Kesää etsimässä - Gdansk

Viime syksynä tuli testattua Turun pieni mutta sujuva lentokenttä ja niinpä ei tarvinnut tässä Suomen kesättömässä kesässä miettiä kohteita. Suoria lentoja on nimittäin Turusta suunnilleen yhtä vähän kuin oli aikanaan tuotteita neuvostoliittolaisessa kaupassa. Eli Puolan Gdansk, Itämeren eteläisellä rannalla valikoitui itsestään selvästi. Lentoaika on 1 h 20 min. Puolassa aluetta mainostetaan tri-citynä eli Gdansk, Sopot ja Gdynia ovat kasvaneet kiinni toisiinsa. Lähijuna kulkee kuten Helsingissä Espooseen tai Vantaalle.

Vanhan satamakaupungin halki virtaa Motława-joki, jonka rannalla hotellimmekin sijaitsi. Saimme onnen potkuna neljän tähden hotellin kolmen tähden hinnalla. Se ilahdutti viimeiseen aamuun asti, nukuttiin huomattavan hyvin äänieristetyssä hotellissa, mukavassa sängyssä ja popsittiin aamuisin ylellistä aamiaista. Ihanaa päättää aamupala tuoreilla mansikoilla ja kirsikoilla. Hotellilta oli hyvä käppäillä tien yli kaupungin sydämeen, vanhaan kaupunkiin. Turistirysä se toki on, mutta täydestä syystä. Koristeelliset hansatalot kehystävät loputtomia terasseja ja ravintoloita.

Yksi jokirannan nähtävyyksistä on Gdanskin 1300-luvulla rakennettu keskiaikainen nosturi, joka oli käytössä vielä 1800-luvulla. Vierestä olisi lähtenyt myös vesibussin tapainen Westerplatten saarelle, jossa käytiin syyskuussa 1939 II maailmansodan ensimmäinen taistelu Saksan ja Puolan välillä. Jätimme nuo bunkkerit nyt katsomatta johtuen aihepiirin yliannostuksesta - ja muutaman vuoden takaisesta Normandian matkastamme, jossa tuli vastaan riittävästi bunkkereita loppuelämän tarpeisiin.

Pyhän Marian basilikan tornista näkee kauas. Vanha rouva myi muutaman zlotyn lippuja ja odotin pääseväni hissiin. Ei nyt sentään hissiä 1500-luvun tiilikirkossa. Sen sijaan sai kiivetä 400 jyrkkää ja kapeaa kierreporrasta. Upea kaupunki avautui sitten pulujen asuttamista viimeisistä holvikaarista ja kellokin lähti lyömään tasatuntia niin että vastaan tulevat nuoret pitelivät korviaan.

Raitiovaunulla pääsi posottamaan 10 km matkan Gdanskin keskustasta Oliwan lähiöön, jossa vaeltelimme rehevässä Oliwskin puistossa.

Täällä ajauduimme komeaan Oliwan katedraaliin, jossa sattumalta soi Händelin allelujaa mahtavilla uruilla soitettuna, kuulemma kyseessä on yhdet Euroopan suurimmista uruista.

Gdanskista pääsee lähijunalla viereiseen Sopotin rantakaupunkiin, paikalliselle rivieralle, jossa olikin turisteja joka nurkalla ja varsinkin kävelemässä pitkin 511 m pitkää laituria, puolalaisittain molo. 

Kävelykadun varrella vääntyilee kuuluisa crooked house, puolalaisten arkkitehtien suunnittelema talo, joka saanut inspiraationsa taiteilija Jan Marcin Szancerista.

Sopotin kävelykatu on nimeltään Monte Cassino ja sillä kunnioitetaan puolalaista joukko-osastoa, joka taisteli Italiassa samannimisessä taistelussa murtaen siellä saksalaisten rintamalinjan. Puolalaisilla oli adoptoituna orpo karhunpentu, jolle annettiin nimeksi Wojtek. Sitä kohdeltiin yhtenä miehistön jäsenenä, koulutettiin kuljettamaan ammuslaatikoita ja ylennettiiin myöhemmin korpraaliksi.

Lauantai-iltana Gdanskin terassit ja ravintolat täyttyivät turisteista. Aika paljon jäi näkemättä, mutta hieno kaupunki, Turun ystävyyskaupunki, Gdansk on. Gdanskin kuuluisuuksia on Daniel Fahrenheit, fahrenheit-mitta-asteikon keksijä 1700-luvulta, kirjailija, nobelisti Günter Grass ja tietenkin Lech Wałęsa , Puolan solidaarisuusliikkeen keulahahmo.

Puolan kielen suhteen tunnelma oli kuin Venäjällä ja Kiinassa - kun ei kieltä ole opiskellut, ei mistään saanut kiinni, ei edes yksinkertaisista tervehdyksistä tai kiitos- sanasta: Dzięki.  Googlen lausuntaohje ei paljon auttanut, sen opeteltuani tarkistin autonkuljettajalta ja hänen sanomanaan sana kuulosti aivan toisenlaiselta. Englanti ei myöskään ole yhtä yleisesti käytetty tai hallittu kuin Suomessa. Otantani on tosin hyvin rajallinen. Junalippuautomaatin englannin valinta katosi ensimmäisen sivun jälkeen, mutta sillä mentiin onnistuneesti mikä tuli valittua.

Takaisin Turkuun tultiin myrskyn siivin ajassa 1 h 10 min. Enkä enää ikinä lennä. Ehkä.

Marraskuussakin voi käydä Tukholmassa

Kuva: Wikipedia

En enää näillä vuosikymmenillä muista, olenko koskaan lähtenyt matkalle Turun lentokentältä. Koska päivänvalon aika on nyt niin lyhyt emmekä halunneet könytä laivan hytistä Tukholman aamuyöhön, sujahdimme iltapäivälennolla Arlandaan. Turun lentoaseman sisätilat ovat liikuttavan minikokoiset, mutta kaikki tarvittava löytyy. Pienessä kahviossa jopa tutustuttiin viereisiin pöytiin ja vaihdettiin mielipiteitä parhaasta tavasta hankkiutua perillä keskustaan. Pieni on kaunista, tunnelma on kotoisa. - Löysin kerran Pariisin massiivisella lentokentällä myös kotoista tunnelmaa. Me harvapuheiset suomalaiset esitimme pätkän Kaurismäkeä yhden alkoholimyymälän luukulla: Calvados, sanoi mies edessäni. Calvados, sanoin minäkin vuorollani. Ei korulauseita meillä päin.

Päättelimme edellisen vuorokauden kreikkalaisessa ravintolassa lammasta syöden. Syön yleensä hyvin vähän lihaa, mutta viimeisten ravintosuositusten jälkeen koin valtavan lihabuumin ruokavaliossani. Ja tämä vielä lentämisen jälkeen! Kuinka alas ihminen voikaan vajota.

Matkalla kohti Nationalmuseumia kävimme nauttimassa tyyli- ja väriterapiaa Svenskt Tenn -myymälän kankaista ja joulupöydistä. 

Dramatenia ei voi ohittaa muistamatta Ingmar Bergmania, varsinkin kun lähiaikoina luin tyttärensä Linn Ullmanin romaanin aiheesta.

Mälaren huokui kylmää tuulta, mutta Nationalmuseum vei syvälle romantiikan aikakauteen, rinnastettuna nykytaiteeseen. Romantiken - ett sätt att se. Vähän sama konsepti kuin samanaikaisessa Ateneumin Gothic Modern -näyttelyssä, Tukholmassa vain nykytaide oli uudempaa, n 50 vuoden takaa. 

Caspar David Friedrichin Vaeltaja esimerkkinä, kun ei nyt tullut kuvattua. William Turneriltakin oli ainakin yksi teos esillä. Siitä tuli mieleen elokuva Turner, josta Timothy Spall teki vaikuttavan. Elokuvassa taiteilija viimeistelee jo museon seinällä riippuvan Thames-maisemansa pienellä punaisella täpällä.

Moderna museetiin pääsee edellisestä museosta muutamassa minuutissa sujuvasti yli sillan ja voi samalla ihailla Tukholman kauniita merellisiä siluetteja. Tällä kertaa myös näyttely tasapainottaa sopivalla tavalla Romantiikan kauden makeutta; vähän hapokkuutta saksalaisilta ekspressionisteilta!

Die Brücke -ryhmä syntyi Saksan Dresdenissä ennen 1. maailmansotaa. 

Erns Ludwig Kirchner, Karl Schmidt Rotluff, Erich Heckel, Max Pechstein olivat ryhmän taiteilijoita, etujoukoissa siinä ryhmässä, jota Hitler sittemmin nimitti rappiotaiteeksi. 

Kirjat sekoittuvat taidenäyttelyissä ihanasti kokonaisuuteen ja tuovat siihen omat taustasävynsä. Tässä näyttelyssä en voinut välttää pään sisäistä törmäystä Erich Kästnerin Tuuliajolla Berliinissä -romaaniin. 

Lyhyt on päivänvalo Tukholmassakin. Muutama tunti taidemuseoissa ja päivä on jo laskenut mailleen. Kaupungin kaduilla perjantairuuhkassa ei voinut olla huomaamatta, kuinka suuri kasvukeskus Tukholma todellakin on. Väkeä liikkui Drottninggatanilla mustanaan kuin Venetsiassa heinäkuussa - tai Bangkokissa.

Jos Tukholmassa ajaudun ravintola Stampenin lähelle, en tietenkään voi olla muistelematta sitä vuoden 1968 elämystä, kun 18-vuotiaana aistin pianobaarissa suuren maailman eli New Yorkin jazzluolan tunnelmaa. Totesin myös muutama vuosi sitten, että samat jampat ja friidut siellä edelleen jammailevat, valkotukkaisina.

En tiedä, miksi me eläkeläiset olimme ajoittaneet paluumatkamme perjantai-illaksi Glorylla Turkuun. Matkaan oli lähdössä myös laumoittain erityisen riehakkaita pikkujoulujuhlijoita, muutamia satoja, joita mulkoilimme penkiltä synkkinä. Onneksi ei pahempia mekkaloita lähistöllä kuulunut yölläkään, ja laiva vei ruotsalaiset takaisin päivälaivalla. 

Uudet laivakolossit ovat kammottavan rumia ulkoa, mutta ihmeellisen äänettömiä matkustaa. Hiirenhiljaiset moottorit.

På återseende, Stockholm!  Onhan kevät/kesäpäivä aina antoisampi matkustella ja flaneerata kaupungin kaduilla, mutta talvi on pitkä, joten on hyvä marraskuussakin välillä poistua kolostaan. Sen jälkeen on kotonakin taas hyvä hyggeillä.

Maihinnousu Normandiaan. Lontoo-Portsmouth-Caen

Bunkkereita ja Calvados'ta

Muutaman vuoden pituinen tauko tuli matkusteluun vallinneista poikkeustiloista. Vanhemmiten vaarana on jämähtää nojatuoliin niin, että matka alkaa etukäteen tuntua enemmän rasitukselta kuin seikkailulta. Meiltä peruuntui ensin keväälle suunniteltu matka alppimaisemiin liian vähäisen osanottajamäärän takia ja seuraava matka täyttyikin ennen kuin ehdin evääni heilauttaa. Mutta lopulta istuttiin koneessa matkalla Lontooseen. Matkan teemana oli seurata toisen maailmansodan liittoutuneiden jälkiä Britanniasta Ranskan Normandiaan. Sodan kielellä se oli Operaatio Overlord, Normandian maihinnousu D-daynä 6.6.1944.

Sotahistoria tuli vähän kuin pyytämättä, ajatus oli tutustua seutuun, jossa ei ole tullut käytyä. Selväksi tuli, että toisen maailmansodan historia on tärkein elementti seudun turismissa. Luonto on kuitenkin kaunista, maineikkaiden maihinnousurantojen hiekka hienoa ja rannat jatkuvat silmän kantamattomiin. Lehtipuiden reunustamat pikkutiet halkovat vanhoja kyliä puutarhoineen, lehmät laiduntavat kumpuilevilla niityillä, kottaraisparvet lentelevät kirkontorneissa.

Matka alkoi Churchillin komennossa Lontoosta. Kuinka ollakaan, satuimme Lontooseen vuoden lämpimimpänä päivänä, yli + 33 astetta kaupungilla ja metrossa taatusti muutaman asteen lisää. Lontoolaisten kohteliaisuus metrossa ja sen kiemurtelevissa onkaloissa ällistytti ja teki kokemuksesta miellyttävämmän. Oxford Streetiä kun siinä lämmössä tallusteli, museoiden viileys oli tervetullutta. 

Ruusut vähän pehmentävät Imperial War Museumin militaristista kokonaisuutta tykkeineen ja panssarivaunuineen.

Täällä saatiin ensimmäinen annos tuhdista sotahistoriapaketista, johon liittyvää rekvisiittaa levittäytyi vitriineissä ja filmin pätkissä monessa kerroksessa - ja monessa muussakin museossa. Museot ovat nykyään niin hienoja kaikkine nykyaikaisine ääni- ja valotekniikoineen, että historia tulee entistä helpommin maallikollekin lähestyttäväksi.

Pohjakerroksessa esiteltiin I maailmansodan historiaa, seuraavassa II ja kolmannessa Pohjois-Irlannin konfliktia. Valitsimme teemaan sopivasti keskimmäisen. 

Siirryimme museosta Churchill War Roomiin, maanalaiseen bunkkeriin, josta Winston Churchill johti kabinettinsa ja sotilashenkilöstön kanssa puolustusta Lontoon pommitusten aikana. 

Tämä museo oli ahdettu todella täyteen yksityiskohtaista tietoa päähenkilöstä, pieni karsinta olisi saattanut jäntevöittää asiaa. Henkilökohtainen keskusyksikköni alkoi täyttyä pahan kerran.  Muun muassa Churchillin hattuvalikoima eri tyyleineen oli esillä. Churchill harrasti myös maalausta koko elämänsä ajan ja kehittyi oikein taitavaksi. Se varmaan rentoutti sopivasti kriisiajan valtion päämiestä.

Tiloissa oli autenttisesti kalustettuja huoneita, joissa erilaisissa tehtävissä toiminut henkilöstö teki työtään. Myös lady Clementine Churchillillä oli oma makuuhuone, josta käsin valvoa miehen unta ja muita tekemisiä. Churchill kuulemma hiippaili töihin, vaikka oli rouvalle luvannut ettei yöllä työskentelisi.

Normandian maihinnousuun osallistunut, ensimmäisen tykkitulen Atlantin muurille ampunut HMS Belfast meidän oli taisteluväsymyksen takia jätettävä väliin. Tyydyimme ihailemaan sitä ulkoa rantaravintolasta käsin, herkullisen fish pien ja kylmän oluen tyynnyttäminä.

Sieltä oli hyvä näkymä yli Thamesin Lontoon cityn vaikuttaviin pilvenpiirtäjiin.

Raahauduimme vielä National Galleryyn, jossa tämä nuori inspiraation saanut taiteilija keskittyi omaan teokseensa ympäröivistä jalkapareista välittämättä.

Seuraava päivä oli omistettu Bletchley Parkille, jossa toimi liittoutuneiden salainen kryptoanalyysikeskus. Siellä matemaatikot onnistuivat purkamaan saksalaisten salaisia viestejä. Paikka oli puistomainen lampineen, kartanoineen ja monine pienempine rakennuksineen. Tehtävään valitut joutuivat salaamaan työnsä kaikilta ulkopuolisilta. 

Saksalaisten Enigma, sähkömekaaninen salauslaite, jonka lähettämiä viestejä täällä purettiin.

                                                        ja brittien vastaus, Bombe! Alan Turingin johdolla kehitelty laite puolalaisten alun perin kehittämästä viestien purkulaitteesta.

Matka jatkui Portsmouthin satamakaupunkiin, josta lähdettiin seuraavana aamuna lähes 6 tunnin matkalle kohti Normandiaa ja Caenin kaupunkia.

Good morning ja bye bye Portsmouth!

Vive la France! Omituista miten kotoinen olo tuli, kun saavuttiin EUn alueelle. Oikein sydäntä lämmitti Ranskan trikolorin näkeminen kun raja oli ylitetty, roaming-maksut ja punnat takana etc.

Tästä alkoivat käynnit monilla maihinnousurannoilla, jotka edelleen kantavat sodan aikaisia koodinimiään. Ensimmäisenä päivänä Sword Beach ja Juno Beach, joissa britit ja kanadalaiset nousivat maihin.

Arromancessa tutustuttiin operaatioihin maihinnousumuseossa ja rannalla, jossa näkyy vielä  keinotekoisten Mulberry-satamien jäänteitä. Niiden avulla kuljetettiin maihin joukkojen tarvitsemat materiaalit.

Illalla pääsimme lepäämään hotelliin Caenin viehättävässä ja eloisassa yliopistokaupungissa. Kodikas pieni hotelli sijaitsi keskustassa. Hissiin mahtui n 2 hoikkaa henkilöä matkalaukkuineen. 

Onneksi huoneemme oli pihan puolella, josta avautuikin aamuvalaistuksessa oikein kaunis kattojen ja seinien rytmittämä graafinen näkymä.

Sota jatkui aamulla Pegasus-sillalla. Se oli ensimmäinen maihinnousupäivänä saksalaisten hallinnasta vapautettu alue.

Täällä toimii edelleen Mme Gondréen kahvila. Madame oli saksalaisten miehityksen aikana 4-vuotias ja on edelleen hyvin hengissä.

Täältä jatkettiin rannikkopatteri Mervilleen, jossa koluttiin saksalaisten bunkkereita ja juoksuhautoja. Yhteen niistä oli loihdittu pommituksen aikainen ääni- ja valomaisema, jonka jälkeen en enää jaksanut bunkkereita, vaan tyydyin silmäilemään niiden ruohottuneita olemuksia ulkoa päin.

Rauhanomaiset ruohoa mutustelevat ponit muodostivat selkeän kontrastin uhkaaville metallista leikatuille sotilassilueteille.

Lounastauko Trouvillen aurinkoisessa rantakaupungissa antoi lepotauon ankarasta sodasta. Söin makrillitartarin ollakseni ennakkoluuloton. Hyväntuulinen patron vakuuttikin sen olevan hyvin local. Menetteli se ja saimme seurailla terassilla ranskalaisen lomakaupungin tunnelmaa. Sen päätyttyä tarjoilija valitteli, että vessakäyntiä ei suositella - korjaaja on tulossa. Hän kuitenkin myöntyi, kunhan menemme one by one. Sanoin, että niin me kotonakin teemme. Jäi sitten kollegan kanssa hekottelemaan. Tarjoilijalta omaperäinen tapa kertoa, että vain toinen wc on käytössä.

Onneksi sota loppui kohdallamme tältä päivältä ja palailimme hotelliin Pays d'Augen calvadostislaamon kautta. Siellä maisteltiin tuotetta camembertin ja muiden juustojen keralla. Perinteisesti rakennettuja vanhoja hirsitaloja ympäröivät hedelmälliset omenapuut. 

Calvados-tynnyrit hankitaan käytettyinä, jolloin niistä tulee lisäaromia eikä liian hapokasta tammiaromia haluta.

Kelpasi täällä nauttia calvados'ta ulkonakin, jonne meidät häädettiin, kun Ranskan ulkomaankauppaministeri oli yllättäen tulossa vierailulle mustien autokolonnien tuomana. Turvajärjestelyt vaativat meiltä nopeaa läpikäyntiä itse tislaamon puolella. Joitakin kiire häiritsi, minusta tynnyreitä nuuhkittiin riittävästi. Päivä oli kaunis ja oli miellyttävää maistella juomaa ja juustoja omenapuiden tuoksussa.

Seuraavana päivänä taas uusin voimin kohti sotatantereita: Point du Hoc ja Omaha Beach, jonne yhdysvaltalaiset joukot nousivat maihin, suurin tappioin. (Pelastakaa Sotamies Ryan katsottiin eilen.) 

Oli ensimmäinen viileä päivä. Ostin hieman militaristisen hupparin, jota on ilmeisesti tuunattava että voin sitä käyttää. Airborn Screaming eagles on amerikkalaisten 101. maahanlaskudivisioona, maineikas Normandia takia. Se on kuitenkin sotinut myös Vietnamissa ja Irakissa, joten on lisättävä tuohon Normandia-spesifinen rajoitus. Näköjään on opiskeltava koruompelua.

Saintè-Mère-Églisen kylässä on erikoinen kirkon koriste. Tornista roikkuu laskuvarjo ja laskuvarjohyppääjä-nukke. Se on muistona John Steelestä, joka laskeutuessaan jäi torniin kiinni. Hän joutui sieltä seuraamaan, kun saksalaiset teurastivat hänen sotilastovereitaan. Hän päätti esittää kuollutta, mutta saksalaiset huomasivat hämäysyrityksen. He ottivat hänet vangiksi, mutta Steele onnistui myöhemmin pakenemaan ja säilyi hengissä sodan loppuun asti. Kylä kunnioittaa sankarin muistoa tällä tavoin. Laskuvarjo ja nukke uusitaan vuosittain.

Amerikkalaisten hautausmaalla Collevillessä valkoisten marmoriristien rivit jatkuvat silmän kantamattomiin. 

Saksalaisten La Camben hautausmaalle on haudattu tuplaten kuolleita, mutta se on vaatimattomampi. Sen infokeskus kertoo julmia tarinoita tiettyjen natsiupseerien toiminnasta miehitetyissä ranskalaiskylissä. Omalta osaltaan nekin ovat osoitus saksalaisten  tavasta kertoa peittelemättä natsihistoriastaan.

                             

Matkalla Omaha-beachille kävimme Bayeuxissa, jossa turistikohde on 70 m pituinen seinävaate. Se on ehkäpä vanhin sarjakuva, jossa kuvataan Vilhelm Valloittajan pojan retkeä kostamaan rikottua lupausta ja voittoa Hastingsin taistelussa. Museo oli toteuttanut seinävaatteen katselun ovelasti: turistijono eteni hitaasti numeroidusta kohtauksesta toiseen luurit korvillaan. Luurista kuunneltiin selostus kustakin vaiheesta.

Rakennus  kuvissa ei ole museo, vaan kaupungin komea katedraali.

Caenin kaupungissa olisi voinut viettää aikaa kauemminkin, mutta matka-ohjelma oli täyteen pakattu.

Kaupungilla on myös oma historiansa sodan näyttämönä. Jonkinnäköinen viestintähäiriö aiheutti sen, että britit pommittivat kaupunkia heti maihinnousun jälkeen. He olettivat kaupungin olevan evakuoitu, mutta näin ei ollut, vaan siviilejä kuoli yli 2000 ja vanhoja rakennuksia tuhoutui paljon.

Caenin linnakkeen kaupungin yläpuolella rakennutti Vilhelm Valloittaja ja sieltä pääsee katselemaan kaunista kaupunkia joka suuntaan.

Palattiin kotiin Pariisin kautta valtaisassa liikennesumassa. Käynnissä olivat rugbyn MM-kisat ja matelimme kohti lentokenttää pariisilaisten luovia liikenneratkaisuja bussin ikkunasta todistaen. Pieni lisäys (18.9.): Bussin ikkunasta bongasin myös isohkon mainoksen Kaurismäen tuoreimmasta elokuvasta Kuolleet lehdet, mainospömpelissä keskellä Pariisia.