Heikki Herlin: Tuollapäin on highway

Ne olivat hienoja vuosia, lapsuuteni vuodet.

Kannen kuva kertoo olennaisen. Taapero siinä seuraa - jo tuossa vaiheessa huolestuneen oloisena - isänsä menoa, huhtikuisella pellolla. Huoli tulee jatkumaan hamaan loppuun asti, isän kuolemaan asti. Siinä Niklas Herlin harppoo nahkatakissaan ja poikansa Heikki seuraa faijan menoa. Tuollapäin on highway on pojan muistelma, pitkä muistokirjoitus isästä. Ennen kaikkea se on liikuttava kuvaus isän ja pojan läheisistä suhteista. Suhde on sitäkin koskettavampi, jos on sattunut lukemaan esimerkiksi kirjan Koneen ruhtinas, joka kertoo Pekka Herlinistä. Tässä kuvataan sellaisen suomalaisen suvun lähihistoriaa, joka  jollain tasolla myötäilee nyt hyvin suositun ruotsalaisen Alex Schulmanin suvun dynamiikkaa. Siitä Schulman ammentaa tuoreissa romaaneissaan. Sukurasitteena esiintyy kaikkien pelkäämä despootti, joka hallitsee lähipiiriään mielivallallaan ja jättää pitkän varjon seuraaviin sukupolviin. Schulmanin suku on julkisuudessa kulttuuritaustan ansiosta, Herlinin suku menestyneen liiketoiminnan seurauksena. On kerrassaan miellyttävää lukea tässä ketjussa isä-poika -suhteesta, joka ei jatka tulehtuneita kaavoja. Sekin on näköjään mahdollista, ja se tässä eniten innostaa ja kovasti liikuttaakin.

Niklas Herlin täytti koulutuksellaan isänsä Pekka Herlinin odotuksia, yhdysvaltalaiset bisnescolleget tulivat tutuiksi, mutta hän ei kuitenkaan lähtenyt jatkamaan isänsä työtä yritysjohtajana, vaan päätyi oman tyylisekseen, räväkäksi taloustoimittajaksi Kauppalehteen, Suomen Kuvalehteen ja Ilta-Sanomiin. Hänestä tuli sittemmin yksi kustannusosakeyhtiö Teoksen perustajista yhdessä Silja Hiidenheimon ja muutaman muun kanssa. 

Heikki Herlin havainnoi isäänsä lähietäisyydeltä, useimmiten täynnä lämpöä ja ihailua. Faija on ainutlaatuinen ja rakastava, isänä parhaimmillaan. Siihen että NH onnistuu omassa perheessään luomaan lämpimän ja rakastavan ilmapiirin, epätodennäköisestä lähtökohdasta huolimatta, on paljon vaikuttanut Niklas Herlinin esikoinen, kehitysvammainen Riikka. NH aktivoituu kehitysvammaisten asioiden edistäjänä. Tämä on isässä olennaista: Hän on kaikille samanlainen. Hänen kasvonsa ja toimintansa luovat välittömän kuvan siitä, mitä hän sillä hetkellä ajatelee, vailla minkäänlaista verhoa itsensä ja tunteittensa välillä. Pokerinaamaa ei ole. Niinpä isästä käytetäänkin jo kouluaikana nimitystä Aito erotuksena toisesta Nikosta, joka on Kumi-Niko.

Kirja käy vuoropuhelua isän kanssa, myös isän muistelmista ja päiväkirjoista lainattujen sitaattien kautta. Herlinit, isä ja poika, omaavat kirjoittamisen taidon, ehkäpä poika jopa vahvemmin. Tai sitten on kyse aiheesta, poika on tarkkaillut isäänsä koko ikänsä ja vuodattaa tähän kaipauksen täyteiseen muistelmaan analyysejään ja havaintojaan, pitkän ajan kuluessa kypsyneitä.

Kirjassa on myös muutama hauska anekdootti, kuten yksi Anja Kaurasen, nyk Snellmanin, ja Harri Sirolan, esikoiskirjailijoiden parisuhteen alkutaipaleelta. Niklas Herlinin mukaan heille oli noussut kusi päähän ja pitivät itseään turhan aikaisin uusina tulenkantajina. Niinpä NH oli teilannut heidän uuden Kiima -nimisen lehtensä. Pariskunta saapui puhuttelemaan arvostelijaa, joka oli juuri intiimissä kanssakäymisessä tyttöystävänsä kanssa. Ja vaikka olivat molemmat juuri paljon seksistä kirjoittaneet ja julkisuudessa puhuneet, eivät vissiltä kiukultaan tajunneet millaiseen aistilliseen tilanteeseen olivat kävelleet.

Pientä kritiikkiäkin sentään löytää pojan muistoista, kuten sen, että isä korosti kirjoittajan lahjojaan tarpeettoman usein. Olihan faija hyvä kirjoittaja mutta hänen lähellään työskenteli parempiakin, toteaa poika. Samoin hän ruotii isänsä epäonnistumisen pelkoa, jolla tämä oman kokemuksensa perusteella ilmeisesti halusi suojata poikaansa kurjilta kokemuksilta, mutta joka samalla johtaa arkuuteen. Ja tietenkin isän toimintakyvyn säilyttävä alkoholismi ja muu piittaamattomuus terveydestä tuottaa huolta, vaikka isä ja poika viihtyvätkin yhdessä kapakassa.

Kirjan nimi ja faijan vaatetus nahkatakkeineen ja bootseineen kertoo Niklas Herlinin opiskeluaikanaan omaksumasta vahvasta amerikkalaisesta vaikutuksesta, johon kuului oleellisesti countrymusiikki. Lukija uskoo helposti isän ja pojan automatkojen olleen nautinnollisia, niin elävinä Amerikan highwayt kuvataan Ford Mondeosta tai Mustangista, kun Herlinit posottavat isän opiskeluaikojen maisemissa. Näkee että Heikki Herlin on nauttinut myös kirjoittamisesta, teksti nousee siivilleen.

Oikoluku on kirjassa jäänyt kesken. Siellä täällä on kielellisiä lapsuksia ja merkkejä uudelleen muotoilluista lauseista, joista osa jäänyt korjaamatta. Niistä huolimatta kirja on valtavan koskettava ja syvällinen kuvaus isästä ja pojasta, jotka ymmärtävät ja tukevat toisiaan kaikessa. Syntymärikkaus auttaa selviämään monesta, mutta rakastavaa lähipiiriä sillä ei välttämättä saa, siitä on tässäkin suvussa kokemusta. Niklas Herlin onnistui siinä missä isänsä ei.

Pian ikävöisin isän lisäksi isäni poikaa, sitä osaa itsestäni, joka oli elossa faijan ollessa paikalla.

Heikki Herlin: Tuollapäin on highway
Kustannusosakeyhtiö Teos, 2020, 325 s