Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia

Lucia Berlinin Ilta paratiisissa on yksi niistä teoksista, joihin tarttuminen on kuin hakisi luettavaa moneen kertaan kolutusta alennuslaarista. Se on niitä kirjablogimaailman seuraamisen vitsauksia: uutuus luetaan samanaikaisesti monessa monessa blogissa, sitten esiintymistiheys pikkuhiljaa harvenee, tulee uusia suosikkeja. So last season -tunnelma hiipii päähän, mikä on älytöntä - jos ei kirjaa ole lukenut. Alennuslaari ja last season kertoo ajan armottomasta virrasta: uutuudet kasautuvat edellisvuotisten päälle. Ei muusta.

Tämä Siivoojan käsikirjan ja Tanssia ruusuilla -kokoelman jälkeen suomennettu viimeinen novellikokoelma on epätasaisempi kuin nuo edelliset novellitaivaan tähdet. Tunnistettavaa on edelleen Berlinin värikylläinen maailma, täältä katsoen eksoottiset maisemat Chilestä, Meksikon kautta Yhdysvaltojen etelään. New Yorkiin asti päästään jazzin säestyksellä, Missisippi ylitetään. Myös se rakkaudellinen ja armollinen tapa, jolla kirjailija kuvaa elämän kontrasteja, narkkareita, juoppoja, tähtiä ja taviksia, äitejä ja lapsia. Hän ei tuomitse eikä moralisoi, koska on itse helppo kohde. Toisaalta riveiltä ja rivien välistä voi nähdä, että alkoholismin varjossa kulkenut äitiys on - sittemmin entisen - alkoholistin kuvauksissa vaatinut sen käsittelyä ja ollut keskeinen osa elämää. Monissa boheemeissa, alkoholi- ja huumehuuruisen arjen kuvauksissa kerrotaan, kuinka lapsista on kaikesta huolimatta välitetty, on selviydytty, vaikka täpärästi. Päällimmäisenä kaikessa kulkee kuitenkin rakkaus elämään, lumoutumisen kyky ja se, kuinka taidokkaasti ja tarkasti Lucia Berlin onnistuu kirjoittamissaan kertomuksissa sen lumon välittämään.

Andado. Goottilainen romanssi menee turhan lähelle romanttista viihdettä. Se on teini-ikäisen tytön unelmointia. Vanha hidalgo ratsun selässä. Taustalla voisi soida Perfidia. Pakahduttavaa, liian. Voi olla, että sekin pohjaa Berlinin omakohtaiseen kokemukseen, mutta tieto tai epäily siitä ei riitä nostamaan kertomusta. Esimerkki toisesta ääripäästä on Joulu, Texas 1956. Älytöntä kännistä joulunviettoa, josta puuttuu kaikki säkenöinti. Paitsi kertojan ote. Se on aina niin hienoa, vaikka kertomus olisi mudassa ryömimistä. Jouluna 1974, yksi novelleista, meno on muuten aika samanlaista. Mihin nyt piilotinkaan sen täysinäisen viskipullon?

Sen sijaan nimikertomus Ilta paratiisissa on viehko kertomus Hollywood-staroista Mexikon Puerto Vallartassa. Ava Gardner ja hänen nuori rakastettunsa, Richard Burton ja Liz Taylor astuvat Hotel Oceanon baariin - kuin kranaatti olisi lentänyt ikkunasta sisään. Meneillään on Liskojen yö -elokuvan kuvaus. Näkökulma on baarinpitäjän, Hernánin, köyhästä kadun kasvatista filmitähtien uskotuksi ponnistaneen vaatimattoman miehen. Onnellinen juuri nyt. Kontrasti on juuri tässä onnessa: kimalluksen keskellä piehtaroivat tähdet, mustasukkaisuuden ja menestyksen riivaamina ja tämä baarinpitäjä, tyytyväinen, onnekas mies.

Kaikkien viinahuurujen jälkeen, pitkällisen hapenpuutteen vaivaamana pääsin viime tipassa pintaan, kun Eksyksissä Louvressa -novellissa ei enää lotrattu viinalla. Siinä vanha nainen pohtii omaa kuolemistaan ja siirtyy hautausmaalta kuolemattoman taiteen äärelle. Samothraken Nike siivittää naisen askelia Louvren käytävillä. Tässä novellissa välittyy jo Lucia Berlinistä klassistakin sivistystä, oman elämän ja sen havaintojen kypsyttämien kuvausten lisäksi, niin hienoja kuin nekin ovat. Nainenhan oli myös oppinut. Ei tätä epätasaisempaa kokoelmaakaan voi missään vaiheessa väittää ikävystyttäväksi. Sekin on seikkailu.

Lucia Berlin: Ilta paratiisissa ja muita kertomuksia
Evening in Paradise, 2018 (novellit ilmestyneet 1981-1999)
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2019, 304 s

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia

Jossain vaiheessa ajattelin, että olisiko alkoholi jonkinnäköinen selitys Lucia Berlinin kirjoittamisen laadulle, sille säkenöivälle värikylläisyydelle.  Että olisiko hän kirjoittanut vain alkoholisminsa aikaan. Mutta ei, hän jatkoi kirjoittamistaan hamaan loppuun asti. Hän kirjoitti siis monta vuotta raitistuneenakin. Loistavat novellit, kertomukset ovat syntyneet alkoholismista huolimatta.

Alkoholismia tulee häntä lukiessa pohtineeksi, koska viina virtaa ja päihteet yleisesti ovat mukana niin monessa kertomuksessa. Se on epäilemättä vaikuttanut siihen, että hänen hahmonsa sietävät paljon epämukavuutta, rosoa, erilaisuutta ja holtittomuutta. Novellien henkilöt ovat usein rujoja ja elämän potkimia tyyppejä, oman perheen monen sukupolven alkoholistien lisäksi vankilakundeja ja Chevroletissa päivänsä naukkaillen viettäviä taivaanrannan maalareita. Berlin kuvaa heitä suurella lempeydellä, hän ymmärtää, hän ei kaihda heitä sairaina, haisevina, kuoleman kielissä, köyhinä ja surkeina. Ihmisen arvokkuus missä jamassa hyvänsä, se on siellä. Berlinin köyhistä löytyy usein vahvaa moraalista selkärankaa, ylpeyttä.

Lucia Berlinin elämä kulki punaisena lankana Siivoojan käsikirjan ensimmäisessä osassa ja useat sukulaisista ja tutuista paikoista ovat mukana tässä toisessakin novellikokoelmassa. El Paso, Juarez, México, Chile, Oakland. Isoisä, Mamie isoäiti, äiti ja eno, kaikki juoppoja. Ja syöpään kuoleva sisko Sally. Näkemisen taidon Berlin uskoo perineensä äidiltään, mutta käy tietoista kamppailua välttyäkseen tämän tarkan katseen ja ilkeyden yhdistelmältä. Siskokset saivat lapsuudessaan sietää alkoholismin lisäksi myös hyväksikäyttöä.

Lucia Berlinin kertomuksissa on rutkasti ronskia huumoria. Esimerkiksi novellissa Romanssi hän kuvaa gynekologia, joka kärsii satunnaisesta vapinasta. Vapina kohtaaa avustavan minä-kertojan krapulasta tärisevän kädin.

Lopulta hänen kätensä ilmestyi taas näkyviin puikkoineen, joka nyt tähtäsi odottavaa lasilevyäni kuin pillastunut metronomi. Siihen aikaan minä vielä join, joten minun lasilevyä pitelevä käteni tärisi silmin nähden, kun yritin osua lääkärin käteen. Se teki hermostunutta pystysuoraa liikettä. Lääkärin käsi sitä vastoin tärisi vaakasuoraan. Läpsis, lopultakin.

Tanssia ruusuilla -kokoelmassa edelleen myös siivotaan, nyt myös kuolinsiivousta, ja siskon kuolinkamppailu värjää osan kertomuksista luopumisen surulla. Omaelämäkerrallisten ainesten lomassa kulkee kertomuksia meksikolaisten rajakaupunkien teiniäideistä ja intiaanien jälkeläisistä vankilassa - kaikki yhtä toden makuisia. Suruun ja alakuloon punoutuvat suloiset onnen ja rakkauden hetket, sillä pahimmasta selvittyä voiton vie rakkauden- ja elämännälkä. Tuskaan tai patetiaan Berlin ei jää kitumaan, vaan vaihtaa hetkessä kuivaan toteamukseen tai jutustelevaan kerrontaan. Lukija ei pääse kellumaan tyynessä; Lucia Berlinin maailma on ihmeellinen ja yllätyksiä täynnä. Vielä viimeisessä novellissa hän varisten kotiinpaluuta seuratessaan herää ihmettelemään, että huomasi nuo vasta nyt. Että mitä muuta on jäänyt huomaamatta? Kun lukijan mielestä hän huomaa ja näkee ihan kaiken ja vielä enemmän.

