Mietiskelin tässä, mikä ero on novellilla ja kertomuksella. En keksinyt/löytänyt hyvää selitystä, joten kaipa ne sitten ovat suunnilleen synonyymeja. Tässä Margaret Atwoodin viimeisimmässä suomennoksessa Vanhaa rakkautta pariskunta Tig & Nell esiintyy kertomuskokoelman alkuosassa ja uudelleen, muodossa Nell & Tig loppuosassa. Lopun nimijärjestys selittyy Tigin dementoitumisella ja lopulta poistumisella Nellin viereltä.
Pariskunta on tyyppiä yhteenkasvanut puu, he rakastavat, matkustavat, mökkeilevät yhdessä ja sovussa, heistä muodostuu muutaman kertomuksen mittaan kuva toisiaan harmonisesti täydentävistä persoonallisuuksista. Mies on värikäs ja temperamenttinen oman tiensä kulkija, nainen rauhallisempi tarkkailija - kuin kirjailija itse ja hänen edesmennyt miehensä Graeme Gibson, jolle kirja on myös omistettu, muiden läheisten ohella.
Aktiivi-ikäisenä pariskunta maailman kansalaisina matkustelee ja kertomuksissa tavataan heidän tuttujaan mm Ranskan Provencessa. Vanhoina he luennovat luontoaiheista risteilymatkustajille, jota varten heidän on käytävä ensiapukurssi. Siitä ensimmäinen kertomus. Kerronta on humoristista ja lämminhenkistä, tuttaviin mahtuu eksentrisiä tyyppejä, taiteilijaluonteita ja eläköityneitä yliopiston opettajia, feministejä.
Tuttava-, ystävä- ja sukupiiriä lähestyvien kertomusten joukossa on myös muutama dystooppinen tarina, joissa voi lukea Atwoodin tunnetuimpien romaanien, Orjattaresi ja Testamentti, ajatuskulkuja, lisääntymisen säätelyä tautien näivettäessä väestöä esimerkiksi. Omaa erilaista kertomustaan edustaa myös eräs kotiloksi itsensä kokeva, joka on joutunut kauhukseen naisen olomuotoon. Maailmaa muunlajisen silmin vähän kuin Anni Kytömäen Mirabiliksen ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa.
Vanhukset ovat jo vapaita käymään käsiksi edellisen sukupolven, vanhempiensa omituisuuksiin. Niin Atwoodkin. Paha äitini kuvaa monenlaiseen hörhöilyyn taipuvaisen äidin edesottamuksia. Tilanne antaa mahdollisuuden peilata omaa 15-vuotiaan riitaa äidin kanssa murrosikäisen tyttären uhmakkaaseen käytökseen. Äiti on niin vahvaluonteinen, että hänen mahdollisesta noituudestaan ei voi olla täysin varma.
Kertomuksessa Vainajan haastattelu Margaret Atwood keskustelee meedion välityksellä George Orwellin kanssa yhteiskunnan tilasta ja näkee tietenkin Orwellin profeetallisuuden edelleen, sen entistä terävämmän ajankohtaisuuden. Orwellia informoidaan nykyisestä cancel- kulttuurista. Siinä kohtaa voi havaita meille vanhan polven edustajille tyypillistä siunailua. MA suosittelee Orwellille elokuvaa Stalinin kuolema.
Kuolemista ja vanhenemista sekä yhteisiä kokemuksia, entisiä rakkauksia käsitellään ystävien kesken. Kuten myös Tigin dementoitumisen myötä. Viimeinen osa onkin täynnä lesken ikävää ja kaipausta, toisen tavaroiden läpikäyntiä, hajoamisen ja lahoamisen näkemistä kaikkialla. Tässä osiossa päästään kirjeiden kautta edellisenkin sukupolven sotatraumoihin ja ajan kätkemiä salaisuuksia paljastuu, mutta aina liian vähän. Nell vainuaa edesmenneen appiukkonsa ja tunnetun sotakirjeenvaihtaja Martha Gellhornin välille virinneen jotain kiinnostavaa.
Atwoodilla on viisautta, huumoria ja räväkkyyttä sekä vanhan ihmisen kokemusmaailma mistä ammentaa. Kertomuksiin sisältyy eri aikoina muualla julkaistuja novelleja. En tiedä, vaivaako minua tämä vuoden maanantain turtumus ja tympeys, mutta en oikein innostunut näistä kertomuksista, turhan moni vaikutti hieman jaarittelevalta ja yhdentekevältä. Niitä tuli verrattua esimerkiksi Alice Munron tai Raymond Carverin häikäiseviin novelleihin. Margaret Atwood onkin tunnetumpi romaaneistaan.
Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta. KertomuksiaOld Babes in the Wood, 2023, suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava, 2024, 286 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti