Silloin, tarkalleen kello 20.45, hän antaa miehilleen käskyn vallata Itävallan. Viis Seyss-Inquartin kutsusta. Homma hoidetaan ilman sitä! Viis oikeuskäytännöistä, viis peruskirjoista, perustuslaeista ja kansainvälisistä sopimuksista, viis laeista, noista abstrakteista ja kaikkea sääntelevistä syöpäläisistä, yleisistä ja persoonattomista, Hammurabin petikavereista, ne kuuluvat kuulemma kaikille, mokomat lutkat! Eikös toteutunut fakta ole kaikista oikeuksista pitävin! Me valtaamme Itävallan ilman kenenkään lupaa, ja me teemme sen rakkaudesta.
Lyonissa asuvan Éric Vuillardin (s. 1968) Päiväkäsky voitti vuonna 2017 Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon Goncourtin. Kirjailija on muustakin palkittu ja työskentelee myös elokuvaohjaajana. Elokuvallisuus näkyy kirjassakin taidossa, jolla kirjailija kuvittaa tietyn tapahtuman, kokouksen, neuvottelun, hyökkäysmanööverin ympäristöineen, säineen, valaistuksineen, salongit ja interiöörit, taikoo sanoilla hyvin intensiivisen tunnelman. Päiväkäsky on ensimmäinen suomennos hänen teoksistaan. Kiitos siitä, vaikuttavaa, vahvaa.
Kertomuksen valokiila osuu historialliseen kohteeseensa terävästi ja paljastaa kätketyt varjokohdat kuin tähystystornista suunnattu säde, joka lakaisee vankilaa ympäröivää luontoa. Tiivistunnelmainen kertomus etenee niukan taitavasti annostellun draaman kaaren myötä loisteliaaksi kuvaukseksi erään maailman julmimman historian avainhetken tapahtumista.
Kertomus syventää ja tarkentaa samaan historialliseen ajankohtaan, jota Benjamin Carter-Hett historioitsijana tarkastelee kirjassaan Demokratian kuolema. Aikaan, jolloin ei vielä aavistettu, mihin asti mielettömän pillipiiparin tahdissa voidaan päätyä marssimaan. Aika on helmikuu 1933 ja paikka Berliini. Kuinka tyhmällä tavalla voitiinkaan imeytyä tapahtumien vyöryyn, kuinka naurettavaa ja kuinka itkettävää!
Heitä oli jokivarren kuolleiden puiden luona kaksikymmentäneljä, kaksikymmentäneljä mustaa, tummanruskeaa ja konjakinväristä päällystakkia, kaksikymmentäneljä villalla topattua olkapääparia, kaksikymmentäneljä kolmiosaista pukua ja saman verran prässättyjä housuja leveine upslaakeineen. Varjot menivät valtiopäivien puhemiehen palatsin avaraan eteishalliin, mutta pian ei olisi enää valtiopäiviä, ei olisi enää puhemiestä, eikä muutaman vuoden kuluttua olisi enää parlamenttiakaan, pelkkä savuava rauniokasa vain.
Noissa 24 arvokkaassa, matelevasti kohdatussa merkkimiehessä, yhteiskunnan tukipilarissa on tuttuja nimiä. Krupp, Siemens, Vögler, Opel, Reuter - yksi ja toinen myös von-etuliitteellä rikastettu. Suurpääoman imperiumeja. Nyt nuo samat yritykset ovat isoja brändejä, BASF, Bayer, Agfa, Opel, IG Farben, Allianz, Telefunken. Heiltä Hitler haluaa rahallista tukea ja sitä hän myös saa, runsain mitoin. Gustav Krupp lahjoitti miljoonan. Lobbaus oli tehokasta eikä varainkeruu ollut liike-elämälle silloinkaan uutta. Vastinekin tuli aikanaan, ilmaista orjatyövoimaa vuosiksi.
Valaistessaan Hitleriä valtaan kohottanutta voimakehää Vuillard löytää Britanniasta Lordi Halifaxin, mykän kuin klemmarin, ja hänestä esimerkin selkärangattomasta myötäilijästä. Samaa sukua oli aiemmassa historiassa myös eräs varakreivi, joka kielsi avun Irlannin nälkää näkeville. Englannin myötäsukaisen reaktion jälkeen Hitleriä alkaa ahdistaa entistä enemmän, hän kaipaa Lebensraumia Itävallan suunnalta, ja se on operaatio johon Päiväkäsky kulminoituu. Päiväkäsky on kutsuksi naamioitu uhkaus miehittää Itävalta, ellei Saksan kanslerin ehdotuksiin taivuta.
Erityisen herkullinen, myrkyllisen komedian huippuhetki kirjassa on kuvaus Hitlerin ulkoministerin Ribbentroppin jäähyväislounaalta Englannin pääministerin Chamberlainin luona. Ribbentroppin pariskunnan pyrkimys viivyttää pääministeri lounaalla samanaikaisesti kun Saksan joukot etenevät Itävaltaan, onnistuu. Jälkiruokaveitsi kilahtaa lasinkylkeen, Ribbentrop nyökkää, hymyilee. Ulkona on satanut, puut ovat märkiä, jalkakäytävät kiiltävät.
Kun on historiansa opiskellut, kuten Vuillard näkyy raporteista, Nürnbergin oikeudenkäyntipöytäkirjoista, kirjeistä, nauhoituksista, valokuvista, uutisfilmeistä tehneen, pystyy menneestä historiasta kutomaan monisyisen kertomuksen manipuloinnista ja mielivallasta. Pelokkaat ministerit Itävallassa Hitler nöyryytti äärimmäiseen linkkuveitsiasentoon, kirjoitutti kutsun saapua liittämään Itävalta Saksaan, ja kun ei kutsua kuulunut, tuli kutsusta välittämättä. Puhdistusten jälkeen kansa oli saapunut siinä vaiheessa hurraamaan katujen varsille natsilippujen kanssa, toivottamaan miehittäjä tervetulleeksi.
Morsian on suostuvainen, tämä ei ole raiskaus, kuten jotkut ovat väittäneet, nämä ovat häät. Itävaltalaiset kiljuvat äänensä käheiksi, tekevät parhaansa mukaan natsitervehdyksen toivottaakseen tulijat tervetulleiksi, he ovat harjoitelleet sitä jo viisi vuotta.
Ministerit eivät myöhemmin löytäneet omasta heikkoudestaan selitystä, vaan Hitler oli heistä kauhistuttava ja jumalallista voimaa edustava. Mahtipontisesta suunnitelmasta, naapurimaiden alistumisesta ja kansan auliudesta huolimatta Blitzkrieg oli oikeasti pannukakku. Krupp-yhtymän Versaillesin sopimuksen vastaisesti kehittämät pienet tankit, sardiinipurkit missä kaksi ukkoa istui kuin joogaopettajat paljaalla metallilattialla, piiputtivat ja jouduttiin tuomaan Wieniin junalla.
Kieltämättä Vuillard maalaa Itävallan ministereiden kiemurtelun Hitlerin suunnitelmien edessä niin mehukkaasti, että mieleen tulee muutaman vuoden takainen mustan satiirinen elokuva Stalinin kuolema. Faktoissa Vuillard pitäytyy kuitenkin tiukasti. Natseista nauhoitetut filmit ovat valitettavasti Goebbelsin lavastamia, joten heistä on jäänyt ryhdikkäämpi kuva kuin mitä toinen kuvaaja olisi niistä esittänyt. Elokuvateollisuuteen natsit panostivat.
Lopussa palataan vielä alun yritysjohtajiin ja siihen hyötyyn, mitä he ilmaisesta orjatyövoimasta keräsivät. Mauthausen, Dachau, Papenburg, Sachsenhausen, Buchenwald ja Auschwitz toimittivat sitä katkotta. IG Auschwitz, joka kaikessa julkeudessaan näkyy edelleen tuolla nimellä yrityksen organisaatiokaaviossa. Se lienee verrattavissa Yhdysvaltojen mustien orjien ilmaistyövoimaan, vaikka ajanjakso jäikin lyhyemmäksi.
Vieläkin on uutisoitu lähes satavuotiaiden elossa olevien natsirikollisten oikeudenkäynneistä ja kyselty niiden oikeutusta. Päiväkäsky on upea teos, joka muistuttaa karmeasta rikoksesta ja kuinka se eteni pysäyttämättömäksi hulluudeksi. Se kertoo olennaisen upean runollisella melankolialla ja loistavalla tyylillä, laskee fokuksen estradeilta yksilön katseen tasolle. Näkeekö hoitolaitoksen vanhus nyt itsensä historiallisen uutisfilmin hurraavana lapsena television ruudulta?
--- sillä sukupolvet vaihtuvat niin kuin vahtia vaihtavat vartiosotilaat yön pimeydessä - miten pitää eletty nuoruus, hedelmäntuoksu ja tuo hengästyttävä mahlannousu erillään niistä kauheuksista? En tiedä.
Mahtava suomennos, kiitos ja kumarrus Lotta Toivanen.
Éric Vuillard: Päiväkäsky. Kertomus
L'ordre du jour, 2017, suomentanut Lotta Toivanen
Siltala, 2019, 149 s
Oletpa lukenut mielenkiintoisia kirjoja. Tässä kiinnostaa kuvailusi perusteella ihan kaikki. Luin juuri Suomen Kuvalehdestä viimeisten hengissä olevien natsien (esim.keskitysleirien vartijoiden, jotka ovat aiemmin päässeet pälkähästä) oikeudenkäynnistä. Pahuus ei vanhene koskaan, sitä on voitava käsitellä myös silloin, kun asianosainen on jo iäkäs. Mikäli hän suinkin ymmärtää edelleen, mistä on kysymys. Ymmärrän läheisten piinan, mutta toisaalta kukaan heistä ei varmasti halua, että mitään vastaavaa tapahtuu enää koskaan.
VastaaPoistaKyllä, seuraavien sukupolvien, nykyistenkin on nähtävä, että nämä rikokset eivät poistu mihinkään. Tämä on hieno kirja, terävästi fokusoitu tuohon dramaattiseen aikaan, jolloin vielä toinenkin tie olisi ollut mahdollinen ja sen "viattoman" hetken se näyttää niin, että sitä seuraava ajanjakso on entistä hyytävämpi.
Poista