Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Kansi Eevaliina Rusanen

Uusi tuttavuus minulle, yhdysvaltalainen Jo Ann Beard, kulkee novellin kirjoittajana osittain tutunkin oloisia polkuja. Juhlapäivistä tulee parhaimmillaan  mieleen amerikkalaisen sielunmaiseman kuvaaja, novellin mestari Raymond Carver ja ihmissuhde- ja arkikuvauksista taas Elizabeth Stroutin Oliver Kitteridge.

Mihin Juhlapäivät nimenä viitanneekaan, kun lähes jokaisessa novellissa on mukana syöpään sairastunut tai muuten viimeisiä aikojaan elävä? Siihenkö, että sitä ennen elämä on juhlaa, jonka tajuaa vasta ollessaan kaiken menettämässä? Tai kun tietää menettävänsä ystävän, yhteiset hetket ovat juhlaa. Ainakin etulehdelle valittu runo vihjaa siihen. Novelleissa, eri aikoina kirjoitetuissa, eri paikoissa julkaistuissa, pääasiassa elämän virrasta irrotetut muistikuvat ja hetket kasaantuvat tajunnan virraksi, harvemmin juonikertomukseksi. Toivon tosin, että huomaatte myös ettei mitään tarinaa ole.

Sairastuneita ympäröivät ystävät, entiset ja nykyiset rakastetut sekä eläimet, koirat, kissat, ankat, jotka saavat tarkan ja sympaattisen kuvauksen. Lemmikit myös pehmentävät kertomuksia, joissa ei kuoleman läheisyydestä huolimatta ole synkkä tunnelma, enemmän se on melankolista luopumista. Muunlajiset tuovat usein kertomuksiin ripauksen huumoria. En osaa nähdä kertomuksia esseinä, vaikka jossain mainittiin niitäkin tähän sisältyvän. En ole asiantuntija sitäkään määrittelemään.

Toinen novelli Werner on selkeimmin juonikertomus ja kertoo tulipalosta kerrostalosta. Mies kissoineen asuu yläkerroksissa ja herää hiljalleen havaitsemaan vähenevät keinonsa, jo savukaasujen sumentamana. Kertomus on kuulemma tosipohjainen  ja totta tosiaan, tässähän kerrostaloasukkaan painajaiset antavat hmm, lisäsytykettä ja piinaavaa jännitystä. Tähänkin, kuten kaikkiin novelleihin, on kirjattu tarkkoja havaintoja, tyylikkäitä lauseita ja osuvia tietoiskuja. Kuten tulipalosta ja paniikissa lukkoon menosta: 

Kauriit kuulemma tarvitsevat vaarasta kertovan havainnon vähintään kahden eri aistin kautta, jonkin yhdistelmän näköhavaintoa, ääntä ja hajua; muuten ne vain seisovat paikoillaan eivätkä tiedä mitä tehdä.

Cheri-niminen novelli sukeltaa yksityiskohdissaan armottoman konkreettisesti sairaan avustettuun itsemurhaan. Ystävät tekevät sydän raskaana laitonta tekoa, jotta sairas pääsisi kärsimyksistään. Huolenpito ystävästä omasta välittämättä ottaa lukijan mukaan rankalle mutta pyyteettömälle matkalle.

Maisemissa liikutaan enimmäkseen Yhdysvaltojen sydänmailla,  mitä se nyt sitten tarkoittaakaan. Iowa, Nebraska? Seutuja, joista on tehty elokuvia, myös syrjäytyneistä, köyhemmistä, tavallisista ihmisistä vastakohtana valtavirtaelokuvien urbaaneille maisemille. Tarkkailukulmaa värittää suuri myötätunto ja ystävien rinki, joka lämmittää sairastunutta, liian nuorta naista tai vanhaa koiraa. Novelleissa lienee omaelämäkerrallista ainesta ja monessa kertomuksessa sivutaan myös kirjoittamista, kirjailija esiintyy viimeisessä omalla nimelläänkin.

Niminovelli velloo kaikessa elämän ja kuoleman välillä, matkallakin siinä ollaan. Intia väreineen, uskontoineen, mausteineen sopiikin lähes kuumehoureen tapaiseen kerrontaan, jossa ystävän viimeiset hetket sekoittuvat matkoihin muuallakin. Mikä Korsikan kulttuurissa on erityistä? Verikosto, vastaa taksimies. Novelli on muodoton virta, mutta Ganges-maisesta sameudesta välähtelee kirkkaita helmiä elämän kauneudesta ja sattumanvaraisuudesta. Matkamies, polkua ei ole; polut syntyvät kävelemällä, siteerataan jotakin viisasta. Yhtenä toistuvana muistona nousee entinen mies M ja tämän uusi rakastettu, PR jonka suuntaan kirjailija sylkäisee tuon tuosta, kuten miehenkin.

Aikamoista vyörytystä tämä pisin novelli on, koin ajoittaista väsymystä tässä aallokossa. Kokoelman kaikki novellit eivät ole yhtä onnistuneita, mutta useimmat kuitenkin tekivät vaikutuksen pohdinnoillaan ja tarkoilla kuvauksillaan. Erityisesti liikuttivat Beardin koiratutkielmat.

Ja sitten Doug ja Ann pelastavat minut, ja keskitymme kaikki Georgieen, talutamme sitä hihnassa ja annamme sille herkkupaloja, opetamme sitä hillitsemään innostuksensa ja käyttäytymään rauhallisemmin. Vähän ajan päästä se läähättää väsyneenä, ei liikkumisesta vaan ajatustyöstä, siitä että on miettinyt päänsä puhki, mitä me milloinkin haluamme, ja sitten tehnyt sen, ja siitä että se on saanut yhtä aikaa huomiota kolmelta ihmiseltä ja päässyt ulos aitauksesta, parkkipaikalle auringonpaisteeseen ja Westchesterin kylmään ilmaan.

Kiitos ja kumarrus suomentajalle, Riina Vuokolle, kielestä löytyy sävyjä ja vivahteita. Sai vain täysin uppoutua noihin maailmoihin. Tuossa runsauden sarvessa on ollut tekemistä!

Jo Ann Beard: Juhlapäiviä

Festival Days, 2021, suomentanut Riina Vuokko

Tammi/WSOY, 2025, 318 s

Sophia Jansson: Tre öar. Mamma, pappa och jag

Jokainen ihminen on laulun arvoinen, mutta Janssonin suvulla on aineksia lauluihin ja kirjoihin enemmän kuin monilla. Sophia Jansson debytoi kirjailijana muistelmallaan omasta perheestään ja suvustaan, kaikkien tunteman Tove Janssonin suvusta.

Ei voi tietenkään olla ajattelematta muumeja, kun lukee Tove Janssonin ja veljensä Larsin, Sophian isän, saari- ja merihaaveista. Haaveet eivät jää haaveiksi, niitä pyritään toteuttamaan ja siihen kannustetaan. Kukaan ei vaikuta tässä suvussa kuulevan vähättelevää "oletko ihan hullu", "ihan älytön idea" tai vastaavia lannistavia kommentteja.  Kaikki lapset kirjoittavat, julkaisevat nuorina kirjoja, piirtävät, maalaavat, rakentavat. Traagisen värin perhehistoriaan tuo Sophia Janssonin äidin vaikea elämä ja pienen tyttären suru nuorena kuolleesta äidistä. 

Kukaan ei ole saari, mutta etäisyys ihmisten välillä voi venyä olosuhteista ja monista  kokemuksista. Vaikenemisesta. Kohtaamattomuudesta. Jo siinä sattumanvaraisuudessa, jonka kautta perhe syntyy. Lars Janssonin, Lasse-isän ja Anita Leschin, Nita-äidin tapauksessa se on erityisen epätodennäköistä, mikä saattoi liittyä 50-luvulla homouden määrittelyyn rikoksena ja siitä johtuviin suljettuihin seurapiireihin. Se pakotti sukupuolivähemmistön häpeämään itseään ja näyttelemään normikansalaista.

Sophian molemmat vanhemmat olivat homoseksuaaleja. He tapasivat Helsingissä Vivica Bandlerin teatteri- ja kulttuuripiireissä. Yhteisiä juhlia oli paljon eivätkä vanhemmat olleet pariskunta ennen yllätysraskautta. Aborttia oli vaikea saada ja tuleva isä ehdotti avioliittoa ja lapsen pitämistä. 

Nämä erityiset olosuhteet Sophia Jansson kertoo kirjassaan, kuten monen muunkin intiimin yksityiskohdan, jotka menneinä vuosikymmeninä vielä olivat tabuja. Kirjailijan avoin ja suora pohdinta tekee vaikutuksen. Perhehistoria on täynnä vaikeuksia, vaarallisia kareja merellä, mutta kaiken yllä voi nähdä ehtymättömän rakastavan ilmapiirin, innostuksen ja elämänjanon, joka on saanut pursuta monenlaisessa luovassa toiminnassa.

Vanhempien taustatkin korostavat epätodennäköistä parisuhdetta. Lasse oli suomenruotsalaisesta kulttuurikodista, jossa lapset olivat vapaamielisen perheen arvostettuja jäseniä. Perhe ei ollut varakas, heillä oli vaikeutensa, varsinkin isä oli palannut 1. maailmansodasta synkistyneenä miehenä, mutta koti oli lämmin, kannustava ja luovuutta tulvillaan.

Nitaksi kutsutun Sophian äidin tarina sen sijaan on kolkkoudessaan selkäpiitä karmiva. Tyttö jää yksin, kun äiti, varaton leski hylkää hänet yli 10-vuotiaana, tyttö joutuu lastenkotiin ja elättää itsensä prostituutiolla. Äidin sisko otti hänet myöhemmin kotiinsa, mutta myöhemmin tätikin, Mutsiksi nimetty, lähti Ruotsiin, kuten äitikin. Nita oli sievä, sai töitä Stockmannin hissityttönä, myöhemmin Musiikki-Fazerilla ja päätyi parikymppisenä Vivica Bandlerin kulttuuripiireihin hänkin. 

Saarista ensimmäiseen Sophia tekee kirjan nykyhetkessä matkan toteuttaakseen Lassen ja Toven toteutumattoman haaveen muuttaa Polynesian saarille, Tongaan. Episodi on muusta sukuhistoriasta erillinen eikä saaren nykyaika vahvista isän haavetta paratiisista.

Kaksi muuta saarta ovat Ibiza ja Pellinki, jonne Sophia pääsi mukaan jo lapsena. Tuon ajan tapahtumia kirjailija ei voi muistaa, mutta Tove ja Lars olivat innokkaita kirjeen ja päiväkirjojen kirjoittajia. Ne ovat auttaneet nykyään yli kuusikymppistä Moomin Characters -yrityksen omistajaa selvittämään lapsuuden aikaisen perheensä historiaa. Ennen kaikkea  hän on halunnut tutustua kaikkeen siihen lapselle salatusta, joka esti tuntemasta äitiä.

Vanhempia yhdisti lapsen lisäksi seikkailunhalu, eli matkustusinto ja toive asua lämpimässä meren rannalla. Nuori perhe vietti vuosia Espanjan Ibizassa, ennen kuin siitä tuli kallis jetsetpaikka. Monia taiteilijoita oli tuttavapiirissä oman perheen ohella, mm Anita Snellman. Kesäpaikka Pellingin saaristossa muuttui myöhemmin siksi varsinaiseksi saareksi, jonne koko suku myöhemmin kokoontui ja jota varsinkin Lasse ja Tove rakensivat ja suunnittelivat aina.

Janssonin perheen yksimielisen meren ja saariston hurman ohella Sophia Jansson kirjaa sitkeästi äitinsä tilannetta. Tämä ei tunnu saavan samanlaista iloa askeettisesta saaristoelämästä, muumilaakson idylli ei avaudu. Hän oli varmasti saanut asketismista jo riittävästi lapsuudessaan. Parisuhde eli puuttuva oikea suhde lienee lisännyt levottomuutta, jota äiti lääkitsi lisääntyvällä alkoholilla. Sitä ei juhlia rakastavalta suvulta puuttunutkaan, mutta heistä ei kukaan äidin tavoin sairastanut alkoholismia. Lapsi näkee vanhemman alkoholismin pelottavan tarkasti. Myöhemmin Sophia ei halunnut jäädä äidin kanssa kaksin, hän tunsi olonsa turvattomaksi, äiti muuttui oudoksi.

Anita Leschin elämän myrskyinen meri puristaa lukijaa sydämestä. Voi ymmärtää, että lapsena hylätty ei kestä vastaan tulevia tavallisia ihmissuhdekoettelemuksia, kuten hyvässä kasvuympäristössä varttunut. Ihmetyttää, että Nita piti kuitenkin yhteyttä sekä kasvatusäitiinsä, tätiinsä että äitiinsä, varsinkin jälkimmäisen omituisesta koleudesta huolimatta ja aneli tältä vielä aikuisena hyväksyntää.

Sophian äidillä ei ollut helppoa onnellisten saarella. Hän oli yksin ja erilainen, Janssonit eivät osanneet häntä auttaa. Tre öar (suom. Kolme saarta) on tyttären matka kohti ymmärtämään vanhempiaan, myös levotonta äitiä. Isä oli se, joka teki tyttärelleen turvallisen lapsuuden. Aikuisena Sophia Jansson näkee äitinsäkin toisessa valossa. Saari on täynnä muistoja isästä, mutta äitikin rakensi jotain: leikkimökin tyttärelleen.

Kirja on jotenkin puhdistava kokemus lukijallekin, se on syvällinen tutkimusmatka ihmisten valintoihin, tämän perheen ja suvun dynamiikkaan. Ja samalla hurmioitunut elämysmatka merelle ja saaristoon, josta löysin paljon yhtäläisyyksiä oman perheeni jokakesäisiin matkoihin saariston maisemiin. Sinne mekin lähdimme 50-luvulla höyrylaiva Wellamolla säilykepurkit ja monet kollit mukana viettämään kesää aika askeettisissa oloissa. Ja edelleen meren suolaamat kalliot ovat säilyttäneet lumonsa (kts tämän blogin taustakuva).

Sophia Jansson: Tre öar. Mamma, pappa och jag

Förlaget, 2025, 375 s

Shankari Chandran: Teehetkiä Kanelilehdossa

Shankari Chandran on srilankalaistaustainen australialainen kirjailija ja juristi. Teehetkiä Kanelilehdossa sijoittuu vanhainkotiin Sydneyn Westgrove-nimisellä esikaupunkialueella. Kanelilehdon asukkaat ovat enimmäkseen srilankalais -taustaisia maahanmuuttajia, tarkemmin tamileja. Tapahtumat etenevät luvusta toiseen vaihtuvin näkökulmin ja ajallisina takaumina. Maya on entinen omistaja, vanhus joka on jo romaanin nykyhetkessä vetäytynyt yhdeksi asukeista, ja tytär Anji johtaa vanhainkodin toimintaa.

Yhteisön kokemukset tuovat näkyviin Sri Lankan väkivaltaisen sisällissodan ajan. Sotaa käytiin 1980-luvulla ja vastapuolina olivat tamilit ja singaleesit. Tässäkin tapauksessa myös uskonnot olivat osa konfliktia; singaleesit ovat buddhalaisia, tamilit hinduja tai muslimeja. Loppusanoissa mainitaan sodan loppuvuosina tamileita tapetun 40 400-70 000. Historiallinen oikeus seutuun - ketkä olivat ensin, ketkä tulivat myöhemmin - on ollut keskenään taistelevien kansanosien konfliktin juurisyy Sri Lankan, entisen Ceylonin alueella. Näitä taustoja romaani esittelee päähenkilöidensä koulutuksen tai ammatin myötä.

Sydneyn valkoinen enemmistö niputtaa srilankalaiset yhteen intialaisten maahantulijoiden kanssa, mutta Kanelilehdossa srilankalaista kulttuuria vaalitaan tavoissa, seremonioissa ja varsinkin kaikkien rakastamissa mausteisissa ruokalajeissa. Vanhainkoti on hyvässä maineessa, siellä huolehditaan myös menneinä sotavuosina ennen pakolaisuutta saatuja traumoja. Ne liittyvät usein kidutuksen täyteisiin kuulusteluihin, joita Sri Lankan valtaapitävät tamileihin kohdistivat.

Westgrov oli ollut valkoisten aluetta, kunnes sitten eräänä päivänä ei enää ollutkaan. Sri Lankassa syttyi sisällissota ja kourallisesta maahanmuuttajia kasvoi pakolaisten tulva, josta nuo Etelän ristin puolueen rasistit puhuivat. Maahanmuuttajat olivat koulutettua ja vilpitöntä väkeä, eikä heidän vakuuttamisekseen enää riittänyt se, että hän osallistui astangajoogaan kerran kuukaudessa.

Australiassa nykypäivä näyttäytyy yhteiskunnallisilta keskustelunaiheiltaan samanlaisena kuin missä hyvänsä maailman kolkassa: maahanmuuttoa vastustavaa laitaoikeiston puoluetta syytetään rasismista eivätkä sen kannattajat kaihda yöllistä väkivaltaa asemalta kotiin kävelevää maahanmuuttajaa kohtaan. Vastaan tulee tuttu ilmiö, käänteinen rasismi. Valkoiset uhriutuvat ja loukkaantuvat. Kanelilehdossa symboliksi nousee James Cookin patsas, joka valkoisille on sankaripatsas, kun taas sorretulle alkuperäisväestölle Cook on siirtomaaherra ja valloittaja. Vanhainkodin puutarhassa patsas kammettiin jo kauan sitten jalustaltaan ja sijoitettiin sopivaan paikkaan, lattian alle.

Valkoisia romaanissa edustavat paikallispoliitikko ja vanhainkodin psykiatri, aviopari, joka on kokenut suuren tragedian ja menettänyt pienen tyttärensä. Pariskunnan aviokriisi ja naisen uusi rakkaus nousee kertomuksen polttopisteeseen, ja samanaikaiset tapahtumat vanhainkodin ympäristössä paljastavat, kuinka mediassa ja somessa uutisointi kääntyy päälaelleen, uhrista leivotaan syyllinen ja rasististen ennakkoluulojen kiihdyttäjä nostetaan isänmaalliseksi sankariksi; hän on loukkaantunut James Cookin nimissä. #veittekaiken trendasi Australiassa.

Paikallista rasismia kuvataan myös Kanelilehdon omistajaperheen tyttären kirjailijuuden kautta. Anji on kirjailija, joka on nimellään ja kasvoillaan turhaan yrittänyt saada kirjaansa julkaistua. Vaihdettuaan kirjailijanimensä Sarah Byrnesiksi ja torjuttuaan julkiset esiintymiset, hänen kirjasarjastaan muodostuu bestseller.

On kunnioitettavaa, että Shankari Chandran haluaa romaanillaan tuoda valoon kansaansa kohdistetut vääryydet, sekä menneisyydessä että nykyisyydessä. Historiankirjoitusta muutellaan vallanpitäjien eduksi kaikkialla, sorretun vähemmistön historia katoaa ilman tämän tapaisia kirjoja, varsinkin kun sen kertomuksiakaan ei konflikteissa haluta säilyttää. Jaffnan kirjasto Sri Lankan tamilialueella poltettiin vuonna 1981. 

Kuitenkin romaanina Kanelilehto täyttyy liikaa menneisyyden väkivallalla, joka usein katkaisee tarinan jännitteen rönsyilemällä monenlaisille sivupoluille. Romaanissa pistää silmään myös täydellisen hyvä ja lämmin srilankalais-yhteisö verrattuna enimmäkseen ikäväksi kuvattuun valkoiseen väestöön. Liian musta-valkoinen asetelma kallistuu tendenssiromaaniksi. Uskottavia ovat toki kaikki tässä esiin tulleet rasismin ilmenemismuodot, mutta vähemmän uskottavaa tuo srilankalainen sankarillinen hyvyys. Ihminen ei ole täydellinen, eivät hekään.

Vietnamilaistaustainen Kim Thúy on täydellinen vastakohta Chandranille, (vene)pakolaiskertomuksia hänelläkin. Romaanina ne kuvaavat terävissä ja lyhyissä väläyksissään tehokkaammin pakolaisen elämän myllerryksiä kuin Chandranin toistuvat ja tarkat selostukset kidutuksista sekä valtava henkilömäärä kohtaloineen. Kunkin historia, lapsuus, vanhemmat, isovanhemmat, opiskelut ja parisuhteet käydään läpi tuskastuttavan tarkkaan ja monisanaisesti - unohtamatta arkeologisia kaivauksia pyhillä paikoilla. Sympatiani on kirjailijan puolella, mutta romaani ei kokonaisuutena tehnyt vaikutusta. Lukijana en niellyt näin isoa palaa menneitä verisiä konflikteja enkä tuota oikeamielisyyden ylenpalttista kuorrutusta.

Onneksi suomennos on kaikin puolin moitteetonta ja dialogit luontevia. Vähän helpotti turhankin tiheää kärsimyshistoriaa.

Kirjan nimessä on kaneli! - Helmet -haaste 43.

Shankari Chandran: Teehetkiä Kanelilehdossa

Chai Time at Cinnamon Gardens, 2022, suomentanut Kirsi Nisula

Publiva, 2024, 461 s

Maistiaisia Helsingin kirjamessuilta pe-la

Perjantai. Kadonnutta estradia etsimässä

Ei mennyt ihan putkeen tälläkään kerralla messusuunnitelmani, enimmäkseen kuitenkin. Ensimmäinen osio kaatui jo saapumisaikatauluun. Olin näköjään suunnitellut siirtyväni valon nopeudella Pasilan asemalta, koska Voltairen filosofinen sanakirja alkoi jo junan saapumisaikaan. Se tipahti ohjelmastani jo eteisessä. 

Siinä yrittäessäni taas kerran hahmottaa valtavaa tilaa, vastaan tuli Tiedetorilla Luonto ja planetaarinen terveys. Sekin on asia, johon uskon vahvasti, luonnon merkitykseen ihmisen terveydelle siis. En voinut kuin nyökytellä sille, että voimme samaistua lahoavaan metsään. Kyllä, luomiani ja ihoni eloa seuratessani olen usein tuntenut olevani kääpäinen puu ja yrittänyt suhtautua siihen yhtä lämpimästi. 

Johanna Osváth, Otso Venho ja Maaria Ylikangas, kriitikot, puhuivat kriittisen ajattelun merkityksestä ja erityisesti otsikon Kritiikkiä ja kipinöitä mukaisesti negatiivisesta kritiikistä, teilaamisesta. Siinä pohdittiin sekä taiteen olemusta että kriitikon työtä ja vastuuta, itselleen ja lukijoilleen eli esim teoksen onnistumista pyrkimyksissään versus kriitikon oma maku. Kun näkyviä ja arvostettuja kriitikoita arvostellaan valta-asemasta, keskustelijat korostivat, että teksti on aina perusteltava ja toisaalta valittivat kritiikin vähäistä tilaa, josta johtuu, ettei keskustelua synny. Asian omistajina he tietenkin näkevät kritiikin tärkeyden. Kipinä kritiikissä voi syntyä piilossa olevasta asiasta, joka vaivaa. Tätä näkemistä heiltä tietenkin odotetaan. Taide löytää uusia muotoja kritiikin kautta, he totesivat. Joku mainitsi, että kritiikin lukeminen oman alueen ulkopuolelta avaa ajattelua. Ilman muuta, ajattelin, luen usein klassisen musiikin arvioita, vaikka en kuuntele sitä kuin hyvin harvoin. Keskustelu oli hieman hajanaista ja epäselvää. Tuli mieleen, että hyvät kirjoittajat eivät ole aina niin tottuneita keskustelijoita.

Miten käy suomalaisen TV- ja  elokuva-alan, siitä keskustelivat Jorma Sairanen ja Kalle Kinnunen vasta julkaistun teoksen Daddy Cool pohjalta. Susanne Päivärinta haastatteli. Olen niin vakaasti Yle-kanavien katsoja, että Jorma Sairasen vaikutusvaltainen ura on jäänyt noteeraamatta, samoin katsomatta hänen maahan tuomansa katsojamagneetit Kauniit ja rohkeat, Putous etc. Speden naisten häirinnästä oli puhuttava kirjassa, vaikkei hän mikään Harvey Weinstein ollutkaan. Aki Kaurismäki on Sairasen mukaan rahanahne - imagon vastaisesti. Ja rahaa anoessaan puhuu kuin Kaurismäki-leffoissa puhutaan. Keskustelijat olivat huolissaan kaupallisen tv:n tulevaisuudesta. Kohta ollaan vain yhden kanavan varassa kuin Neuvostoliitossa, puhisi Yle-inhoaan Susanne Päivärinta. Sairanen uskoo perinteisen tv-katsomisen pitävän pintansa, kaikkien somekanavien keskelläkin.

"Tervetuloa vasemmiston Hakaniemeen", toivotti juontaja Anna Kontulan kuulijoille, - joita olikin ruuhkaksi asti - "oikeiston Esplanadilta". Tässä tapauksessa se meni tosiaan näin, sieltä juuri tulleena havaitsin.

Leipää ja ruusuja, Maria Petterssonin Anna Kontulasta kirjoittama elämäkerta on ollut jo paljon esillä. Puhuttiin poliitikkojen brändin rakentamiseksi kirjoitetuista kirjoista, jollainen tämä ei siis ole. Kontula kuitenkin tyrmäsi tiukasti sen tiedon, että hän olisi vetäytymässä politiikasta. Ei missään nimessä, meidän kaikkien elämä kaikkialla on politiikkaa. Hän aikoo jatkaa vaikuttamistaan kirjoillaan, ei kansanedustajana. Kirjat ovat turva, "mitä pahaa voisi tapahtua huoneessa, jossa on kirjoja", kysyi selkeäpuheinen Kontula, joka Pispalan köyhän lapsen kokemuksella ei pelkää köyhyyttä. Sitä mikä vauraille on painajainen. Sivuttiin autismin kirjolla olevaa diagnoosia, jonka Kontula sai muutama vuosi sitten. Myös hän kritisoi ajassa vellovaa liiallista diagnoosin hakua. Ennen puhuttiin enemmän luonteenpiirteistä, temperamentista. Vai olisiko se sittenkin hänen tapauksessaan lähinnä porilaisuutta? 

Lauantai. Finlandssvenska visor, merkityksellisiä kirjoja, maestro - ja Venäjä, Venäjä

Perjantain ensimmäinen osio jäi väliin koska joku oli sössinyt aikatauluni. Lauantai-aamuna olin jo Lonna-salin kynnyksellä kun sain tärkeän puhelun, jonka takia Liikkuvat tekstit, liikkuvat naiset jäi pois. 

Voiko olla mitään suloisempaa kuin kuunnella Blåbärslandet -nimisessä paikassa sivistynyttä ja hauskaa suomenruotsalaisen kulttuuri- ja teatteripersoonan, humanistin haastattelua? Ei, ja Bengt Ahlfors on juuri sellainen henkilö. Hänen nimensä on tullut tietooni vaimonsa, teatteriohjaaja Ritva Siikalan kirjan kautta. Tämä istuikin muutaman penkin päässä ja ihan sydäntä lämmitti se lempeä, hymyilevä katse, jonka rouva mieheensä kohdisti.  

Bengt Ahlfors on teatteriohjaaja, kirjailija, teatterikriitikko ja visförfattare. Mitä se on suomeksi? Laulelman tekijä? Oli puhe vanhasta laulutraditiosta, Evert Taubesta, Erna Taurosta, Bellmanista, chansoneista eli juuri siitä eurooppalaisen mausteisesta maailmasta, jonka suomenruotsalaiset meillä niin hyvin tuntevat. Ahlforsin viisut ovat kertomuksia, eivät oman navan tutkintaa. Todettiin, että poliittiset laulut ovat usein aikaan sidottuja eli ne vanhenevat, sen sijaan erotiikka on ajatonta. Ahlfors on tehnyt myös kotiseutulauluja. Niistä banaalein on tehty Etu-Töölöstä (Främre Tölö). Mies valitteli, että kuulijat ovat ottaneet näiden verisen ironian vakavissaan. Mutta ei tekijä voi mitään sille, kuinka yleisö ne ymmärtää. Tämä pätee yhtä hyvin kirjoihin. (Tuli mieleen Kari Kuuvan Vanha pelargonia, joka 60-luvulla tehtiin parodiaksi, mutta tangoyleisö otti sen tosissaan.)

Bengt Ahlforsin viisut on koottu kirjaksi nimeltä Ahlfors värsta och vackraste ja hänen kirjoittamansa komedia Aska och akvavit on nyt muuttunut uudeksi romaaniksi, hyvin hauskaksi sellaiseksi, totesi haastattelija Henrik Huldén.

Vaikka dekkarit jäävät minulla vähän luetuksi genreksi, olin valinnut seuraavaksi ohjelmanumeroksi saksalaisen Karsten Dussen Murhat ja mindfulness. Kansainväliset esiintyjät olivat aika harvassa messuilla. Ja tämäkin haastattelu oli sitten kirjailijan sairastumisen takia peruttu.

Sivistys ja ilo -otsikolla messuilla kuultiin päivittäin kahden lukijan kertovan itselleen merkityksellisistä teoksista. Silvia Hosseini ja Erkki Tuomioja listasivat lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden merkkiteoksiaan. Hosseini mainitsi lapsuudestaan kaikki Enid Blytonin teokset, nuorena Albert Camus'n Sivullisen, jonka vastinpariksi hän nosti Tapaus Mersaultin, arabin näkökulman. Aikuislukijana hän oli löytänyt argentiinalaisen Ernesto Sábaton, en ole  ihan varma, mutta luullakseni teos oli Sankareista ja haudoista. 

Yrjö Kokon Sudenhampainen kaulanauha jätti lähtemättömän muiston Erkki Tuomiojaan 7-vuotiaana. Nuorena opiskelija-aktiivina hän löysi Göran Palmin En yritä tehdä oikeutta eli kolmannen maailman asiat. Aikuisena valtiotieteilijänä ja ekonomina hänen talouspoliittisen ajattelunsa perusteokseksi muodostui John Maynard Keynesin: Työllisyys, korko ja raha. Yleinen teoria. Molemmat keskustelijat totesivat, että nykyinen hallituksemme tekee tuolle teorialle täysin vastakkaista talouspolitiikkaa.

Ensimmäinen kansainvälinen esiintyjä, jota onnistuin kuuntelemaan oli englantilainen historioitsija Laurence Rees, jonka teos The Nazi Mind: Twelve Warnings from History on nyt saatavana suomennoksena. Mika Hentunen haastatteli kirjailijaa. Taustaksi Rees kertoi tavanneensa entisen natsin, miellyttävän henkilön, jonka kanssa keskusteltuaan hänelle oli kirkastunut moni kysymys. Miksi he eivät katuneet, kuinka holokausti oli mahdollinen? Toisenlainen historiakäsitys paljastui kirjailijalle. Ensimmäisen maailmansodan varjo Saksan yllä, ääriliikkeiden väkivalta, pienten erillisten päätösten polku, vähittäin tihenevät eskalaation hetket, viha, ihmisoikeuksien vähättely, me ja toiset - asetelma. Lääkärit olivat ammattiryhmänä yliedustettuina natsien joukossa. He katsoivat olevansa vastuussa koko kansakunnan, valtion terveydestä. Natsit jopa syyttivät länsimaita holokaustista; länsimaat eivät ottaneet vastaan riittävästi juutalaispakolaisia. Alaotsikon varoitukset viittaa siihen, että natsien tekemät kauheudet eivät olleet mikään määrätietoinen suunnitelma,  vaan vähittäinen vaarallisten päätösten tie. - Tämä haastattelu palautti mieleen yhdysvaltalaisen historioitsijan Benjamin Carter-Hettin teoksen Demokratian. 

kuolema. 

Teatterikriitikko, toimittaja Suna Vuori on kirjoittanut elämäkerran Esa-Pekka Salonen. Teemat kansainvälisestä kapellimestarista ja säveltäjästä. Haastattelija Vesa Sirénin mielestä kirjassa on pessimistinen perusvire, jota mielipidettä kirjoittaja ei jaa.  Sinfoniaorkesteri on kuin kimalainen, luonnehti muusikko muun muassa. Säveltäminen on optimistinen teko, se on tulevaisuudelle ja kulttuuri perustuu optimistisuudelle - vaikka maailma onkin maestron mielestä nyt suistunut raiteiltaan. Säveltäjä on käsityöläinen ja tämä kirja pyrkii välittämään tämän käsityöläisen sisäisen fiiliksen ja sen mitä hän todella ajattelee. 

Ei tarvinnut tämän jälkeen nousta tuolilta, mikä olikin huonosti nukutun, hyvin valvotun yön jälkeen paikallaan. Outi Salovaara, jonka kirjailijana jo tunnenkin, on kirjoittanut uuden tietoteoksen Ruplaruhtinaat venäläisten kiinteistökaupoista Suomessa. Painavana motiivina on ollut tarve kätkeä ja saada ulos maasta luvattomasti Venäjällä ryöstettyä omaisuutta. Oligarkkien touhuja siis. Investoinnit rapistuneisiin korpihotelleihin, jotka sittemmin on jätetty oman onnensa nojaan, on näyttänyt järjettömältä toiminnalta. - Iida Hallikainen on kirjoittanut venäläisten hybriditoiminnasta Ilkeyksiä, sabotaasia, hyökkäyksiä. 2010-luvulla Venäjällä alkoi uusi lisääntyvän vakoilun aika, mm lapsikaappausuutinen oli kirjailijan mukaan Venäjän Suomeen kohdistamaa testausta. 

Pahin ilmiö keinovalikoimassa on kirjailijoiden mukaan ihmisten vyöryttäminen rajalle, jolta Suomi onkin nyt itsensä rajan sulkemisella suojannut. Salovaara painotti, että vaikka vastustamme Venäjän nykyhallintoa, meidän ei pidä demonisoida koko kansaa. Hänellä on paljon hyviä ystäviä maassa. Tulevaisuudessa tausta ja motiivit kiinteistökaupoissa on tarkistettava huolellisemmin. Edelleen oikea tieto ja disinformaation torjunta tulee olemaan meille ensiarvoista.

Berliinissä nykyisin asuvaa venäläistä emigranttikirjailijaa Viktor Jerofejevia haastatteli Suomen entinen Moskovan suurlähettiläs René Nyberg. Hänen  tuotantonsa tuorein suomennos Suuri Gopnik on keskimmäinen trilogiasta, sillä meillä on nyt jo kolmas huligaani eli gopnik suurvallan johtajana. Hänestä on ilmeisesti tulossa trilogian kolmas osa. Hyvä Stalin on teoksista ensimmäinen. Innostuksesta pulppuileva Nyberg oli enemmän äänessä kuin englantia puhunut kirjailija. Suurlähettilään poika Jerofejev on lapsena asunut Pariisissa, jota pitää toisena kotikaupunkinaan, joten ranska olisi häneltä sujunut paremmin - vaan ei meiltä kuulijoilta. Hän kertoi Neuvostoliiton salaisen poliisin Tsekan toiminnasta Pariisissa. Se tapatti poliittisia vastustajia ja ruumiita haudattiin suurlähetystön puutarhaan. Keskustelussa vietettiin katkeria hetkiä Putinin tappamaa Boris Nemtsovia muistellen. Nemtsov oli varomattomasti lausunut Kiovassa mielipiteensä suuresta gopnikista. Se kostettiin. Boris Nemtsov oli suuri lupaus toisenlaisesta venäläisestä poliitikosta - ja vaarallisen suosittu. - Masha Gessen on kirjoittanut Nemtsovista ja tämän murhasta kirjassaan Venäjä vailla tulevaisuutta. 

Kirjailija kutsuu Venäjän nykyistä hallintomallia maagiseksi totalitarismiksi. Ilmeisesti kirjassakin on maagista fantasiaa, omaelämäkerrallisen aineksen ohella. Jerofejev naureskeli kotvasen venäläisten polttavalle innolle kirjoittaa runoja. Kaikki poliitikot, Lavrov esim, kirjoittavat "vautsivau" -runoja motiivina se, että he jättäisivät jälkensä ikuisuuteen. Pushkinin mallin mukaan ehkäpä. No, voisi kyllä toivoa, että he käyttäisivät huonoihin runoihinsa vielä enemmän aikaa, vähemmän tappamiseen.

Viktor Jerofejev vakuutti suurta ystävyyttään ja ihailuaan Suomea kohtaan.  Hän korosti samaa mitä edellinen esiintyjä, Outi Salovaara, kulttuurivaihto on tulevaisuudessa - Putinin jälkeen - edelleen tärkeää maiden välillä. 

Kiitos Helsingin kirjamessut virkistymisestä! Paljon enemmänkin olisi ollut tarjontaa, mutta jaksaminen loppui tähän.

Liv Strömquist: Pythian pratar

Liv Strömquist jatkaa tuoreimmassa kirjassaan taattua tyyliään, pureutuu yhteiskunnallisiin ilmiöihin pintaa syvemmälle, ottaen kädestä historian arvostettuja ajattelijoita, Delfoin oraakkelista Pythiasta meidän päivien filosofeihin - mm Slavoj Žižek - ja kysyy teräviä kysymyksiä. Laiskaa ajattelua hän ei harrasta ja niinpä lukijakin saa aina eteensä virkistävän kattauksen älyllisiä pähkinöitä, poleemisella tyylillä ja vauhdikkaalla piirrosjäljellä, joka pysähtyy aika ajoin hienoihin maisemiin.

Kolme ensimmäistä sivua on omistettu sähköisen kasvoharjan käyttöohjeelle. Sen jälkeen seuraa elämänohjeita elämänohjeiden vastustamiseen. Tämä on self help -kirja self helpiä vastaan. Ronald Reaganin astrologi Carrol Righter antoi enimmäkseen horoskoopissa vastauksen ole hyvän näköinen ja ole iloinen. Katariina Sienalainen, 1300-luvun pyhimys paastosi itsensä hengiltä. Meghan Markle kirjoitti banaaneihin ohjeita seksityöläisille, miesvaikuttaja Rollo Tomassi ehdottaa, että miesten pitää seistä eteisessä jotta parisuhde pysyisi vireänä ja nainen uteliaana. Ei saa pitää kiirettä naisen luo. Instagrampsykologi Nicole LePera kehottaa meitä laittamaan rajoja ihmisille, jotka käyttävät meidän emotionaalista pääomaamme.

Eikä tässä ole vähemmästä kysymys kuin elämän tarkoituksesta, hyvästä elämästä ja miksi emme osaa hyväksyä kuolemaa osaksi elämää. Miksi me olemme niin hanakoita antamaan ohjeita muille, miksi selfhelp-kirjat ja niiden tekijät ovat niin suosittuja, vaikka ne ovat täynnä puolivillaista filosofiaa ja itsekkyyteen kannustavaa asennetta, tämän ajan trendin mukaisesti. Pyytämättömien neuvojen jälkeen ihminen tuntee itsensä entistä huonommaksi.

Kaiken takana on ihmisen mahdottomuus hyväksyä ainutkertaisen elämänsä loppua, niin kauan kuin sille vielä voin jotain tehdä. Me emme halua luovuttaa, siksi ikuisen elämän, tai ainakin hyvin pitkän elämän reseptit ovat kysyttyjä, ja elämän hallinta ennen kaikkea tavoitteena. 

Strömquist on feministi ja kapitalismikriitikko, satiirikkona kärjistäjä. Hän kritisoi ihmistä läkähdyttävää elämisen tahtia, joka vaatii liikaa ja samalla tekee ihmisen hämmentyneeksi kaikkien life coachien neuvojen viidakossa. Tässä yksilökeskeisessä ajassa ei enää syyllistetä yhteiskuntaa vaan vastuu on yksilön.

Kun ihminen vaatii uhriutuakseen trauman, selvää on että tervehtyminen edellyttää myös sairasta minää. Tässä meitä auttaa diagnoosien viidakko, yhä rehevämpänä kukoistava. Terapiateollisuus on valmiina hoitamaan.

Vaikka me kuinka väistelemme, lopputuloksena on 

Kirja on runsas ja runsaudessaan, tekstimassaltaan ajoittain työläskin, mutta huolellisesti tutkittu ja sivistävä luku- ja piirrospaketti. Liv Strömquist on aina hauska. Onneksi ylitsevuotavia tekstiruutuja seuraa aina kauniita, osin abstrakteja sivuja rauhoittavine väreineen kuin syvähengitystä kaiken sulattamista varten. Lähdeluettelo on vaikuttava, ja Strömquistin älyä ja iloa leiskuva tapa paljastaa ilmiöiden syvin olemus viihdyttää. 

Liv Strömquist: Pythian pratar, Norstedts 2024

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet

Puhuimme myös pitkään afrikkalaisen (tai Afrikassa syntyneen) kirjailijan epämääräisestä, joskus mukavasta mutta useimmiten nöyryyttävästä asemasta ranskalaisen kirjallisuuden kentällä. Hieman epäoikeudenmukaisesti syytimme tilanteesta aiempien sukupolvien afrikkalaisia kirjailijoita, koska he olivat helppo ja itsestään selvä kohde. Mielestämme he olivat syypäitä kaikkeen pahaan josta saimme kärsiä, meistä tuntui, ettemme voineet tai meillä ei ollut oikeutta (se oli sama asia) sanoa mistä tulimme; lisäksi syytimme heitä siitä, että he olivat antautuneet toisten katseen vangiksi, herhiläispesäkatseen, ansaverkkokatseen, suohon upottavan katseen väijytyskatseen vangiksi, sillä ne katseet vaativat afrikkalaisia kirjailijoita sekä olemaan autenttisia - siis erilaisia - että samanlaisia - siis kirjoittamaan ymmärrettävästi (toisin sanoen niin, että teksti oli markkinoitavissa länsimaisessa ympäristössä jossa he elävät.

Senegalilaisen Mohamed Mbougar Sarrin Miesten syvimmät salaisuudet kulkee laajalla säteellä Pariisin senegalilaisesta kirjallisesta piiristä alkulähteilleen Senegalin kyliin, sotien viemänä Eurooppaan ja myöhemmin Argentiinaan. Ajassa liikutaan ensimmäisen maailmansodan ajoista näihin päiviin. Kolonisaation aikajänne venyy satojen vuosien taakse, Kata maag, meren takaa tulleet ovat siellä.

Romaani kutoo tarinoiden verkkoonsa sekä myyttisiä kertomuksia Afrikasta että nuorten nykykirjailijoiden opiskelemaa maailman kirjallisuuden perintöä. Siitä kasvaa ristiriita: valkoisen maailman kirjallisuutta ihaillaan, sen maailman palkintoja etsitään, mutta pyrkimys on halveksittava. Miksi kerjätä kolonisaattorin arvostusta? Miksi toistaa kliseitä värikkäistä afrikkalaisista isoine hampaineen? Ranskalaisen lehdistön alentuva suhtautuminen on luettavissa riveiltä ja rivien väleistä. Ranskalaisille on tärkeintä, että afrikkalaisuus näkyy.

Minäkertoja, esikoisteoksensa julkaissut kirjailija Diégane Latyr Faye kuulee arvostetulta senegalilaiskirjailijalta, Marème Siga D'ltä 80 vuotta sitten julkaistusta ja  mystisesti kadonneesta romaanista Epäinhimillisyyden labyrintti ja sen salaperäistä mainetta nauttivasta kirjoittajasta T.C. Elimanesta. Romaani synnytti ilmestyttyään kirjallisen skandaalin, koska se oli loistava ja kirjoittaja musta Rimbaud, mutta myötätuuli kääntyy, kirjailijaa syytetään plagioinnista, nerokkaasta ja omaperäisestä, mutta kuitenkin ilmiselvästä. Diéganelle romaanista ja sen tekijästä kehittyy pakkomielle. Kuten ilmeisesti myös Miesten syvimmät salaisuudet -teoksen kirjoittajalle, koska kadonneella kirjailijalla ja hänen teoksellaan on vastineensa todellisuudessa.

Kadonnut romaani ja sen tekijä on vain yksi koukeroisen labyrintin sokkeloissa juoksevista punaisista langoista. Diéganen ja hänen kirjailijapiirinsä keskustelut rönsyilevät sadan vuoden takaisiin sukusalaisuuksiin. Niissä paikalliset tavat törmäävät siirtomaaisäntien - Senegalissa tässä ajassa Ranskan - tuomiin arvostuksiin, henkiseen kolonisaation.

Elimane syntyy toiselle kaksosveljistä, joista toinen jää kalastajaksi kotikylään, toisen lähtiessä opiskelemaan lähetystyöntekijöiden kouluun ja päätyessä myöhemmin kuolemaan Ranskan rintamalla ensimmäisessä maailmansodassa. Sekin, sotaan lähtö, herättää ihmetystä. Miksi mies katsoo velvollisuudekseen sotia Ranskan joukoissa eikä jää kotiinsa, jossa uusi perhe on vasta syntymässä? Oliko se hänelle upein tapa tulla valkoiseksi: kuolla valkoisten sodassa valkoisten maassa, valkoisen luodin tai valkoisen pistimen kaatamana?

Ranskassa, kuten englannissakin, homme-sana tarkoittaa myös ihmistä, joten kirjan nimi voisi olla myös ihmisten syvimmät salaisuudet. Ja kuinka ollakaan, tasa-arvon mallimaa Ruotsi onkin ottanut siitä vaarin ja kääntänyt hommen människaksi. Vahvojen naisten ääntä kertomuksessa kuullaan, mutta toimijoina he ovat passiivisia ikävöijiä ja kertomuksessa on tuulahduksia jostain 60-lukulaisesta jamesbondista, jossa naisten rinnat houkuttavat. Hetihän sen huomaa jos naiset teeskentelevät sängyssä. Lauseita, jotka nostivat tukan pystyyn. Muutoin romaanissa vilahtaa hyvin mutkattomia seksikuvauksia. Arvostettu madame Siga D saattaa ehdottaa kolmen kivaa parille huomattavasti nuoremmalle kirjailijakollegalle.

Paikoitellen pilkistävän sovinismin lisäksi minua häiritsivät tuon tuosta ilmaantuvat maagiset voimat. Iso kulttuuriero näissä kohdin teki lukemisesta kompastelevaa; enneunet ja sen magiat eivät innosta. Kirjallinen ja muukin oppineisuus paistaa romaanissa monissa nimissä ja sitaateissa. Argentiinassa etsijä tutustuu Ernesto Sabatoon. Buenos dias...

Pariisin senegalilaisten piirissä eräs kirjailija kertoo lapsuutensa tarinaa Kongosta, jossa lapsena joutui piilotettuna kaivon pohjalta seuraamaan vanhempiensa teloitusta. Se on koskettava ja selkeä kuvaus keskellä tiheästi vaihtuvia aika- ja kertojatasoja. Aina ei ole aivan helppoa ymmärtää kuka milloinkin muistelee ja kertoo kokemuksiaan.

Romaanin nykyajassa on huvittavaa havaita, kuinka internet-aikana samanlainen terminologia leviää yli rajojen ja samanlaiset käsitteet yleistyvät ja alkavat ylikypsyä kliseiksi. Kirjailija kiristelee hampaitaan resilienssille. Hän ei ala resilientiksi, hänellä on liikaa hampaan kolossa.

Miesten syvimmät salaisuudet tekee surullisen päätelmän kadonneen ja vaienneen kirjailijan kohtalosta. Siinä ei käy hyvin, kun afrikkalainen ryhtyy tavoittelemaan valkoisten kirjallista kaanonia.

Meidän pitäää karistaa se kannoiltamme, Faye. Häippäistä ja nopeasti. Hapenpuute on lähellä. Meidät kaasutetaan säälittä, ja kuolemamme on sitäkin traagisempi, että meitä ei ole ajettu sen syliin: olemme sännänneet sinne itse postuumin ylistyksen toivossa. Meistä tehdään mustaa saippuaa, jolla pyövelimme voivat pestä kätensä entistä valkoisemmiksi.

Kirja on voittanut Goncourt-palkinnon, monen muun palkinnon lisäksi - mikä on aika ironista tässä tapauksessa.

Mohamed Mbougar Sarr: Miesten syvimmät salaisuudet
La plus secrète mémoire des hommes, 2021, suomentaneet Marja Luoma ja Sampsa Peltonen
Gummerus, 2022, 463 s

Turun kirjamessuilla sunnuntaina

 

Laiskuus oli saada vallan sateisena sunnuntaiaamunakin. Perjantain tai lauantain ohjelmasta löysin olevinaan liian vähän kiinnostavaa, mutta sunnuntain ohjelmasta löysin useammankin aihepiirin. Tapahtui se, mikä aina ennenkin kirjamessuilla, heräsin ja innostuin. 

Logomo uutena kirjamessupaikkana osoittautui miellyttäväksi, eikä ruuhka ollut paha sunnuntaina. Se saattoi ollakin rauhallisin päivä. Akustiikka toimi pehmeämmin ja lämpötila oli sopiva. Palelin usein Artukaisten messuhallissa, ulsteri päälläkin.

Ensimmäisen kuuntelemani keskustelun jokainen esiintyjä oli itselleni tuntematon. Anna Järvisen tiesin, mutta hänpä oli sairastunut ja häntä sijaisti Leenamaija Forsberg-Johannesson, joka on kirjoittanut esikoisromaanin Unilintu, uunilintu. Kirjailija on palkittu novellikokoelmastaan Tähdenlento. Ryhmää oli kohdannut myös toinen sairastapaus: Marja Mdzimban runoteoksesta Eilen rakkaani luki hänen sijaansa runoja haastattelija Maarit Turtiainen. Ja niin kävi, että ostin tuon runokirjan. Yllättävä tapahtuma, koska en yleensä lue runoja. Maarit Turtiainen kertoi niin liikuttavasti runokirjan taustasta, Marjan mosambikilaisen puolison kuolemasta. Se on sittemmin palkittu Kaisa Vilhuinen -palkinnolla. Entiset heppatytöt Hanna Leisiö ja Anna Tainio ovat kirjoittaneet hevosurheilun piiriin sijoittuvan feelgood romaanin aikuisille - ja se on ainutlaatuista tälle aihepiirille. Eikä hanke jää yhteen romaaniin, siitä on tulossa sarja. Siitä he olivat iloisen ylpeitä ja päättäväisiä. 

Otsikon Ala kapinoida alla ystävyyden ja solidaarisuuden sanomasta sanailivat Hanna Lantto (Bilbao), Riina Tanskanen (Tympeät tytöt uusi jatkoteos Luokkakivut) sekä Minni Matikainen ja Paula Silvén  (Akateeminen kapinakirja). Muun kapinan,  eli esim Riina Tanskasen kritiikin talouspuheesta, jossa vain tietyn tyyppiset puheenvuorot otetaan vakavasti, ymmärrän hyvin, mutta en edelleenkään ymmärrä Lanton näkemystä varsin reippaan alkoholin nautinnan sumentamana altistua toistuvasti seksuaalisen väkivallan kohteeksi kapinalliseksi teoksi. Olen ymmärtänyt jotain siinä ilmeisesti väärin. Koin toiminnan kirjassa traagisena.

Seuraavalla lavalla keskusteltiin kahdesta uudesta elämäkertateoksesta. Noora Vaarala on kirjoittanut teoksen Sarviini puhkeaa lehti - ihmeellinen Reidar Särestöniemi ja Hannu Harju: Jouko Turkka - näkijä, narri ja nöyryyttäjä. Noora Vaarala kertoi valinneensa aiheensa, koska on kotoisin Kittilästä ja halusi tutustua kuuluisaan taiteilijaan ja tarkastella Särestöniemen julkisuuskuvaa, monella tavalla leimautunutta. Noora Vaaralalle oli valjennut kirjoittamisen aikana Särestöniemen julkisuuden ahdasmielisyys, kun hänestä taiteilija on Tom of Finlandin tyyppinen queer-taiteilija, jonka taide ilmentää kaipuuta, ja maalaukset ovat myös nähtävissä koodikirjoituksena. Paneutuneesti hommansa hoitanut haastattelija Silvia Hosseini - jota suuresti ihailen - komppasi, kuinka taiteilijaa oli jatkuvasti toiseutettu ja eksotisoitu kriitikoiden toimesta.

Hannu Harju sanoi havainneensa elämäntarinoista, että sankaruus ei kiinnosta vaan virhe. Jouko Turkalla se on räyhäkkyys, epätavallinen käytös, vallanhalu, mutta myös poikkeava assosiointikyky. Turkasta on kirjoitettu useita teoksia, mutta Harjun teos - joka on todellakin yksi kolmesta Turkka-teoksesta tänä vuonna! - on tyyliltään poimintoja, sitaatteja, vinjettejä eikä tekijä itse asetu tekemään päätelmiä. Turkalle valtataistelu oli hänen mukaansa oleellista, mutta lopulta aikansa pelätty teatteriguru oli kirjoittajasta yksinäinen, ja elämä näyttäytyi surullisena. 

Samalle lavalle nousivat seuraavat elämäkertakirjurit, eli Katja Kallio on kirjoittanut ystävästään Anna-Leena Härkösestä kirjan Taskupainos. Härköselle on sattunut elämässä paljon, kauheitakin, ja niitä pitkäaikaiselle ystävälleen - noin 30 vuotta - kertoessaan idea kirjasta on syntynytkin.

Tarpeeksi ihmisten historiasta saatuani lähdin kuuntelemaan Panu Savolaisen ja Aleks Talven haastattelua sekä uudesta teoksesta Turun hienoimmat talot että vanhasta - lähes tieto-Finlandian voittaneesta - Arkkitehtuurimme vuosituhannet, kustantamona Sammakko. Yleisesti voisin todeta, että taloista puhuminen näytti paljon hauskemmalta kuin ihmisistä; professorin, arkkitehdin ja valokuvaajan keskustelua elävöittivät jatkuvat naurun pyrskähdykset, joihin he näyttivät toisiaan innostavan.

Hienoimmat talot -käsitettä ei nimittäin tule ottaa niin vakavasti. Yleisöstä kysyttiin terävästi, että kenen näkökulmasta hienoimmat, veronmaksajan, kansalaisen vai kenen. - Ihan vain meidän kannalta, Aleksin ja mun näkökulmasta, hihitteli arkkitehti. Parivaljakkoa ei kiinnnosta niinkään arkkitehtien diktatorisesti määrittelemä kaanon, vaan särmikkäämpi lähestymistapa. Niinpä yleisössä kävi kohahdus, kun Savolainen mainitsi hienoista mm ostoskeskus Manhattanin, postmodernismin räikeimmän tykityksen. Kupittaan Citymarket sai myös kunniamaininnan. Yleisesti hyväksyttyjä klassikkojakin, kuten Hjortin talo, tietenkin arvostetaan, mutta ovathan ne jo niin läpikuluneita kohteita... Turun hienoimmat talot ei ole vielä kirjana saatavilla, mutta julkaistaan syksyn aikana. Asiantuntijoiden mielestä hienoimpia rakennuksia Suomessa ovat 1960-70 -lukujen rakennukset sekä 1920-30 -luvuilla rakennetut. Hienoa kohdetta Suomessa kysyttäessä, herrat mainitsivat Inarin Pielpajärven erämaakirkon.

Iso auditorio oli edellisten keskustelijoiden jäljiltä täyteen istuttu. Siellä säteilivät Seela Sella ja arkkipiispa Tapio Luoma. Olivat omallakin listallani, mutta en yhtään kadu samanaikaista arkkitehtuuripläjäystä. Ehdin vielä kuulla Sellan lausumassa Eino Leinoa. Olihan se vaikuttavaa, niin pieni valkotukkainen nainen, niin vahva ääni ja poljento. Näyttelijäntyö pitää ihmisen pään ja äänen hyvässä kunnossa, enimmäkseen ja varsinkin joillakin.

Sara Al Husainin uusi teos Kenelle maa kuuluu kuvaa hänen eli nuoren sukupolven näkökulmasta maahanmuuttajuutta taustana Irakin sota 2003-2011, jolloin irakilaistaustaisissa perheissä lapset joutuivat elämään vanhempiensa sotaa toisessa maassa. Lapset ihmettelivät mitä hienoa siinä paikassa saattoi olla, kun uusi maa antoi heille  kaiken. Nykyinen some lisää lapsiperheiden vaikeutta, kun vanhemmat saattavat kanaviensa kautta seurata on line-sotaa, joka vyöryy koteihin ja lasten elämään toisella tavalla. Al Husaini puolustaa tässäkin, kuten aiemmassa teoksessa Huonot tytöt omaa toimijuutta, ei ulkoa ohjattua.

Vanhan ihmisen pitäää osata lopettaa messutkin ajoissa, ettei läkähdy. Jäi nyt sitten kuulematta Paavo Teittinen ja orjuus Suomessa, Timo R Stewartin Palestiinan historia karttoina sekä Anna Kontula. Onneksi olen noista kaikista aika perusteelliset jutut lukenut. Kiitos messuista!  Kylläpä virkisti.

Annie Ernaux: Nuori mies

Annie Ernaux'lla, vuoden 2022 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalla, oli 54-vuotiaana suhde 30 vuotta nuoremman miehen kanssa. Häneltä julkaistiin samana vuonna, 2022 romaani Nuori mies, joka kertoo suhteesta opiskelijan ja vanhemman kirjailijan välillä. Kirjassa on 40 sivua, se on painettu isolla fontilla ja sivuilla on harvakseen rivejä, joten tavanomaisessa asettelussa sivuja olisi ainakin noin puolet vähemmän. Eikä kyse ole runokirjasta. En voi olla ajattelematta, että tässä on kustantaja nyt halunnut takoa niin kauan kuin rauta on kuumaa.

Kirjassa nainen kertoo intohimoisesta eroottisesta suhteesta nuoreen mieheen. Mies vaikuttaa olevan naista hullaantuneempi, hän on mustasukkainen ja kiihkeä. Nainen ei tunne itseään vanhaksi, päin vastoin nuoremmaksi miehen seurassa. Hänestä on miellyttävää katsella nuoren miehen kasvoja eikä ikäistensä miesten rupsahtaneita kasvoja.

Ikäeron ja sen aiheuttaman hämmästyksen hän lukee muiden silmistä. Hän ei anna sen itseään häiritä, hänestä hänellä on tähän aivan sama oikeus kuin miehillä vastaavissa, tavanomaisemmissa suhteissa, joissa ikääntynyt mies seurustelee nuoren naisen kanssa. Hänelle tuo tyydytystä ikäistensä naisten yritykset flirttailla nuorenmiehen kanssa, ilmeisesti näiden pääteltyä, että miestä kiinnostavat ylimalkaan vanhemmat naiset eikä nimenomaan kyseinen nainen.

Opin kirjasta sanan palimpsestinen. Se merkitsee tässä yhteydessä sitä, että hän kokee esim miehen kanssa rakastellessaan uudelleen toistuvana vastaavan tilanteen entisten rakastettujensa kanssa. Nainen tiedostaa olevansa valta-asemassa nuoreen opiskelijaan nähden, maksaa tämän matkat ja näin köyhä mies on hänestä taloudellisestikin riippuvainen. Nainen onkin välillä tyly ja ärtynyt. Näin voi kuvitella helposti käyvän, valta-asemasta käsin toinen siitä riippuvaisena näyttää heikolta.

Joka tapauksessa nainen tekee tämän kirjan kuvauksen perusteella kylmähkön vaikutelman. Mikä siinä on, että taas, kuten usein ranskalaisista parisuhdekuvauksista, mieleeni nousee kuvia Isabelle Huppertista?  Hänen kaltaisestaan viileästä, kuivakiskoisesta tyypistä, joka analysoi suhdetta kuin mikroskoopin kautta, vailla lämpöä tai huumoria. Intohimo ei varsinkaan välity. Kirjoittaminen onkin se, mihin kirjailija suurimman intohimonsa upottaa. Saipa tästä nuoresta miehestä ja rakkaussuhteesta sopivasti materiaalia.

Ihmettelen, miksi kirja on julkaistu. Se vaikuttaa kuin luonnokselta, joka on hätäisesti raapaistu laatikon pohjalta painettavaksi. Mutta sainpa nyt vikkelästi, alle tunnissa, yhden ruksin Helmet-haasteen kohtaan 35. Kirjan nimessä on sana mies tai poika.

Annie Ernaux: Nuori mies
Le jeune homme, 2022, suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2022, 40 s

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

Äidin laaja, kadonnut suku sikiää legendoja, äkkipakoa ja katoamista, julmaa kuunvaloa ja sirkusta, tapaturmia ja freskoja, niin etten ole edes hämmästynyt, kun äiti leikkaa Apu-lehdestä Englannin kuningatarta Elisabethia esittävän kuvan ja väittää, että kuningatar on niin ilmiselvästi Ulla-tädin näköinen, että kuningatar Elisabetin on pakko tavalla tai toisella kuulua sukuumme.

Pirkko Saision seurasta ei haluaisi erota, kirjan luettua pieni apeus hiipii mieleen. Tässä vaiheessa tunnen jo Saisioon hengenheimolaisuutta. Se johtuu tämän omaelämäkerrallisen trilogian - Punainen erokirja, Vastavalo ja Pienin yhteinen jaettava - kohdalla ensinnä nostalgiasta, sukupolvikokemuksista, jotka hän palauttaa niin oivallisesti, hauskasti ja tuoreesti mieleen.

On myös muita yhdistäviä asioita, kuten vasemmistolainen koti, samanlaisia vakavan sairastumisen kokemuksia lapsena - tuberkuloosi/poliovirus. Saisio söi hiekkaa, minä keräsin kadulta purkan palasia ja pyörittelin sitten suussa isoa harmaata pallukkaa.  Myöhäisessä teini-iässä tympeät Sveitsin kokemukseni lasken mukaan näihin pieniin yhteisiin jaettaviin. Lievän anarkismin, tottelemattomuuden ja huumoripitoisen katsomisen tavan näen tutun oloisena. 

Tulin lukeneeksi trilogian viimeisestä ensimmäiseen. Viisikymmenluvun lapsuus kulkee kuvina silmien editse kaikkine tuttuine elementteineen, silakoineen, puuroineen, esiliinoineen, siirtomaatavarakauppoineen. Sitä aikaa Saisio muistelee keski-ikäisenä, Elsan äitinä, isän kuoleman hetkellä. Pirkko on ainoa lapsi perheessä, ei ole muita jakamassa perheen sisäisiä muistoja. Pirkkoa lohduttaa, että niin oli Jeesuskin, ainoa lapsi.

- Mitään et täältä mukaas saa, kun lähdön hetki tulee, Hilma-täti sanoo synkän tyytyväisenä, ja surumielinen mutta kostonhimoinen hymy mummonkin huulilla näkyy.

Saision perhe asuu Flemarilla, Helsingin Kalliossa, mutta mummo maalla, Mellunkylässä. Silloin siellä asuttiin vielä mummonmökissä ja Pirkko vietti siellä lapsena kesälomia mummon ja papan luona. Saisio kuvaa lämmöllä ja tarkkanäköisesti monenkirjavan sukunsa värikkäitä tyyppejä, mummojen lakonisia dialogeja ja kaikkien puheenvuoroja sieppaavaa Martta-tätiä, jolla oli pelottava katse, pilliklubista aiheutuva läähätys ja ainainen kiihkoilu milloin minkin asian puolesta.

Myös Saision tapa muistella äitiään toi jotenkin yllättäviä yhtymäkohtia omaan elämääni. Pirkon äiti on kaunis, naisellisuudestaan varma hajamielisen itsetietoisella tavalla, jota Pirkko ihailee. Hän taas on omasta seksuaalisesta identiteetistään varma jo lapsena, rakkauden kohde on ihana Miss Lunova. Pirkko näkee itsessään vähän naisellisia piirteitä. Minustakin äitini oli kauniimpi kuin minä. Kaiken huippu näissä saman kaltaisissa asioissa on täti! Ulla-täti kaikkine omituisuuksineen näyttää Pirkosta, ja muunkin suvun mielestä, kiusallisen samanlaiselta. Olen oivaltanut, että levoton, etten sanoisi epävakaa tätini, muistutti minua - tai minä häntä - enemmän kuin kunnollinen äitini.

Isä puhuu pääomasta ja lisäarvosta. Kun äiti myy Oka-kahvia, Jonathan-omenoita ja Buffalo Bill-purukumia, tulee siitä lisäarvoa, ja näissä olosuhteissa lisäarvo valuu suoraan Markkasen Irjan taskuun.

Saision perheellä on kodin lähellä Kalliossa siirtomaatavarakauppa, jossa äiti hoitaa kaupankäyntiä. Saision isä heijastaa ruohonjuuritason sodanjälkeistä yya-Suomea. Hän pyörittää Suomi-Neuvostoliitto-Seurassa neuvostoliittolaisia elokuvaklassikoita, ja pyyhkii kotona pölyjä Leninin ja Stalinin kootuista teoksista, jotka eivät ole siellä lukemista varten.  Isän opit kertovat myös ajan vasemmistovetoisuudesta, peruskoulutus on saatava koko kansalle,  isä on siitä tarkka: likan on saatava sitä enemmän kuin vanhemmilla on.

Pirkko Saisio kertoo taitavasti lapsen tasolta ja tarkasti aikuisten käsittämättömistä tavoista, opetuksista ja odotuksista. Hän on jo oppinut jakautumaan, Jeesuksesta ei enää kannata puhua äidille, pappa ei välitä tottelemisesta, mummo ja isä vaativat tottelevaisuutta, Ulla-täti on oikukas ja tahtoo Pirkosta milloin mitäkin.

Jakautuminen näkyy jo tässä trilogian ensimmäisessä osassa hän-minä -persoonapronominin vaihteluna. Myös sama keveä palasteltu kerronta on alkanut jo tässä osassa ja on olennainen osa muistamista. Se on minusta kerrassaan nerokas keksintö, koska se kirjaa ihmisen muistamisen tavan niin oikein. Noin se menee, väläys tuolta, toinen täältä, selittämättömiä polkuja kulkevat kuvat mielessämme. Kuinka lukijaystävällistä Saision kerronta onkaan, ei ole pienintäkään vaaraa tylsistymisestä. Näin ihmisen kannattaa silmäillä menneitä urotekojaan, armollisesti hymyillen, välillä naurun pyrskähdyksiä pidätellen.

Panemme kädet ristiin ja laskeudumme polvillemme. (Se on äidin ehdotus: leikkikoulussa rukoilemme istualtamme.) - Levolle lasken luojani armias ole suojani jos sialtain en nousisi taivaaseen ota tykösi, äiti sanoo nopeasti silmät ummessa ja nousee ylös, pudistelee hameenhelmaansa: -No nih. Ei kun aamen. En ole ymmärtänyt rukouksesta mitään, en luojaa, en armiasta enkä sikaa, jonka päältä noustaan, mutta en kehtaa kysyä mitään, sillä huomaan, että äitiä nolottaa.

Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

WSOY, 1998, 254 s

Miina Supinen: Kultainen peura

Kansi Piia Aho

Lounaissuomalainen mielenmaisemani pyyhkiytyi vauhdilla itäisen perinnemaiseman tieltä nautittuani Miina Supisen Kultaisen peuran verran karjalaista kulttuurihistoriaa, perinteitä, tarinoita, runoja ja loitsuja. Maantieteellisesti kertomus vie Laatokan rannalle ja Sortavalan kaupunkiin 1880-luvulla Venäjän vallan aikana. Sortavala oli Suomen suuriruhtinaskunnan pienin kaupunki. Viipurissakin käydään. 

Sivistyskodissa Viipurissa varttunut minäkertoja, Mathilda Sommer aloittaa Sortavalan opettajaseminaarin. Hän ei ole vanhemmilleen haaveistaan kertonut, mutta niihin ei kuulu naitetuksi tuleminen ja perheenäidin arki. Opettajakoulutus on vanhempien suunnitelmien torppaamiseen oivallinen tapa. Opettajattaret ovat tuona aikana yleensä naimattomia naisia. Vanhemmat protestoivat ankarasti tytön lähtemistä, mutta ovat voimattomia. Saanen myös huomauttaa, etten ole hieho, jonka isäntä voi taluttaa mielensä mukaan siitokseen.

Sortavalassa Tilda tutustuu nopeasti ihanaan Jelenaan, jonka kanssa jakaa asuntolassa huoneen. Hillityn hallitussa Jelenassa on jotain salaperäistä, joka liittyy hänen setäänsä Kiriliin. Kenobiitin, entisen luostarin munkin ja mystikon Kirilin uskotaan omaavan pimeitä voimia. Hänen menneisyydessään on tapahtunut pahoja asioita, jonka vuoksi häntä paikkakunnalla kammoksutaan kerryttämästään huomattavasta omaisuudesta huolimatta. Tapahtuma liittyy vuosikausien takaiseen talveen, kun miehet lähtivät vaaralliselle hylkeenpyyntiretkelle. Koko Kirilin lähisuku on paikkakuntalaisille saman kauhistuttavan historian tahraama.

Kiril on osittain huolehtinut Jelenan kasvatuksesta. Heillä on läheinen suhde eikä Mathilda voi olla tuntematta mustasukkaisuutta Jelenasta tämän sedälle. Jelena poistuu viipymättä opistosta, kun setä pyytää luokseen. Jelenan ja Mathildan kiihkeä ystävyys tiivistyy, kun Mathildalle selviää, ettei hän ole yksin tunteissaan.

Kirilin mysteerin rinnalla Kymölän seminaarisaaressa nousee toinenkin kauhua herättävä tapaus, useampikin: nuoria orpoja tyttöjä kuolee väkivallan seurauksena. Paikkakunnalla sijaitsee seminaari myös pojille ja sieltä muut naisten puolella opiskelevat tytöt haikailevat itselleen rakastettua. Jelenan ja Tildan suhde jää heidän salaisuudekseen. Nuoret miehet ovat kertomuksessa taka-alalla.

Kultaisen peuran kaikki juonenkuviot eivät asetu aivan uskottavasti kertomukseen. Se ei liene tarkoituskaan, romaani on sekoitus legendoja, tarinoita ja historiallista ajankuvaa. Sadanviidenkymmenen vuoden takaista maailmaa on kuvattu sopivan vanhahtavasti - kriitillinen, fyysillinen - vailla pölyttynyttä tunnelmaa. Kieli pulppuilee runsaana ja huumorin täyteisenä, dialogit kulkevat luontevasti. Kerronta vaihtuu säännöllisesti Mathildan kirjoittaman muistikirjan sivuihin, joihin hän tallentaa kuulemiaan tarinoita ja legendoja.

Kertomus elää hienosti mukaillussa kielessä, jossa on karjalainen poljento, se on ilmaisuvoimaista ja mehevää. Kirjailija kertoo lopun kiitoksissa kuvanneensa eri kieliä suuntaa antavasti. Se onkin onnistunut täydellisesti. Kultaisen peuran henkilöt puhuvat suomea, ruotsia, livvinkarjalaa, Karjalan alueen murteita, saksaa, ranskaa ja vähän muitakin kieliä. Romaanin henki on riehakas, hilpeä ja rohkea, jonka mielessäni liitän nimenomaan karjalaisuuteen, vastakohtana totisille hämäläisille tai varsinaissuomalaisille.

Kultaisen peuran legenda kerrotaan heti alkuun. Tarina pohjautuu nälänhädän aikaan Laatokan Mantsinsaarella. Useamman katovuoden jälkeen kylään ui peura, joka antoi ottaa itsensä kiinni, antautui uhrattavaksi ja kylä pelastui. Miina Supinen kertoo ennen ja jälkeen kertomuksen kiinnostavia historiatietoja oman sukunsa yhteyksistä seutuun ja kertomuksen päähenkilöiden oikeista vastineista, Kaikulan orpokodin ja koulun perustajasta ja rehtorista. Laatokan seudun luonto saa kirjassa eläytyviä kuvauksia. Taas joutuu harmittelemaan, että tämäkin upea alue kärsii sotaa kylvävästä hallinnosta, mikä sammuttaa heränneen matkustushalun.

Jotkut väittävät, että Laatokka olisi järvi. Minä en asiasta kiistele, järvikö vai meri, mutta lienee selvää, että missään salojärvessä tai pikku lammessa ei ole vastaavaa luonnetta ja voimaa kuin Laatokassa. Jopa pitkänomainen Saimaa, syvä Inari, Päijänne, Pielinen ja idässä kimmeltävä Aral ovat säyseitä sen rinnalla.

Miina Supinen: Kultainen peura

Otava, 2024, 416 s

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä

"Olet niin sähäkkä. Taidat ihan tosissasi olla vihainen." Hän pyytää minua ystävällisesti riisumaan vaatteeni, asettaa minut matolle vatsalleni, istuu lanteilleni ja alkaa hieroa selkääni. Silmäni täyttyvät kyynelistä. Se on totta, se on niin totta, että olen vihainen: maailmalle, vanhemmilleni, ohikiitävälle rakkaudelle, ammatilleni, elämälleni, asuinseudulleni, poliitikoille, taivaalle, helvetille. Mutta hänen oivalluksensa musertaa minut. Ei ole vaikea arvata, että kaksikymmentäkaksivuotias travesti, joka myy itseään kesäyönä muutaman metrin päässä suruhuoneesta, saattaa olla kiukkuinen tai jopa raivoissaan kohtalostaan.

Argentiinalaisen Camila Sosa Villadan autofiktiivinen Yöeläimiä avaa lukijalle vähemmistön vähemmistön eloonjäämistaistelun Córdoban kaupungissa Argentiinassa. Travestit, joka nimitys on heille ainakin latinalaisessa Amerikassa vakiintunut, eivät halua, että heistä puhutaan homoseksuaaleina transmiehinä. He ovat ristiinpukeutujia, eivät transvestiitteja, he ovat feminiinisiä homoseksuaaleja, jotka pukeutuvat naisiksi, he haluavat olla naisia ja näyttää naisilta. Heidän surunsa on se, että he ovat syntyneet miehen ruumiiseen.

Yöeläimissä ei lukijaa säästetä, elämä näistä lähtökohdista on vaikeaa. Kamppailu alkaa lapsuudesta, köyhästä enimmäkseen. Juopotteleva isä ei siedä naismaista poikaa, äiti ei kykene ymmärtämään. Tuo hurja peto, kummitukseni, painajaiseni: se kaikki oli minulle liikaa, en voinut haluta olla mies. En voinut olla mies siinä maailmassa.

Halveksunta ja viha säteilee kaikkialta. Se jatkuu naapuruston ja viranomaisten vainoamisena, juopuneiden asiakkaiden pahoinpitelynä. Lynkkaukseen valmis yhteiskunta vaikuttaa vain odottavan sopivaa tilaisuutta. Lämpöä ja turvaa travestit saavat kaltaisiltaan, omalta yhteisöltään.

Córdoban kaupungissa travestit kokoontuvat Sarmienton puistoon yöaikaan. Puistossa heidän kaikkien arvostamansa vanhempi matruuna, Encarna tekee löydön: ojasta löytyy hylätty poikavauva. Encarnalla on talo, jossa travestit asuvat yhdessä. Se on heidän oikea perheensä, jossa kukin saa olla oma itsensä, lentokoneöljyllä täytettyine rintoineen ja pakaroineen, leikattuine vaginoineen, parran varjoineen. Koruineen, meikkeineen, hameineen. Masennuksineen, metamorfooseineen. Sinne Tähtisilmä, joka nimi vauvalle annetaan, kuljetetaan kaikkien huolenpidon ja rakkauden keskipisteeksi. Salaa naapurustolta.

Sosa Villada kirjoittaa minämuodossa omalla nimellään väkivallan ja rakkauden täyteistä tarinaansa, johon sekoittuu surrealismin ja maagisen realismin värejä. Kertomukseen ui yllättäen raskaan ja realistisen katuelämän vastapainoksi asioita, joita ei selitetä, kuten Päättömät miehet, jotka ymmärsin ehkä afrikkalaistaustaisiksi pakolaisiksi. He tuntevat vetoa travesti-naisiin, sillä heillä on traumansa, jonka jakaminen on heidän kanssaan helppoa. Maagista realismia edustaa Maria, joka muuttuu linnuksi käsivarsisulkineen.

Rakkauden etsintä ja prostituutio on travestien elämää. Ainakin Camilan silmin nähtynä, heidän näkökulmansa yhteiskuntaan on paljastava, se on raadollinen ja julma. Elämä on täynnä vaaroja, tauteja,väkivaltaa ja kuolemaa, mutta myös yllättäviä lempeitä kohtaamisia. Pohjavire on synkeän melankolinen, se lähtee lapsen hyväksynnän tarpeesta, jota hän ei ole koskaan saanut. Se on synnyttänyt vihan ensinnä vanhempia kohtaan; ylpeys omasta on haettava toisista saman kokeneista.

Kertomuksessa muistot sekoittuvat nykyhetkeen ja vaihdellen yhteisön eri henkilöihin ja kokemuksiin. Yhteiskunnan paine kasvaa ja yhteisö kokee yhä uusia tragedioita ja menetyksiä. 

Kaikki kamaluus ja lyhyet onnen hetket on kerrottu ällistyttävällä suoruuden ja ylevyyden sekoituksella. Camila ei pyytele anteeksi eikä pyydä lukijalta hyväksyntää. Hän kirjoittaa niin että teksti kimaltelee jalokivistä, hurjasti, loisteliaasti tästä tylystä maailmasta. Heidän korkokenkiensä musiikki sairaalan käytävillä - se on kuin Pedro Almodovarin elokuvaa. 

Metsästyskausi on alkanut. Koko naapurusto ajaa meitä takaa. He tahtovat teurastaa travestit. Jotta lehdissä kuulutettaisiin, jotta reportterit toitottaisivat, jotta historian kirjoissa kerrottaisiin myöhemmin: "Tänään muistamme travestien teurastusta."

Helmet-haasteesta on yllättävää iloa, maailma avartuu. En olisi tätäkään upeaa kirjailijaa löytänyt ilman tuota kohtaa 26: Kirjassa on itse valittu perhe.

Camila Sosa Villadan elämä on ollut karmaisevaa, mutta hän on sitä eläessään löytänyt myös ylivertaiset kirjalliset kykynsä. Kiitos ja kumarrus myös suomentajalle, Emmi Ketoselle, loistava suomennos!

Camila Sosa Villada: Yöeläimiä

Las Malas, 2019, suomentanut Emmi Ketonen

Kustantamo S&S, 2024, 254 s

Markus Nummi: Käräjät

Kansi Tuomo Parikka

Tarvajoen fiktiivinen kylä Etelä-Pohjanmaalla on taustamaisema Markus Nummen historiallisen romaanin kyläyhteisölle, jonka kautta kuvataan Suomen henkistä tilaa toisen maailmansodan aattona vuonna 1938 ja takautuvasti vuosikymmeniä aiemmin. 

Sata vuotta sitten, kolmekymmentäluvun Suomessa käräjille jouduttiin mm abortista, josta silloin käytettiin nimitystä sikiönlähdetys. Painavimman syytteen saa sala-aborttien tekijä, mutta myös hänen palveluksiinsa turvautuneet, raskaaksi vasten tahtoaan tulleet naiset syyllistyvät rikokseen. 

Tarvajoella asuu lukuisia köyhiä suurperheitä, joille milloin kuudes milloin kymmenes ruokaa tarvitseva suu on liikaa. Niinpä asialle omistautunut perheenäiti, tikun käyttäjä, on heille hyväntekijä. Häpeä on kuitenkin suuri, koska kirkon sanoma synnistä on langennut seudulla vastaanottavaiseen maaperään ja laittomuus tiedetään. Ilot ovat kuitenkin vähissä eikä ehkäisyvälineitä ole automaatista vedettävissä, joten vastentahtoiset raskaudet ovat yleisiä. Synti on yhteinen, häpeä lopulta pienempi. Pakon edessä vaihtoehdot ovat vähissä.

Isäntä oli yrittänyt lohduttaa ja neuvoa emäntää, joka pelkäsi kuulustelua. Paras on sovittaa sanansa reippahasti. Ajatella elukoita, semmoinen kun on ihminenkin. Tulee kiima ja sitten astutaan, eikä se ihmisen perse ole eläimen persettä kummempi. Noinko rumaa on kaikki, parkuu emäntä. Isäntä sanoi koettaneensa sanoa kauniisti. Eivät elikot rumia ole, sonni voi olla komia ja lehemä on... Siinä kohtaa isäntä kertoo Vilja-tädille pitäneensä liian pitkän tauon. Eikä sittenkään keksinyt sanoa muuta kuin: lehemä on lehemä. Mee niitä lehemiäs..., kivahti emäntä, kiukussa paras lohtu.

Tarvajoen pitäjältä on kantautunut tietoa epäillyistä rikoksista lääninetsivä Juho Iivoselle, joka saapuu Vaasasta paikkakunnalle tekemään tutkimusta. Pitäjän tapahtumia seuraa ja niitä kommentoi keskushenkilönä Vilja-täti, opettaja Fransin sisko. Hän asuu opettajan perheen kanssa heidän kotinsa yläkerrassa, höpöttää omiaan ja saa käsittämättömiä kohtauksia. Kylässä  tiedetään, että hän on joutunut rippikoulun jälkeen ensitansseissa väkivallanteon kohteeksi. Sille ei ole todistajia, mutta Vilja-täti pelkää repalekorvaa, miehen paluuta takaisin Amerikasta. Siksi hän kiertää talon joka aamu ja pitää ikkunastaan silmällä liikennettä kylätiellä. 

Vilja-täti on kyläläisten silmissä hulluksi tullut jauhopää, mutta juuri siksi moni on tottunut myös uskoutumaan hänelle. Hän on kuin kyläläisten oraakkeliksi tai rippitädiksi ottama luotettu henkilö. Vilja-täti osaa kuunnella ja löytää tilanteeseen oikean Raamatun lauseen kuin apteekin hyllyltä. Hän lukee koko ajan, vaikka ihmiset epäilevät, ymmärtääkö hän lukemaansa. Kyläläisissä herättää myös pahaa verta Vilja-tädin ilmeinen osallisuus siihen, että moni heistä on joutumassa käräjille.

Vilja-tädin näkökulma tapahtumiin vaihtuu nimettömään kertojaan ja virkaintoisen, omahyväisen oloisen lääninetsivä Iivosen puheenvuoroihin, jotka seuraavat vastauksina käräjillä tapahtuvissa kuulemisissa. Siellä viranomaisten ja kirkon miehen repliikit ruoskivat olan takaa jo ennestään arjessaan kumaraista köyhää kansaa. 

Markus Nummella on komeasti suomen kieli hallussa, sanan säilä välähtelee niin kylän liikemiehen hersyvästi kulkevassa murteessa kuin käräjätuomarin ankarasti sivaltavissa lauseissa ja poliisimiehen vastauksissa, joita maustaa totinen omanarvontunto. Vilja-täti näkee ikkunastaan tarkasti Iivosen epävirallisetkin liikkeet, sen miksi hän jää seudulle kiehnäämään kuin kissa kuumaa puuroa.

Käräjille joutuu lopulta puoli pitäjää samasta syntyvyyden säännöstelyn rikoksesta. Päätapauksen sivussa polveilee Vilja-tädin traumaattinen historia, se kuinka hänestä katosi Vilja-tyttö ja tilalle tuli höppänä täti. Tapahtumakulku keriytyy vähitellen auki eikä Viljan kohtalo ole ainutkertainen. Hän näkee ikkunastaan, että huonomaineisen Hannan tytär Inkeri on joutumassa samanlaiseen kierteeseen, turvattoman ja köyhän, kauniin tytön kurimukseen.

Seuraavan sukupolven kuvioihin liittyy orastavia lämpimiä tunteita, mustasukkaisuutta ja kateutta, kasvamista. Kunnes tulee talvisota, ja pitäjän nuoret miehet katoavat sotimisen hulluuteen. Sitä ennen on kylän nuorten joukossa nähty kansainvälistäkin väriä, kun saksalainen koululainen Fritz Königsbergistä saapuu tutustumaan suomalaisiin ikätovereihinsa. Toinenkin königsbergläinen, Immanuel Kant mainitaan Vilja-tädin filosofoinnin yhteydessä, esim siinä, kuinka ei ole tarvis lähteä kotipaikkakunnaltaan ymmärtääkseen elämää. (Timo Airaksinen on muuten tästä päinvastaista mieltä. HS)

Loppupuolella kertomusta pääpaino siirtyy Viljan henkiseen kamppailuun ja selviämiseen mustista mielen syövereistä. Monet orastaneet romanttiset tunteet ovat sodan tuhossa kokeneet kovia, mutta toiveikkaitakin näkymiä nousee pitäjän rauhan ajan horisontissa. Ihan kaikkia ihmiskohtaloita ei olisi tarvinnut tällä tarkkuudella loppuun asti selostaa. Vilja-tädin kamppailussa oli myös makuuni liikaa pateettista vyörytystä ja maalailua, vähemmällä olisi selvitty. Kill your darlings, sanoi kuulemma William Faulkner. Se tuli lopussa mieleen.

Kahdeksan vuotta oli kirjailija romaania kirjoittanut. Se näkyy teemojen runsaudessa. Väinö Linnan tiellä kuljetaan, mutta loistava kieli on ihan omaansa ja vahva naisnäkökulma, myötäeläminen modernia historiallisen romaanin kerrontaa.

Markus Nummi: Käräjät

Otava, 2024, 575 s