Gaël Faye: Jakaranda - ja yksi osaluettu

Kuva Riki Blanco

Jakarandan aihepiiri on sietämättömän ahdistava ja voi siksi jäädä monelta lukematta. Romaani on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu ja rakennettu, että se pitää otteessaan alusta loppuun. Se on pieni kirja, mutta kasvaa eepoksen lailla kuvaamaan vaikuttavan upeasti menneisyyden kohtaamista ja elämän jatkumista maata vavisuttaneen brutaalin tappamisen jälkeen.

Gaël Fayen on ruandalais-ranskalainen muusikko ja kirjailija. Jakaranda kuvaa ruandalaisen suvun Ranskan Versaillesissa asuvan jälkeläisen, nuoren Milanin yrityksiä selvittää lähisukunsa historiaa. Syvällinen ja inhimillinen kertomus käsittelee henkiin jääneiden suhdetta menneisyyden traumaan, heidän vähitellen rakentamaansa sovintoa  ja tietä eteenpäin. Historiallinen lähtökohta romaanissa on Ruandan kansanmurha vuonna 1994. Perhe ja suku elää kertomuksessa historiaansa vuodesta 1994 vuoteen 2020, koronavuoden kynnykselle. 

Tausta on raaka ja julma, mutta Faye lähestyy aihetta pienin askelin Milanin äidin, isän ja hiljalleen koko ruandalaisen suvun kokemuksia avaten. Tarina kulkee taitavasti dialogeissa. Milan on minäkertojana sivullinen, vaikkakin suvun jälkeläinen, hän on muzungu, valkoinen eikä hän ole kokenut niitä kauheuksia, joista suvun traumat ja salaisuudet versoavat. Minäkertoja ei esiinny minään sankarina, hän on nuori mies, joka juhlii ja juopottelee ja kokee monenlaisia vaikeuksia vanhempiensa ja kohtaamiensa ihmisten kanssa. Menneisyydestään vaikeneva äiti ei tee perheen lähihistorian selvittämistä pojalleen helpoksi. Suku on tutseja, hutujen säälimättömästi tappamia ruandalaisia.

Kun isä oli esitellyt äitini vanhemmilleen, he olivat järkyttyneet. Heidän poikansa seurusteli afrikkalaisen kanssa! He eivät olleet rasisteja, mutta... että miniä olisi tummaihoinen.

Alussa juhlitaan Ranskan itsenäisyyspäivää heinäkuun 14. vuonna 1994 - ilotulitus sytyttää tulipaloja kuumassa ja kuivassa luonnossa - ja tvssä kerrotaan Ruandan verilöylystä. Poika kuulee ensimmäisiä kertoja Ruandan oloista, koska hänen äitinsä ei ole koskaan kertonut mitään menneisyydestään. Vanhemmat etääntyvät tulevina vuosina sekä toisistaan että pojastaan ja Milan lähtee Ruandaan sukulaisiaan tapaamaan. Nuorukainen suunnittelee tekevänsä opintojensa päätteeksi tutkielman Ruandan kansanmurhan sovitteluprosessissa käyttöön otetusta kansantuomioistuimesta, gacacasta.

Ruandalaisissa kaupungeissa, pääkaupunki Kigalissa ja Butaren kaupungissa Milan tutustuu aiemmin heillä lapsena asuneeseen Claudeen, joka paljastuu äidin pikkuveljeksi, salaperäiseen Sartren nimellä tunnettuun katulasten turvakodin pitäjään, isoäitiinsä Eusébieen - joka ei oikeasti ole hänen isoäitinsä, vaan äidin ystävätär - ja tämän yli satavuotiaaseen Rosalie-äitiin sekä Eusébien tyttäreen Stellaan, jonka isästä ei ole tietoa. Läheisten suhteetkin todistavat perheiden hajoamista; uusi perhe syntyy niistä, jotka ovat paikalla ja kantavat vastuun, kuten suvun matriarkka vahvatahtoinen  Eusébie, joka selvisi hengissä järkyttävästä teurastuksesta menettäen koko perheensä - ja tekee työtä valtakunnallisen sovintoprosessin puolesta.

 - Kuule monet ikänsä maanpaossa eläneet ruandalaiset ovat palanneet tänne kansanmurhan jälkeen. Tämä on kotimaasi, sanoivat muut mitä tahansa. Esivanhempasi asuivat näillä kukkuloilla ja monet ovat uhranneet henkensä, jotta sinä voisit pitää tätä tienoota kotinasi.    Kuuntelin tyrmistyneenä. Puhuiko hän minulle vai yrittikö hän välittää viestin äidilleni? 

Jakarandapuu kasvaa Eusébien pihalla. Stella-tytölle äidinäiti Rosalie on läheisin ihminen, sillä äiti on kaikkialla muualla toimimassa paitsi kotona. Rosalien kuoltua tyttö viihtyy omassa salapaikassaan puun latvuksessa. Kun puu myöhemmin kaadetaan, se ajaa nuoren naisen syvään masennukseen. 

Suvun nuoriso, Milan ja Stella edustavat molemmat uutta sukupolvea, joka haluaa päästä selville vesille tapahtuneesta. Heille ei enää ole oleellista, kuka on tutsi, kuka on hutu - kuten se ei ennen verilöylyäkään ollut. En tiennyt meidän olevan tutseja. 

Jakarandassa ei selosteta yleisen prosessin onnistumista, vaan kirjailija kuvaa henkilöidensä kautta, kuinka väkivallan uhri onnistuu välttämään koston kierteen, siirtämään taakan sille, joka on syyllinen. Tappajasta, pedosta ei tule ystävää, hänen tekemisiään ei unohdeta, hän saa elää ne mukanaan.

Ällistyttävää, että kirjailija osaa kertoa näin lyhyessä romaanissa niin isoista asioista paasaamatta ja kaiken ohessa piirtää hahmoistaan täysin katu-uskottavia tyyppejä, kuvata arkista elämää ja sen muutoksia Ruandan pääkaupungissa ja maaseudulla, kuvata vehreyden keskellä siintävää trooppista järveä, jakarandapuuta katedraalin vieressä ja kertoa siinä ohessa kolonialismin historiaa.

Patsaan takana kohosi maan suurin katedraali, joka oli rakennettu "Hänen majesteettinsa Astridin, Belgian kuningattaren ja kansansa Euroopassa ja Afrikassa rakastaman maan  äidin kauniille muistolle". Piru piili yksityiskohdissa: kirkon sisäänkäynnillä oli pieni kyltti, jossa luki "E. Hautfenne, kultaseppä, Bryssel, 1936" todisteena siitä, että "alkuasukkaat olivat vaivojaan säästämättä kuljettaneet rakennustarpeet Kongosta Nyingwen sademetsästä". Se oli taidokas kiertoilmaus sille, että matka oli ollut uuvuttava ja että sen varrella moni oli sairastunut ja menettänyt henkensä.

Jakaranda voitti Prix Renaudot-palkinnon ja oli myös Goncourt-ehdokas.

Kustantaja omistaa kirjan suomentaja Einari Aaltosen (1972-2025) muistolle. Kiitos ja kumarrus hienosta suomennoksesta, täydellistä.

Gaël Faye: Jakaranda
Jacaranda, 2024, suomentanut Einari Aaltonen
Otava, 2026, 215 s

- -  -

Osaluettua: Luin vajaan sata sivua ruotsalaisen Niklas Natt och Dagin - oikea aatelinen nimi, jonka helposti voisi ajatella taiteilijanimeksi - historiallisesta rikosromaanista 1793, mutta sain tarpeekseni mudassa ja jätteissä kahlaamisesta, väkivallasta ja keuhkotautisista ysköksistä. Siinä ei auttanut edes katu nimeltä Gåsgränd, joka yllättäen vilahti vastaan. Suloinen osoite nuoruuteni Tukholmasta, ensimmäinen kokemukseni diskoteekista. Siellä soi Rolling Stones ja Jumping Jack flash. 

Raitiotie takaisin Turkuun - ja silppulukemista

Turku  n. 60-luku (Kuva Picryl Public domain no restrictions)

Pitää tälläkin kanavalla esittää mielipiteeni kaupungin ajankohtaisesta ja voimallisesti keskustellusta aiheesta. Raitiovaunun puolesta. Ehdin jo lähettää mielipiteeni Hesariin - joka ei sitä julkaissut - siinä uskossa, ettei Turun Sanomat sitä julkaisisi, koska oli juuri paikallislehtenä ilmaissut vastustavansa raitiotietä. Yllättäen juttu ilmestyi, ainakin digiversiossa. Kiitos siitä. Ehkä toimin esimerkkinä lehden joustavuudesta erilaisille mielipiteille, toivottavasti.

Raitiovaunu ei ole millään tavalla vanhentunut joukkoliikenneväline, kuten TS päätoimittaja mm esitti jutussaan. Siitä on todisteena yhä uusien kaupunkien investoinnit raitioteihin ja vanhojen raitiovaunujen suosio siellä, missä ne ovat liikenteessä.

Tampereen, Helsingin ja muiden eurooppalaisten kaupunkien positiivisten kokemusten luulisi vakuuttavan, mutta - menneisyyden ratkaisujen valossa - pelkään turkulaisen lobbausmafian mahtia.

Toivon Turun kaupunginvaltuustolta rohkeutta tehdä tämä päätös tulevaisuuden investointina. Eihän tässä ole kyse vain tämän hetken linjauksesta, vaan tulevien kaupunkilaisten ilmastoystävällisestä ja terveellisestä joukkoliikennevälineestä. Turun keskusta sijaitsee jokilaaksossa, ja on sen takia kuivana aikana, keväisin ja kesäisin varsinkin herkästi pölyyntyvä. En haluaisi nähdä siellä entistä isompia busseja asfalttia höyläämäässä ja hengitysilmaa heikentämässä. Suurbusseja on esitetty vaihtoehtona raitiotielle. 

Vanhan Turun keskustaan ratikka sopii loistavasti, sekä maisemallisesti että varsinkin asukkaiden/käyttäjien kannalta.

Ratikka - raitsikka sanottiin Turussa lapsuudessani - on osoittautunut toimivaksi joukkoliikennevälineeksi urbaaneissa  ympäristöissä, Lissabonista Budapestiin, Göteborgista Lyoniin. Nykyiset ratikat ovat myös äänettömämpiä ja mukavampia kuin entisinä aikoina, jolloin meilläkin ratikka kulki. Ja edelleen kulkisi, elleivät 70-luvun päättäjät järjettömässä purkuvimmassaan olisi raitiotienkin kimppuun päässeet. 

Uskon, että ratikan vastustajissa on enemmän autoilevaa vanhempaa väkeä, jotka eivät edes ole joukkoliikenteen käyttäjiä. Nyt tehdään päätöksiä ennen kaikkea nykyisiä nuoria ja tulevia sukupolvia varten. Toivon irtiottoa entisestä tunkkaisesta ilmasta ja päätöksenteosta. 

Maggie Nelsonin Kuin rakkautta sisältää hänen esseitään ja keskusteluja ystävien kanssa yli vuosikymmenen ajalta, vuosilta 2006-2023. Nykyfeministisissä piireissä Maggie Nelson lienee yhtä arvostettu kuin Simone de Beauvoir aikanaan. Pidin paljon hänen kirjastaan Argonautit. Nelsonissa aistin jotain sellaista rentoutta ja reiluutta, huumorin lisäksi, josta monissa radikaaleissa feministeissä on huutava pula. 

Itse en koskaan lukiessa ajattele: "Miksi halusit kertoa minulle tämän kaiken?" Minusta kysymys kertoo paljon enemmän lukijasta/kriitikosta kuin kirjoittajasta. Kuulen siinä perusoletuksen,  että kirjoittajan ei pitäisi kertoa tätä kaikkea ellei toisin todisteta - että kertominen on häpeällistä, että kriitikon työ on havahduttaa taiteilija tai kirjoittaja häpeään...

Myös tässä kokoelmassa löysin samaa sympaattisuutta. Hiljalleen huomasin kuitenkin, että tässä on minuun makuuni sellaista löysää keskustelua, jota en jaksanut. Kehutaan ystävää, seilataan aiheesta toiseen. Taidekeskustelua ja nimiä oman suljetun piirin sisältä. New Yorkissa piirit ovat tietenkin isot, mutta täältä katsoen ja lukien: pälä pälä ja hohhoijaa.

Sain kuitenkin napattua kirjavinkin: nimittäin Ben Lernerin uutuuden. Ben Lerneriin tutustuin hänen romaanissaan Lähtö Atochan asemalta. Varsinkin vakuutti Nelsonin valitsema sitaatti juhla-aterialta, johon sisältyneet vauvamustekalat kokki oli kirjaimellisesti hieronut hengiltä. Tuli mieleen vanha kunnon David Foster Wallace -vainaa ja hänen raporttinsa hummerifestivaaleilta. Atochan asema oli hyvä lukukokemus, joten luotan tähän vinkkiin. Lisäksi yhdessä keskustelussa ystävykset kiittelivät Knausgårdia, josta plussaa, koska jossain vaiheessa Knasun Taisteluja muistaakseni moni meikäläinen feministi oli hyvin nyrpistelevä ja osoitti kritiikissään ennemmin omaa rajoittuneisuuttaan.

Leila Mottley: Yökulkijat - ja osaluettu

Näen myös pari naista joilla on samanlainen katse kuin mulla, ja ne on varmaan kaikki matkalla omaan huoneeseensa täyttämään jonkun tietyn fetissin herättämiä tarpeita. Näen myös pari pukuun tai univormuun pukeutunutta naista ja mietin, tietääkö ne, mitä varten mä oon täällä, mutta kukaan niistä ei katso mua silmiin enkä tiedä, johtuuko se siitä, ettei ne huomaa mua, vai siitä, että ne yrittää olla katsomatta.

Käsitys Yhdysvalloista oikeusvaltiona ei ole koskaan ollut Euroopassa kovin hyvä, se ei ole ollut sen päällimmäisiä vahvuuksia. Orjuuden historian jäänteenä vähäisempi ihmisarvo toistuu edelleen rodullistettujen kokemuksissa ja monissa aseellisen väkivallan tapauksissa, joista säännöllisin väliajoin uutisoidaan. Kun katsetta tarkennetaan, löytyy joukosta vieläkin enemmän katveeseen, vaille turvaa jääviä, nimittäin ei-valkoiset naiset ja seksuaalivähemmistöt. Heidän omissa kodeissaan naisten harteille jää vastuu perheestä ja miehenkin ylläpidosta.

Leila Mottleyn Yökulkijat sijoittuu Kalifornian Oaklandiin ja kertoo sydän vereslihalla Kiara Johnsonin, minäkertojan katu-uskottavalla kielellä - loistavasti suomennettuna - teini-ikäisen tytön kujanjuoksusta, yrityksestä pitää pinnalla itsensä, isoveljensä Marcuksen ja vielä naapurinkin pojan, Trevorin, huumeaddiktin äidin kotiin unohtaman.

Arki on Ki'lle vuokraisännän pakoilua, naapurin pojan vientiä kouluun, yrityksiä etsiä töitä itselle ja veljen patistamista samaan. Isoveli haaveilee räppärin urasta, setänsä esikuvan mukaan....Marcus vaan suoltaa riimei studiossa kun mä yritän saada meiän vuokran maksettuu. Sedän maineesta ja menestyksestä on kantautunut huhuja tähän huonomaineiseen kortteliin, jonka pölyt Ty-setä karisti. Sisaruksilla on ankara perhehistoria, isä on kuollut ja äiti laitoshoidossa tragedian seurauksena.

Kiaran lähipiiriin kuuluu tosirakkaus, skeittaava Alé ja Tony, sitkeä ihailija sekä laitoksessa asuva äiti, epäluotettava ja rasittavan oloinen nainen, joka on valmis kaatamaan kaiken vastuun alaikäiselle tyttärelle.

"Mulla on vielä sen numero", äiti sanoo, ja tunnen sen kasvoille takertuneen virneen. "Suku pitää huolta omistaan, vai mitä?" - Aika ironista, että se jaksaa saarnata perhearvoista niin kuin se ei olisi itse tuhonnut meidän perhettä. Meidän perhe alkoi ja loppui äitiin, samaan ääneen, joka kertoo mulle, että me pidetään toisistamme huolta, vaikka se ei koskaan ite pystynyt samaan. Joskus tuntuu siltä, että isi on ainoa, jota se koskaan rakasti.

Kiara ajautuu vuokrarahoja haaliessaan prostituutioon. Poliisien väliintulo ei johda parempaan, sen sijaan tyttö päätyy poliisiringin hyväksikäyttämäksi, maksua vastaan tai ilman. Teini-ikäisenä aikuisen vastuuseen pakotetulla ei ole keinoja, ei löydy vaihtoehtoja. Viranomaisten huolenpito lakkaa juuri siinä, jossa intressit ovat ristiriidassa heikompiosaisen kanssa. Tuomioistuimet, poliisi ja vankilalaitos on seinä johon törmää, joka vaaran uhatessa löytää keinot omiensa tukemiseen.

Kerron sille siitä, miten kadut repii meidät auki ja poistaa sen osan, joka olisi kaikkein eniten pitämisen arvoinen: meissä jäljellä olevan lapsen.

Todelliseen tapaukseen pohjaavassa Yökulkijoissa alaikäisen seksuaalinen hyväksikäyttö on se viranomaisten koetinkivi. Se pitää määritellä joksikin muuksi, vaikka vapaaehtoiseksi. Nyt kun tämän luin, mieleen palaavat loputtomat poliisiväkivallan kuvaukset USA:sta, viimeisimpänä Minneapolisin tapahtumat. Ja se kuinka oleellista on, että luottamus viranomaisiin on vahva ja että ne ovat sen arvoisia.

Ilmestyttyään Yökulkijat nimettiin Booker-ehdokkaaksi, mikä teki Leila Mottleysta listan nuorimman Booker-ehdokkaan kautta aikojen (s 2002). Romaani on noussut myös New York Timesin bestsellerlistalle.

Leila Mottley: Yökulkijat
Nightcrawling, 2022, suomentanut Helka Sivill
Kustantamo S&S, 2025, 350 s

Osaluettu: Tässä vaiheessa klassikon metsästykseni johti taas yhteen keskeytykseen. Lainasin Jane Austenin Arkailevan sydämen innostuneena ajatuksesta, että saan nauttia Kersti Juvan uudesta suomennoksesta. Loistavaan suomentajaan tutustuin luettuani Henry Jamesin Washingtonin aukion samaiseen haasteeseen.

Valitettavasti Jane Austenin kertomat suhdekiemurat eivät kiinnostaneet. Siinä vatvotaan samaan tyyliin kuin nyt tvssä esitettävissä espanjalaisissa saippuasarjoissa. En löytänyt samaa syvyyttä kuin Henry Jamesin psykologisessa ihmismielen kairauksessa. Olisin halunnut innostua Arkailevasta sydämestä. Uudesta suomennoksesta on tehty siveltävän kaunis kirja. Ehkä alkuperäisteos on vain liian kaukana nykyajasta ja sen ajan varakkaan perheen tavat ja ongelmat tuntuvat laimeilta.

Karin Fossum: Kuiskaaja

Kansi Miriam Edmunds, Maria Mitrunen

Keskeytin Finlandia -ehdokkaan, Elli Salon Keräilijät alle 100 sivua luettuani. Kieli on sujuvaa, aihe mielenkiintoinen: arkeologian, karhun ja sodan jäljillä Kainuussa, päähenkilöinä oman tiensä kulkijoita, vahvoja naisia. Ei vain vetänyt, ehkä nuo päähahmot jäivät kuitenkin jotenkin etäisiksi, enkä jaksanut taas yhden henkilön alkoholismia. Jotain kuivakkaa tässä oli viinasta huolimatta, koska ajatus harhaili, lakkasin tarttumasta kirjaan odottavaisin tunnelmin.

Kuvittelin Karin Fossumissa löytäväni sitä, mitä Keräilijöistä puuttui eli syvälle luotaavaa psykologiaa, tarinan lumoa, jännitystä, yhdyskuntakuvausta. Aluksi Kuiskaaja vastasi huutoon. Komisario Sejer koirineen kuulusteli Ragnaa, vaikeasti lähestyttävää naista, jolla kätkettyjä salaisuuksia riitti. 

Alussa rikos on jo tapahtunut, mutta mikä, se jää pitkäksi aikaa piiloon. Komisario Sejer kuulustelee vangittua Ragna Riegeliä, keski-ikäistä hiljaista naista ja yrittää selvittää syitä, jotka johtivat vakavaan rikokseen. Ragna puhuu kuiskaten, koska hänen äänihuulensa ovat vaurioituneet epäonnistuneessa leikkauksessa. Hän on mieluiten hiljaa ja tottunut näkymättömän ulkopuolisen elämäänsä. Hän työskentelee Europris -marketissa hyllyjen täyttäjänä ja kassalla ja asuu yksin lapsuuden kodissaan. Vanhemmat ovat kuolleet ja hänen 16-vuotiaana saamansa poika, Rikard Josef on lähtenyt Berliiniin kymmenen vuotta sitten. Ragna on kertonut muutamalle työtoverille, että poika on ylennyt hotellin johtajaksi työssään. Äiti ja poika eivät ole muuten yhteyksissä, vain syntymäpäivä- ja joulukortit postitetaan.

Kuiskaaja sukeltaa nopeasti Ragnan hiljalleen pimenevään mieleen. Hänen lapsuudestaan tihkuu tietoja, mutta Ragnan muistikuvat ja mielikuvat ailahtelevat levottomasti. Komisario Sejer voittaa kuitenkin Ragnan luottamuksen, Sejer on ainoa, jota nainen arvostaa ja Frank -koira herättää lämpimiä tunteita hänessäkin.

Takaumissa kertomus kerii auki sitä vyyhteä, joka on johtanut rikokseen. Ragnan elämä on yksinäistä ja säännöllistä. Kotia vastapäätä on irakilaistaustaisen Irfanin ruokakauppa, työpaikan, marketin työtoverit ovat etäisiä, paria lukuunottamatta. Youtube-videot viihdyttävät iltaisin. Elämää vältellessä paljon ei voi tapahtua, mutta törmäyskin tuntemattomaan antaa vauhtia kuvitelmille. Erään työpäivän jälkeen Ragnan arki mullistuu postilaatikosta löytyvästä kirjeestä. Sinä kuolet, uhkaa nimetön kirjoittaja.

Kuiskaajassa on ahdistavan klaustrofobinen tunnelma. Kertomus junnaa paikoillaan Ragnan lisääntyvien harhojen pimennoissa. Poika Berliinistä tuo pientä lisäväriä ja valoa, mutta tarina ei vain irtoa matalalennosta. Yksinäinen hiljainen nainen säälittää, mutta alkaa myös ärsyttää, koska hän ei myöskään anna itsestään kenellekään. Myöhemmin äiti ja poika saavat yhteyden ja kertomus täydentyy pitkillä kirjeillä äidin ja pojan välillä. Kirjeissä on sama ääni, äitiä ja poikaa ei erota toisistaan, eikä oikeastaan Sejerin ääntäkään heistä. Kaikki suoltavat tasapaksua tekstiä epäkiinnostavasti. Monotoniaa. Epäuskottavaa.

Karin Fossum on menestyskirjailija, mutta tässä hän on tempautunut liikaa sairaan mieleen kuvailuun. Sivutolkulla harhaisen mielen kuvailua ja välillä Sejerin kuin psykiatrin tuolista antamia lausuntoja. Fossum vyöryttää toiminnan ja nasevan dialogin sijaan toistuvia kuvauksia mielen pimenemisestä ilman että tarina etenee. Se turhauttaa. Tapahtuu tietenkin se rikos, jota kohti ollaan oltu menossa.  

Tuottelias kirjailija ei kai aina voi onnistua yhtä hyvin kuin Karin Fossum kirjassaan Rakas Poona ja oikeastaan kaikissa muissakin mitä häneltä tähän mennessä olin lukenut.

Karin Fossum: Kuiskaaja

Hviskeren, 2016,suomentanut Tarja Teva

Johnny Kniga/WSOY, 2024, 368 s

Vielä yksi Guy Delisle löydetty - ja osaluettuja esseitä

 

Löysin vielä yhden lukemattoman Guy Delislen sarjakuvakirjan kirjastosta. Nyt animaatiostudio tarjoaa hänelle työtä Kiinan Shenzhenissä. Matkan tuloksena syntynyt sarjakuvakirja on yhtä kiinnostava, jännittävä ja täynnä hänelle tyypillisiä, kolkoissakin paikoissa pilkistelevän huumorin - ja itseironian - kukkia kuin nuo edellisetkin teokset.

Näistä kirjoista innostuneena päätin ostaa ainakin yhden. Sepä olikin helpommin päätetty kuin tehty, painos loppunut kaikista (suomennoksista) eikä kirjakaupoistakaan löytynyt. Lopulta löysin yhdestä antivariaatista Merkintöjä Burmasta, joka toivottavasti on tuloillaan.

Shenzhenin komennuksesta muodostuu miehelle aikamoinen koettelemus, josta hän pakenee kerran Kantoniin ja kerran HongKongiin. Shenzhen vaikuttaa sulkeutuneemmalta ja se tekee siellä 3 kuukauden työskentelyn ikävämmäksi. Kirja on kuitenkin kaikkea muuta.

Kirjassa hän kuvaa monipuolisesti hotelliaan, sen hissinkuljettajaa, joka harjoittelee englantia - lauseet  eivät aina istu tilanteeseen - animaatiostudiota, kollegoitaan, kieli- ja tapakulttuurin törmäyksiä ja retkiään kaupungissa ja noissa kahdessa muussa kaupungissa. 

Kielimuuri nousee entistä korkeammaksi siitäkin ilmiöstä, että englantia väittämänsä mukaan hallitsevat eivät näytä kuitenkaan useastikaan sitä osaavan keskusteluun asti. Eivätkä näköjään voi myöntää, että kysymys on jäänyt ymmärtämättä.

Huumori saattaa olla vaikeasti hallittavaa paikan päällä, mutta onneksi matkakirjan lukijat saavat kokea yksityiskohtaisesti hämmennystä aiheuttavat tilanteet. Ne riemastuttavat.

Tietenkään piirtäjä ei lopulta voi olla iloitsematta vapaan maailman ihanuudesta, että jos vaikka lähtisi katsomaan Taj Mahalia... Nähtyään että kiinalaiset epäröivät ottaa edes vastaan hänen HongKongista tuliaisina tuomiaan taidekirjoja kollegoilleen, Rembrandtia ja muita. Pelko on syvää ja kaikkialla.

On helpompiakin tilanteita. Lähiravintolan kyyppari tulee vastaan siellä täällä ja tervehtii tekemällä kananmuna-annoksen merkin käsillään.

Jos olisin nyt menossa mihinkään Delislen matkakertomusten kohteista, lukisin/katsoisin sitä ennen tarkkaan k.o. kirjan, sen verran laajalla säteellä Delisle antaa katseensa kulkea näkemässään maailmassa.

Guy Delisle, Shenzhen, 2000, suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY, 2010, 147 s

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - 

Luin n 120 sivua Anna Kontulan esseekokoelmasta Kadonneen järjen metsästys. Alkoi tuntua, että olen lukenut liikaa jo näistä samoista aiheista, liiallisesta terapia- ja tunnepuheesta esim, vaikka tiedän ja huomasinkin, että hänen sanansa sosiologina ja yhteiskuntatieteiden tohtorina on painavampaa kuin monen kirjoittajan. Hän siteeraa toista sosiologia ja puhuu emotionaalisesta kapitalismista, jossa tunteiden hallinta ja analyysi sekä kaupalliset pyrkimykset yhdistyvät. Yhdessä luvussa hän me too´sta lähtien tutkii feminismin ikonin Simone de Beauvoirin ajatuksia aikansa kontekstissa. Toisessa kohtaa oli puhe ns turvallisen tilan käsitteestä demokraattisen keskustelun pysäyttäjänä.

Arvostan Anna Kontulaa fiksuna ja persoonallisena yhteiskunnallisena vaikuttajana eli kaikin puolin kansanedustajan paikkansa täyttävänä. Siksi onkin sääli, ettei hän enää asetu ehdolle seuraavissa eduskuntavaaleissa. Kirjoittajana hän on minun makuuni hieman raskas kieleltään, ainakin tässä ensi tutustumisessa. En päässyt kissa-aiheiseen esseeseen, joka viimeisenä saattoi olla tarpeellinenkin kevennys (?) kirjaan.

Maisku Myllymäki: Valvoja - ja osaluettu Houellebecq

"Veistokset ovat ihmisen voittoja materiasta. Ihminen tarvitsee voittoja, yliotteen, tunteen siitä, että on jotain toista vahvempi." Tämän jälkeen tauko, hetkellinen tyhjyys Klaran silmissä. Sitten hän jatkaa: "Kesyttämistä, sitäkin se on - toisen tekemistä itselleen mieluisaksi."

Jähmeä ja hiljainen museon veistosnäyttely luo jättimäisen kontrastin Valvojan levottomasti läikehtivälle mielenmaisemalle, joka kiivaimmillaan syöksyy kohti psykoottisia näkymiä, unettomuuden vauhdittamana. Maisku Myllymäen romaanissa minäkertoja Maia, museovalvoja, käy yhden päivän aikana läpi suhdettaan Peteriin. Suhde on kestänyt tasan sen ajan, minkä museossa samaan aikaan esillä ollut Kuvanveistäjät ihmisen äärellä -näyttely, kahdeksan kuukautta.

Museovalvojalla on ihanteellinen tarkkailupositio ihmisten käyttäytymiseen. Sitä Maia myös tekee, ja tekee samalla tarkkoja havaintoja taiteen merkityksestä näyttelyssä kävijöille. Aiemmin kuvaaminen museoissa oli tiukasti säänneltyä, kiellettyäkin, mutta nyt se on mitä ilmeisimmin ehdoton edellytys, että ihmiset ylimalkaan haluavat siellä käydä. On saatava postattua merkkejä omasta aktiivisesta ja sivistyneestä vapaa-ajasta. Myös poikkeuksellisesti reagoivia vieraita käy näyttelyssä, joku vaikuttaa rakastuneen fauniin, joku on ottanut tuolin mukaansa, joku keskittyy piirtämään näkemäänsä.

Museo on jo lähtökohtaisesti tila, jossa aistit valpastuvat ja jossa aivan kaikki alkaa kerätä ympärilleen symboliikkaa ja konnotaatioita. Missä tahansa on yhtäkkiä mahdollista nähdä taiteilijan kädenjälki. Moni on jäänyt katsomaan museon seinällä olevaa valokatkaisijaa kuin miettien, onko se todella valokatkaisin vai sittenkin taideteos.

Naisella on itsellään taidehistorian koulutus eikä hän voi olla näkemättä usein  katsojien keskittymiskyvyn puutetta ja kärsimättömyyttä, kun metsästetään elämyksiä, koska valtaosalla ihmisistä ei ole enää aikaa ajatella eivätkä he halua kenenkään muunkaan ajattelevan. Ja ennen kaikkea kävijät ihmettelevät mitä hyötyä tästä on? Maia ei ole ylimielinen, siihen hän on liian epävarma ja alemmuudentuntoinen - ja kärsii unettomuudesta. Hän on kaikissa käänteissään hyvin inhimillinen minäkertoja. Somekritiikki on näkyvää, mutta kertoja ei näe sitäkään mustavalkoisena.

Näyttely, sen yhdessä huoneessa työskentelevä kuvanveistäjä, näyttelyn teokset ja kollegat, alkavat painua taustalle, kun rakkaus Peteriin voimistuu voimistumistaan. Päivän tunnit näyttelyssä kuluvat - joka toinen kirjan luku palaa museon seinien sisäpuolelle - mutta Maia näkee valveunia, sekä unettomuuden että mustasukkaisen ahdistuksen takia. Hän rakastuu ekstaattisesti, Peter on villi ja pörröpäinen, ihana mies. Maia vaipuu syvään, hyvään uneen aina kun hän saa kietoutua miehen raajoihin.

Peter on sosiaalisesti vilkas sairaanhoitaja, lääkärin uraa miettivä. Mies ei kuitenkaan tee asialle paljonkaan. Nainen ihmettelee, kuinka toisella voivat someystävät lisääntyä loputtomasti päivästä toiseen. Fyysinen riippuvuus unesta ja miehestä unen mahdollistajana muodostavat tiukan solmun naisen mielessä ja pudottavat hänet helposti tasapainosta. Maia seuraa herkeämättä miehen someprofiilia ja tekee siitä päätelmiä. 

Myllymäki kirjoittaa intensiivisesti naisen ilon ja tuskan hetkistä, ne tuntee lukiessa nahoissaan eikä lukemista ole helppoa keskeyttää. Kuvaukset kaupungin - Helsinki, Tukholmakin - öisistä kaduista, ravintoloista, baareista, näyttelyistä, juhlista tuovat näkyviin tunnelmia, joiden lämpötilan, tuoksut, äänet voi lukiessa aistia. 

Minäkertojan kateuden, kaunan ja mustasukkaisuuden ymmärtää hänen järkeilynsä kautta. Mies näyttää siinä valossa valehtelevalta nautiskelijalta, joka jättää naisen odottamaan. Lukijaa vedetään mukaan ihmettelemään hyväuskoista naista ja energiaa, jolla hän heittäytyy tunteiden vietäväksi. Mutta onko sittenkin kyse naisen voimallisen rakastumisen vääristävästä valosta? Lopussa on vielä yllätyksellisyyttä.

Taitavaa, koukuttavaa kerrontaa, jolle taidemuseon näyttely ja taidepohdinnat avaavat veistoksellisia näkymiä ja maustavat sitä hienostuneella aromilla. Erityisen ajankohtainen ympäristö museo on romaanille näinä päivinä, kun museoita kuritetaan ankaralla kädellä. Kirjan kansi täydentää onnistuneesti taiteellista vaikutelmaa, tyylikkäät värit ja upeasti vedetyt piirroslinjat. Anna Makkonen on kannen tekijä.

Maisku Myllymäki: Valvoja
WSOY, 2024, 302 s

Sivulle 140 jaksoin lukea Michel Houellebecqin tuoreinta suomennosta, Olemattomiin. Nimi on hyvä.

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä - ja osaluettua

Otin Jyrki Lehtolan toisen, Sinä riität - teosta aiemman esseeteoksen luettavaksi pienestä lukujumista päästäkseni. Lukujumi pääsi kehittymään yllättäen Silvia Hosseinin Kirjallisuuden kiihottavaa historiaa lukiessani, vaikka en olisi uskonut. Hosseinin esseeteoksista olen pitänyt, enkä vain pitänyt, vaan nauttinut, mutta kuten hän tuon teoksen esipuheessa mainitsee, uusin on henkilökohtaisesta etäännytetty eroticasta tehty tietoteos. Puuttui juuri se pippurisuus mikä noissa henkilökohtaisissa esseissä on ollut niin virkistävää.

Joten Tesla metsässä tuli apuun, vaikka sekin vähän nikotutti aluksi. Pippurisuus oli ensi alkuun niin tulista, että oli nielemisvaikeuksia. Pilkkakirves tuntuisi istuvan hyvin Jyrki Lehtolaan ilkeimmillään. Toisaalta terävä-älyisyys sekä kirjallinen ja muukin sivistys paistaa. Parhaimmat esseistä naurattavat ja osuvat satiirissaan maaliin nykymenoa kuvatessaan. Kieli kukkii yllätyksellisesti, kirosanat väkevöittävät sanomista. V-sana pursuilee. Mikähän minua vaivaa, kun nekin sanat tuntuvat osuvan kohdilleen? Ja vielä naurattavatkin siellä täällä, ääliömäisesti.

Tähtäin on tässäkin esseekokoelmassa kuten tuossa myöhemmässä Sinä riität -kokoelmassa valkoisen keskiluokan, kulttuurivalkoisten hyvesignalointi, nousukasmaisuus, esittäminen. Esseekokoelma on julkaistu viisi vuotta sitten, mutta ei ole noiden ilmiöiden kohdalla vanhentunut. Päin vastoin, vaikuttaisi, että somemaailman jatkaessa otteensa tukevoittamista yhä uusissa käyttäjäryhmissä, vanha lause tyhmyyden tiivistymisestä joukossa pätee. Pintaa raaputtaessa takaa irvistää tavoiteltava nettipersoona: kuva häikäilemättömän itsekeskeisestä digi-ihmisestä, joka väsymättä raivaa itselleen näkyvyyttä julkiseen tilaan. Ainoana motiivina minä ja mun tunteet. Sä et pysty tuntemaan mitään empatiaa MUA kohtaan. 

Kokoelmassa pilkataan kaupunkilaisia, jotka eivät vaan ymmärrä kehitysmaalaisia eivätkä välitäkään, ryyppäävää Tamperetta eisevväliä, Helsingin ulkopuolista Suomea niin kuin helsinkiläiset sen näkevät, mukaanlukien kesän taidehuipentuma Mäntässä. Sekä Vantaa että Espoo, ja varsinkin espoolaiset suolataan reippaasti Hangon kesä -kuvauksessa. 

Nykyajan tärkeimpiä kysymyksiä on, voiko itseensä rakastua yhä uudelleen ja uudelleen. Vastaus kysymykseen on: Onneksi voi! Tuon rakkauden löytää Lapista, joka on puolen Suomen kokoinen huutomerkki Lapin kokijan tunteiden perässä.

Lappi-, Hanko- ja viimeinen Jumalan viimeinen saarna -essee ovat kokoelman väkevimpiä. JL nostaa esille lukuisia alkuvoimaisia lappilaisia, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä eteläisempien kaupunkilaisten tatuoinneissa. Mutta tämän ilkimyksen katse on läpitunkeva eivätkä saamelaisetkaan säästy siltä, panttivanki- ja oikeussalisaamelaiset, jotka voivat hyvin monikulttuurisen Suomen huonon omatunnon varassa.

MP? -otsikon alla alkaa varsinainen jymisevä Jumalan viimeinen saarna, joka on vihainen purkaus ihmisen toiminnasta tällä pallolla, historiasta tänne, kehityskeskustelu Saatanan kanssa. Viimeinen kiteytys ihmiskunnan tilasta on: Internet, Saatanan keksintö.

Hän kuoli niin kuin eli, paskassa videossa Internetissä.

Jyrki Lehtola: Tesla metsässä. Kohtuuttomia esseitä
Siltala, 2019, 375 s

Sata sivua QAnonista - osaluettu

QAnon -niminen salaliittokultti tuli maailman uutisten seuraajille tutuksi 6. tammikuuta 2021 Yhdysvalloissa tapahtuneen presidentinvaalien jälkeisen kongressihyökkäyksen aikoihin, yhdessä Proud Boys -nimisen äärioikeistolaisen trumpistien joukon kanssa. Kuten tiedetään, Trump ei halunnut jarruttaa kongressiin hyökänneitä fanejaan kuten hän ei myöskään ole halunnut tuomita QAnonin seinähulluja teorioita. Koska, kuten tiedetään, Trumpin vahvin teesi on se, että hänen pitää olla ihailtu ja jos joku porukka on asialle vihkiytynyt, he ovat pohjimmiltaan hyviä.

Maailman pahuuden ja siis demokraattien ja Hillary Clintonin, pääpahiksen takana on kansainvälinen salaliitto, jonka jäsenet ovat pedofiilejä, jotka pitävät lapsia vankina kellareissa ja juovat heidän vertaan pysyäkseen nuorina ja tekevät lapsilla saatanallisia rituaaleja. Pahisten joukkoon kuuluu myös demokraatteja kaikkialla maailmassa rahoittava miljonääri George Soros. Siinä tiivistys kultin maailmanselityksestä.

Toimittaja Will Sommer kirjoittaa asiantuntevasti ja sujuvasti. Hän on myös rohkea, koska marketissa aseita myyvässä maassa nämä salaliittoteoreetikot eivät ole mitään vaarattomia pellejä vaan herkästi väkivaltaan turvautuvia ja asialleen omistautuneita cowboyta, kaikissa sukupuolissa. He ovat valmiita tappamaan perheenjäseniään. Some ja internet auttavat maalittamisessa ja vihollisten löytymisessä. En jaksa näiden kaistapäiden edesottamuksista enempää lukea. 

Yhdysvaltain kahtiajakautunut ilmapiiri takaa sen, että salaliittoteoriat tulevat pysymään meidän poliittisessa järjestelmässämme, etenkin nyt, kun vuoden 2024 vaalit lähestyvät. Vaikka kyseessä ei olisi QAnon, vastaava totalitaarinen, väkivaltainen salaliittoteoreettinen ajattelu tulee pysymään silti kanssamme.

Will Sommer: QAnon. Salaliittokultin ytimessä, suom. Pasi Rakas Jääskeläinen, Bazar, 2023,  377 s, osaluettu

 

Kesää saaristossa ja liikaa kesken jääneitä kirjoja

Viime viikon tapaisesta kesäisestä viikosta saatan talvella unelmoida. Kuten on meidän mökkeilyssä aina tapana ollut, retkeilimme hyvin vanhalla perämoottoriveneellä lähiseudun saarille. Merivesi oli vielä viikon alussa tosi raikasta. Muistan kuinka kymmeniä vuosia sitten tätini huusi täyttä kurkkua laskeutuessaan ensi kertaa uimaan alkukesällä, sen kuuli hyvinkin koko kylä. Mäyräkoiramme Dora - joka ei ollut koskaan mikään laivakoira, vaan enempi sohvakoira -  ymmärsi velvollisuutensa kun yksi laumasta heittäytyi mereen. Se loikkasi perään ja yritti kiivetä uimarin selkään. Ilmeisesti se huomasi siinä vaiheessa, että parempi sittenkin pelastautua itse.

Meri tuoksuu suolaiselta, tiirat kirkuvat, lokit kailottavat - varsinkin kun härnäävät merikotkaa yläilmoissa. Lämmin rantakalliokin maistuu suolalta ja kuivaa mainiosti, kun siihen painautuu. Siinä voi jopa kokea ihmeellisen levollisen olotilan, semmoisen olen osa luontoa -fiiliksen. Varsinkin sen jälkeen kun on onnistunut kiipeämään ylös meren kylmästä syleilystä.

Vesi lämpeni pikkuhiljaa viikon aikana ja sinilevää alkoi näkyä pitkinä riimuina viikon loppupuolella. Voi Itämeri-parkaa, sen tila tuntuu vain heikkenevän vuosi vuodelta. Emme nähneet jälkiä tänä kesänä huhutusta ryhävalaasta, mutta hylkeen näimme Brändön ja Iniön välisellä Kihdillä. Jonkin aikaa se ui pää pinnalla kunnes katosi syvyyksiin.

