Leonardo DiCaprio on ihana vaikka tervassa ja höyhenissä pyöritettynä
Vielä kymmenen vuotta sitten elokuvan nimi, The Revenant olisi käännetty suomeksi. Kostaja. Mutta se merkitsee ilmeisesti myös aavetta, kummitusta. Siis Aavekostaja. Huuliharputon kostaja.
Alejandro González Iñárritu suuntaa kameransa sadanviidenkymmenen vuoden takaiseen Pohjois-Amerikkaan. Turkismetsästäjät ja intiaanit törmäilevät pohjoisissa metsissä ja vuorilla. Talvi tulee. Tuliaseet paukkuvat ja nuolet singahtelevat. Vauhkot hevoset kaiken keskellä. Leonardo DiCaprio esittää Glass-nimistä heppua, jolla on ns. puoliverinen poika. Glassilla on siis epämääräinen ei-valkoinen menneisyys, joka risoo erityisesti yhtä porukasta. Glassilla on ilmeisesti juuri tuon menneisyytensä takia paras tieto maastosta. Hän törmää kuitenkin harmaakarhuun poikineen ja niinpä hän on kohta hyvin raadeltu ja makaa nallen alla. Porukka joutuu seuraavassa hetkessä massiivisen inkkarihyökkäyksen kohteeksi. Henkihieverissä makaavaa, kannettavaa Glassia ei jatkossa hyvällä katsota, hän on taakka, epäilyttävän poikansa kanssa. Ei varsinkaan tuo yksi katso häntä hyvällä. Roiston rooliin puettu on totaalinen niljake, hän ei edes usko Jumalaan. (Meksikolainen ohjaaja on epäilemättä katolilainen.). Hänelle on pyhää vain oma nahka ja omat nahat. Dramaattisten käänteiden jälkeen Glass raahautuu tolpilleen ja alkaa koston siivittämä takaa-ajo intiaanien nuolia ja valkoisten - sekä englantilaisten että ranskalaisten - kuulia väistellen. Välillä intiaanien kanssa vietetty menneisyys, valkoisten tekemät rikokset ja intiaanien mystiset rituaalit sekoittuvat puolikuolleen Glassin uniin ja näkyihin.
 |
| Ihan vaan kesyä lähimetsikköä |
Elokuva näyttää upeita talvisia maisemia, vuoria, lumisia puita, vuolaita virtoja, puroja. Ja Leonardo se vaan nousee pintaan kuin korkinpala. Hän nousee karhun alta, haudasta puoliksi jäätyneenä, putoukseen pudonneena ja kurkku auki. Virrasta hän kahlaa entinen karhu yllään ja tähyilee seuraavaa suuntaa. Edessä on vielä paljon koettelemuksia, nuolia ja kuulia. Mutta kosto elää.
Yeah man, aika paljon karskia äijää vipeltää, verenvuodatusta ja väkivaltaa ei voi välttää. Mutta kypsempikin naisihminen jaksaa istua 2.5 tuntia, lopulta jalat ristissä, veriroiskeita ja suolenpätkiä väistellen hyvän asian vuoksi.
Kyllä Leonardo on Leonardo vaikka näinkin tarjoiltuna: jyrkänteeltä hepon selässä syöksyneenä, sen saman hepon sisällä kylmää pitämässä, sen jälkeen kun on kiskaissut sieltä isommat elimet tilaa viemästä. Niin ja räkä jääpuikoiksi jäätyneenä ja hampaat keltaisina.
Mies ei kiinnostunut elokuvasta kun ei kerran Kate Winslet esitä sitä karhua.
Yeah, I want to see this too! Leena, kirjoitat hasukasti. Kiitos, nyt sain esimakua siihen, mitä pääsen toivottavasti lähiaikoina kokemaan.
VastaaPoistaTämä ajankohta kiinnostaa kovasti, koska se on samaa aikaa, 1800-luvun loppua, kuin Toni Morrisonin "Minun kansani, minun rakkaani". Elämä on raakaa ja taikauskoista ja monesti taistelua henkensä säilymisen puolesta. Elokuvan anatma ajankuva saattaa täydentää romaania.
Elokuvakerhossa on tänä iltana leffa Väkivallan vuosi, A Most Violent Year, vuodelta 2014. Siinä ilmeisesti on enemmänkin väkivallan väistämistä kuin itse väkivaltaa, päärooleissa nuoria Hollywood-lupauksia. Pääosaa näyttelevä Oscar Isaac näyttää komealta kuin Al Pacino nuorena.
Aika autenttisen oloista ajankuvaa luulisin tässä olevan, mutta varaudu sitten aika pitkään istumiseen ja noihin roiskeisiin. Sanoinko jo että Leonardo DiCaprio on tässäkin ihana? Oikeasti hyvä näyttelijä mielestäni. Tässä aika paljon enemmän ärinää, örinää, yninää, korahtelua kuin vuorosanoja...
VastaaPoistaTeillähän on tasokas elokuvakerho siellä. Minusta näytti että täällä Turussa ei mikään ole muuttunut sitten 60-luvun lopun. Ihan kuin siellä vieläkin katsottaisiin niitä vanhoja venäläisiä/neuvostoliittolaisia ja ranskalaisia. Hyvää leffailtaa!