Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt

Nähdä, näki, nähnyt. Tuntea, tunsi, tuntenut. Ja muita verbejä, joita afrikkalaiset pakolaiset, turvapaikanhakijat opiskelevat Saksassa. Saksa haluaa opettaa verbinsä heille, mutta ei halua heitä itseään. Jenny Erpenbeckin Mennä, meni, mennyt ilmestyi vuonna 2015, ennen suurinta pakolaisaaltoa Saksaan, mutta on yhtä ajankohtainen nyt. Libyasta lähdettiin Gaddafin aikaan ja edelleen. Libya ja Tripolin satama on aseteollisuuden kukoistava näyttämö. Pakolaisuuden syyt eivät ole vähentyneet vaan eri puolilla Afrikkaa ja Lähi-itää jatkuvien sotien lisäksi ilmastonmuutos ajaa yhä enemmän ihmisiä etelästä pohjoiseen, Afrikasta Eurooppaan.

Alun perin itäsaksalainen eläköitynyt professori Richard, leskimies, herää vasta uudessa elämänvaiheessaan huomaamaan afrikkalaisten, mustien ja arabien, turvapaikanhakijoiden protestileirin Alexanderplatzilla Berliinissä. Pakolaiset kantavat mukanaan moninaisten muistojen painoa, joille on yhteistä kodin hajoaminen, vanhempien tai lasten menetys sodassa tai Välimeren ylityksessä. Muistot kirvelevät niin, että olisi parempi jatkaa ilman niitä. I didn't feel well in my body in that time.

Tuaregipakolainen tietää olevansa sorrettua vähemmistöä sekä Nigerissä että missä hyvänsä entisen siirtomaaisännän Ranskan viidessä valtiossa, mutta auttaako se selviämään saksalaisen tehokkaasta byrokraattisesta geometriasta, jossa koditonta, paperitonta voidaan siirtää osoitteesta seuraavaan vailla kuulemista. Hän voi päätyä kahden saksalaisen alkoholistin kanssa yömajaan tai viiltää auki ranteensa, jolloin hän saa lykkäystä palautukseen. Saksalaista viranomaista ei kiinnosta, että ghanalainen on asunut synnyinmaassaan vain lapsena ja miehen lapsineen on veneeseen pakottanut libyalainen kapinallisryhmä aseella osoittaen. Ghana on rauhallinen maa, sinne saa palauttaa. Eikö koko maailmassa todellakaan ole paikkaa, missä voisin käydä nukkumaan? 

Mikä on saksalaisen klassisen filologian professorin motiivina hänen alkaessaan ottaa selvää afrikkalaisten miesten taustoista ja toiveista, se jää hieman hämäräksi. Saattaa olla, että professorin empatiaa kaltoin kohdeltuja pakolaisia kohtaan selittää humanistisen koulutuksen ohella itäsaksalaisuus, kokemus byrokraattisesta ja alistavasta järjestelmästä, vaikkakin jo taakse jääneestä. Richardin nykyinen turvallinen ja mukava arki vanhoine ystäväpiireineen kuvataan laiskanpulskeana verrattuna jokapäiväisessä epävarmuudessa ja ahdingossa eläviin miehiin. Nuoret miehet, jotka ovat äkillisesti vanhoja, jotka vain odottavat ja nukkuvat.

Romaani lähtee liikkeelle hieman kuivakiskoisesti ja herättää epäilyn liian oikeamielisestä puhtoisuudesta: vanhempi herrasmies herää huomaamaan epäkohdan, kiinnostuu ja ryhtyy pyyteettömästi tukemaan ahdingossa olevia pakolaisia, jotka puolestaan kuvataan suurta vääryyttä kokeneina uhreina. Sitä he epäilyksettä ovatkin. Pakolaisten polut kulkevat monien kamppailujen kautta, jotka eivät ole omia valintoja. Richard ja hänen saksalainen akateeminen ystäväpiirinsä pääsee näkemään, että kolonialismin pitkät jäljet jatkuvat katkeamatta. Professori näkee oman antiikin Kreikkansa kattaneen myös nykyisen Tunisian, Marokon ja sen Atlasvuoriston.