 

Saaret ovat kuitenkin ikuisen oloista maisemaa ihmisen perspektiivissä. Jääkauden pyöristämät kalliot, meidän rakas peruskalliomme tuntuu turvalliselta kun siitä saa lähikosketuksessa nauttia. Ja saariston, isompien saarten metsät ovat itse asiassa kait lähes aarnimetsiä, sinne eivät metsäkoneet niin vain eksy.

Mutta ketä voisin syyttää huonosta keskittymisestä lukemiseen? Ainakin Bidenia ja yli viikon kestänyttä uutiskohinaa, kuin Jeesuksen toinen tuleminen olisi ollut odotettavissa. Oliko sitä sitten idioottimaisesti seurattava useita kertoja päivässä? Näköjään. Toinen epäilyksen alainen on tietenkin Riikka Purra. Kenelle tulivat yllätyksenä nykyisten persupoliitikkojen rasismi? Olivat ne tekstit kyllä harvinaisen paksua juttua, kun ei scriptoja ja hommafoorumeita ole tullut luettua. Salonkikelpoisuutta on rakennettu, mutta ydin on tietenkin sitä itseään ja muuttumaton. Se on käynyt selväksi siitä tavasta, jolla persut syyttävät muita ajojahdista eivätkä näe mitään korjattavaa omissa näkemyksissään.

Oikeasti syy huonoon keskittymiseeni on se, että mummonmökin tuvassa ei porukassa tule luettua, enimmäkseen tuli tehtyä ristisanatehtäviä ja seurusteltua. Ja seurattua noita uutisia.

Ja toinen pääsyy on se, että olin valinnut kirjoja, jotka eivät sytyttäneet. Ensin suljin Pierre Lemaitren Loistavat vuodet. Saippuakauppiassuvun historia Libanonissa maistui väkinäiseltä, vaikka tiedän Lemaitren taidon punoa vetävää juonta vaikka mistä. Seuraavana lähti Tessa Hadleyn Vapaa rakkaus. Englantilainen aamupala, papuja paahtoleivällä oli viimeinen pisara, mutta sitä ennenkään perheenäidin ja tuttavaperheen pojan orastava romanssi ei kiinnostanut ollenkaan.

Klassikkohaastetta silmällä pitäen olin varannut August Strindbergin Hullun puolustuspuheen. Misogyniasta syytetty Strindberg antoi todellakin siitä näytteen, tai jotenkin monimutkaisesta naissuhteesta joka tapauksessa. En vain jaksanut sitä epäluuloista mustasukkaisuutta.

Mökin kirjahyllystä löysin Siri Hustvedtin Kaikki mitä rakastin joitakin vuosia sitten enemmänkin markkinoidussa minikirjaformaatissa. Ehdinkin siitä hieman innostua, mutta sitten se tapahtui. Plääh. New Yorkin muusta maailmasta erillinen maailma ja siinä vielä erillinen kulttuuri- ja taidepiirien puhe maalauksista, niiden vivahteista ja siihen sitten ripoteltu parisuhteiden verkosto. Ei sytyttänyt. Maistui minusta teennäiseltä ja tosikkomaiselta, vaikka lupasikin trillerin omaista jatkoa ja ylistyksiä riitti kannessa. 

Saas nähdä, kuinka kauan kestää maistiaistyyppinen lukutapani. Toivottavasti ei enää kauan. Ikävöin kirjaa, joka vie maailmaansa.

Puistossa lukemisen ja uimisen ihanuus - ja taas eräs osaluettu

 

Ensin häpeälliseen keskeyttämiseen, josta en olisi hiiskunut sanaakaan, mutta kun tuo kansi! Oli nyt ihan pakko somistaa blogiani tällä marmorin sävyisellä kannella, jota kuparin värinen hieroglyfi (?) täydentää ja upea fontti viimeistelee. Luin Irene Vallejon Papyruksesta sata sivua, en kahta kolmasosaa, kuten Kirjakko ruispellossa. Kirjan katkeamattoman tarinan prologi ja ensimmäinen kappale kosilaisesta ikävystyneestä nuorikosta ja hänen vanhasta imettäjästään lupaa elävää historian kuvausta. Sittemmin Vallejon teksti vetäytyy tutkijan kirjastoon ja oli sittenkin liian uuvuttava. Hän on käyttänyt kirjaan osia väitöskirjastaan ja se näkyy.

Historioitsijalle tämä lienee kevyt pala lukea, mutta popularisoidun historian lukijalle, minulle, se on sittenkin turhan yksityiskohtainen (650 sivua viitteineen). Lisäksi se rajoittuu antiikkiin, vaikka hän vapaasti assosioiden löytääkin aina sopivasti yhtymäkohtia nykyaikaan ja moniin aikamme kirjailijoihin. Jossain vaiheessa minulle tuli mieleen lukion historian opettajani, joka oli niin innostunut - ja näyttikin vähän antiikin patsaalta vaaleine pehmeine hiuksineen - antiikista, ettemme olleet päästä siitä eteenpäin. 

Helteen ja koronan uuvuttamat kansalaiset ovat nyt aivan innoissaan ruuhkauttamassa Turussa Samppalinnan maauimalaa. Kävin täällä jonkin verran nuorena aikuisena, mutta en oikeastaan lapsena, koska vanhempani suhtautuivat jotenkin nirppanokkaisesti yleisiin uimaloihin. Olen sen herkkähipiäisyyden karistanut ja polskin siellä iloisesti muiden mukana. Itse asiassa yritän samalla siedättää itseäni ruuhkille. Oivallettava asia, että minullekin on täällä tilaa. Vähän niinkuin muualla Suomessa asuvat usein sanovat, että Helsingissä kaikilla on kiire. Ei ole, ihmisiä vain on enemmän. 

Hyvin olen mahtunut ja on liikuttavaa nähdä ihmisten ilo vaikean koronakevään jälkeen, kun ämyreistä soi 80-luvun poppia ja kaikki näyttää niin hilpeältä. Todistettavasti olemme ainakin kerran käyneet tuolla myös vanhempieni kanssa, koska sitä kertaa he aikoinaan mainostivat, sen jälkeen kun Mauno Koivistosta oli tullut presidentti. Että hän uitti siskoani, joka siellä kai harjoitteli. Olin ilmeisesti siinä vaiheessa vasta tutkimassa varpaitani. 

Ympäristö on hieno, kun uimala on kukkulalla, jota ympäröi rehevä puisto. Helteisenäkin päivänä vanhojen lehmusten, vaahteroiden ja pihlajien lehvästöt suhisevat tuulessa ja luovat ihanan viherkaton, jonka varjossa on viileää lukea kuumallakin säällä.

Lokakuuta

 

Nyt ei tarvitse taidenäyttelyyn mennä kauniita maisemia nähdäkseen. Menimme kuitenkin Ateneumiin. Siellä sai vetää maskin naamalleen ja sen jälkeen ihmetellä muiden maskeja. Siinä jäi Magnus Enckell toiseksi kun jäin seuraamaan sitä yhtä komeaa nokkaa, joka ylväästi tuhisi maskin yläpuolella kun sieltä sisältä taas kuului köhinää. Helposti tulee taide vain hajamielisesti silmäiltyä, kun tarkastelee maskikäytänteitä ja mittailee turvavälejä. 

Jos jotain jäi mieleen, niin toki välimerellinen valo hehkui Enckellinkin maalauksissa pastellin sävyissä, vähän kuin aurinko Töölönlahdella lokakuisena päivänä. 

Viime aikoina Turun kirjaston varausjononi ovat käyttäytyneet hallitsemattomasti, sekä ulkoisesti että sisäisesti. Olin jo palauttamassa lukematta aika isonkin kasan, mutta Olive Kitteridge saa sittenkin jäädä, vaikka mietin että olenhan minä nähnyt siitä mainion tv-sarjan. Romaani kuvaa amerikkalaisen pikkukaupungin tunnelmaa.  Onhan noita kuvauksia tullut kahlattua - ja nyt mielikuviini sekoittuu jotenkin epäsopivasti tulevat presidentinvaalit. Olen ehkä katsonut muutaman Trump-dokumentin liikaa. Mutta jatkan siis Oliven seurassa, koska kirjailija Elizabeth Strout on tähän mennessä ollut miellyttävä uusi tuttavuus.

