heräsin horroksestani Novellihaaste2:n kalkkiviivoilla. Huomaan, että intoni novelleihin lopahti loppupuolella. Korjatakseni räpellystäni nappasin juhannuslukemiseksi hyllystä vanhan kunnon Tšehovin, tämäkin kokoelma ilmeisesti jonkun kouluajoilta. Novellit olivat oivaa juhannuslukemista senkin takia, että pari odottavaa romaania eivät oikeastaan houkutelleet.

Tässä vaiheessa, kun juhannuspäivä on illassa, ja aion katsoa jalkapallo-ottelun Saksa-Ruotsi, olen lukenut 15 novellia ja Tšehov jäänee tällä erää.

Kolme ensimmäistä novellia: Osterit, Kirje isoisälle ja Nukuttaa kuvaavat köyhän, orvon, työorjaksi annetun lapsen tilannetta. Ne ovat niin murheellisia, että ovat kurjuudessaan kai luokiteltavissa naturalismin tyylisuuntaan. Lapset ovat vailla toivoa, nälkiintyneitä, kuritettuja ja hyväksikäytettyjä. Novelli Nukuttaa on jättänyt muistijäljen, josta päättelen että olen sata vuotta sitten lukenut tämän kokoelman. Yötä päivää työtä tekevän 13-vuotiaan piian kohtalo on niin kova, että se ei ole unohtunut.

Novellissa Suru hevosajuri Jonalta on kuollut poika. Hän haluaisi jakaa suruaan jonkun kanssa, mutta asiakkaat ovat välinpitämättömiä, ärtyneitä. Lopulta Jona päätyy talliin hevosensa seuraan. Hevonen saa kuulla pojan kuolemasta kaiken. Moni novelleista kaivaa esille ihmisen ahneuden, oman edun tavoittelun, korkean aseman aiheuttaman vieraantuneisuuden; se on sädekehä joka tappaa luonnollisen kanssakäymisen, kuten novellissa Ohukainen ja paksukainen. Vanhat lapsuudenystävät tapaavat, mutta toisen menestyminen jähmettää toisen lipevään kumaraan..

Joukossa on koomisia anekdootteja, kuten Kerjäläinen, jossa asianajaja Skvortsov törmää valehtelevaan kerjäläiseen, jonka päättää kouluttaa töihin - vähän aktiivimallin tapaan. Hän luulee onnistuneensa kun törmää tähän vuosien päästä teatterin jonossa, mutta yllätyshän sieltä paljastuu. Hyväntekijä ei pääsekään tuntemaan voitonriemua. Puhujassa ammattimainen juhlapuhuja tarkistaa, kenen hautajaisiin on menossa kysymällä tarkennukseksi 'se juopporattiko' ja päätyy pitämään ylistävän muistopuheen surevien joukossa seisovalle.

Novellissa Piispa on kyse samaisesta korkeasta asemasta ja sen puuduttavasta vaikutuksesta ympärillä hääriviin ihmisiin, poikkeuksena piispan aina huonotuulinen pappisapulainen ja pieni sukulaistyttö. Korkeastipyhitetty Pietari on pappissäätynsä huipulla yksin ja ahdistunut, kaipaa  yhdeksän vuotta sitten näkemäänsä äitiä. Ja kun äiti sitten saapuu, häntä vaivaa sama nöyristely ja liehittelevä puhe kuin muitakin. Korkeastipyhitetty on pettynyt. Kuumeisena, sairastuneena hän muistelee koko elämäänsä ja sen pyrkimyksiä. Onnistuminen ei tuonut onnea, menestys jäykisti, ympärillään hän näkee vain hyväksikäyttöä, ilkeilyä ja pelkuruutta. Ainoa onni on lapsuuden muistoissa. Novellissa voisin peukuttaa konfliktia, mitä piispan asema ja hänen sisäinen mielentilansa osoittaa.

Anton Tšehovin novellit todistavat tänäkin juhannuksena, että maailmankirjallisuuden klassikot kestävät aikaa. Esipuheessa kerrotaan hänen elämästään Hän eli ns kirjailijan elämän eli hankki kokemuksia laajalta alalta, lapsena isänsä apulaisena kaupassa, kirkkokuorossa pappien piirissä, lääkärinä sairaalassa ja jo tunnettuna kirjailijana tekemällä matkan Sahalinin saaren rangaistussiirtolaan. Kokemukset näkyvät novelleissa varsinkin tarkkaan piirretyissä ihmistyypeissä. Henkilöt ovat moniulotteisia, asetelmat ja riippuvuussuhteet saattavat keikahtaa yllätyksellisesti. Tšehov ei moralisoi, sillä hän halusi kuvata elämää havaintojen tekijänä 'kylmänä kuin jää'. 

Anton Tšehov: Tarpeettomia ihmisiä. Novelleja
Kirjayhtymä 1965, 227 s

torstai 21. kesäkuuta 2018

Ritva Hellsten: Lea



Tietävätkö he, että rakastin heitä? Voiko rakkaudesta olla tietämätön, onko se silloin rakkautta lainkaan? Mitä se on? Äidinrakkaus on niin epäselvää, siihen sekoittuu jotain mikä samentaa sen. Pelkoa, pimeyttä. Syyllisyyttä.

Luin tämän romaanin Raija Siekkisen takia. Ritva Hellsten on hänen sisarensa. Sanottakoon heti, että ei häntä siskonsa takia tarvitse lukea, kyllä hän on lahjakas ja mielenkiintoinen kirjailija ihan omana itsenään. Joka tapauksessa kiinnostuin Leasta, kun luin lehdestä arvostelun, joka vihjasi siihen suuntaan että Lea, sisarusten äiti on tässä aiheena ja osoittaa, kuinka vaikea äitisuhde on vaikuttanut tyttäriin, seuraavassakin sukupolvessa. Raija Siekkisen novelleille on ominaista maata viistävä, melankolinen tunnelma. Semmoinen ulkopuolisuuden olotila, jota jokainen on varmaan kokenut mutta hänellä se vaikutti olevan pysyvää.

Ritva Hellsten kertoo Lean tarinaa tämän lapsuudesta nuoruuteen ja vanhuuteen, vuoroin Leaa ulkopuolisena havainnoiden, vuoroin Lean omia ajatuksia seuraten ja vielä nuoruuden parhaalle ystävälle osoitetun - viimeisinä vuosina lähettämättömän - kirjeenvaihdon kautta. Leasta rakentuu kuva herkkänä pikkutyttönä, joka yrittää kovasti ponnistella kohti haaveitaan. Kaikki ponnistelu lähtee kuitenkin perustunteesta, joka on epämääräinen syyllisyys ja siitä kumpuava arvottomuus. Hänellä, sodanjälkeisen ajan lapsella on vanhemmat, jotka eivät näe lapsensa hätää, eivätkä osaa puhua toisilleen. Semmoinen työläiskoti, jossa kyllä pikkuhiljaa eletään eteenpäin, mutta kuivutaan tunnekylmyyteen ja hukutetaan surut juomalla. Menneen sodan varjo lepää synkeänä kodin päällä ja se riittää selitykseksi sekä isän juomiseen että äidin ankaruuteen.

Minä olen pieni eivätkä he näe miten raskas minun on olla. Aikuiset taputtavat minua päähän ja sanovat että kyllä lapsuus sentään on huoletonta aikaa, enkä minä voi kysyä heiltä, eikö heitä pelota kuolema joka tulee eikä sille voi mitään.

Kun Lea sitten pääsee opiskelemaan ja konttoriin töihin, näyttää elämä olevan mahdollisuuksia täynnä. Kunnes tulee rakkaus, Unto ja perhe. Mies on hurmaava, mutta ei sitten hänkään taivu riittävästi perfektionistisen vaimonsa vaatimuksiin. Naukkailtuakin tulee ja silloin Leassa nousee silmitön raivonpuuska. Siinä perheessä, omassaan, Lea näyttää toistavan äitinsä mallia: hänelle ei mikään riitä, ei ole koskaan riittävän hyvää, ei kelpaa. Eivät tyttäret eivätkä heidän valintansa. Jos tytär tekisi noin tai näin, niin sitten hän voisi olla onnellinen.

Kirjailija kirjoittaa realistista vanhan ajan proosaa; rauhallinen kerronta kaikkine sodanjälkeisine tarkkoine yksityiskohtineen - kodin interiöörit, kansakoulun tunnelmat, vaihdetut katseet kesäisellä tanssilavalla, itse ommeltu leninki, portaat joiden narinasta voi päätellä onko mies humalassa - kaikesta tulee mieleen moni suomalainen klassikkoteos ja -elokuva.

Tunnelma tihenee kun kuvataan Lean sisäistä maailmaa, sitä kehitystä missä yksin jätetystä lapsesta kasvaa kaikkea kontrolloiva ja lasten pelkäämä äiti - joka itsekin sen jälkikäteen tiedostaa, olevansa siis hirveä äiti, mutta ei osaa mitään muuttaa. Hänenhän on hyvä lukea myös tyttäriensä päiväkirjaa, heidän hyväkseen hän sitäkin tekee. Syvä luotaus Lean psyykeen on mielenkiintoisesti kuvattu ja taitavasti valotettu.

Hän oli seisonut siinä ryhdikkäänä ja ankarin ilmein, haparoivaa paketoimista katsellen, kun äkkiä tajusi, että hänessä oli halu nöyryyttää tuota hermostunutta olentoa. Hän tajusi, miten helppoa oli nujertaa ihminen, käsitti, että osasi nujertaa, että jokin hänessä halusi tehdä sen: jokin hänessä halusi tehdä pahaa ja osasi tehdä sen erittäin hyvin, nautti siitä. Hän oli nähnyt miten tyttö punastuisi häpeästä, painuisi kumarampaan, tämän hikoilevat sormet sekoaisivat entistä pahemmin, ja hän ymmärsi, että jokin hänessä halusi juuri sitä. Jokin hänessä, vai hän?

Ilmeisen omaelämäkerrallinen romaani Lea on vaivaton lukea, vaan ei heppoinen. Aiheet ja niiden kypsyttely on ajatonta. Jokainen on jonkun lapsi. Kasvatustavat ovat yleensä nykyisin vähemmän ankaria, mutta silti monenlaiset ei-toivotut tunnesolmut siirtyvät sukupolvesta toiseen. Perheissä on vaiettuja asioita eikä läheistä aina tunne niin hyvin kuin luulee tuntevansa. Ihmisellä on mielensä sopukoissa pimeitä kohtia, joita ei itsekään haluaisi nähdä. Monia merkityksellisiä tunne-elämän pyörteitä Lea käsittelee mielenkiintoisesti ja koskettavasti, rönsyistä riisutulla, hillityn kauniilla kielellä. Joka ehkä sittenkin tuo mieleen myös kirjoittajan sisaren, Raija Siekkisen.

Ritva Hellsten: Lea
Aviador Kustannus, 2018, 254 s


sunnuntai 10. kesäkuuta 2018

George Saunders: Lincoln bardossa



Abraham "Abe" Lincoln oli Yhdysvaltojen presidentti 1861-65. Hänen aikanaan käytiin pohjois- ja etelävaltioiden välinen sisällissota. Samoihin aikoihin hänen poikansa Willie kuoli 11-vuotiaana lavantautiin. Kuva surevasta isästä sylissään kuollut poika Georgetownin hautausmaan kryptassa on kirvoittanut mestarinovellisti (joulukuun kymmenes) George Saundersilta romaanin aiheen. Romaani Lincoln bardossa voitti Man Booker palkinnon vuonna 2017.

Willien kuolema ja presidentin, isän murhe aiheuttaa suurta kuohuntaa hautausmaalla kuolleiden keskuudessa. Iso joukko välitilassa eli bardossa (joka on kuulemma buddhalaiseen filosofiaan, tiibettiläiseen traditioon liittyvä käsite) kisailevia eläviä kuolleita - tai miksi heitä nyt nimittäisi, kummajaisia - kommentoi asioita tekstipätkissä, jotka muistuttavat whatsapp- tai vastaavaa viestittelyä, allekirjoitusten kera.

Energiset ystävykset Hans Vollman ja Roger Bevins III, Eddie ja rouva Baron leveine murteineen kiroilemassa, pastori Everly Thomas tunnontuskineen, luutnantti Cecil Stone, joka rasistisen puheensa aikana venyy ohueksi ja pitkäksi. Sanalla sanoen kirjava porukka kommentoi sattumuksia, omaa edeltävä elämää - ja Lincolnia. Paljon sivutaan sorrettujen ja kaltoin kohdeltujen kokemuksia: orjan vapaa sunnuntai-iltapäivä kerran kuussa, kuinka mustasta kaunottaresta, Litziestä tuli mykkä. Silloin tällöin ainevalonlehahdusilmiö vapauttaa hahmon välitilasta lopulliseen tilaan.  Aaveista ystävällismielisimmät tietävät että 'lapselle on kauhea kirous viivytellä täällä' siitä huolimatta, että kaikkia välitilaan jääneitä elähdyttää ajatus saada lisää aikaa. Välitilan tyypit eivät nimittäin, eri syistä uskalla myöntää olevansa k... heidän asuinpaikkansa on sairaskirstu, edellisessä tilassa elävät ovat vain vähemmän sairaita.

Sisällissota,  rotusorto ja poliittiset kiistat kipunoivat taustalla, kun bardolaiset tarkastelevat Abraham Lincolnia ja isän murhetta. He ovat liikuttuneita niin suuren rakkauden näkemisestä. Isän rooli on oleellinen pojan jatkolle, jonka puolesta aaveet ponnistelevat. Pientä kevennystä aaveiden haahuiluun tarjoaa sekä oikeista historiallisista että fiktiivisistä asiakirjoista poimitut sitaatit Abraham Lincolnista. Ne oikeat ovat peräisin ajan sanomalehdistä, kirjeistä ja muistelmista. Sekä kannattajat että vastustajat pääsevät ääneen. Lincolnia kiitetään suoraselkäisyydestä ja rehellisyydestä, karismasta ja kunnianhimosta, syytetään liiallisesta kunnianhimosta, heikkoudesta ja lapsen jättämisestä kuolemaan, liian vähästä huolenpidosta. Abraham Lincoln ei kuitenkaan ole päähenkilö, hän on vain pitkä mies, sureva isä, jonka sisään aaveet lehahtelevat saadakseen aikaan toivottuja reaktioita, saadakseen hänet palaamaan kuolleen poikansa luo. Hän jää henkilönä etäiseksi kuin Georgetownin krypta.

George Saundersin palkittu romaani oli minulle pettymys. Kieli on edelleen tyylikästä, nokkelaa ja moneen taipuvaa. Tyypit heittävät välillä hauskaa herjaa ja bardossakin säilyttävät monenlaiset inhimilliset piirteensä, moraalittomuutensa ja syyllisyyden tunteensa. Mutta se ei riitä. Jos koko rakennelman on tarkoitus kertoa jotain olevaisesta, se meni minulta osittain ohi itselleni keinotekoisen bardohäslingin takia. Koin ärtymystä lukiessani, mutta en nyt keskeyttänytkään, koska Saunders. Buddhalaiselle Saundersille bardo lienee ajatuksena luonteva tila, minulle se toimi aika vieraannuttavana elementtinä. Teema välittyi: kuoleman, luopumisen ja luovuttamisen väistämättömyys. Molempien oli se tunnustettava, sekä isä että poika Lincolnin. Vasta sitten he pystyivät jatkamaan, isä sodassa olevan maan johtamista, poika siirtymään seuraavaan elämäänsä. Sinne bardosta mennään.

George Saunders: Lincoln bardossa
Lincoln in the Bardo, 2017, suomentanut Kaijamari Sivill
Siltala 2018, 415 s


sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Merete Mazzarella: Alma. En Roman.



Alma Söderhjelm oli autonomisen Suomen ensimmäinen naispuolinen dosentti ja myöhemmin itsenäisen Suomen ensimmäinen naisprofessori, arvostettu tutkija ja tuottelias kirjailija. Vertailukohtana nykyisistä aikalaisista tulee etsimättä mieleen Merete Mazzarella.

Mazzarella kertoo viimeisimmässä romaanissaan ilmeisen sielunystävänsä ja hengenheimolaisensa elämäntarinaa. Romaani on kiinnostava paitsi Alman särmikkään ja kapinallisen persoonan myös kuvaamansa ajan ja paikkojen takia. Yli sadan vuoden takaiset Pietari, Viipuri, Helsinki, Pariisi, Turkukin, mutta ennen muuta Tukholma katuineen, rantoineen, ihmisineen  ja interiööreineen nousevat esille historian usvasta. Alma päätyy vanhuksena Saltsjöbadenin kylpylähotelliin. Siellä oikukas vanhus torjuu hoitajien kutsuja aamuhartauteen ja vaipuu muistoihinsa, joissa kavalkadina tulevat vastaan hänen sukulaisensa ja ystävänsä, opettajat, seurapiirit  ja rakastetut. Muistot vuorottelevat romaanissa Alman viimeisten päivien kanssa.

Kauniit ja tyhmät, rumat ja viisaat. Alman kapina alkaa jo nuorena; hänet lokeroidaan perheen lahjomattomassa luokittelussa rumiin. Opintie aukeaa, mutta se ei estä häntä joutumasta perheellisten apulaiseksi, se on eräs naimattoman naisen rooleista. Monilapsisessa perheessä yksityisyyttä ei muutenkaan ollut. Att slippa släkt och släktens sällskapsliv - det var den första förutsättningen för att bli en individ. 

Kiinnostava aika, viime vuosisadan vaihde näyttää sadan vuoden takaa katsottuna jääneen sitä seuraavan sodan ja mullistusten varjoon. Suomessa elettiin Bobrikoffin venäläistämispyrkimysten aikaa. Alman isällä, Suomen prokuraattorilla oli läheiset suhteet Venäjän hallintoon. Vastarinta, passiivinen tai aktiivinen, jakoi perhettä. Alman kauniista lapsuuden ystävästä Schurasta tuli vuosien päästä kuuluisuus, Aleksandra Kollontai, jonka vasemmistolaisuutta Alma kavahti. Siitäkin huolimatta, että katsoo tämän myötävaikuttaneen Suomen itsenäistymiseen. Alman seurapiiriin kuului monenlaista crème de la crèmeä: Sibeliuksen ja Järnefeltin sukua, Pewe eli runoilijaprinssi Wilhelm Ruotsin kuningashuoneesta ja ennen kaikkea elokuvaohjaaja Moje, Mauritz Stiller, Greta Garbon löytäjä. Kulttuuriväki saattoi tavata myös Kauniaisten parantolassa, jossa kävi psyykeään hoidattamassa.

Ville man på den här tiden göra vad som kallas intressanta bekantskaper så var det bästa sättet att hyra sig ett rum på Grankulla för någon vecka framåt; där samlades både societetens grädda och alla våra hjärnsjuka intellektuella arbetare och dessutom alla främlingar som ville leva i fred. Som revolutionären Kerenskij som brukade läsa högt för mig ur de ryska tidningarna...

Almalle miehet olivat aina naisia tärkeämpiä, ystävinä mutta varsinkin rakastettuina. Hän etsi rakkautta tai sitä että olisi tärkein toiselle, mutta päätyi aina toiseksi naiseksi. Hänen avioliittomietteidensä perusteella se näyttää myös omalta valinnalta. Jag smakar på orden "det livslånga äktenskapet" - nog kan de låta som något man döms till? Rakkauden ei pitänyt kuulua arkeen, tai ainakaan kulua arjessa. Alman epätoivoisestakin heittäytymisestä rakkaussuhteisiin ja toiseksi jäämisestä tulee mieleen äskettäin kuollut Yrsa Stenius, toinen Ruotsiin päätynyt suomenruotsalainen - ja myös toinen nainen tärkeälle miehelle aikoinaan. Alman ajalle rohkeat ajatukset vapaasta rakkaudesta päätyivät myös hänen romaaniinsa Kärlekens väninna - ja aiheuttivat skandaalin. Suhde tärkeään veljeen Werneriin kärsi samasta syystä.

Naisen tie oli ohdakkeinen myös akateemisessa maailmassa. Piti anoa erivapautta, että nainen voitiin nimittää yliopiston dosentiksi. Tsaari hylkäsi silti nimityksen, koska epäili sitä vaaralliseksi esimerkiksi muille naisille ja lisäksi perheeseen suhtauduttiin epäluuloisesti poliittisen vastarinnan takia. Lopulta dosentuuri järjestyi Turkuun. Mutta voi kuinka kamala Åbo Akademi olikaan ylimielisine äijineen, työpaikkakiusaajineen, ja Turku talven pimeine katuineen! Tukholma pelasti lopulta. Jotain tuttua itselleni, semmoinen kokemus minullakin oli nuoruudessa Turun tympeydestä. Jag förstår dig så bra, Alma.

Epäsovinnainen ja impulsiivinen rakastajatar, sinnikäs tiedenainen, oman tiensä kulkija Alma Söderhjelm oli mielenkiintoinen tuttavuus, niinkuin Merete Mazzarella hänet omalla mietiskelevän viisaalla tyylillään kuvaa. Eräänlainen naispuolinen G.A. Wallin, tuli tässä mieleen. Ei niin vapaa kulkemaan, nainen kun oli, mutta hyvin rohkea kahleiden katkoja joka tapauksessa ja onnistui monessa tiedenaisen, tutkijan ja kirjailijan tavoitteessaan, myrskyisästä tunne-elämästä huolimatta.

Jälkisanoissa Merete Mazzarella kertoo romaaninsa lainaavan ahkerasti Alman omia sanoja tämän kirjeistä, päiväkirjoista ja muistelmista. Hän on pitäytynyt Alma Söderhjelmin elämän faktoihin, ainoastaan viimeisten päivien mietteet ovat vapaasti kuviteltuja, kuten luonnollista onkin. Mazzarellan sympatia ja ymmärrys on kokonaan päähenkilön puolella - Alma on Meretelle edelläkävijä, kuten suomennoksen nimikin kertoo.

Merete Mazzarella: Alma. En Roman.
Schildts & Söderströms, 2018, 231 s