The Hate U Give Little Infants Fucks Everybody – THUG LIFE (Tupac Shakur)
Black Lives Matter -liike syntyi Yhdysvalloissa vuonna 2013 protestina poliisien aiheuttamille afroamerikkalaisten kuolemille. Monissa kaupungeissa eri puolilla Yhdysvaltoja on mellakoitu sen jälkeen kun mustia, aseettomia nuoria miehiä on ammuttu ja poliisit on tutkinnan jälkeen vapautettu syytteistä. Osa ampumistapauksista on ollut teloitustyylisiä.
Angie Thomas on missisippiläinen slummissa varttunut entinen teini-räppäri, joka romaanissa Viha jonka kylvät oikeastaan räppää edelleen. Niin vimmaisesti hän kertoo tarinan Starrista, Carterin perheen teinitytöstä, joka joutuu näkemään lapsuudenystävänsä ampumisen vierestä ja käymään oikeutta tämän puolesta. Poliisi ampuu nuoren Khalilin pysäytettyään tämän auton ja rakennettuaan tilanteesta riittävän, että voi tehdä tästä selvää jälkeä saman tien.
Starr on romaanin minäkertoja. Kertomus kulkee iskevän ja - rankasta aiheesta huolimatta - hauskan dialogin kautta ja poikkeaa tuon tuosta Starrin päänsisäisissä monologeissa. Niihin kirjailija on saanut niin tuoretta teini-ikäisen maailmaa, että tämmöinen 50 vuotta sitten samaa vaihetta elänyt lukija saa oivan päivityksen siihen, mitä läppää nuoret missäkin vaiheessa toisilleen heittävät, millä välineillä ja kenen kaa. Puhelimella toki. Miksi Hailey on lakannut seuraamasta Starria Tumblrissa – koska ei halua nähdä sitä paskaa sen feedissä – mutta on vielä musa, tennarimerkit, korisjengit ja vielä mustien jengit korttelissa.
Mustat köyhät taistelevat arjessa oikeuksistaan paitsi valkoisten myös omien kesken. Starrin faija Maverick on militantti aktivisti, joka on opettanut lapsilleen Mustien panttereiden kymmenen kohdan ohjelman, anteeksi pyytelemättömän asenteen ja ottanut niskoilleen toisen vankeustuomion. Mutsi on sovittelevampi mutta teräväkielisempi ja vaistoaa teini-ikäisen tyttärensä aikeet ja mielenliikkeet liiankin hyvin. Perheeseen kuuluu sisaruksia ja puoliveli. Kaikesta muodostuu lämminhenkisen ja pippurisen yhteisön kuvaus, jossa herkutellaan hyvällä läpällä ja katsotaan korisottelua yhdessä sohvalta.
Mä toljotan sitä suu auki. Se tietää, etten mä syö maitotuotteita matsien aikana. Maito pierettää mua, ja pierut tuo huonoa onnea. Mutsi virnistää. 'Jos mä tekisin annoksen? Nonparelleja, mansikkakastiketta, kermavaahtoa.' Mä peitän korvat. 'Lallallaa, mee pois LeBronin vihaaja. Lallallaa'. Niinku mä sanoin, koriskausi on meidän perheessä täyttä sotaa, ja kaikki likaiset temput otetaan käyttöön.
Asuinalueella Garden Heightissä on helpompi löytää kovia huumeita kuin hyvä koulu. Starr käy luokkansa ainoana mustana paremman kaupunginosan koulua Williamsonia. Koulukavereidensa kautta Starrille paljastuu vastaansanomattomasti ns hienovaraisen rasismin tavat, sen arkinen kieli ja se, kuinka paljon voimia vaatii kuoria sen ydin esille, ponnistella oman arvonsa puolesta. Puhumattakaan viranomaiskielestä; kuinka murhatusta mustasta nuoresta muotoillaan epäilyttävä huumediileri, jonka kohtaloa kukaan parempiosainen valkoinen ei sittenkään jaksa kauaa murehtia. Sillä loppujen lopuksi 'Brian halusi vain parantaa niiden ihmisten elämää siellä'. Hassua. Se kuulostaa Starrista tutulta. Niinhän orjanomistajatkin.
Meilläkin on dokumenteissa kerrottu, kuinka yhdysvaltalaisen poliisin varustus on samaa kuin armeijan. Tankit vyöryvät kaduilla, kyynelkaasu kirvelee ilmassa. Romaani on todellakin asenteeltaan mustavalkoinen, mutta jos joskus niin nyt se on paikallaan. Mitä se voisi muuta ollakaan? Romaanin kuvaaman maailman todellisuus on mustavalkoista. Eikä tulevaisuus näytä kovin valoisalta. Ettei vain sitten Mustien panttereiden: Huey Newtonin, Malcolm X:n, Eldridge Cleaverin ja Angela Davisin olisi otettu askeleita taaksepäin.
Viha jonka kylvät tuo lähelle gheton kadut ja mustien vuosisataisen taistelun nykytilan keskellä koko maailman ihannoiduinta maata, vapaata ja rikasta Amerikkaa. Romaanin suurin ansio on sen näkökulma, teinitytön maailma ja kieli joku vyöryy ja kuohuu kuin Missisippi, räppää riemastuttavasti ja ällistyttävästi. Suomennoksesta täydet pisteet Kaijamari Sivillille, kerta kaikkiaan loistavaa!
Chris ja Maya tulee portista sisään, ja mulla on yhtäkkiä perhosia mahassa. Mun pitäs olla jo tottunut siihen, että mun eri maailmat törmää, mut kun mä en koskaan tiedä, kumpi Starr mun pitäis olla. Mä voin puhua vähän slangia, mutta en liikaa, mulla voi olla vähän asennetta, mutta ei liikaa, etten mä oo 'nenäkäs musta tyttö'. Mun pitää miettiä, mitä mä sanon ja miten, mutta mä en saa kuulostaa 'valkoiselta'. Jeesus että se on rasittavaa.
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
Angie Thomas on missisippiläinen slummissa varttunut entinen teini-räppäri, joka romaanissa Viha jonka kylvät oikeastaan räppää edelleen. Niin vimmaisesti hän kertoo tarinan Starrista, Carterin perheen teinitytöstä, joka joutuu näkemään lapsuudenystävänsä ampumisen vierestä ja käymään oikeutta tämän puolesta. Poliisi ampuu nuoren Khalilin pysäytettyään tämän auton ja rakennettuaan tilanteesta riittävän, että voi tehdä tästä selvää jälkeä saman tien.
Starr on romaanin minäkertoja. Kertomus kulkee iskevän ja - rankasta aiheesta huolimatta - hauskan dialogin kautta ja poikkeaa tuon tuosta Starrin päänsisäisissä monologeissa. Niihin kirjailija on saanut niin tuoretta teini-ikäisen maailmaa, että tämmöinen 50 vuotta sitten samaa vaihetta elänyt lukija saa oivan päivityksen siihen, mitä läppää nuoret missäkin vaiheessa toisilleen heittävät, millä välineillä ja kenen kaa. Puhelimella toki. Miksi Hailey on lakannut seuraamasta Starria Tumblrissa – koska ei halua nähdä sitä paskaa sen feedissä – mutta on vielä musa, tennarimerkit, korisjengit ja vielä mustien jengit korttelissa.
Mustat köyhät taistelevat arjessa oikeuksistaan paitsi valkoisten myös omien kesken. Starrin faija Maverick on militantti aktivisti, joka on opettanut lapsilleen Mustien panttereiden kymmenen kohdan ohjelman, anteeksi pyytelemättömän asenteen ja ottanut niskoilleen toisen vankeustuomion. Mutsi on sovittelevampi mutta teräväkielisempi ja vaistoaa teini-ikäisen tyttärensä aikeet ja mielenliikkeet liiankin hyvin. Perheeseen kuuluu sisaruksia ja puoliveli. Kaikesta muodostuu lämminhenkisen ja pippurisen yhteisön kuvaus, jossa herkutellaan hyvällä läpällä ja katsotaan korisottelua yhdessä sohvalta.
Mä toljotan sitä suu auki. Se tietää, etten mä syö maitotuotteita matsien aikana. Maito pierettää mua, ja pierut tuo huonoa onnea. Mutsi virnistää. 'Jos mä tekisin annoksen? Nonparelleja, mansikkakastiketta, kermavaahtoa.' Mä peitän korvat. 'Lallallaa, mee pois LeBronin vihaaja. Lallallaa'. Niinku mä sanoin, koriskausi on meidän perheessä täyttä sotaa, ja kaikki likaiset temput otetaan käyttöön.
Asuinalueella Garden Heightissä on helpompi löytää kovia huumeita kuin hyvä koulu. Starr käy luokkansa ainoana mustana paremman kaupunginosan koulua Williamsonia. Koulukavereidensa kautta Starrille paljastuu vastaansanomattomasti ns hienovaraisen rasismin tavat, sen arkinen kieli ja se, kuinka paljon voimia vaatii kuoria sen ydin esille, ponnistella oman arvonsa puolesta. Puhumattakaan viranomaiskielestä; kuinka murhatusta mustasta nuoresta muotoillaan epäilyttävä huumediileri, jonka kohtaloa kukaan parempiosainen valkoinen ei sittenkään jaksa kauaa murehtia. Sillä loppujen lopuksi 'Brian halusi vain parantaa niiden ihmisten elämää siellä'. Hassua. Se kuulostaa Starrista tutulta. Niinhän orjanomistajatkin.
Meilläkin on dokumenteissa kerrottu, kuinka yhdysvaltalaisen poliisin varustus on samaa kuin armeijan. Tankit vyöryvät kaduilla, kyynelkaasu kirvelee ilmassa. Romaani on todellakin asenteeltaan mustavalkoinen, mutta jos joskus niin nyt se on paikallaan. Mitä se voisi muuta ollakaan? Romaanin kuvaaman maailman todellisuus on mustavalkoista. Eikä tulevaisuus näytä kovin valoisalta. Ettei vain sitten Mustien panttereiden: Huey Newtonin, Malcolm X:n, Eldridge Cleaverin ja Angela Davisin olisi otettu askeleita taaksepäin.
Viha jonka kylvät tuo lähelle gheton kadut ja mustien vuosisataisen taistelun nykytilan keskellä koko maailman ihannoiduinta maata, vapaata ja rikasta Amerikkaa. Romaanin suurin ansio on sen näkökulma, teinitytön maailma ja kieli joku vyöryy ja kuohuu kuin Missisippi, räppää riemastuttavasti ja ällistyttävästi. Suomennoksesta täydet pisteet Kaijamari Sivillille, kerta kaikkiaan loistavaa!
Chris ja Maya tulee portista sisään, ja mulla on yhtäkkiä perhosia mahassa. Mun pitäs olla jo tottunut siihen, että mun eri maailmat törmää, mut kun mä en koskaan tiedä, kumpi Starr mun pitäis olla. Mä voin puhua vähän slangia, mutta en liikaa, mulla voi olla vähän asennetta, mutta ei liikaa, etten mä oo 'nenäkäs musta tyttö'. Mun pitää miettiä, mitä mä sanon ja miten, mutta mä en saa kuulostaa 'valkoiselta'. Jeesus että se on rasittavaa.
Angie Thomas: Viha jonka kylvät
The Hate U Give, 2017, suomentanut Kaija Sivill
Otava, 2017, 397 s
Alkuperäinen kansi
Alkuperäinen kansi
Pidin tästä kirjasta ihan järkyttävän paljon. On hienosti tuotu esiin mm. juuri tuo (mistä sulla on viimeinen sitaattikin), miten Starr joutuu luovimaan ihan erilaisissa ympäristöissä ja miten hankalaa se on. Tämän on niitä kirjoja, joita tekee mieli suositella kaikille.
VastaaPoistaMietin vähän tuota suomalaista kantta, että voisiko se olla helpommin lähestyttävä. Siitä saa ehkä vähän synkemmän ja vielä vihaisemman kuvan kirjasta mitä se itse asiassa on. Englanninkielinen slangimuotoinen nimi kuvaa sisällön paremmin ja kun siihen vielä liittää alkuperäisen kannen kuvan, niin naps, sen ottaa kyllä helpommin kuka hyvänsä käteensä kuin tämän syyttävän katseen vihan jota kylvän. Mietin tätä, koska olen ihan samaa mieltä, monen pitäisi tarttua tähän. Romaani on hyvä, koskettava, taitava ja todella, hauskakin, karmeasta todellisuudesta huolimatta.
VastaaPoistaTämä on odottanut lukuvuoroaan elokuusta saakka, pitäisi kyllä mahdollisimman pian lukea, kun olen tästä kirjasta niin paljon kuullut hyvää. Ravistelua tulee vastaan ihan arkielämässäkin, mutta onhan tällä kirjalla ihan omanlaisensa painotus.
VastaaPoistaOn ihan omanlaisensa painotus, ja minusta se mikä monissa arvioissa jää puuttumaan joita tästä on näkynyt, on huumori. Sitä on paljon ja sitä ilosanomaa haluan korostaa. Sillä huumori pelastaa ihmisen ja sitä on jopa in the shittiest place on earth. Sitä oli brasilialaisessa Jumalan kaupungissa, sitä oli bosnia-herzegonivalaisessa elokuvassa No Man's Land. Paatokselta ihmiset sulkevat korvansa mutta eivät huumorilta.
VastaaPoista- herzegovinalaisessa
PoistaKirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHyvä käännös, samalla tavalla teinikieltä kuin alkuperäisessäkin!
VastaaPoistaMinä luin englanninkielisen kirjan, jossa vielä erilainen kansi, profiilikuva (löytyy lokakuulta matkakirjeestäni nro 3, jossa vain pieni maininta kirjasta).
Minusta tämäkin oli enemmän Young Adult -tyylinen kuin tuo suomalainen, ja sinun postauksesi lopussa oleva on paras, koska siinä on selkeästi teinityttö.
Huumori on varmaan aina ollut mustan yhteisön voimavara ja se näkyy tässä kirjassa, tavassa katsoa asioita ja kielessä.
Kävin uudelleen lukemassa matkakirjeesi. Kansikuva joka lukemassasi kirjassa on, onkin hyvin samantyyppinen kuin suomennoksessa. Suomennoksessa se vihaisuus on kyllä korostettu, sekä ilmeessä että tiiliseinässä. Valinnan ymmärtää, mutta se kertoo vain yhden osan itse romaanista. Huumori on kaikkien voimavara. Jotenkin sen arvostus on liian alisteista monille teemoille, vaikka ihmiset käyttävät sitä elävässä elämässä uskomattomissakin tilanteissa.
Poista