Mikaela Strömberg: Sophie

Sophie von Behse syntyy monikulttuurisessa Pietarissa saksalaiseen papin perheeseen vuonna 1828. Kolmetoistalapsiseksi kasvaneen perheen temperamenttisen esikoistyttären elämän kronikkaa kerrotaan romaanissa neljätoistavuotiaasta alkaen lähes hamaan loppuun, Pietarista Suomen maaseudulle, Lapinjärveltä muihin itäisen Uudenmaan maakunnan pitäjiin. Sophie on todellinen historiallinen henkilö. Hänet on haudattu Lapinjärven toisen kirkon hautausmaalle. Kirjailija kertoo loppusanoissaan, että heidän joulurituaaleihinsa kuului hänen lapsuudessaan sytyttää kynttilät myös tämän haudalle. Sukulaisuussuhdetta ei ole, mutta Mikaela Strömbergin lapsuudenkoti on lähellä ja ratsastusmaisemat ovat risteilleet Sophien maatalon mailla.

Sophie on romaanin alussa jo tsarevits Aleksanterin, tulevan tsaari Aleksanteri II:n huomion herättävä kaunotar. Hän on hyvän pappisperheen monta kieltä taitava, kouluja käynyt tyttö ja siksi sopiva jo avioituneen, tulevan tsaarin lasten seuraneidiksi. Ja sitä kautta helposti myös isän seuraneidiksi. Skandaali ei pysy salassa, eikä tsaarilla ole hätää, mutta tytön tilanne on toinen. Vanhemmat pelastavat tytön maineen vanhalla konstilla, nopealla avioitumisella. Saksalaisella papilla on laaja verkosto ja siihen kuuluu hollantilaisen kauppiassuvun, Kauppatalo Smelt, Engbert & Co:n sopivan ikäinen sukulaispoika, levoton aloitteleva kauppamies Engbertus Jansen. Sen verran levoton, että sukulaiset Hollannista ovat mielellään lähettäneet hänet Pietariin setänsä hoteisiin. Niin nuoret, 15 ja 25 v, toisilleen tuntemattomat naitetaan ja varmemmaksi vakuudeksi myöhemmin- ei ole tsaarinkaan enää niin helppoa päästä lähelle - nuoripari muuttaa Suomen maaseudulle. Tyttäriä alkaa syntyä, mutta yksikään ei lopulta ole tsaarin, vaikka se oli lähellä. Intohimo oli molemminpuolista.

Alussa romaani vaikuttaa todella vikkelästi läpilaukatulta historiallisen henkilön elämäkerralta. Vähän kuin dramatisoitu dokumentti. Pappilan perheen arki Pietarissa vilisee ohi välähdyksinä sieltä täältä. Pappi istuu välillä rauhoittumassa sikaria tuprutellen tutun kauppiaan salongissa, Sophie hoitaa sisaruksiaan ja tsaarin lapsia kadun toisella puolella. Välillä paperinukkemaiset hahmot lausahtavat muutaman mein Gottilla koristellun repliikin kuin elävöittääkseen museaalista olemustaan. Tässä vaiheessa mieleen nousi Ulla-Lena Lundbergin romaani Jää, jonka punaposkinen ja aapiskirjamainen pappispariskunta jätti minut kylmäksi. Mutta kuinka ollakaan, Mikaela Strömberg kutoo sittenkin elävämmän tarinan Sophiesta.

Omintakeinen kerrontatapa, jossa kertojan ääni lausahtaa muutamissa välikkeissä että eipä nyt mennä asioiden edelle tai palataanpa nyt oikeudenkäyntiin, tai niin, joku saattaa olla kiinnostunut kuinka kävi näissä tapauksissa, joissa Jansen oli mukana, sopii sittenkin mukavasti romaanin tunnelmaan. Se tuo kirjaan kuin lämpimän mausteen, kanelin tai rommin aromeja. Kuin oltaisiin jossain vanhojen kirjojen ja jalopuisten mööpeleiden salongissa kuulemassa tästä elämästä, mutta niin että se sittenkin vie kokonaan sinne, sinnikkään Sophien maailmaan. Josta salongit olivat sittemmin kaukana.

Paperinuket alkavat sittenkin elää. Sophie on tsaarista päästään pyörällä ja kaikki mitä he tekevät on ihanaa. 'Och de var lika heta båda två, svettiga vid hårfästet och alldeles genomvåta av lidelse, oj herregud ändå.'  Kauppias Egbert Smelt ei koskaan kerro niistä raaoista ajatuksista, mitkä hänen päässään pyörivät, kun tsaarin kanssa suhteeseen haksahtanut tyttö ja epäilyttävä sukulaispoika vihitään. Dialogi ei edelleenkään vie tarinaa, se on säästeliäästi mutta luontevasti annosteltua. Paikallismurteita Suomen maaseudulta 1800-luvun puolivälissä. Sytningsdemoiseller - mäkitupalaiset? - ja kruununvoudit heittävät repliikkinsä, kun Sophien toisten valitsema puoliso Engbertus osoittautuu rähinäviinaan mieltyväksi ja sotkeutuu aina uusiin juttuihin, joita sitten joutuu virkavallan edessä selvittelemään. Kuppakin vaivaa. Sophie on loppuun saakka määrätietoinen nainen. Venäläisestä upseeristakin on iloa, onhan Sophie vasta 3-kymppisenä jo viiden ison tytön äiti, ei mikään mummu. Etupäässä hän kuitenkin keskittyy tytärkatraansa elättämiseen ja kouluttamiseen, maanviljelyyn, ja löytää vielä lisätienestejä kätilön hommista. Näkökulma on etupäässä Sophien, mutta ei miestäkään, Engbertus Jansenia ole kokonaan juopon pahvikuvaksi karrikoitu. Ei, kyllä hänelläkin on hetkensä tämän viisaan kronikoitsijan kertomuksessa. Se tekee romaanista sivu sivulta mielenkiintoisemman.

Det var inte Jansens fel. Att Sophie vantrivdes på Kulla var inte hans fel. Hon sa ingenting, hon var som en isdrottning hela kvinnan. Engbertus hade svårt att stå ut med hennes tystlåtenhet, hennes märkliga martyrskap.

Romaani etenee lyhyinä parin sivun lukuina, joissa, niissäkin, on hauska vanhahtava otsikointi: Jansen i slagsmål med smeden Weckman och Sophie möter Prozenko. Vanha aika agraariyhteiskunnan terminologioineen ei ole enää ihan selkeää suomenkielisenäkään, joten tässä saattoi jäädä muutama pähkinä pureksimatta, mutta ei haitannut kokonaisuutta. Ajankuvaa täydentävät monet havainnot luonnosta oikeustuvan käräjille. Oli innostavaa lukea Sophien elämän kronikka.

Mikaela Strömberg: Sophie. Roman
Schildts & Söderströms 2015, 277 s