Annie Ernaux: Vuodet

Kannen suunnittelu: Jenni Noponen

Päivitys 7.10.22: Nobelin kirjallisuuspalkinto 2022 Annie Ernaux'lle

Rappelle-toi Barbara - ja muita ajan säveliä

Annie Ernaux (s. 1940) aloittaa Vuodet  listaamalla aforisminomaisesti kuvia, väläyksiä, lauseita vuosikymmenten takaa ja lopettaa aikaan noin vuonna 2006. Sodan jälkeiset vuosikymmenet vilistävät tuttuina ja vähemmän tuttuina, riippuen siitä missä vaiheessa lukija itse on ilmestynyt ajan aalloille. Ernaux on kirjoittanut omaleimaisen läpileikkauksen tapahtumista, arjen tavoista, perheestä, naisesta perheessä ja yhteiskunnassa ja sukupolvien yhteydestä, ruokapöydässä kerrotuista edellisten sukupolvien tarinoista. Kirjoista joita luettiin, musiikista jota kuunneltiin, elokuvista joita katsottiin, yhteiskunnallisesta ja poliittisesta toiminnasta ja keskustelusta. Sekä teknisestä kehityksestä, tavaroista joita se tuotti ihmisten käytettäväksi ja kulutettavaksi, tamponeista tietokoneisiin ja internetiin.

Vuodet on etäännytetty kokonaisen sukupolven kuvaukseksi. Subjektit ovat heitä tai meitä. He ajattelivat, me ajattelimme. Välillä maailman meno jää taustalle ja etualalle nousee valokuva, sumea seepianvärinen kuva, perhekuva rannalla, värikuva pariskunnasta turistina. Silloinkin nainen on hän, ei minä, säilyttäen etäisyyden tunnun. Valokuvista rakentuu kertomus naisen omasta elämästä Ranskan Normandiassa, perheenäitinä ja opettajana, muutto Pariisiin, avioero, nuori rakastaja, syöpä...

Eikä tuossa puolialastomana tyynyllä istuvassa, sukupuoleltaan häilyvässä vauvassa nähnyt itseään vaan jonkun toisen, olennon, joka kuului johonkin aikojen takaiseen mykkään aikakauteen.

Tapa jolla Ernaux havainnoi kaikkea mahdollisimman tyhjentävästi linssinsä läpi tuo mieleen toisen ranskalaisen, Georges Perecin Elämä. Käyttöohje-romaanin. Ehkä myös W.G. Sebaldin dokumentaarisen kerrontatavan, jossa valokuvia ei ainoastaan referoida vaan ne asettuvat tekstin lomaan. Heitä yhdistää myös lievä kuivakiskoisuus, huumorittomuus. Ernaux'lla pilkahtelee sentään siellä täällä lempeää itseironiaa omaa nuorempaa hahmoansa kohtaan. Vallankumouksellisuus ja hyvän tekeminen maailmassa; idealismi on suurta nuorena mutta sen moraali ei aina kestä lähempää tarkastelua. Kuten kokemukset Itä-Euroopan maissa:

Kokemus oli hieno ja sanoinkuvaamaton. He eivät silti olisi ikinä halunneet asua siellä. He toivat sieltä tuliaisiksi kirjailtuja puseroita ja rakia. Ja toivoivat, että maailmassa olisi aina kehittymättömiä maita, jotka tarjoaisivat heille senkaltaisia aikamatkoja menneisyyteen.

Neljäkymmentäluvun lapsi saattoi kokea kovan koti- ja koulukurin korvatillikoineen ja kohdata rokottamattomuuden monet kohtalokkaat taudit, kurkkumädän ja tuhkarokon. Jos niistä selvisi, alkoi tytön matka naiseksi, kaikkine ihanuuksineen ja esikuvineen, Brigitte Bardot'sta alkaen. Mutta tyttöjen hyveellisyys oli jatkuvan tarkistuksen alla ja lankeemuksen houkutukset oli torjuttava.

Häpeä uhkasi tyttöjä lakkaamatta. Heidän asuistaan ja meikistään haettiin koko ajan jotain liikaa: lyhyyttä, pituutta, avoimuutta, tiukkuutta, räikeyttä ja niin edelleen, vahdittiin kengänkorkojen korkeutta, ystäväpiiriä, ulkona liikkumista ja kotiintuloaikoja, syynättiin alushousuja kuukausittain.

Taustalla tapahtuu. Ranska menettää siirtomaasotiensa aikana hankittuja maitaan Indokiinassa ja Algeriassa, mutta elintaso nousee. Tavarapaljous laskeutuu kaupunkia ympäröiviin ostoskeskuksiin. Kuusikymmenlukulaisen silmissä ajattelu köyhtyy, usko hiipuu eikä hänen ole helppoa päätellä, missä vaiheessa talouskriisistä oli tullut maailman alku ja selitys. Kollektiiviset arvot saavat väistyä individualismin ja identiteettipolitiikan tieltä. Katolinen uskonto ja pohjoismaita epätasa-arvoisempi yhteiskunta näkyy täältä katsottuna, vaikka uskonnon vaikutus laimenee Ranskassakin. Paitsi maahan saapuneiden muslimien keskuudessa, joiden Ernaux määrittelee saapuvan takapajuisista yhteiskunnista. 

Vuodet kuvaa ilmiöitä, jotka ovat tunnistettavia Suomessakin samoja aikoja eläneelle. Länsimaissa eletään samoja kehityskulkuja, Suomessa ehkä vähän jäljessä. Samalla kirja seuraa sen verran lähempää Ranskaa, että osa noista tapahtumista ja nimistä sen populaarikulttuurissa on meillä jäänyt vaille samaa huomiota. Tuttuja ovat maan johtajat  Jacques Chiracista François Mitterandiin, Charlie Hebdo ja pommi-iskut. Puhumattakaan New Yorkin kaksoistorneista. 

Ernaux kuvailee pariinkin otteeseen, miksi kirjoittaa tätä elämänsä mittaisen kaaren muisteloa. Hänelle on tärkeää hahmottaa se aika, jonka hänen käyntinsä maan päällä kestää, se aikakausi, joka hänet on lävistänyt, se maalma, jonka hän on rekisteröinyt elämällä elämäänsä. Se on aika yleinen kokemus ja halu, siksi muistelmia kirjoitetaan ja luetaan paljon. Sukupolvikokemus on vahvasti ihmisiä yhdistävä. Tietty haikeus on mukana muistelemisessa; elämästä, omasta ainutkertaisesta ei haluaisi luopua mutta hetki lähenee. En tiedä, johtuuko erilaisesta aikakaudesta, että kirjailija näyttää eläytyvän jotenkin syvemmin lapsuuteensa ja nuoruuteensa. Ehkä näin käy aina, lapsuusmuistot ovat niin väkeviä. 

En malta olla tässä muistojen myrskyssä palaamatta omaan suhteeseeni ranskalaisiin laulelmiin, tai paremminkin pätkiin niistä. Nuorempana lauleskelin usein kotona ja myös - pyynnöistä huolimatta-  parin oluen jälkeen baarissa, seiskan laulajana. Varsinkin muutamat säkeet ranskalaisista lauluista kuuluivat repertuaariini. Marseljeesi, La vie en rose, Chevaliers de la table ronde, Le Galérien (oppikoulun ranskan tunnilla kuultu).

Ja tietenkin Rappelle-toi Barbara, il pleuvait sans cesse sur Brest... 

Annie Ernaux: Vuodet
Les Années, 2008, suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus, 2021, 215 s