Käyn kirjamessuilla etupäässä kuuntelemassa kiinnostavien kirjailijoiden haastatteluja tai keskusteluja. Olen kehno messuilija, ostan harvoin mitään, vaikka se kai on kustantamojen, näytteillepanijoiden - ja kirjailijoidenkin - tavoite, lisätä kirjamyyntiä. Tänä vuonna oli ohjelmasta tavallista vaikeampaa löytää itselleni kiinnostavia juttuja, kun käynti jäi yhteen päivään.
Ensimmäistä kuuntelemaani kirjailijaa,
Roope Lipastia, en edes ole lukenut, paitsi kolumneja esim Ylen nettisivuilta. Kotona olin kyllä kuullut kehuja Lipastin teoksesta Porakonekirjoittaja, joten se sai riittää. Lipastilta on ilmestynyt uusi historiallinen romaani
Luutnantti Ströbelin istumajärjestys, joka sijoittuu 30-vuotisen sodan ajan Turkuun ja kertoo ihmisen ahneudesta, kateudesta ja muista inhimillisistä tunteista lapsenkin silmin.
Seuraava, lavalle istahtava
Osmo Soininvaara oli omasta intressistäni lähtevä. Hyvä ja terävä-älyinen puhuja edelleen, 73-vuotiaana. Häneltä on ilmestynyt muistelmateos,
Voittoja ja tappioita. Hän kuvaili elämänpolkuaan enemmän sattumien muotoilemaksi, kuten useimmilla meistä. Valtiotieteellisessä vieressä oli luennoilla istunut joku, joka oli hänen haaveensa tiedemiehenä täysin toteuttanut. Soininvaara asui lapsena Munkkiniemessä, joka ei siihen aikaan vielä ollut se varakkaiden alue. Mutta kun joku alue osoittautuu onnistuneeksi, rikkaat ostavat sen itselleen, jotenkin noin hän sen kiteytti. Ville Komsiin tutustuminen oli vienyt hänet vihreiden pariin, vaikka hän ei itseään minään varsinaisena luontoihmisenä pitänytkään, enemmän kaupunkilainen kun on. Asiantuntijana hän toki toisti varoituksen luontokadosta, jonka pysäyttäminen on ihmisen tulevaisuudelle elintärkeää.
Enemmän OS puhui roolistaan kunnallispoliitikkona, kaupunkisuunnittelun vaikuttajana. Hän kaipaili Suomen kaupunkeihin enemmän eurooppalaista näkökulmaa, rakentamista lähelle, että autoille ei tarvitse varata sitä tilaa kuin nyt. Puistot menetetään parkkipaikoille. Oli havainnut Turun autotiet kaupungissa ylileveiksi, 5 metrisiä, kun Helsingissä esim 3 metriä riittää. Ajetaanko täällä kännissä? - ihmetteli Osmo S. Valitteli siis tätä autoille antautumista, amerikkalaiseen malliin. Hänen isänsä oli toiminut lentoliikennealalla ja ollut ostosreissulla Yhdysvalloissa (Houston?). Isä oli ihmetellyt kaupungin tyhjiä katuja illalla. Hän oli yksin kävellyt kadulla. Poliisi oli pysähtynyt kyselemään syytä moiseen. - Kaupunkien keskustat pitää rakentaa niin, että siellä viihdytään. Emme mene Pariisiin tai Roomaan katsomaan uusia betonilähiöitä, vaan oleilemaan vanhan kaupungin kaduille. - Vielä Soininvaara ehti puhua perustulon puolesta, jotta ei ihmisiä digitalisoituvassa maailmassa työnnettäisi köyhyyteen, silloin kun heidän työpanoksensa on liian halpa elämiseen. Hän kaipasi sen hallintaan automaatiota, ei byrokraattisia kuvioita.
Seuraava pysähdys oli spontaani.
JP Koskinen siellä oli puhumassa uusimmasta teoksestaan
Likainen totuus, joka taitaa olla nuortenkirja. Etummainen rivi nuoria poistui paikalta kun haastattelu alkoi. Takarivissä vieressäni nuoriso seurasi videoitaan ja kikatteli niille. Harmi, sillä kirjailijahan on historiaan ja kosmologiaan, ajan käsitteisiin, uskontoihin jne hyvin perehtynyt. Mutta kirja on kolmas osa retkikunnan seikkailua Marsin kamaralta maahan, tulevaisuudessa vai menneisyydessä - emme voi tietää. Sen tiedän, että joku meillä kotona voisi hyvinkin kiinnostua tästä, mutta se en ole minä.
Pontus Purokuru ja
Veikka Lahtinen, tietokirjailijat, filosofeiksikin nimetyt ovat julkaisseen tietokirjan
Mikä internetiä vaivaa? Aihe ei yllätä tuoreudellaan, mutta he painottavat näkökulmaa, teknologiakeskustelun sijaan yhteiskunnallista näkökulmaa ja itsestäänselvyyksien purkamista. Heidän mielestään Suomessa keskustelu on ollut varsinkin (ehkäpä Nokia-ilmiön jälkiä?) vailla riittävää kriittisyyttä ja näkökulmia, joita kansainvälisessä keskustelussa löytyy enemmän. Somesta keskusteltiin tietenkin, vaikka he totesivat, että mielenterveysongelmat olisivat täällä ilmankin sitä. Ja toisille netti taas tuo helpotusta. Kuitenkin he totesivat, että heille, joilla muutenkin menee hyvin, netti tuo lisää mahdollisuuksia. Addiktiotkin on todettu rottakokeissa (!) vahvemmiksi niillä, joilla on vähemmän tekemistä. (Siis verrattuna rottiin jotka harrastavat? 😊) Algoritmien voimasta puhuttiin. Digitalisaatiokin toimii kapitalismin sääntöjen mukaan. Kaikki joutuvat tähän alistumaan, koska se vastaa nyt tavoista tuottaa rahaa. Askeettinen vetäytyminen sen ulottumattomiin ei toimi ainakaan enemmistölle. Tekoälyäkin sivuttiin lopuksi. Jatkoin omaa louhintaani tyhjenevään auditorioon.
Turun Kansallinen kirjakauppa juhlii 125 vuosiaan ja salista purkautui runsaasti väkeä ennen
Tuija Siltamäen ja
Jyrki Lehtolan haastattelua heidän tuoreimmasta yhteisestä esseekokoelmastaan
Kosketus. Haastattelu oli hieman hämmentävä kokemus. Ehkä nämä ärhäkät sanankäyttäjät eivät ole puhujina parhaimmillaan tai sitten haastattelija ei oikein osannut heitä lähestyä. Voi olla, että kun nämä kaksi ovat tottuneet enemmänkin kommentoimaan julkisen elämän ilmiöitä ja henkilöitä sekä median toimintaa omaan ironiseen tyyliinsä, he eivät ole luontevia puhumassa omasta työstään. JL kielsi kirjan olevan satiiria. Kirjan synnystä kysyttäessä kirjailijat hekottelivat heittelevänsä toisilleen huonoja vitsejä, joita sitten möyhitään ja sekoitellaan.
- Miksi valitsitte tämän naalinpennun kanteen? - Ajateltiin mikä myisi mahdollisimman paljon eli söpöt eläimet. - Miksi kirjoitatte äitiydestä? - Kun kaksi lapsetonta kirjoittaa siitä, joku saattaa suuttua.
Kosketus-nimeä oli testattu lähipiirissä, ja kun se kaikkien mielestä oli kamala, kaksikolle se riitti ja se valittiin.
Sinä riität -teoksesta tuttuja teemoja ilmeisesti jatketaan tässä uudessa. Autenttisen minuuden metsästyksestä, ylettömästä minän korostuksesta, sairauskertomusten yleisyydestä. Mitä pitäisi sitten tehdä? Mennä ulos, tehdä jotain muuta kuin etsiä itseään, tuohon tapaan vastasi TS. Mediapöhinää on edelleen syytä pilkata.
Kolea lokakuu näkyi jo messukävijöiden syysmuodissa. - Viimeisiksi kuunneltaviksi olin ajatellut Tarja Halosta yhdessä Meri Valkaman kanssa, mutta väsähdin heitä odotellessani ja poistuinkin sitten messubussilla.
- - -
Kulturelli viikonloppu jatkui tänään viehkeällä konsertilla, jossa Turun Filharmoninen Orkesteri antoi parastaan myötäillessään tapahtumien kulkua Chaplinin Kultakuumeessa. Orkesterin takana valkokankaalla tepasteli Charles Chaplin pikku kulkurina Alaskan arktisissa maisemissa. Riemastuttava elämys, Chaplinin koreografiat tiukoissa tilanteissa eivät ole vanhentuneet!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti