Sara Al Husaini: Huono tyttö

Jos olisi jatkanut katua saman matkan toiseen suuntaan, olisi päätynyt Eufrat-joen partaalle. Ihailin sitä valtavaa, hallitsematonta luonnonvoimaa, sen vesi kimalteli paahtavassa ja kuivassa säässä, aivan kuin se protestoisi kaikkea ympärillään. Villi, vapaa ja viileä.

Sara Al Husainin omakohtaisen romaanin minäkertoja kokee samoja kuin Nadia Murad, Isisin kaappaama jesidityttö. Nuori tyttö pakotetaan miehelle ja hän joutuu toistuvien raiskausten kohteeksi. Siihen yhtäläisyydet loppuvat,  kaikki muu on täysin vastakkaista. Sara Al Husaini on syntynyt vuonna 1992 saudiarabialaisella pakolaisleirillä, josta on vielä vauvana muuttanut perheen mukana Kuopioon. Romaanissa Huono tyttö kuopiolainen Saara pakkonaitetaan serkulleen lomamatkalla Irakissa.

Siinä missä Nadia Murad oli elänyt nuoruutensa jesidien vanhaa patriarkaalista kulttuuria kyseenalaistamatta - tietenkään kun ei muusta tiennyt - Saara on kasvanut tasa-arvoisessa ympäristössä ja on jo murrosiässä alkanut ärsyyntyä uskonnon tuella tapahtuvasta naisten oikeuksien polkemisesta. Me täällä syntyneet ja aina asuneet näemme tasa-arvossa edelleen parannettavaa, mutta suomalaiset naiset ovat valovuosia edellä muslimimaiden naisten tilanteesta. Sen Saara ja ainakin neljä hänen sisaristaan on nähnyt jo ennen Huonon tytön kuvaamaa ratkaisevaa käännettä. He ovat jättäneet islamin naisen elämää rajoittavat säännöt, mm huivin käytön. Se kertoo hyvää tästä maasta. Naisilla on täällä valinnanvapaus.

Olen lukenut Al Husainin kertomista musliminaisten vastaavista kokemuksista jo monia kirjoja ja artikkeleita, nähnyt dokumentteja. Jokainen kertomus on silti omanlaisensa ja yksityiskohdat valaisevat naisten kohtaamaa absurdia ja brutaalia todellisuutta paremmin kuin uutiset. Räikeimpiä väärinkäytöksiä on uutisoitu Saudi-Arabiasta, Iranista ja Afganistanista, missä vallassa olevat hallitukset vaikuttavat suorastaan vihaavan naisia. 

Lapsiavioliitot on lailla kielletty Irakissa. Osoittaa hallinnon heikkoutta sekin, että laki näyttää olevan kuollut kirjain. Huono tyttö kuvaa tapahtumia kahdessa ajassa, Saaran ollessa 12-15 -vuotias ja pakkoavioliittoa vuonna 2016, hänen ollessaan 23-vuotias. Jo murrosikäisenä hänelle valkenee, mistä asiasta hänen äitinsä on kiinnostunein polkupyörätapaturman jälkeen: onko immenkalvo edelleen ehjä? Se on nuoren naisen tärkein omaisuus ja perheen kunnian tae. Häiden jälkeen Saara keskustelee intiimeistä kokemuksista viisi vuotta nuoremman serkkutyttönsä kanssa, joka naitettiin 12-vuotiaana. Tämä joutui hääyön jälkeen paikattavaksi sairaalaan.

Arabimaissa arki on parhaimmillaan perhekeskeistä ja yhteisöllistä, lapsiakin on yleensä paljon. Se paikkaa osin myös puutteellista sosiaaliturvaa - ja yhdistää länsimaissa sinne muuttaneita muistamaan juurensa. Al Husainin tytöt ja poika muistelevat kaiholla Irakissa nauttimiaan uunituoreita sammuuneja. Äiti kokkailee herkkujaan perheelle. Hyvän tyttären on vaikeaa murtaa traditiota vaarantamatta lämpimiä suhteita perheeseen. Saaran on lähestyttävä asiaa, huivin käyttöä ja uskonnon vaatimuksia äidin kanssa varovasti. Hän ei tiedä, että juuri häneen äiti näyttää ladanneen suuria toiveita: häät Irakissa suvun kesken - jota sukua Saara ei tunne. Sinne Saara lähtee perheen mukana suunnitelmista tietämättä, palattuaan yksinäisestä, huivittomasta kapinointijaksostaan takaisin perheen yhteisöön.

Suomessa kasvaneen Saaran silmin nähtynä paljastuu järjetön naisten syrjintä, jota patriarkaalinen systeemi tiukan islamin tulkinnan avulla pitää yllä. Serkkujen köyhemmässä perheessä talon huoneet ovat raakaa betonia, mutta yksi huone on miesten vierailuhuone, kauniisti maalattu ja koristeltu, talon viileällä ja varjoisalla puolella. Siellä miehet rupattelevat iltaisin ja nauttivat naisten tuomia herkkuja. Miehiä voi tulla lisää illan mittaan, jonka jälkeen herkut on syöty - rippeitä saattaa jäädä naisillekin. Lääkärin vastaanotto tulvii naisia - lapsineen. Eivät miehet hoida lapsia silloinkaan. Eno sallii Saran käydä kaupassa, kunhan miespuolinen sukulainen tulee mukaan. Kolmevuotias Ahmad riemuitsee kauppareissusta.

Naiset ovat arabimaissa miesten omaisuutta ja kuin lapsina kohdeltuja holhokkeja. Koulutetun Saaran uusi peruskouluakaan loppuun käymätön aviomies Rasheed sallii vaimonsa käyttävän housuja - ja pitää siis itseään liberaalina. On surullista ymmärtää, kuinka kaukana miehet naisista ovat tuossa kulttuurissa. Mieheksi kasvaminen näyttää noissa maissa karsivan kaiken yhteisymmärryksen naisten kanssa. Tulee mieleen, eivätkö miehet naisvihamielisessä kulttuurissa edes osaa lähestyä naista muutoin kuin väkivalloin? Opittu naisten halveksunta tekee sen ainakin helpoksi. Saara ei koko pakkoaviohankkeen aikana jätä kenellekään kertomatta omaa kantaansa: hän ei halua tätä miestä. Suurin pettymys on äiti, jolta tytär viimeiseen asti anelee apua. Sitä ei tule.

Äiti lähtee ja minä seison keskellä hotellihuonetta, iso prinsessamainen häämekko laskeutuneena ympärilleni, saatanasti pakkelia naamassa. Olen minä, mutta en oikeasti ole minä. Olen joku toinen ihminen tai ehkä jopa nukke.

On kammottavaa nähdä, kuinka vaikeaksi rasistinen kohtelu tekee eri näköisille, siis esim irakilaistaustaisille suomalaisille heidän omat pyrkimyksensä tulla suomalaisiksi. Ei riitä, että oma yhteisö ensin hylkää ihmisen, joka kieltäytyy noudattamasta islamin rajoituksia. Ympäröivä yhteiskunta jättää hänet myös yksin, koska hän ei ole "meikäläisiä". Ypöyksin maailmassa, kaikkien syrjimänä. Onneksi Al Husainin perheessä on useita tyttäriä samassa tilanteessa. He ainakin tukevat toisiaan.

Muslimimaiden miesdiktatuuri on kaikin puolin kaksinaamaista. Naiset eivät saa pukeutua länsimaisittain; se on oman kulttuurin hylkäämistä. Mutta kun heitä valmistellaan häitä varten kauniiksi, heidän hiuksiaan blondataan ja ihoa vaalennetaan, koska se vastaa miesten fantasioita.

Saara voittaa ja saa oman elämänsä takaisin, kovan taistelun jälkeen. Hän sai myös vanhempansa tukemaan vaatimaansa avioeroa Suomessa. Se hoidettiin maksamalla miehen perheelle. Olihan Saara huijannut heidän poikansa avioon.

Eroprosessin lopussa tulee vastaan erityisen absurdi tilanne, jossa ei lukijakaan tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Ennen kuin imaami suostuu käsittelemään eroprosessia Saaran kanssa, hän vaatii saada tietää, onko nainen puhdas. Eihän sinulla ole kuukautiset tällä hetkellä? Emme voi suorittaa avioeroa, jos et ole puhdas.

Ajattelin lukiessa, että oikoluku on jäänyt pahasti kesken, mutta jälkikirjoituksesta luen, että kielivirheet on tarkoituksella jätetty mukaan. Teksti saa olla raakaa, rivit kielivirheistä kylläisiä... Totta onkin, että ne antavat kirjalle vimmaisen ja raivokkaan äänen. Lukijana ymmärrän sen täysin ja toivoisin vain, että Saran tapaiset rohkeat naiset saisivat kaiken tuen. Ja että kirja rohkaisisi muitakin vastaavassa asemassa olevia ihmisiä, musliminaisia tai kantasuomalaisia uskonlahkojen kiusaamia ihmisiä.

Aivan samoin kuin Silvia Hosseinin esseekokoelmaa lukiessa, mieleen nousee taas se ajatus, mikä vääryys on viedä naisilta ihmisarvoisen elämän ohella mahdollisuus nauttia noiden maiden upeista maisemista, sellaisia kuin ne ovat jossain Eufratin rannoilla tai Iranin uljaissa vuoristometsissä.  Voi uskoa, että niitä on ikävä, vaikka Kuopio tai Tampere ovatkin kauniita kaupunkeja.

Sara Al Husaini: Huono tyttö
Like, 2023, 295 s

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Kansi: Mikko Branders, Mikko Rikala

Joel oli hänen sylissään ja piti hänen hiuksistaan kiinni. Se oli hankala asento, mutta mahdollinen. Ja he saivat olla siinä yhdessä, eikä kukaan tullut tekemään mitään hoitotoimenpiteitä.  Hän ihmetteli, miten hyvältä hänestä yhtäkkiä tuntui. Sitten hän ymmärsi: Joel silittää minua. Pieni sormi kulkee kämmenselkää pitkin. Se piirtää käteen pientä katkonaista viivaa.

Harvoin saa lukea näin intensiivistä tekstiä. Perheenisä kertoo nuoren perheensä äkillisestä tilanteesta, jossa kaikki hälytykset näyttävät punaista ja piippaavat taukoamatta. Harry Salmenniemen omakohtainen romaani Sydänhämärä oli ilmiselvästi kirjoitettava ja se on lukijallekin tunnekylläinen elämys.

Nyt ei ole ajattelun aika. Ei, kirjailijan, joka kirjoittaa vuoroin minäkertojana, vuoroin sivustakatsojana isän konkreettisista liikkeistä, on edettävä varovaisesti kuin särkyvän lasisessa maailmassa. Hänen taaperoikäinen poikansa Joel on sairastunut, muuttunut veltoksi, ja veriarvot osoittavat vaarallisen korkeaa sokeritasoa samalla kun hänen vaimonsa Maria lähestyy raskauden viimeistä vaihetta ja synnytystä. Romaanin mies näyttää kuin tasapainottelevan pitääkseen lähestyviä tuhoisia liekkejä irti kummastakin eri tavoin avuttomasta läheisestään. Ymmärrän persoonan vaihtumisen kerronnassa kuin ruumiista irtoamisen kokemuksena; aikajänne tavallisesta arkiaamusta kotona teho-osaston hiljaisuuteen on niin lyhyt, että se on epätodellista.

Minäkertoja muistuttaa itseään kaikesta, mitä häneltä odotetaan samalla kun isä toimii lähes mekaanisesti. Hänen on painettava näkymättömiin se kauhun tunnelma, joka nostaa päätään kaikista huolestuttavista merkeistä: teho-osaston kuolleesta äänettömyydestä, joka vaihtuu lapsen hirveään huutoon. Isän on seurattava lapsen mieltä; rauhoitettava, lohdutettava, puolustettava lasta liian riuskalta hoitajalta

Kädet tärisivät koko ajan. Liian paksu reppu. Älä kuole. Älä nyt rakas poika kuole. Isi vain laittaa repun tänne ja tulee sitten vahtimaan että elät.

Kaiken huolen ympärillä leijuu rakkaus voimallisena. Kun ihminen saa lapsia, hän sairastuu perhe-elämään. Sitä sairautta olisi hoidettava levolla, jota nyt ei ole tarjolla, kun kotona on pieni diabetes-potilas, joka on öisinkin herätettävä hedelmäsoseelle ja sokeriarvojen mittaukseen - sekä vastasyntynyt. Kertomus vuorottelee kahdessa ajassa, aikaisempi kertoo sairauden hyökymisestä kotiin ja toinen noin kuukautta myöhäisemmästä vaiheesta, kun taapero ja vauva ovat molemmat taas kotona. Isä on varma, että kaikesta kohdatusta huolimatta hän on parantunut perheettömän ihmisen elämästä, jota hän ei enää itselleen halua. Kaikki ravintolat on nähty, harrastukset ja elokuvat koettu. Mikään ei enää voita sitä, kun saa nauttia höyryävää linssikeittoa taaperon kanssa ja vauva napottaa omassa new born-tuolissa.

Pikkulapsen rajaton optimismi ja kipujen unohtuminen tuo kuvaukseen iloa ja lämpöä, kuin chili keittoon. Teho-osastolta lapsi pääsee sängyssään lasten osastolle. - Äiti ei näe mitä me tehdään. Äiti ei näe, että me matkustetaan sängyllä. Isä valvoo sairaalassa ja opettelee lapsen sairauden hoitoa. Valvomisesta ja väsymyksestä ei tule loppua pitkään aikaan. Keskellä väsymystä isä saa äkillistä energiaa puolustustaistelusta diabetesneuvojaksi määrätyn hoitajan kanssa. 

Kaiken keskellä kirjailija käy sisäistä monologia kirjailijuudestaan, runoistaan, joista Salmenniemi onkin palkittu ja tunnettu. Isä ruoskii itseään "turhista" kyvyistään ja vaikeuksistaan suoriutua käsillä tehtävistä asioista. Mutta hän oppiii. He selviävät.

Sydänhämärä liikuttaa ja koskettaa. Se lähes hypnotisoi seuraamaan noita dramaattisia hetkiä henkeä pidätellen. Pitää olla todella kyyninen, jos näkee tämän aiheen: rakkauden perhettään kohtaan ja vaikean kriisin kohtaamisen kliseisenä. Silloin kai elämä ylipäätään näyttää kliseiseltä. Kenties näin suuren rakkauden kuvaus vailla ironian häivää herättää myös kateuden siemeniä.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala, 2024, 215 s

Uskollinen ystävä: Turun Työväenopisto

Kevät on lopputöiden ja näyttelyiden aikaa. Niinpä on minunkin aika luoda katsaus kuviin, joiden parissa olen päässyt leikkimään tänä keväänä. Värit ovat pääasiallinen intohimoni näkemässäni. Siksi uuden vihreä toukokuu ja omenankukat on vuoden ihanin kuukausi, toisaalta ovathan kesäkuukaudetkin, ja sitten se syysruska, ja toisaalta marraskuun askeettiset sävyt ja helmikuun taivas ja valkoinen lumi... 

Maalatessa on mielenkiintoista testailla, mitä värejä pitää sekoittaa tiettyyn sävyyn. Värit jyräävät kaikki havaintoni. - Auto oli punainen, voin kuvata näkemääni, kuin  noin 5-vuotias, niin triviaalia asiaa kuin auton merkki tms noteeraamatta. Valitettavasti harrastus sisältää myös tuskallisia hetkiä, mutta onneksi tässä on harrastus jota voi vain jatkaa, niin kauan kuin sivellin pysyy kädessä. Ja siinä tulee samalla paremmaksi. Kurssillani on ollut samanaikaisesti 3-4 lähes 9-kymppistä naista ja jokainen heistä oli todella taitava. Muutenkin voi sivusta ihailla, kuinka joku oppilas rakentaa kankaalleen teosta kuin ammattitaiteilija.

Samovaariasetelma

Åselholm, Iniö

Hanhet Ruissalon rannassa

Toivolankatu 13 1950-luvulla

Viimeinen on toivottavasti vasta ensimmäinen sarjassa "Turun tärkeitä rakennuksia". Sarja on hyvin subjektiivinen ja kuvaan tulee mukaan aikaa vastaava kuva päähenkilöstä. 

Turun Työväenopisto onneksi pelastui täpärästi - toistaiseksi - purkutuomiolta, kun kuntotutkimus paljasti yllätyksen: rakennus onkin luultua paremmassa kunnossa eikä mitään suurempaa remonttia tarvita. Jippii, lisää armonaikaa hyvälle talolle ja kursseja tiedossa tulevinakin vuosina. Seitsemänkymmentäluvulla kävin sekä croquis-piirrostunneilla että venäjää opiskelemassa. Sittemmin kieli vaihtui italiaksi ja opistokin vaihtui Helsingin vastaaviin. Nyt olen palannut nuoruusvuosilta tuttuun taloon. 

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

 

Caravaggio: Judit leikkaa Holoferneen pään irti (Kuva: Wikipedia)

Michelangelo Merisi da Caravaggio on Italian renessanssin maalaustaiteen suuria nimiä. Hän eli 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa ja näyttää inspiroituneen monista raamatun aiheista, kuten suuri osa ajan nimekkäistä taiteilijoista. Tämänkin aiheen - Judit leikkaa Holoferneen pään irti - taiteilija on maalannut useana versiona. Niistä viimeisin (virallista aitoutusta vailla ymmärtääkseni) löytyi vuonna 2014 Ranskan maaseudulta Toulousen läheltä, iäkkään pariskunnan kolutessa vanhan maatalonsa ullakkoa. Taideteos ei ole yllä oleva, mutta aihe on sama. Kuva löydetystä on tässä HS jutussa. 

Caravaggio tuli tunnetuksi chiaroscuron, valohämyn kehittäjänä. Taiteilija pohjusti töitään sittemmin kielletyllä ja myrkyllisellä lyijyvalkoisella värillä. Myöhemmin hänen on uskottu samalla myrkyttyneen itsekin, koska hän tuli tunnetuksi myös ylen aggressiivisesta käytöksestään ja pakeni elämänsä lopulla murhasyytteitä.

Arkkitehti, kirjailija Jyrki Erra käytti uutista uuden Caravaggion löytymisestä pohjana palkitulle romaanilleen Lyijyvalkoinen (vuoden 2021 dekkarina palkittu). 

Helsinkiläinen taidemaalari Axel Wallas saa kutsun ystävänsä, taidehistorian professorin luo tutustumaan tuntemattomaan teokseen, jota tämä epäilee Caravaggion tekemäksi. Mitä kautta nainen on saanut teoksen haltuunsa ja kuka soitti tapaamisen aikana salaperäisen puhelun jää selvittämättä, sillä Axelilla on kiire lentokentälle vastaanottamaan vaimoaan. Vaimo on arkkitehti, joka on palaamassa ryhmänsä mukana Roomasta. Paitsi ettei hän palaa ja aamulla professorikin löytyy murhattuna. Maalaus on myös kadonnut.

Axel kokee paniikin tunteita poliisin aloittaessa hänen hyvän ystävänsä murhatutkimuksen, samalla kun vaimo on kadonnut vailla selitystä ja jäänyt palaamatta kotiin matkalta. Axel ynnäilee tapahtumia mielessään ja toteaa, että hänen on parasta lähteä saman tien ja vähin äänin Roomaan - ennen kuin poliisi kuulustelujen edetessä sen häneltä kieltää - selvittämään, mitä puolisolle on tapahtunut.

Axel Wallas on kansainvälisestikin tunnettu Caravaggio-tuntija ja rekonstruoija, mikä avaa hänelle ovia mm Suomen Rooman instituuttiin, Villa Lanteen, jonka henkilökuntakin on hänelle tuttua. Käy ilmi, että yhteydenotto paikalliseen poliisiin, mikä muualla olisi ensimmäinen toimenpide kun henkilö on kadonnut, ei tässä nimenomaisessa tapauksessa olekaan välttämättä viisasta. Kun on kyse Caravaggion hintaluokan taideaarteesta, jäljet johtavat todellakin sylttytehtaalle eli Sisilian Palermoon, jossa Axel on jo aiemmassa elämässään joutunut kohtaamaan traagisen menetyksen ja nimenomaan samaisen kohtalokkaan Judit-maalauksen tutkimustyön yhteydessä. Harvinainen aitouttamisen asiantuntija ja hänen tutkimustensa tulokset ovat aivan ehdottoman tärkeitä, ennen kuin vääntö omistajuudesta voi alkaa. Taiteilija joutuukin kahden vanhan sisilialaisen mahtisuvun keskinäisen kamppailun välikappaleeksi, sen lisäksi että myös Vatikaanin taideaarteista vastaavat ovat kiinnostuneita. Caravaggio herättää suuria intohimoja ja provenienssi-tutkinta herättää eloon myös Italian historiaa.

Taiteilijan kujanjuoksun kuvaus vuorottelee kirjassa Caravaggion apulaisen ja mallin Francesco Bonerin, kutsumanimeltään Cecco, päiväkirjamerkintöjen kanssa. Siinä hän kertoo mestarinsa viimeisestä pakomatkasta Napoliin ja takaisin Roomaan. Nämä Caravaggion viimeisiä aikoja valaisevat sivut Axel ehti saada murhatulta ystävältään viimeisenä iltana Helsingissä. Päiväkirjamerkinnät ovat onnistunut lisä juonessa. Ne syventävät kertomusta oivallisesti, vaikka antavat toki taiteilijasta sekopäisen kuvan. Joka hän ilmeisesti tässä vaiheessa jo oli, kuuluisuuden, juopottelun ja myrkytyksen väkevän seoksen tuloksena. Caravaggion ja Ceccon dialogit poreilevat temperamenttisesti.

Tämän sujuvasti italiaa puhuvan ja maata erinomaisen syvällisesti tuntevan taidemaalarin seurassa oli kiinnostavaa kulkea roomalaisia katuja, päätyä Gianicolo-kukkulalle Villa Lanteen tai Villa Borgheseen sekä vanhojen palatsien suljetuille pihoille. Paikallistunnelma välittyi onnistuneesti, vaikka vähempikin Rooman turistiopasmainen korostus olisi riittänyt; Rooman aamu valkeni, Rooman yö pimeni, Rooman valo valaisi etc. Samoin oli kiinnostavaa tutustua taidetuntijoiden terminologiaan, kun puhutaan aitouttamisesta ja provenienssista. 

Taideaarteet tässä ovat vanhoja ja niin on romaanikin jotenkin vanhahtava tyyliltään. Jopa niin, että kun luin yhtä kämmenselkää peittävästä iljettävästä, mustasta karvoituksesta, epäilin jo siinä varhaisessa vaiheessa, että käden on pakko kuulua pahalle tyypille. Sen lisäksi siitä tuli mieleen nyky-Suomen rasistinen ilmaus karvakäsi. Kädestä huolimatta tämä oli mielenkiintoinen taidehistoriallinen sukellus Roomaan, ei niinkään hiuksia nostattavan jännittävä, mutta miellyttävän valohämyinen sisilialaisine herttuoineen ja hiippailevine benediktiinipappeineen.

Lyijyvalkoiselle inspiraation antanut, vuonna 2014 löydetty uusi Caravaggio oli liian kallis Louvrelle. Siitä päätettiin järjestää huutokauppa Lontoossa, mutta ennen sen toteutumista yksityinen ostaja hankki sen itselleen. Ilmeisesti hän ainakin kuului niihin, jotka olivat vakuuttuneet aitoudesta.

Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen
Otava, 2020, 488 s

Sigrid Nunez: Paras ystävä

 

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Paras ystävä (alkuperäinen nimi The Friend) viittaa yhdysvaltalaisen Sigrid Nunezin palkitussa (National Book Award for Fiction 2018) romaanissa kahteen hahmoon. Toinen on sinä-muotoisen kertomuksen puhuteltava, itsemurhan tehnyt kirjailija ja kirjallisuuden opettaja yliopistossa. Mies on myös kolme avioliittoa taakseen jättänyt donjuan. Toinen on miehen jälkeensä jättämä tanskandoggi Apollo, löytökoira kadulta. Minäkertoja on miehen pitkäaikainen ystävä, joka suree  menetystä yhdessä koiran kanssa, sillä miehen viimeisin vaimo pitää yksinäistä naista juuri sopivana uudeksi koiran hoitajaksi. Suru yhdistää naista ja koiraa, heistä tulee toisilleen tärkeät. Heidän uusi suhteensa on vaarassa loppua lyhyeen, sillä naisen vuokra-asunnossa lemmikit eivät ole sallittuja. Säännöistä löytyy kuitenkin pykälä, johon vetoamalla häätöuhka on vältettävissä.

Kansikuvan perhosta seuraava koira tekee hahmosta elävän. Järkälemäinen dogi aiheuttaa hämmennystä ja väärinymmärrystä muissa. Koiran jätösten siivoaminen on tragikoomista ohikulkijoiden kommentoidessa pökäleiden kokoa. Koira on kiltti, mutta murheesta sulkeutunut ja apaattinen. 

Paras ystävä on kuitenkin ennen kaikkea esseetyyppistä kerrontaa kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta, taiteesta, surusta, luopumisesta ja kuolemasta. Kirjoittamisen vaikeudesta ja sen epäilyttävistä motiiveista, sen yksinäisyydestä, lukemisesta, kirjallisuusihmisistä ja -opiskelijoista. Kaikista aiheista kertoja keskustelee kuolleen ystävänsä kanssa. Etsimättä mieleen nousee vertailukohta tälle kirjallisten teemojen ja arkisempien tapahtumien ajatusvirralle Rachel Cuskin romaaneista, kirjallisuustapahtumia myöten.

Nunez ei kuitenkaan sukella niin syvälle kohdattujen henkilöiden tarinoihin, vaan pitäytyy enemmän kertojan kokemuksissa ja havainnoissa. Lukuisat kirjalliset sitaatit kertovat vuosikymmenten perehtyneisyydestä. Näin tarjoiltuna ne syvensivät oivallisesti lukukokemusta ilman mitään jäykkää elitismin vivahdetta. Minulle Nunez välittyy myös Cuskia astetta humoristisempana ja lämpimämpänä. Siihen aste-eroon saattoi myötävaikuttaa koiran sulokkuus. On tosi sympaattista, kun akateeminenkin keskustelu kirjallisuusaiheista yhdistyy naisen ja koiran yhteiseen suruun, josta he toisiaan tukien virkistyvät vähitellen. Koiran olemuksen kuvauksesta välittyy suuri rakkaus ja ymmärrys - ja huumorintaju.

Kirjailijuus niin, siitä saa tuskaisen vaikutelman; se on psykoanalyytikkojen keksimää valkoisen paperin kammoa Freudin tapaan ja Baudelairen lanseeraamaa prostituutiota, joka kertojalle välähtää mieleen hänen tuntiessaan luentatilaisuudessa myötähäpeää. Silkkaa masokismia. Ja naiskirjailijan osana on tupla-annos, sanoi Edna O'Brien: sekä naisen että taiteilijan masokismi. - Olipa kivaa törmätä tässä vanhaan tuttuun, ihanaan Edna O'Brieniin... 

Ja kirjailijat todellakin ovat vampyyreja, huudahtaa ystävä osapuolet uudelleen asemoivassa luvussa, jossa tutkaillaan fiktion/autofiktion rajoja. Kirjailijat pohtivat Svetlana Aleksijevitsin ankaraa periaatetta itsensä häivyttämisestä ja puheenvuoron antamisesta sorretuille.

Kirjassa on kutkuttavia havaintoja nykyopiskelijoista, jotka kirjoittavat kuin koko internettiä ei olisi olemassa vaikka viettävät somessa kymmenenkin tuntia vuorokaudessa. Kaunokirjallisuuden tulee ilmeisesti olla teknologiatonta. Kertoja raportoi tehtävänantojaan ja analysoi tekstejä mm hyväksikäytöstä.

Teksti on hyvää, ja tärkeimpiä syitä oli kolme: siinä ei ollut tunteilua eikä itsesääliä, mutta siinä oli huumoria. (Jos tuo jälkimmäinen kuulostaa epätodennäköiseltä, koettakaa keksiä hyvä kirja, jossa ei olisi mitään koomista, oli aihe kuinka synkkä tahansa. Jos ihmisellä on huumorintajua, meistä tuntuu että häneen voi luottaa, sanoo Milan Kundera.)

Muitakin tuttuja kirjailijoita Paras ystävä referoi. Knausgaardin (englantilaisittain kirjoitettuna) pokkari kelpasi koiralle leuoissa jauhettavaksi, mutta uuden kappaleen se kantoi suussaan luettavaksi. Ääneen lukeminen koiralle tulee yhteiseksi viihdykkeeksi. Kertoja näyttää rakastuvan koiraan kuin parhaaseen ystäväänsä.

Tanskandogin elinikä jää paljon vajaaksi verrattuna pienempiin lajitovereihin, ja Apollo on 4-vuotias. Menetyksen pelko kuristaa naista, joka loihtii rakkaudestaan, tähänastisesta ja tulevasta kaipauksestaan sydäntä raastavan kauniin viimeisen luvun. Siinä molemmat rakkaudet tuntuvat sulautuvan yhteen.

Sanna-Reeta Meilahden kansi on harvinaisen onnistunut kuvaamaan suuren koiran hämmennystä ja hiljaista murhetta.

Sigrid Nunez: Paras ystävä
The Friend, 2018, suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co, 2024, 215 s