Novelleissa on aivan omalaatuinen rosoisen haikea tunnelma, johon kirjoittajan optimistinen katse tuo valoa kuin varjoisalle takapihalle lankeava auringonsäde. Siinä on mukana lukijalle kehotus katsoa kuinka kaunis maailma sittenkin on, kaikesta tästä huolimatta.

Kristiina Drewsin suomennos on loistelias, siinä ei ole tavuakaan jonka voisi kirjoittaa toisin.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja 2. Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia
A Manual for Cleaning Women. Selected stories by Lucia Berlin, 1977-1999, 
suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2018, 291 s

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja. Ja muita kertomuksia

Juuri tätä me lukemiselta odotamme - että saa käyttää aivojaan ja tuntea sydämensä lyövän.
                                                                                                                                   Lydia Davis

Yhtä juhlaa on lukea Lucia Berlinin novellikokoelmaa Siivoojan käsikirja. Tämä teos on eräs niistä, joita on näkynyt blogeissa siinä määrin, että hangoittelin vastaan. Kun tämä on jo niin nähty, muka, jo lukematta. Ei voi mitään. Lucia Berlin vie tätä pässiä narussa, mutta helpommin. Semmoinen kirjoittava lumooja hän on.

Maantieteen takia hänestä tulee mieleen sekä Raymond Carver = pohjoisamerikkalaiset pikkukaupungit, itsepalvelupesulat, baarit, ensiapuasemat, takapihat ja kadut ja katujen tyypit että Clarice Lispector = eteläamerikkalaiset kaupungit, niiden kukkien ja mausteiden tuoksut, meren kuohu, syvät värit ja intohimot, sydämen syke, sangre. Lucia Berlin on nuo molemmat yhdessä ja vähän vielä lisää; jokainen novelli on tiivistetty romaani. Kertomuksia ja aiheita riittää vaikka muille jakaa. Kai hän niitä jakoikin, esimerkiksi kirjallisuuden professorina University of Coloradossa.

Ennen kaikki Lucia Berlinistä tulee mieleen se mm Erno Paasilinnan sanomaksi väitetty lause, että kirjailijaksi tullakseen on elettävä kirjailijan elämä. Lause sisältää kuitenkin semmoisen tarkoitushakuisen pyrkimyksen, jota ei taas Lucia Berlinin elämästä noin nopeasti luettuna löydä, johtuen lapsesta saakka liikkuvasta perhe-elämästä ja ilmeisesti alkoholin synnyttämästä kaoottisboheemista tunnelmasta. Moni lähipiiristä näkyy ryypänneen rankasti. Kokoelman lopussa käydään lyhyesti läpi kirjailijan elämäkertatiedot. Hän oli paitsi lahjakas kirjoittaja myös alkoholisti ja neljän lapsen äiti, joka lopulta kampesi niskalenkillä alkoholinkin. Kaunis nainen oli kolmasti naimisissa. Kannen kuvan perusteella hänessä on ripaus Elizabeth Tayloria. Synnynnäisen skolioosin takia hänen piti käyttää välillä metallista korsettia. Siitä taas tuli mieleen Frida Kahlo. Niissäkin maisemissa liikutaan. Enemmän silti Yhdysvaltojen puolella, New Mexicossa, El Pasossa.

Lucia Berlinin monet eri ammatit näkyvät myös: kouluajan jälkeen - josta myös on kokemuksia novelleissa - hän tekee tarkkaa jälkeä paitsi siivoojana, lääkärin apulaisena, puhelinvaihteessa, sairaanhoitajana ja opettajana. Tarkka jälki tässä meinaa terävää havainnointia: tyyppien ja henkilösuhteiden, puheen, dialogin ja tarinoiden, ulkoisen olemuksen ja sisäisen mielentilan, tunteiden ja tilan, esineiden ja interiöörien, luonnon, eläinten, värien ja tuoksujen välittämistä. Ja näiden kaiken kattavien huomioiden päälle valuu huumori, musta, sarkastinen mutta lempeä. Ennakkoluulot, niitä Lucia Berlin ei tainnut pahemmin kantaa mukanaan, mutta lukijan vastaavat pölytetään ja tuuletetaan kunnolla. Eikä kirjoittaja nosta itseään minkään yläpuolelle tai ulkopuolelle, hän on siellä mukana,  minä-kertojana, esimerkiksi palomiehistä ja pienistä jockeymiehistä pitävänä hoitajana.

