Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Sammaleessa erottuvien suorakaiteenmuotoisten painaumien reunalla on seissyt polvillaan ja alusvaatteisillaan Nina marraskuun kosteudessa ja hätkähtänyt jokaista laukausta, tärissyt ja pelännyt hetkeä, joka tuo pimeyden. Jossakin lähellä on ollut Grigori, polvet syvällä märässä sammaleessa, hengittänyt verensekaista tihkusadetta ja janonnut omaa laukaustaan. Metsä on yhtä aikaa kauhea ja kestämättömän kaunis. Mikä tämä on - helvetti vai taivas?

Sain suosituksen Anna Soudakovan Varjele varjoani- teosta edeltävästä esikoisteoksesta Mitä männyt näkevät. Ystäväni sanoi, että romaanissa mainitaan Ruissalon pitsihuvilat. Odotin, että tässä oltaisiin maahanmuuttajien Suomessa ja Turussa. Ja nuo männyt Ruissalossa tammien keskellä. Totta sekin, mutta se on vain lyhyt tuokio historian synkkää kuormaa kantavassa kertomuksessa.

Nämä männyt kasvavat Sandarmohin joukkoteloituspaikalla Karjalan Karhumäessä. Tämä teos on siis tuoreimman sisarteos, kirjailijan sukuhistoriaan sukeltava kertomus. Ei ole mikään ihme, että tämäkin teos on vaatinut kirjoittamistaan, sen verran ankaria ovat isovanhempien kokemukset Stalinin Neuvostoliitossa. Samoja tilanteita kuvattiin Ikitie -elokuvassa, kun unelmat romahtivat teloitusmonttuihin.

Valtioterrori yksittäisen perheen kokemuksena riisuu ihmisen niin paljaaksi, että tärkein keino sietää historiaansa ja nähdä mitään valoa edessäkään on rakastaa, tukea ja ymmärtää eloon jääneitä, kovia kokeneita. Niin ylitsevuotavasti Soudakova kuvaa Artamonovin perheen lämpöä. Se on kuin pyrkimystä ryömiä sisään Carl Larssonin idylliseen perhekuvaan, juoda teetä, touhuta puutarhassa ja lopulta rakentaa koko identiteetti uudelleen, tehdä kaikki se yhdessä, minkä tragediasta selviäminen vaatii.

Vuonna 1936 Artamonovit, 5-vuotias Juri, hänen äitinsä, isänsä, isosiskonsa ja isovanhempansa asuvat Leningradin Vosstanijakadulla. Perhe on akateemisesti kouluttautunut ja sopuisa. Kesän alussa suunnitellaan datshalle muuttoa, jotta sieltä saadaan korjattua kesän sato täydentämään ruokavarastoa. Jo tässä vaiheessa osasta lähisukua ei tiedetä mitään. He ovat kadonneet. Ja niin koputetaan tämänkin kodin ovelle ja mustapukuiset miehet vievät Jurin vanhemmat. He katoavat jälkeä, viestiä jättämättä. Lapset jäävät isovanhempiensa kanssa ja päätyvät myöhemmin Uzbekistaniin. Kaikki yritykset selvittää kadonneiden kohtalo kilpistyvät lyhytsanaisten viranomaisten tylytykseen. Näin toimi Neuvostoliiton diktatuuri ja näin se toimii Venäjällä nyt. Ei ole syytä täällä ihmetellä kansan passiivisuutta, kun muu merkitsee kuolemaa, elinkautista vankilaa.

Massiivisen puuoven yllä on tummunut numero 47. Maria koputtaa. Toisen kerran. Kolmannen, yhä kovemmin.
- Kuka? kuuluu oven takaa terävä naisääni. Maria työntää päänsä lähemmäs ovea.
- Päivää! Olemme Artamonovit, Maria ja Juri. Georgin ja Ninan lapset. Olemme asuneet tässä asunnossa ennen sotaa.
Hiljaisuus.

Naapurit olivat ilmiantaneet perheen ja saaneet palkinnoksi asunnon. Ilmiantoon ei tarvittu näkyviä syitä. Tämäkin perhe oli sopeutunut Neuvostoliiton oloihin ja näkivät sen ainoana tapana jatkaa elämää kotiseudullaan. Virallisesti vahvistettua syyllisyyttä on lasten kuitenkin vaikea arvioida tai kiistää. Leimat ovat vahvoja eikä ääneen epäilystä seuraa mitään hyvää. Älä ikinä usko, että isä ja äiti ovat syyllisiä. Älä koskaan näytä, ettet usko. Sulaudu joukkoon. Marian ääni soi korvissa vielä kymmenen vuotta siskon kuoleman jälkeen.

Muutoksia Neuvostoliitossa toi vasta Hrushtshevin aika, suojasääksi nimetty liennytyksen aika. Uusi sileäpää uskalsi arvostella edeltäjiensä tekoja ja julkistaa tutkintakomission työn tuloksen, jonka mukaan tekaistuilla todisteilla, valesyytöksillä, tutkintavirheillä oli päädytty teloittamaan monia ahkeria ja rehellisiä neuvostokansalaisia. Artamonovit Nina ja Georgi rehabilitoitiin eli teloituksiin johtaneet syytökset todettiin aiheettomiksi. Lapset tekevät matkan Karhumaalle ja löytävät vanhempiensa haudan ja dokumentitkin tapahtuneesta.

Mitä männyt näkevät on osa venäläisen maastamuuton kertomusta. Samoihin aikoihin kun Venäjältä muutti paljon juutalaisia Israeliin, inkerinsuomalaiset saivat kansalaisuuden paluumuuttajina. Tässä perheessä oli niitäkin juuria. Perheen nuorimmat aikuiset muuttivat Turkuun ja vanhemmat seurasivat perässä. Kirjan alussa 5-vuotias Juri kokee eniten vaikeuksia. Hän on samassa asemassa kuin monet korkeakouluttautuneet, oman alansa asiantuntijat, joiden ura maahanmuuton jälkeen nollautuu.

Monia muitakin muutoksia tapahtuu: ortodoksinen kirkko tuo lohtua entisille ateistisen valtion neuvostokansalaisille. Ei ole myöskään helppoa tavata vanhaa ystävää, joka haluaa edelleen nähdä historian tapahtumat ymmärrettävinä. Tavat sopeutua uuteen erottavat, varsinkin kun sinnittelemään jäävät ovat jatkuvasti epävarmuuden ympäröimiä. Kokemukset ovat niin kovia, etteivät uuden elämän aloittaneet enää halua vääristää historiaa, heillä ei ole siihen mitään syytä.

Pelko on kuitenkin imeytynyt syvälle perheen vanhimpien verenkiertoon. Epilogissa Soudakova lukee äidilleen syksyllä 2018 Iltasanomien uutista, jossa Venäjä sanoo kaivavansa joukkohaudoista Suomen teloittamia. Ne osoittaisivat että kirjoitukset Stalinin vainoista olivat valetta. Onko vuodesta 1936 oven koputuksesta alkanut pelko siirtynyt sanattomana kauhuna sukupolvelta toiselle? Taasko se alkaa? Miksi?

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät

Atena Kustannus, 2020, 244 s