Klassikkohaaste. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani

 

Karannut orja, Sethe ja hänen tyttärensä Denver, heidän elämänsä noin kaksi vuosikymmentä, avaavat näkymän Yhdysvaltojen sisällissodan jälkeiseen historiaan, orjuuden pimeisiin syövereihin. Millaista on syntyä kauppatavarana, elää kaikin mahdollisin tavoin hyväksikäytettynä, menettää vanhempansa, puolisonsa, sisaruksensa ja lapsensa minä hetkenä hyvänsä vailla selitystä. Kuinka elää kun maankamara ei lakkaa huojumasta, kun metsä ei lakkaa palamasta eikä mistään löydy suojaa eikä kiinnekohtaa. Kuinka elää muistojen kanssa, joita ei voi unohtaa, joita ei haluaisi muistaa. Kuinka löytää oma ihmisarvo, kun sitä ei ole koskaan tuntenut. Kun vapautettu ottaa nimen Leima Maksettu.

Onko Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani vuodelta 1987 klassikko? Minulle se on sitä ainakin jo nyt. Viime vuosikymmeninä on syntynyt uusia kertojia, jotka kertovat Amerikan mustan väestön kohtaloista, sen edustajina, kuten Colson Whitehead, Angie Thomas, Andrea Levy tai Yaa Gyasi. Heitä edeltävän sukupolven kirjailijan, Nobel-palkitun Morrisonin eepos on väkevä kertomus orjuuteen julmalla väkivallalla alistetun kansanosan kokemuksista. Ne kokemukset ovat elimellinen osa Yhdysvaltojen historiaa. Romaani nostaa tuskan hien pintaan, sekä itse kirjan rakenteeseen liittyvästä pirstoutuneisuudesta että sen kertomasta johtuen. Mutta minä voin lukea tuosta historiasta, he elivät sen nahoissaan. 

Jotain kauheaa on tapahtunut vuosia sitten, mutta sen kertominen on vaikeaa. Tapahtumat säpsähtelevät vastaan epäkronologisesti ja sattumanvaraisesti kuin Sethen mielenliikkeet. Sethe asuu talossa 124 Ohion Cincinnatissa, kuolevan anoppinsa Baby Suggsin, tyttärensä Denverin ja kuolleen tyttärensä, kaunaisen vauvan haamun kanssa. Painajainen kytee hänen mielessään 18 vuotta sitten tapahtuneista asioista, joiden välähdyksiä paljastuu sieltä täältä, kuin repeämiä maastossa. Kuolleen vauvan haamu on vaikeasti hahmotettava asia, se näyttäytyy muillekin kuin äidille. Myös talolta turvapaikkaa hakevalle Paul D:lle, toiselle karanneelle orjalle, joka saa sen katoamaan.

Myöhemmin taloon saapuu outo nuori nainen, nimeltään Rakkain. Beloved on koko romaaninalkuperäinen nimi. Suomennoksen nimi muuttaa aika tavalla painopistettä ja tuntuu siksi vähän arveluttavalta ratkaisulta. Rakkain tarrautuu Setheen ja jää taloon. Hän on häirikkö, joka sekoittaa kaikkien elämää, hänestä tulee tytär, sisar ja viettelijä. Hän on äitinsä trauma, joka säteilee kostonhimoisesti ympäristöön. Maaginen realismi sekoittuu tässä suhteellisen realistiseen kerrontaan ja hämmentää entisestään vaikeaselkoista menneen ja nykyhetken solmuista kudelmaa.

Talolle saapuneiden polkuja aikaisemmasta, 18 vuoden takaisesta yhteisestä Kultaisesta talosta, jossa orjat olivat herra ja rouva Garnerin omaisuutta, seurataan neljän eri kokijan hajanaisista näkökulmista: Sethen, Paul D:n, Denverin ja Baby Suggsin. 

"Nuo valkoset otukset on ottanu kaiken mitä mulla on ollu ja mistä mä olen uneksinu", hän oli sanonut "ja katkasseet mun sydänjuurenikin. Mitään pahempaa ei maailmassa ole kuin valkoiset ihmiset".

Kaikki hahmot kantavat mukanaan yhteistä painajaista, johon mielivaltainen orjanomistaja on heidät syössyt. Pahuutta eivät vielä edusta "tavalliset" asiat: se että hyväntahtoinen Garnerin pariskunta suhtautuu orjiinsa kuin koiranpentuihin. Haluavatko Sethe ja Halle naimisiin? Siitä vain, mutta että ihan häätkö pitäisi olla tai hääpuku. Sinä olet herttainen tyttö...Tai se että herra Garner ei käytä orjapoikiaan siitosoriina. Pimeämpi pahuus astuu taloon kun herra Garner kuolee ja ohjat ottaa Opettaja. 

Romaani ei kerro asioista mustavalkoisesti. Baby Suggs, poikansa vuosien työllä vapaaksi  ostama vanha nainen kokee erityisesti nahoissaan mustien yhteisön paheksunnan lemun, kun hän on vapaudestaan niin riemastunut että haluaa jakaa kaikesta onnestaan "liian" anteliaiden syöminkien muodossa. Muutenkin hänen hahmonsa paljastaa kaiken sen kätketyn kuorman, mitä orjuus, väkivalta ja ihmisarvon mitätöinti ihmisen sisällä kasvattaa, pinnalla näkyvän alla. Jatkuva kuoleman uhka saa ihmisen aistit  hälytystilaan, aavistukset ja enneunet, kuolleiden kanssa seurustelu täyttävät mielen. Vainotut ihmiset etsivät turvaa toisistaan, mutta toisten muistot ja teot saattavat olla ylivoimaisia sietää. Kuten Sethen, joka on eristäytynyt omaan yksinäiseen taloonsa, yhteisönsä, pois lähteneiden lastensakin hylkäämänä.

Ja nämä "miehet" joille naarasketutkin nauroivat, pystyivät, jos heille vain antoi tilaisuuden, estämään toista kuulemasta kyyhkysten ääntä ja rakastamasta kuunpaistetta. Niinpä sitä suojeli itseään ja rakasti pientä. Valitsi omakseen taivaan pikkuruisimmat tähdet, makasi pää kenossa jotta näkisi rakastettunsa kaivannon laidan yli ennen kuin nukahti. Vilkuili sitä salaa puiden läpi kahlekulkueessa. Ruohonkorsi, salamanteri hämähäkki, tikka, koppakuoriainen, se oli muurahaisten valtakunta.

Paul D:n pakomatka kahleissa mutavyöryn peittämästä kaivannosta kohtalotovereineen ja sinne päätyminen vertautuu keskitysleirikuvauksiin. Hänen ja Sethen kohtaamisen jälkeen alkaa molempien vääjäämätön koettelemus; katsoa uudelleen yhteistä menneisyyttä, väkivaltaa ja kunkin tapaa selvitä omista kauheista muistoistaan, muistoista jotka ovat täynnä häpeää ja nöyryytystä. Onko heillä vielä tulevaisuutta, onko heillä yhteistä tulevaisuutta? 

- - - ettei tarvinnut lupaa toiveilleen - no niin, se oli vapautta.

Toni Morrisonin kertomana amerikkalainen orjuus ei näytä vauraan kartanon hyvävointisen palveluskunnan elämältä Tuulen viemän tapaan, vaan rikkirevittyjen ja pahoinpideltyjen ihmisten kamppailulta mitä pimeimpiä voimia vastaan. Romaani voitti Pulitzer palkinnon vuonna 1988 ja se pohjaa osittain Margaret Garner -nimisen afro-amerikkalaisen naisen kokemuksiin. 

Kiitos Anki 15. klassikkohaasteen vetämisestä, tässä koontipostaus.

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Beloved, 1987, suomentanut Kaarina Ripatti
Tammi, 1988, 330 s

Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta

Seksistinen puhe, rasistinen puhe, uskonnollinen puhe - kaikki ovat esimerkkejä kielellisestä vallankäytöstä, jotka eivät salli uudenlaisen tiedon leviävän tai rohkaise ajatustenvaihtoon. Tähän Toni Morrisonin Nobel-puheessaan vuonna 1993 lausumaan ajatukseen Suvi Ahola päätti HS:n muistokirjoituksensa. Toni Morrison kuoli 6.8.2019. Lause kiteyttää niin paljon niin vähin sanoin, että leikkasin kirjoituksen talteen.

Luulen, että eniten ajatuksissani on lukuelämäni aikana muuttunut käsitys rodusta ja sen historiasta, lähinnä sen käytöstä länsimaiden kolonialismin puolustajana ja siitä seuraavan pakolaisuuden ja rasismin selittäjänä. Se on ollut massiivinen silmänkääntötemppu. Ryöstäminen, murhaaminen ja myös käännyttäminen kristinuskoon on naamioitu laupeuden työksi. Suomen kansakouluissa laulettiin 50-luvulla Mustasta Saarasta, joka enkelinä muuttuu valkoiseksi ja luettiin Aale Tynnin lorua: Neekeri pesee kasvojaan, vaan ei valkene ollenkaan.

Tuosta ajasta on kulunut 70 vuotta ja vuosikymmenten vaihtuessa koko rodun käsite on sittemmin kyseenalaistettu. On vain ihmislaji, muuntuvine piirteineen. Vaikka näyttää siltä kuin asiat olisivat edenneet paljonkin, toisaalta näyttää, ettei mikään ole muuttunut. Kuinka nopeasti Ku Klux Klan näytti saapastelevan kellareista estradeille, vain yhden presidentin vaihdoksen jälkeen! Ja koko ajan, vuosien mittaan, Suomenkin tvstä on välitetty uutiskuvia yhdysvaltalaisten poliisien ampumista aseettomista mustista ja kerrottu, ettei siitä seurannut mitään. Se on yksi niistä uutisaiheista, joiden toistuminen on totuttanut niihin. Vaikka se on mielipuolista ja herättäisi valtaisia protesteja sekä normaalit rangaistusmenettelyt, jos uhri olisi ollut valkoinen. Onneksi TV on samanaikaisesti kuitenkin onnistunut näyttämään valaisevia dokumentteja tämän suuren vihan historiasta. Mm tätä yhteiskunnallista taustaa Yhdysvalloissa käsittelee esipuheessaan kirjailija Ta-Nehisi Coates.

Tähän saumaan sopivasti päivän HS esitteli Tampereen yliopiston historiantutkijan Miikka Tammisen kirjan Keskiajan hirviöt.  Niistä tutkija johtaa suoran polun myöhempään rotuoppiin ja rasismiin. Tässäkin uskonnoilla on ollut aktiivinen rooli rasismin edistäjänä, mustaihoisten ja - tietenkin - myös naisten sortajana. Tässä asiassa kaikki jumaluskonnot, kristinusko, juutalaisuus ja islam ovat olleet herttaisen yksituumaisia.

Esseepuheenvuorossaan Toiseuden synty Toni Morrison perkaa rasismin risukkoa pettämättömän tyylikkäällä ja viisaalla tavalla, osoittaa miten vieraan pelko synnytetään ja kuinka muukalaisvihaa ylläpidetään, oman yhteisön eduksi ja yhteenkuuluvuuden vahvistukseksi. 

Rotu on aina ollut erottava tekijä, samoin kuin varallisuus, luokka ja sukupuoli. Ne kaikki liittyvät valtaan ja tarpeeseen hallita toista. Orjan karkaamiselle voi antaa diagnoosin! Kyllä vain, sairauden nimi on drapetomania ja löydöksen nimesi asiaa tutkinut lääkäri ja orjaisäntä Samuel Cartwright vuonna 1851.  Jamaikalainen sokeriplantaasin omistaja Thomas Thistlewood kirjasi orjiensa raiskauskerrat päiväkirjaansa sokerijuurikkaan hinnan ja jauhokauppaneuvottelujen oheen.

Orjuuden hyödyt vahvistivat haluttomuutta harjoittaa moraalista itsetutkiskelua. Oli helpompi nähdä orjat ei-ihmisinä, sen jälkeen oli helppo jatkaa sadistista kohtelua, raiskauksineen, rangaistuksineen. Rajaa meidän ja niiden välillä ei ollut tarpeen häivyttää. Vanhin orjuutta kuvannut romaani, Setä Tuomon tupa antaa esimerkkejä "kunnollisesta orjasta", siististä ja nöyrästä, jota ei valkoisen tarvinnut pelätä. He ymmärtävät palvelijan osansa ja ovat siitä kiitollisia.

Harriet Beecher Stowe ei kirjoittanut Tuomo sedän tupaa Tuomolle, Chloe-tädille eikä yhdellekään mustalle lukijalle. Hänen aikalaislukijansa olivat valkoisia ihmisiä, jotka tarvitsivat ja halusivat orjuutta sekä nauttivat sen kaunistelusta.

Toni Morrison käsittelee teemojaan pitkän kirjailijuutensa ja sivistyksensä kautta vaivattomasti. Hän ei kuitenkaan päästä itseäänkään helpolla, vaan ruotii vierauden pelkoa omiakin reaktioitaan ja muistojaan tutkimalla. Kirjallisuuden klassikkoja (Hemingway, Faulkner, Conrad etc) tutkimalla hän näyttää, kuinka toiseutta vahvistetaan vuosikymmenestä toiseen, lainsäädännön tukiessa traditiota. Samalla Morrison analysoi omia teoksiaan ja valottaa niissä tekemiensä valintojen merkityksiä. Sillä kaunokirjallisuus jos mikä avaa mahdollisuuksia nähdä kauan ylläpidettyjen itsestäänselvyyksien taakse, kääntää näkökulma, nähdä itsensä toisena. Vaikka kirja on ohut, siinä on pitkiä lainauksia tutkituista teoksista, joten se on myös kiinnostava sukellus eri aikoina kirjoitettuihin klassikoihin. Morrisonia ei höynäytetä, hän analysoi sanavalintoja ja näyttää lukijalle että niillä on väliä. Hän kertoo omasta tavastaan häivyttää rotu kirjoistaan:

Tapani häivyttää rotu kirjoistani ei kenties ole ollut kiinnostavaa toisten mustien kirjailijoiden mielestä, eikä se ole saanut osakseen ihailua. Taisteltuaan vuosia oikeudesta kirjoittaa väkeviä tarinoita, joissa kuvataan yksinomaan mustia hahmoja, toiset mustat kirjailijat ehkä pohtivat, yritänkö teoksillani valkopestä kirjallisuutta. En yritä. En myöskään pyydä ketään mukaani valitsemalleni polulle. Mutta olen päättänyt, että määränpääni on katkaista rasismin terä, viedä pohja tavanomaiselta ja helpolta ihonvärin pakkomielteeseen turvautumiselta ja tuhota se, tuo tapa joka tuo mieleen orjuuden itsensä.

Nyt huvittaa poimia tähän lisää kirjailijoita, jotka ovat vaikuttaneet matkallani parempaan ymmärrykseen tästä maailman pimeästä historiasta Ritva Siikala, Colson Whitehead, Sven Lindqvist, Andrea Levy, Angie Thomas, Ryszard Kapuscinski, Yaa Gyasi, Ta-Nehisi Coates, Harper Lee .

Kirjassa on suomentajien Koko Hubaran ja Astrid Swanin jälkisanat.

Toni Morrison: Toiseuden synty. Rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta
The Originin of others, 2017, suomentaneet Koko Hubara ja Astrid Swan
Tammi, 2020, 120 s

Morrison, Toni: Sinisimmät silmät
Luettu 4/2009

 

Nobelkirjailijan esikoisteos tämä. Kertoo 1940-luvun amerikkalaisesta pikkukaupungista ja siis rasismista, mustan huono-osaisen tytön tarinan. Vääjäämätön tragedia, jonka uhkan ja toteutumisen tuntee joka sivulla. Sen voi ymmärtää ja silti on niin turhauttavaa, kun joku näkee niin selvästi mitä merkitsee ihmisten rohkeuden puute ja laiskuus. Vääryys saa jatkua , kun se on niin helppoa ja ikiaikaista. Ensimmäinen musta naiskirjailija joka sai nobelin. Naiseus on tässä oleellista, koska tapa nähdä maailmaa on selvästi naisen ja siksi niin läheinen ja oikea. Musta nainen valitsee tietenkin tämän teeman ensinnä, koska kaikki muu tulee sen jälkeen.