Nathan Hill kirjoitti esikoisromaaniaan Nix kymmenen vuotta. Se näkyy amerikkalaisen kirjailijan 700-sivuisessa teoksessa. Kirjailija on ruopannut mukaan viimeiset 50 vuotta Yhdysvaltojen yhteiskunnallista maisemaa, palasia sen poliittisesta historiasta, perhe- ja opiskelijaelämää ja maustanut tarinaa vielä oman, norjalaislähtöisen äidinpuoleisen sukunsa myyteillä. Hyvin runsaasti teemaa ja tarinan käänteitä. Nimi Nix merkitsee tässä näkkiä, norjalaismyyttien taruolentoa. Se on jokin johon rakastut, joka sitten katoaa ja vie mukanaan. Se mitä rakastat kaikkein eniten satuttaa sinua aikanaan kaikkein pahiten, sanoo äiti pojalleen.
Äiti, Faye katoaakin jälkiä jättämättä pojan, Samuelin elämästä kun tämä on vielä lapsi ja näkyy seuraavan kerran TV-uutisissa parikymmentä vuotta myöhemmin poliittisen mielenilmauksen radikaalina hyökkääjänä. Yhdysvalloissa on käynnissä presidentinvaalien esivaalikampanja. Vuosi on 2011. Samuel Anderson on tässä vaiheessa opiskelijoihinsa frustroitunut college-opettaja, kirjallisuuden professori, nettipeliaddikti ja nuoruuden rakkauttaan haikaileva mies. Pakasteateroita markkinoiva isä ja poika ovat vanhenneet yhdessä.
Romaani peruuttaa ajassa vuoteen 1968, Fayen nuoruuteen, radikaalin vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen kuohuntaan Chicagossa, Vietnamin sodan vastaisiin mielenosoituksiin. Kolmas aikataso on vuodessa 1988, Samuelin lapsuudessa. Samuel Anderson saa painavimman syyn selvittää äitinsä salaperäinen elämä kustannustoimittajaltaan Guy Periwinkleltä: Samuelilta on odotettu jo kauan ja turhaan romaania. Nyt äiti on TV-kuuluisuus, 'Packer Attacker' ja sen aiheen pitäisi oitis lyödä pöytään korkeat myyntiluvut. Kunhan taotaan niin kauan kun rauta on kuumaa.
Kuusikymmenluku näyttäytyy rajuna: vanhat konservatiiviset arvot törmäävät meluisaan "vallankumouksellisuuteen", hippien rakkaus lakastuu kuolema sioille ja ho-ho-ho-chiminh-huutojen myötä, vaikka runoilija Allen Ginsbergkin pyörii mukana ommmm-hyminöineen. Nuoruus on täynnä sattumanvaraisia valintoja, tunteiden arvailua, kun ei voi tietää. Lapset ovat kaikkina aikoina yhtä suojattomia auktoriteettien hyväksikäyttöä vastaan. Petos väijyy suositun tytön äkillisessä ystävyydessä. Fayen ja Henryn, Samuelin vanhempien koti ja asetelma tuo mieleen Revolutionary Roadin, kirjan ja elokuvan, jossa naisen haaveet lakastuvat hyvin hoidetun talon kulisseissa.
Nix kattaa hauskasti näkyville 60- ja 2010-luvun opiskelijaelämää; kaikkeen muuhun paitsi opiskeluun fokusoitua, aika karrikoituna. Siinä missä kuusikymmenluvun aktivistit pössyttelevät huumeita, suunnittelevat mielenosoituksia ja toimintaa, nykyinen opiskelijasukupolvi kopsaa esseitä netistä, näyttelee keskittymistä ja käy proffan kanssa vakavaa keskustelua siitä, etteikö kopsattu essee olisi k.o. opiskelijan omaisuutta eli oma. Hyvät nettivideot ovat Lauralle arvokkainta materiaalia, verrattavissa kullanhuuhdontaan ja siksi essee Hamletista on ajanhaaskausta.
Parhaimmillaan Nix maalaa herkkiä luonnekuvia äidistä ja pojasta, pojan ystävyydestä varakkaan perheen poikaan ja rakkaudesta tämän siskoon. Tämä lapsuuden ja nuoruuden aika on vahvaa ja vakavasti otettavaa kuvausta nuoruuden haavoittuvuudesta ja perheen historian painolastista. Auton ikkunasta vilahtaa jo monista romaaneista ja elokuvista tuttua, taloustaantuman jälkeistä Keski-Lännen kuvausta hylättyine tehtaineen ja huutokaupattuine maatiloineen, trumpilaista maisemaa. Satiiria nyky-Yhdysvalloista, ja samoin kuusikymmenluvusta.
Mutta valtava sivuhenkilöiden vyörytys, selittämättömästi hikoileva asianajaja, suihkussa teurastamon hajuja huuhtova Hubert Humphrey (presidenttiehdokas), sadomasokistinen hippinainen ja häneen rakastunut poliisi, monikasvoinen kustannustoimittaja sekä kymmenet yksityiskohdat pelien maailmasta klassiseen pianonsoittoon kertovat sitä samaa: ehkä kymmenen kirjoitusvuotta on ollut sittenkin liian pitkä aika synnyttää tämä romaani. Olisiko lukijaa voitu armahtaa, ja jättää edes örkkien taistelu videopelimaailmassa vähemmälle? Kun sentään vielä lähdetään etsimään norjalaista myyttiä Hammerfestistä saakka. Mukaan on ympätty jopa kamppailu vieraslajeja vastaan, tässä tapauksessa laji on nimeltään litulaukka.
Satiiri vähenee loppua kohden, mutta patetia ja kaikenkattava rakkaussanoma lisääntyy. Lopulta tuntuu kuin olisi niellyt todella ison palan kakkua. Eikä siitä oikein saa selvää, onko se suolaista vai makeaa ja mikä se oikein on. Kirjan kannet ovat täynnä sitaatteja kiittävistä arvioista. Kunnianhimoinen romaani tämä varmasti on, komea ja koskettavakin, mutta siihen olisi tullut enemmän ryhtiä monien rönsyjen karsimisesta. Iloisen odottava, innostunutkin tunnelmani oli loppuun päästyäni ehtinyt lässähtää.
Tässä linkki Kirjaluotsin ja Luettua elämää-blogin monipuolisiin arvioihin. Vähän samansuuntaisia lukukokemuksia.
Nathan Hill: Nix
The Nix, 2016, suomentanut Raimo Salminen
Gummerus, 719 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti