Kirjasta sai mielestäni sen kuvan, että Tukholman kuninkaallisen patenttiviraston yli-insinööri ei ollut tehnyt mitään koelentoja vetypallolla ennen viimeiselle retkelle lähtöään. Sillä nimenomaisella pallolla ja sen materiaalilla ei hän ollutkaan lentänyt. Kotkaksi ristitty pallo lensi ensi kertaa. Se oli tehty laboratorio-olosuhteissa testatusta silkkikankaasta. Sen sijaan hän oli lentänyt sianrakosta tehdyllä vetypallolla, Svealla. Korpposeen päätynyt pallo on kuulemma vielä olemassa Andréesta kertovassa museossa Ruotsin Grännassa. Ja sekin lento oli siis mahalasku ja sisälsi samantapaisia hämmentäviä yksityiskohtia, kuin myöhempi katastrofi, kuten jutusta voi lukea. Noita koelentoja oli joka tapauksessa tehty jopa yhdeksän. Korppoon Brunskärille tehdyn lennon satavuotisjuhlia vietettiin vuonna 1993 ja siellä oli juhlapuhuja Elisabeth Rehnin lisäksi toistakymmentä kuumailmapalloa Ruotsista ja Suomesta.
Kirjan lukeneen näkökulmasta tuo tausta on kiinnostava. Outoa, että kirjailija on valinnut rajata sen kokonaan pois tuosta viisitoista vuotta kestäneen tutkimuksen jälkeen tekemästään kirjasta, kun siinä koko porukan taustoja on kuitenkin tutkittu ja niitä kirjassakin kerrotaan.
Kuvat Iniöstä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti