tiistai 15. kesäkuuta 2021

Rachel Cusk: Kunnia


Faye-trilogian kolmas osa.
Déjà vu tai paremminkin - lu -vaikutelmaa ei voi välttää. Tämänkin Rachel Cuskin romaanin alussa hänen taustalle häipyvä kertojansa Faye istuu lentokoneessa vierellään mies, joka ennen pitkää avautuu kertojalle. Luin, että Cuskin pyrkimyksenä on nimenomaan ollut hävittää kertoja. Paradoksaalisesti pyrkimys hävittää hänet, minusta pistää miettimään, kuka hän oikein on, miksi hänestä ei saa enemmän tietoa, miksi hän luuraa jossain kuin sisustukseen kätketty nauhoituslaite.

Faye on matkalla kirjallisuusfestivaalille, taas, jossakin Etelä-Euroopan maassa, jota ei sitäkään nimetä. Siitä, nimeämättömyydestä ja suuresta jonosta uusia henkilöitä, etunimeltä mainittuja, jotka sittemmin katoavat tarinoineen, kehkeytyy Cuskin omintakeinen tunnelma. Se on kuin pätkä ohimennen nähtyä elämää kirjallisessa muodossa, jossa aika virtaa ja virrassa kohtaamme aina uusia ihmisiä. Faye kulkee eteenpäin kuin avonainen vastaanotin ja tallennin imuroiden kaiken sisäänsä. Ihmiset kertovat parisuhteistaan, perheistään, vanhemmuudestaan, traumoistaan viivyttelemättä ja jotenkin toteavasti eikä Fayen tarvitse useinkaan puuttua keskusteluun. Jopa häntä haastattelevat toimittajat päätyvät kertomaan enemmän itsestään kuin kysymään kysymyksiä Fayeltä.

Lukijana ajelehdin mukana, välillä välinpitämättömänä ja ihmeissäni, välillä tarinoista ja kultivoidusta kirjallisuuspuheesta kiinnostuen. Usein uusi tarinoitsija on vasta tullut hotellin aulassa vastaan kun hänen lastensa tai puolisonsa tarinaan heittäydytään eikä aina ole selvää, kuka kulloinkin on äänesssä, kun monen sivun mittainen puheenvuoro keskeytyy sanoilla hän sanoi. Hän voisi olla kuka hyvänsä, heillä kaikilla on oikeastaan saman kertojan ääni.

Kirjallisuusfestivaaleilla on joka tapauksessa herkullisia tyyppejä, isoja egoja, oman tiensä kulkijoita, rutinoituneita kustantajien edustajia hoidettuine assistentteineen, kaikki koulutettuja älymystön edustajia, jotka sivistyksensä ohella näyttävät omaavan samoja vähemmänkin yleviä tunteita kuin ketkä hyvänsä kadun tallaajat. Kateutta ja juoruilua. Ansaitsematonta arvonnousua jossain jonkun mielestä, purevaa kommentointia. Usein naiset päätyvät ymmärtämään toisiaan, väkivaltaisten tai muuten inhottavien miessuhteidensa jälkeen. Miehet ovat Kunniassa enimmäkseen kunniattomia paskiaisia. Faye on kuitenkin eronsa jälkeen uudelleen avioliitossa, se mainitaan ohimennen. 

Etelä-eurooppalainen kuuma kesä, meri ja hiekkadyynit sekä vanhat kirkot ja kukkivat jakarandapuut alkavat kiinnostaa ja yritän kovasti miettiä, missä nämä festivaalit oikein tapahtuvat. Surffareita, nakurantoja, Josè Mourinho - olisiko Portugalin Lissabon? Vai Espanjan Cadiz? Se jää salaisuudeksi. Paikallistunnelma on tarttuvasti kuvattu, mutta jotenkin romaani hajoaa monien tarinoiden löysäksi jonoksi, niin tyylikästä kuin Cuskin kieli onkin ja siitä huolimatta, että niissä käsitellään isoja asioita vapaudesta, totuudesta, rehellisyydestä, syyllisyydestä, moraalista. Tässä vaiheessa kirjoitustapa on jo niin tuttu, että aikaisempien teosten virkistävän persoonallinen tyyli alkaa maistua lievästi maneerilta. Esimerkiksi tapa dramatisoida ihmisten ulkoisia piirteitä; jollain on kalpea, löysästi laskostuva iho, jollain iso kallo joka hohtaa hämärässä. Ihmisten persoonallisia piirteitä mystifioidaan kuin jossain kauhuromaanissa.

Lopussa Faye näyttää ajautuvan nakuilevien homomiesten rannalle, meren syliin, laskevan auringon värjätessä aaltoja. Asetelma on moniselitteinen verrattuna esimerkiksi Siirtymän illallisia seuraavan aamunkoiton selkeyteen.


Rachel Cusk: Kunnia
Kudos, 2018, suomentanut Kaija Kattelus
Kustantamo S&S, 2020, 203 s





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti