'Nyt maassa sentään on jonkinlainen järjestys'
En sitten nähnyt/kuullut Kalle Kniivilääkään Helsingin kirjamessuilla, kun olin taituroinut omaan messuohjelmaani aikataulut ilmeisesti joiltain muilta messuilta. Tarkoitus oli. Kalle Kniivilä on Ruotsiin asettunut, Venäjään erikoistunut toimittaja, joka on opiskellut venäjää Leningradissa ja Itä-Euroopan tutkimusta Lundin yliopistossa. Kuten kansikuvasta näkyy, tämä kirja palkittiin viime vuonna vuoden parhaana tietokirjana. Se pohjaa Kniivilän vuonna 2013 tekemään haastattelumatkaan.
Miksi ihmeessä Putinin suosio on Venäjällä ollut ja edelleen pysynyt niin vahvana, vaikka häntä lännessä pidetään yleisesti vallanhimoisena yksinvaltiaana ja suurena uhkana maailmanrauhalle? Tätä kysymystä Kniivilä matkusti selvittämään, tavaten tuttaviaan ja ystäviään eri puolilla Venäjää. Hän keskustelee sekä Neuvostoliiton ajassa eläneiden eläkeläisten että näitä seuraavan sukupolven työikäisten ja tutkijoiden kanssa Moskovasta Nizni Novgorodiin, kerraten samalla ennen kaikkea uuden Venäjän mullistuksia 1990-luvun alussa, mutta myös esimerkiksi Stalinin vähittäistä maineenpalautusta. Patsaita kaadettiin, mutta Moskovan uuden metron koristelussa löytyy taas Stalinin urotekojen ylistystä. Joukkomurhaaja Stalin oli päässyt takaisin kunniapaikalle ja se tapahtui 'historiallisen oikeudenmukaisuuden' palauttamiseksi.
Neuvostoliiton romahdus oli niin suuri muutos, että lännessä niin suosittu Mihail Gorbatshov ei saanut talouden rattaita käyntiin ja vielä vähemmän häntä seuraava Jeltsin. Tämä lakkasi edes yrittämästä luoda demokraattisen yhteiskunnan instituutioita. Molemmat entiset presidentit ovat nykyään Venäjällä epäsuosittuja ja vastaavat siitä kuvasta, mikä venäläisillä on demokratiasta. Se on vääntynyt muotoon dermokratia eli paskavalta. Siinä vaiheessa työttömiä tuli jatkuvasti lisää suljetuista tehtaista, eläkeläiset myivät Moskovan kaduilla teekuppejaan saadakseen ruokaa, Jeltsin juopotteli ja venäläiset häpesivät hänen takiaan. Savuaville raunioille Jeltsinin selän takaa asteli hyväkuntoinen ja nuorekas Vladimir Putin, jolla oli paljon etua edeltävistä tapahtumista. Öljyn hintakin nousi. Kansa oli tyytyväinen, kun joku sai vihdoinkin elämän raiteilleen, palkat maksuun ja elintason nousuun. Eikä Putinia tarvinnut hävetä, päinvastoin.
Talouden nousu on Putinin suosion tärkein taustatekijä, ja sen nikottelu pahin uhka nyt. Nykyisen valta-asemansa säilyttääkseen Putinille, kuten kaikille yksinvaltaisille johtajille, on tärkeää, että kansalaiset jättävät politiikan hänelle ja hänen lähipiirilleen. Kansa suhtautuu Venäjälläkin poliitikkoihin epäluuloisesti; ihmiset haluavat vain elää rauhassa. Demokratian halveksunta ja välinpitämättömyys on Putinille eduksi. Kansa ei protestoinut Hodorkovskin vangitsemista vastaan. Hänen katsottiin saaneen ansionsa mukaan, ryöstettyään valtion omaisuutta. Mutta muut oligarkit olivat Putinin kavereita ja antoivat hänen hallita rauhassa ja Putin antoi vastavuoroisesti heidän pitää hämärästi ansaitut rikkautensa. Vain Hodorkovski arvosteli vallan keskittämistä ja opposition vaientamista. Tavalliset venäläiset uskovat, että politiikassa raha puhuu ja ratkaisut tehdään salaisissa sopimuksissa. Äänestämisellä ei kuitenkaan voi vaikuttaa eikä siksi politiikasta kannata välittää. Korruptiota on aina ollut Venäjällä, mutta nyt se on järjestelmän kulmakiviä. - Kuten eduskuntatutkimuksen johtaja Markku Jokisipilä totesi eilisessä A-Studiossa: perussuomalaisia pitää kiittää siitä, että iso osa siitä väestönosasta, joka aiemmin ei piitannut politikasta, saatiin siitä kiinnostumaan.
Venäjä kamppailee myös oman maahanmuutto-ongelmansa kanssa. Entisistä Keski-Aasian neuvostotasavalloista on 90-luvun alusta saakka virrannut työttömiä paremman elämän toivossa. Putinin kovatkaan toimet Krimillä tai Ukrainassa eivät synnytä suurempaa arvostelua: Putin takaa alueellisen koskemattomuuden, pitää Venäjän yhtenäisenä ja tarjoaa turvan islamisaatiota vastaan. Ja jos arvostelua esiintyy, sitä ei virallisessa mediassa enää näy. Kriittiset kanavat on suljettu. Ydinsukellusvene Kurskin uppoamisesta raportoinut toimittaja kritisoi Putinia tapahtumasta ja teki siinä samalla viimeisen juttunsa.
Kniivilän mukaan nykyajan kiiltävät kauppakeskukset, McDonaldsit ja muut länsimaisen kaupallisuuden symbolit Moskovassa ja muissa suurissa kaupungeissa harhauttavat: maaseudulla ja lähiöissä tulevat nopeasti vastaan rapistuvat juna-asemat ja köyhyys. Moskovassa ja koulutettujen keskuudessa Putinin kannatus ei ole niin suurta kuin maaseudulla, mutta Putin on kääntänyt selkänsä Pussy Riotin edustamalle räävittömälle kritiikille - suljettuaan sen suun väkivalloin, hän ei hae sen väestönosan kannatusta. Sen performanssit samoin kuin homokulkueet kuvataan virallisessa mediassa lännestä apinoidun rappion merkkeinä. Putinin tuki tulee hiljaiselta enemmistöltä maaseudun pikkukaupungeista ja vahvaa tukea antaa Venäjän ortodoksisen kirkon pää, patriarkka Kiril. Etsimättä tulee mieleen Andrei Zvagintsevin elokuva Leviathan, jossa paikallinen ortodoksinen pappi toimi puolirikollisten liikemiesten vahvana tukena.
Kun kriittinen media on Venäjällä vaiennettu, Putinin hallinto voi keskittyä rummuttamaan omia saavutuksiaan. Lännen kritiikkiin vastataan kertomalla, kuinka huonosti ovat asiat USA:ssa, jossa mustia lynkataan. Medvedeviä pidetään meillä Putinia liberaalimpana, mutta hänkin kirjoitti pari vuotta sitten maan parhaassa talouslehdessä Neuvostoliiton saavutuksista, joihin ja johon asemaan Venäjäkin voi jälleen päästä. Millä alalla Neuvostoliitto oikein oli maailman paras suurimman osan 1900-lukua? Piikkilangan valmistuksessako? - kysyy Kniivilä. - Ehkä myös Kalashnikovien, sehän on ollut menestystuote maailmalla. Toimii kuulemma aina, mudasta kaivettunakin.
Lopuksi saavutaan Andrei Saharovin kadulle Moskovassa. Talossa, jossa venäläinen ydinfyysikko, Neuvostoliiton ydinaseen kehittäjä ja myöhempi rauhanaktivisti asui, on seinässä muistolaatta, jossa lukee 'Saharov asui täällä'. Hänen vangitsijaansa, KGB:n johtohenkilöä Juri Andropovia muistellaan kilometrin päässä pidemmällä saavutusluettelolla.
Kniivilä tapaa 86-vuotiaan Ljudmila Aleksejevan, joka oli Saharovin rinnalla tärkeä henkilö Neuvostoliiton ihmisoikeusliikkeessä ja on vielä Moskovan Helsinki-ryhmän puheenjohtaja. Järjestön tarkoituksena on seurata ihmisoikeuksien toteutumista. Hän sekä viimeinen haastateltu, professori Vladimir Gelman Pietarin eurooppalaisesta yliopistosta näkevät positiivisen kehityksen mahdollisuuden kansalaisyhteiskunnan kautta. He ovat sittenkin optimistisia eivätkä usko stalinistisen järjestelmän paluuseen.
EU:n parlamentin tämän vuoden Saharov-ihmisoikeuspalkinto myönnettiin saudiarabialaiselle bloggarille Raif Badawille,joka odottaa tuhatta ruoskaniskua saudiarabialaisessa vankilassa. Hän on mm kritisoinut tapaa, jolla islamia Saudi-Arabiassa harjoitetaan.
Kalle Kniivilän kirja on ajankohtainen ja perehtynyt paketti Putinin Venäjästä, mutta tuoreesta näkökulmasta. Miksi kannattaa lukea toimittajien tekemiä kirjoja ja myös sanomalehtiä? Koska toimittajat ovat hyvin koulutettuja, asiaansa perehtyneitä ammattilaisia. Googlaaminen ei tuota tätä tietoa, eikä some. Heitä me tarvitsemme edelleen yhtä paljon kuin aikana ennen Internetiä, selväsanaisia ja pelkäämättömiä journalisteja.
Kalle Kniivilä: Putinin väkeä. Venäjän hiljainen enemmistö
Into Kustannus 2014, 241 s
Kansi Anna Bank
