lauantai 28. heinäkuuta 2018

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto



Sinä iltana näin televisiossa tatuoinnin, jonka hankkimiseen toivoin elämäni minut oikeuttaneen. Jos olet välttynyt kärsimykseltä, rakastu minuun. Venäläinen murhaaja oli kuitenkin ehtinyt ottaa sen ennen minua.

Syvien pohdintojen pohdiskelijalla ja Elena Ferranten Hylkäämisen päivät-romaanin Olgalla olisi paljon juteltavaa cappuccinon tai viinilasillisen äärellä. He ymmärtäisivät toisiaan puolesta tavusta. Siinä missä Olgan kertomus on ilmapiiriltään italialainen, Syvien pohdintojen jaosto on hyvin newyorkilainen. Siinä on sitä nopeasti aiheesta toiseen liikkuvaa puhetta ja älyllistä miekkailua, joka on tyypillistä Woody Allenin ja monen muunkin New York-aiheisille elokuville.  Muun muassa Sokrateelta, Keatsilta ja Kafkalta lainatuilla aforismeilla silattua henkevyyttä, ironiaa ja itseironiaa, suoruutta ja sanomisen rohkeutta, johon suurkaupunki ihmisensä kasvattaa. Rytmi on nopeaa ja hengästynyttä. Ihmiset kuin talitintit: maaseudulla vielä titityy ja cityssä tityy.

Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaosto on rakkauskertomus. Nainen, minäkertoja ja mies rakastuvat, menevät naimisiin, saavat lapsen ja ajautuvat kriisiin.  Tarina etenee levottomina fragmentteina, mutta silti pääosin kronologisesti. Etualalla nainen, joka draamaa omasta näkökulmastaan purkaa,  filosofoi elämästään, kodistaan, rakkaudestaan, tutkiskelee minäkuvaansa. Vauvasta tulee luonnostaan päähenkilö vähäksi aikaa. Parisuhdekin rasittuu. Kaiken aikaa nainen tutkailee itseään suhteessa mieheen ja muihin. Terapeutin - olet niin tuomitseva - ja joogaopettajan - joka on kääriytynyt valoon - kommentit nainen kirjaa. Naisen havainnot riemastuttavat, hänen itsekritiikkinsä saa lukijan sympatiat. Vaikka tarina tuntuu poikkeavan lyhyissä pätkissä kaikkialla maan ja taivaan välissä, taustalla rakkaussuhde ja sen lähestyvä kriisi etenee hyvinkin vakaasti, sen kehityskulku on klassinen. Nainen, jonka haaveena oli tulla taidehirviöksi, kuten Nabokov - joka ei edes avannut sateenvarjoaan itse - löytää itselleen parhaan paikan marketin hyllyjen välissä. Siellä lapsi lakkaa huutamasta. Pakkotahtinen arki jyrää uupumukseen, jossa miehen syrjähyppy on jo liikaa.

Olen kuullut tarinan Alcatraziin teljetystä vangista, joka vietti yönsä eristyssellissä pudotellen lattialle nappia ja etsien sitä yhä uudestaan pimeässä. Tällä tavoin hän vietti kaikki yöt aina aamunkoittoon asti. Minulla ei ole nappia, mutta muilta osin yöni ovat samanlaisia kuin hänen.

Romaani on lyhyt ja intensiivinen, se on painettu isolla fontilla ja sirpalemaiset väläykset tekevät sivuista väljät. Syvien pohdintojen jaosto on erilaisuudessaan virkistävä, se liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa. Siitä huolimatta loppua kohden kirja alkoi rasittaa, jopa maistua vähän yhdentekevältä. Se mikä alussa tuntui virkistävän erilaiselta alkoi muuttua maneeriksi, mukaan lukien nuo irralliset viisaudet, jotka tupsahtivat vastaan leikepöydältä.  Kaipasin ehkä sittenkin sitä titityytä kaiken tityyn keskellä. Suomennosta kiitän, kieli on sujuvan notkeaa, lakonista mutta ilmaisuvoimaista.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto
The Dept. of Speculations, 2014, suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2018, 237 s

4 kommenttia:

  1. Kiinnostava tuo ajatus Hylkäämisen päivien Olgan ja tämän Offillin romaanin päähenkilön keskustelusta. Minulle kävi niin, että odotin tältä kirjalta jotain, jota tällä ei ollut tarjota. Ehkä on osin kyse juuri tuosta, josta kirjoititkin, että "virkistävä erilaisuus" muuttuu maneeriksi. Tuntuu, että paikoin menee liikaa yrittämisen puolelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin kävi minullekin. Itse en osannut odottaa mitään, mutta olin puoleen väliin innoissani. Siinä vaiheessa olisi kai pitänyt tulla jotain muuta. Niin ei käynyt vaan noste lopahti ja jotenkin siihen tuli laskeva kaari.

      Poista
  2. Hmm, minulla ei tapahtunut tuota lopun lopahtamista, mitä teillä Leena ja Omppu.

    Tämä newyorkilaisuus on hyvä huomio, tosi hyvä. Alankin nyt nähdä tarinan elokuvana. Mietin ketkä päähenkilöiksi. Woody vois tehdä sen leffan, paitsi että tekee nykyään töitä Euroopassa.

    VastaaPoista
  3. Ahaa, olet käynyt täällä vielä kommentoimassa. Ei tule aina katsottua näitä kommenttiosioita myöhemmin. Sinulla ei lopahtanut tämä, mutta sitten Slimanin kehtolaulu, mulla päinvastoin:)
    Minä olen aika innostunut elokuvista ja jotkut kirjat alkavat aika nopeasti kääntyä mielessäni leffaksi. En ole läheskään kaikista Woody Allenin elokuvista tykännyt, mutta on niissä aina se oma tunnelmansa, newyorkilaiseksi olen sen mielessäni ajatellut. Omakohtaista kokemusta kaupungista ei ole.

    VastaaPoista