Minä lohdutin häntä kuin hevosta. Cálmate, lindo, cálmate. Despacio... despacio. Hissukseen, hissukseen. Hän rauhoittui siinä sylissä ja korskahteli hiljaa. Minä silitin hänen kaunista selkäänsä. Se vavahteli ja kiilsi kuin nuorella varsalla. Se oli ihanaa.

Tai hän on Carlotta katkaisuasemalla Oaklandissa.

Willie sanoi, että hän oli tykännyt Euroopasta, koska siellä valkoihoiset olivat rumia. Carlotta ei ensin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta tajusi sitten, että yksinäiset juopot näkevät ihmisiä yleensä vain televisiossa. 

Kaikki elämän värit näkyvät näissä novelleissa, sillä niissä on kaikki. Kouluajoista katkaisuasemien kauhuihin - ja riemuihin. Juopuneesta hammaslääkäri-isoisästä aborttiklinikalle ja mustalaisen hyvään kuolemaan. St Josephin koulu antaa aihetta pohdiskella lasten psykiatrisia ongelmia. Siis minusta psykiatrit keskittyvät aivan liian paljon kantanäkyyn ja preoidipaaliseen kypsymättömyyteen ja jättävät kokonaan huomiota traumat, joita aiheuttavat koulu ja muut lapset - julmat ja häikäilemättömät lapset.  Lucia Berlinin vertaukset iskevät suoraan suoneen, ei mitään löysää pyöritystä. Koristeköynnös on kuin juopuneen naisen hartiahuivi.

Tiesittekö että siivojat varastavat? Eivät sellaista, mistä työnantajat hermoilevat. Meidän hermoillemme käy turhan tavaran paljous. Rouva Jessel esimerkiksi tilasi ruokaa ja aina uuden seesamisiemenpurkin. Niitä oli viisitoista ja lisää tuli. Tämän siivoojan käynnin jälkeen niitä oli neljätoista.

Jos haluaisit nyt lähteä matkalle, mutta raha tai aika tai ilmastosyyllisyys estää, Siivoojan käsikirja on varteenotettava vaihtoehto. Pääset syvänmeren sukellukselle, vaikka et ikinä uskaltaisi. Pelkäätkö hammaslääkäriä? Lue, kuinka tyttö vetää hammaslääkäri-Papan hampaat yksitellen Papan neuvoessa, apuna desinfiointiainetta, hajusuolaa ja pullo viskiä. Sen jälkeen hammaslääkärissä käynti näillä leveyksillä on pikkujuttu. Rakkauden muistot lämmittävät. Pahan aivohalvauksen läpikäynyt diabeetikko voi pippurisilmineen, pilkesilmineen tuoda jonkun toisen mieleen. Ja kun potilas sen vaistoaa, ja soittaa ikuisen lemmen kelloaan yöt läpeensä, se on sekä haikeaa että maagista.

Novellikokoelmassa on elämäkertatietojen lisäksi Lydia Davisin alkusanat ja Stephen Emersonin johdanto. Molemmat täydentävät hyvin kokoelmaa, ja osoittavat, kuinka kiitollisia nuo hänen ystävänsä ja lukijansa ovat siitä, että kirjailija sittenkin sai ansaitsemansa maailmanlaajuisen huomion, vaikkakin vasta vuonna 2015, kun tämä kokoelma postuumisti julkaistiin. Sitä ennenkin hän oli Yhdysvalloissa pienten piirin arvostama mestari, kerrotaan etuliepeessä.

Matka Lucia Berlinin seurassa kiertää maailmaa, monessa sfäärissä. Ainakin suomalaiselle lukijalle taatusti eskapistista lukemista mutta tästä maailmasta. Voisiko enempää toivoa?

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja. Ja muita kertomuksia.
A Manual for Cleaning Women: Selected stories 2015, suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2017, 293 s