Sen sijaan keskeytän huojentuneena Valeria Luisellin Kadonneiden lasten arkiston. New York Times mainostaa sitä takakannessa kaavat rikkovana klassikkona, jossa romaanimuoto todella uudistuu sähköiseksi, elastiseksi, houkuttelevaksi, uudenlaiseksi. Romaanissa pariskunta matkustaa halki Amerikan. (Jotain rajaa kuinka usein jaksan matkustaa halki Amerikan.) Molemmilla mukana oma tutkimusprojekti. Myös romaani tuntuu projektilta, väliotsikoineen, sanastoineen, kirjailijaviitteineen, laatikkoineen. Keskeytin tämän opinnäytteen noin sadan sivun jälkeen.

Samoin Kate Elizabeth Russellin Vanessa on nyt pedofilia-aiheineen liian karvas pala. Luin viime vuonna kaikkien pedofiliaromaanien äidin/isän eli Lolitan, vain koska Nabokov. Uuteen romaaniin tästä aiheesta en ole sittenkään valmis. 

Näin voi käydä mainion kirjastomme kanssa. Valikoimaa on ja sitten tulee ahnehdittua. 

Ottessa Moshfegh: Vuosi horroksessa + Taistelevat prinssit

En jaksanut tätä yhdentekevää lääkehuuruista elämää. Ei auttanut New York ja Manhattan, taidegalleriat, merkkivaatteet, hullu tohtori Tuttle ja kaikki hänen määräämänsä lääkkeet. Kaunis nuori nainen mätänee sohvallaan loputtomissa lääkecocktaileissa, näkee painajaisia, raahautuu lähimarkettiin hakemaan lisää karkkia, kahvia, jätskiä. Palaa kotiin, yrittää estää parasta ja ainoaa ystävätärtään tulemasta käymään. Saa hullulta tohtorilta lisää lääkkeitä nukkumiseen, vaikka ei muuta tee kuin nukkuu. Syö Seroquellia, Risperdalia, litiumia ja laihtuu. Enimmäkseen noista tietääkseni masentuneet lihovat, enimmillään jopa 30 kiloa. (Ystävätärkään ei liho, koska on bulimiasta kärsivä alkoholisti.) Muistelee välinpitämättömiä kuolleita vanhempiaan ja pärjäävää mutta kalsean oloista ex-poikaystäväänsä Trevoria, syystä jota ei voi ymmärtää. Kuten ei koko romaaniakaan, silkkaa nihilististä masennusta.

Provosoiva romaani saa lukijan nauramaan ääneen, sanoo Vogue-lehti. Helvetin hauska, sanoo Lena Dunham. Ei naurattanut, ei kiinnostanut. Puoleen väliin jaksoin, varmistuin lopusta ja lopetin tähän. - Ottessa Moshfegh kirjoittaa hyvällä tyylillä, taitavasti, mutta päähenkiöt, aihe ja sen eteneminen: hohhoijaa. Pudotti kuin kiven pohjaan. Pitää yrittää räpiköidä pintaan.

- - -

Mainostan tässä samalla eilisiltana näytettyä Ulkolinjan dokumenttia: The Rival Princes of the Gulf eli Arabian taistelevat prinssit. Taas laadukasta dokumenttia YLE1:ltä ja Yle Areenasta nähtävissä. Silmiä avaava tietoisku siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu Saudi Arabian, Arabiemiirikuntien ja Qatarin hallitsijoiden välisessä mittelössä. Prinssien tavoitteet ovat suoraan videopelien maailmasta ja keinot myös. Aseita on survottu maat täyteen ja niitä käytetään parhaillaan Jemenin köyhän ja nälkää näkevän väestön tuhoamiseen. Sitä ennen Saudi Arabian Mohamed Ben Salman kunnostautui jo murhaamalla toimittaja Jamal Khashoggin.

Qatar on nyt kahden muun maan vihan kohteena, muun muassa koska on saanut järjestettäväkseen jalkapallon MM-kisat vuonna 2022 - ja koska tekee yhteistyötä Iranin kanssa. Kaikkein uskomattomin kohta dokumentissa on Trumpin sekoilu. Nuoret prinssit saivat jo Trumpin taakseen yhteisellä retkellään, jonka tarkoituksena oli saada USA yhteiseen rintamaan Qataria ja Irania vastaan. Trump ei vain muistanut, että Qatarissa on Yhdysvaltojen suurin Lähi-idän tukikohta, hän luuli että se on Arabiemiraateissa. Joten Trump joutui perumaan hyökkäysaikeensa tuohon "terrorismin pesäkkeeseen". Hallinto ja ulkoministeri ehti hätiin ja prinssit joutuivat nuolemaan näppejään. Qatarin prinssin suosio kotimaassa sen sijaan nousi huippuunsa. On nautinnollista seurata hyvin perehtyneiden asiantuntijoiden avaavan syy- ja seuraussuhteita monimutkaisissa kansainvälisissä tapahtumaketjuissa. Dokumentti häkellyttää.

Teatteri- ja elokuvahuvia syysväreissä ja taas yksi kirja keskeytetty

Sapiens, Kansallisteatteri

Oli pelättävissä, että kävelemme kohti liian älyllistä, kuivakiskoista, akateemista esitystä. Yuval Noah Hararin Sapiens -teoksen näyttämöllepano vaikutti sellaiselta ansalta. Meillä oli vielä jälkimakua hieman vastaavanlaisesta - etukäteen ajateltuna - Turun kaupunginteatterin näytelmästä pari vuotta sitten. Tekijöinä oli iso joukko yliopistotaustaisia ihmisiä. Esitelmää pukkasi antropologiasta ja muusta. Haukotutti. Ei innostanut, eikä varsinkaan naurattanut. Eihän sen komedia pitänytkään olla, mutta parhaimmillaan mikä hyvänsä taide on silloin kun nokkela huumori yhdistyy oppineisuuteen.

Joka tapauksessa Hararia olimme lukeneet ja sopivasti innostuneet tämän viime vuosina maailman valloituksensa tehneen israelilaisen historioitsijan ja tietokirjailijan teeseistä.

Ensin oli pimeää. Totaalinen pimeys teatterissa, jossa istutaan vieri vieressä loppuunmyydyssä näytöksessä. Tukala hetki, mietin nouseeko paniikki ja missä ajassa. Näin mentiin ihmiskunnan alkuun, meidän yhteiseloomme muiden homo-sukuisten apinoiden kanssa. Luontodokumentin tyyppinen selostus kertoi, miksi juuri sapiens raivasi muut tieltään. Opittiin tulenteko, maan muokkaus ja samalla syötävän lihan kypsennys. Muilta apinoilta meni tuntikausia raa'an lihan pureksimiseen, kun meikäläiset nieleskelivät pehmenneen ateriansa.

Siitä alkoi pikkuhiljaa maanviljelys ja eläinten käyttö ihmisen ravinnontuotannossa, kotieläiminä. Ihmiset sosiaalistuivat, erottivat omansa aidoilla, jäivät paikoilleen. Sieltä, maanviljelyksestä asti ovat peräisin välilevyn pullistumat, niveltulehdukset ja tyrät eli siis alati vähenevä liikkuminen, joka piti keräilevän ja metsästävän ihmisen luonnollisella tavalla kunnossa.

Ihmisten kesken syntyi hierarkioita. Kuplia. Niiden ylläpitämiseksi tarvittiin tarinoita, myyttejä, uskontoja, myöhemmin nationalismia, kommunismia, kapitalismia. Kaikki aseita huonompiosaisten pitämiseksi kurissa.

Ymmärrän uskontojen ja nationalismin tarinoiden hyvinkin yhdistyvän myytteihin, mutta en sitä, että poliittiset ideologiat kommunismi, kapitalismi tai natsismi rinnastetaan niihin. Minusta ne ovat poliittisia malleja, joilla yritetään ehdottaa mihin suuntaan yhteiskuntia niiden kannattajien mielestä pitäisi viedä. Joka tapauksessa tässä oli minulle tuttua juttua Hararin 21 Oppitunnista maailman tilasta, jonka olen lukenut. Esimerkiksi ajatus siitä, kuinka sokeuttavaa aikojen muuttuessa on tukeutua vanhoihin ja rajoittaviin tarinoihin, kun jokaisen ihmisen olisi syytä ajatella omilla aivoillaan ja seurata valppaasti ajan muutoksia.

Näyttämöllä persoonattomat, naamiomaiset ihmishahmot esittivät eri aikoja ihmisen historiassa. Mutta siinä, missä pientä ennakkoluuloa aiheuttava kokemuksemme oli jäykistynyt kuivakiskoiseksi esitelmäksi, Kansallisteatterin Sapiens onnistui olemaan yllätyksellinen ja virkistävä tapa esittää ei niinkään helppo kuvaelma Hararin ajatuksista ihmisestä ekologisena sarjamurhaajana, jolla kuitenkin on päässään moninaisia mahdollisuuksia erilaisiin valintoihin. Ja kyllä nuo persoonattomat hahmot sitten pokkasivat esiripun edessä innokkaiden aplodien kaikuessa.

Töölönlahti kylpi auringossa ja yön sateen kostuttamat puunrungot hehkuivat hiilenmustina hunajaisten lehvästöjen lomassa.

Elokuva: Marianne & Leonard: Sanoja rakkaudesta
Ohjaus Nick Broomfield
UK, 2019

Pari kuvaa kauniista Turusta.

En ole varsinaisesti fanittanut Leonard Cohenia, vaikka olen nähnyt aiemmin konserttitaltiointeja ja hänessä vahvan tulkitsijan. Matalasti muriseva ääni sopii  täydellisesti noihin klassikkokappaleisiin. Kävin jopa hänen viimeisimmässä konsertissaan Suomessa Hartwall-areenassa. Poistuimme väliajalla, koska istuimme katon rajassa, näimme alhaalla kirpun kokoisen miehen hatun alla eikä se areena sopinut ollenkaan niihin kappaleisiin. Todella räikeä epäsopivuus.

Elokuva kiinnosti dokumenttina tietystä ajasta. Marianne oli norjalainen nuori nainen, ja heidän rakkaustarinastaan elokuva alkaa. Elokuva koostuu aika sumeista vanhoista valokuvista, filminpätkistä ja haastatteluista. Cohenin musiikki soi dokumentissa yllättävän vähän, mikä oli pettymys, koska nykyisissä elokuvateattereissa on niin hyvä äänentoisto että mielellään sitä olisi enemmän kuunnellut. Esimerkiksi Kaurismäen Le Havren jälkeen minun oli hankittava Renegades CD, jossa soi ihana Matelot.

Cohen ja Marianne Ihlen tapasivat Kreikassa Hydran saarella 60-luvulla. Sinne muotoutui ajan hengessä jonkin näköinen hippiyhteisö taiteilijoita, kirjailijoita, muusikoita, jotka elelivät vapaan rakkauden, pilvenpolton, taiteen ja yleisen nautiskelun ilmapiirissä. Se sopi joillekin, monille ei, eikä yleisesti lapsille, jotka jäivät tuuliajolle ja päätyivät alkoholismiin, huumeisiin, tai laitoksiin, kuten Mariannen Axel-poika.

Leonard Cohen selvisi voittajana ja palasikin usein saarelle. Marianne ei oikein selvinnyt, sillä hän kantoi sitä samaa traumaa kuin kaikki naistenmiesten entiset rakastetut: ei olisi halunnut miestä jakaa, mutta joutui pakon edessä. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä Cohen oli lähes pakkomielteenomaisesti kiinnostunut naisista ja seksistä. Hän kiitti onneaan, että oli nuori 60-luvulla, jolloin sai heittäytyä täysillä nauttimaan kaikkialla eteen tulevista rakkauden hetkistä. Aika ärsyttävää oli nähdä muusikon roolipeli: naisvaltaiset katsomot näkivät synkistelevän, yksinäisen, masentuneen runoilijan, jolle tarjosivat lohtua. Yksityisesti läheiset, miehet ja naiset kertoivat että hän oli 'hauska heppu'. Se ei vain sopinut estradille. Eikä arki sopinut runoilijalle. Dokumentissa oli eräs vanhempi nainen (eksä?), jonka hauskat lohkaisut osuivat maaliin. Naisten silmät totisesti säihkyivät, kun pääsivät Cohenin lähietäisyydelle. Joku sanoikin, että yksi yö Cohenin kanssa on parempaa kuin koko elämä tylsän tyypin kanssa.  Yllättävän hapokasta oli kiertue-elämäkin 70-luvulla, ei luulisi esiintymisestä tulevan mitään lsd-pöllyissä.

Marianne ja Leonard poistuivat keskuudestamme vain kolmen kuukauden sisällä toisistaan. Dokumentti oli mielenkiintoinen ja hyvin kasattu eikä kuvien laatu haitannut. Antoipa käsityksen ajan kulumisesta. Kuten tietenkin päähenkilöidenkin fyysinen olemus. Musiikin vähäisyys oli kuitenkin väärin meitä katsojia/kuulijoita kohtaan.

Keskeytin taas yhden kirjan: En vain jaksanut lukea Viv Groskopin: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Sitä kehuttiin kovasti lehtiartikkelissa. En oikein jaksanut hänen analyysejään tyyliin "Kappas, Tolstoihan tietää paljon elämästä. Hän kuvaa ihmisiä, joiden elämä on sekaisin, koska se on normaalia, rehellistä ja todellista." Brittiläinen kirjailija on oikein pätevä kirjoittamaan kirjan, venäjän kielen maisteri, toimittaja ja stand-up koomikko. Voi olla että tuo sitaattikaan ei tee kirjalle oikeutta. Näin kävi. Luin  venäläisiä klassikkoja nuorempana, monia kahteen kertaan.

Parempi maailma

Puuhakas mutta suunniteltu - paremmin kuin hallituksen - soteprojekti lähipiirissäni on kutistanut lukemiseni viime viikkoina minimiin. Sitä on vielä edesauttanut se, että reissukaveriksi valitsemani tietoteos ei sittenkään vetänyt sanomalehteä tai radion kuuntelua paremmin. Hans Roslingin Faktojen maailma. Asiat ovat paremmin kuin luulet on ollut kirjakauppojen ja kirjastojen listoilla viime vuodesta alkaen ja meillekin se joulun myötä hyllyyn ilmestyi.

Faktojen maailma on ruotsalaisen kansainvälisen terveydenhuollon professorin Hans Roslingin yhdessä poikansa ja miniänsä kanssa kokoama teos maailman hyvinvoinnin nykytilasta, joka siis kirjan alaotsikon mukaisesti on paremmassa jamassa kuin mitä se ihmisten mielikuvissa on. Kirjoittajat ovat perustaneet Gapminder-säätiön, joka työskentelee faktoihin perustuvan maailmankuvan puolesta tietämättömyyttä vastaan. Negatiivisemman käsityksen alkujuuret ovat monessa, mm uutisten dramaturgiassa; vain huonot uutiset päätyvät uutisiksi, mutta myös länsimaissa käytetyssä vertailukohdassa, joka ei ole päivittynyt 60-luvusta. Meillä on virheellinen käsitys kehityksestä muualla, ns kehittyvissä maissa. Se on ollut huomattavasti parempaa.

Joitain poimintoja. Melkein kaikki maailman lapset rokotetaan eli melkein kaikki nykyään elävät ihmiset saavat edes jotain nykyaikaista perusterveydenhoitoa. Maailman jako kahtia on suuri harhakäsitys, koska keskiluokka on vallitseva yhteiskunnan osa maailmassa, myös köyhimmissä maissa. Ihmiskunnasta 85 % on jo siinä tilastollisessa laatikossa, jota oli 60-luvulla tapana kutsua kehittyviksi maiksi. Moni harhakäsitys syntyy tilastojen liian jyrkästä tulkinnasta, jossa nähdään vain kuilut mutta ei päällekkäisyyksiä. Äärimmäinen köyhyys on viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana vähentynyt nopeammin kuin koskaan ennen. Käsityksessä maailman väkivaltaisuudesta pätee sama kuin mitä meilläkin on uutisoitu rikollisuudesta: ihmisten pelot ja tunne väkivallasta ovat kasvaneet, vaikka tilastot osoittavat väkivallan vähentyneen. Luonnononnettomuuksien uhrimäärä on laskenut huimasti.

Rosling & co ovat siis oikean tiedon ja positiivisen kurssin korjauksen asialla. Tässä linkki Gapminder -sivustolle, jossa voi testata omia käsityksiään ja lukea lisää aiheesta. Luettuani  vajaan puolet teoksesta minusta näyttää, että ilmaston ja ympäristön tilan muutos on räikeä poikkeus tähän parantuneeseen maailman tilaan. Eli ihminen kulkee pitkin lisääntyvän hyvinvoinnin polkua, mutta sama ei koske maapalloa, ei sen muita eläjiä, meriä tai metsiä.

Sivulla 73 kerrotaan tilastojen muodossa 16 huonoa asiaa, jotka ovat häviämässä, esimerkiksi lapsina kuolleet eli alle 5-vuotiaiden kuolleisuus, kuolemanrangaistus, lapsityövoima ja viimeisenä nälkä. Sivuilla 75-76 luetellaan vastaavasti 16 hyvää asiaa, jotka yleistyvät, esim naisten äänioikeus, lukutaito ja lasten parantuminen syövästä. Mutta mukana tässä paraatissa on myös tilasto Uhanalaiset eläinlajit, joiden määrä osoittaa huikeaa kasvua vuoden 1959 34:stä 2010-luvun 87.967:een. Hyvä kehitys?