Pakolaisten muistot ja kodit ovat riekaleina päässä, tiedot vanhemmista, sukulaisista, lapsista kadonneet. Jonkun isä on ehkä paennut Burkina Fasoon, joku on etsinyt vanhempiaan Facebookin avulla, puhelimissa on yhteystiedoissa italialaisia, suomalaisia, ruotsalaisia, ranskalaisia, belgialaisia numeroita - afrikkalaisia ystäviä, jotka harhailevat Euroopassa. Richard panee joka käynnillään merkille, että miehet ovat paremmin kotonaan muutamassa langattomassa verkossa kuin missään niistä maista, joissa he odottavat pystyvänsä rakentamaan tulevaisuuden.

Richard tukihenkilönä kymmenmiehinen porukka kohtaa saksalaisen todellisuuden, samantapaisen kuin Suomessakin, jossa lakiteksti ja sitä täydentävä byrokratia lähtee pakolaisten oikeuksien minimoimisesta ja valvonnan maksimoinnista. Pikainen palautus minne hyvänsä muodostaa ensisijaisen vaihtoehdon miesten tulevaisuudelle.

Mitä pidemmälle Mennä, meni, mennyt etenee sen tiheämmäksi se syvenee, pakolaisista tulee lihaa ja verta.  Professori itsekään ei privaattielämässään osoittaudu puhdasotsaiseksi sankariksi eivätkä sellaisia ole pakolaisetkaan. Heidän tarinansa lomittuvat Richardin arkeen, menneisiin naissuhteisiin ja nykyiseen ystäväpiiriin. Se jää tosin hieman latteaksi kulissiksi, kuin osoituksena eläkeläisen yllätyksettömästä elämänvaiheesta. Mutta siihenhän nämä pakolaiset sitten tuovat kunnolla potkua ja haastetta. Parhaimmillaan byrokraattinen absurdismi tuo tarinaan mustaa huumoria. Toimettomuudesta syytetään ihmisiä, joilta työnteko on kielletty. Richard miettii, kuinka nämä afrikkalaiset vastaisivat siihen länsimaissa yleisesti kuultuun kommenttiin, että ongelmat pitää ratkaista Afrikassa. Yhden listalla lukisi:
- haasta Areva-konserni (Ranska) oikeuteen
- nimitä Nigeriin uusi hallitus, jota ulkomaiset investoijat eivät voi lahjoa tia kiristää

Toisen listalla:
- tee sovinto nigerialaisten kristittyjen ja muslimien välille
- pakota Boko Haram laskemaan aseet

Muutaman yhteisellä listalla lukisi:
- varmista että asetoimitukset loppuvat Tšadiin (USA ja Kiina)
- kiellä öljyn poraaminen ja maastavienti (USA ja Kiina)

Mennä, meni, mennyt kuvaa maailman koskaan päättymättömiä pakolaisuuden ongelmia, mutta on tunnelmaltaan loppua kohden valoisa ja optimistinen, sillä päähenkilön kautta siteerataan vanhoja roomalaisia, kun kerrotaan että pallo on kaikille yhteinen ja 'Silloin se on sinunkin asiasi, kun naapurin seinä palaa.'  Pitäisikö meidän ottaa oppia delfiineiltä? Sillä tämä erään pakolaisen kokema ihme kerrotaan ja se tiedetään todeksi. Merellä voi tapahtua kauniita asioita.

Mies oli pudonnut laivasta veteen, kapteeni ei halunnut tuhlata aikaa eikä kääntynyt takaisin, mutta sammutti sentään hetkiseksi moottorin. Miehen nimeä huudettiin, kaikki yrittivät tähyillä, olisiko mies vielä jossain veden pinnalla, mutta ei häntä enää näkynyt. Sitten hetkeksi tuli aivan hiljaista, merikin vaikeni ja oli aivan peilityyni, ja äkkiä kaksi delfiiniä ui heitä kohti vieri vieressä, ne kantoivat välissään tajutonta miestä ja toivat hänet veneen luo, mies saatiin nostettua laidan yli takaisin kannelle, ja sitten hän virkosi. 

Jenny Erpenbeck: Mennä, meni, mennyt
Gehen, ging, gegangen,  2015, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
Tammi, 2019, 415 s