Yhden noista ensimmäisen kerroksen ikkunoista takana hoidettiin vuonna 1956 polioepidemian aikana kolmea pikkutyttöä, joista olin yksi. Turun entistä Kunnallissairaalan nimellä tunnettua rakennusta puretaan nyt uusien laajennustarpeiden tieltä. Purkaminen on hidasta jopa nykyisillä murskaimilla, se näkyy kauas, sillä rakentaminen oli perusteellista, rakenteet järeitä, ei mitään pahvimaisia elementtejä missään kohtaa.
Äitini mielestä olin imeskellyt kirsikoita edellisenä päivänä ja siksi lapsihalvaukseksi kutsuttu oire asettui toiselle puolelle naamaa. Tämä oli hänen epätieteellinen versionsa. En koskaan kertonut, mitä kerran harrastimme toisen 5-vuotiaan ipanan kanssa. Keräilimme kadulta purukumin jämiä. Lopulta pyöritimme suissamme isoja harmaita palloja, joita hädin tuskin saimme jauhettua.
Minut sijoitettiin sairaalassa ensin isoon kylpyhuoneeseen, koska paikkaa ei heti löytynyt. Istuin yöllä sängyssä pimeässä kylpyhuoneessa, ikkunan takana mustat oksat heiluivat tuulessa, itketti ja pelotti. Seuraavana päivänä koin elämäni edelleen pahimman kipuelämyksen, selkäydinpunktion, jonka aikana oma huutoni kiiri pitkin sairaalan seiniä. Ehkä sekin tehdään nykyään toisin, koska luin netistä jokin aika sitten että se ei välttämättä aiheuta kipua. Minä muistan sen koko selkärangan läpi kulkevana leimahduksena, kuin kirveen iskuna.
Pääsin noiden kahden muun pikkupotilaan kanssa samaan huoneeseen. Harmi oli suuri, kun he, vaikeammin sairastuneet, pääsivät uima-altaaseen osana hoitoaan, minä en. He eivät pystyneet liikuttamaan alavartaloaan. Sen sijaan he olivat olleet yhdessä sen verran pidempään jo, että he saattoivat myös kimpaantua toisilleen. Tässä tilanteessa sain ohjeen auttaa toista kääntämään toiselle riitapukarille selän. Tunsin itseni viralliseksi hoitajaksi.
Perheeni pääsi katsomaan minua vain tuon ikkunan ulkopuolelle, jossa kulki avokäytävä. Jonain päivänä, monen viikon eristyksen jälkeen, tauti hellitti otteensa minusta. Tohtori Wikström oli mukava, myös kutitohtoriksi kutsuttu, ja pääsin taas kotiin.
Myöhemmässä elämässäni työterveyslääkäri Wallinheimo suhtautui skeptisesti tähän terveyshistoriaani, epäili tokkopa minulla sitä tautia koskaan on ollut. Hieman yllätti moinen epäuskoisuus, kyllä 50-luvulla poliovirus tunnistettiin, varsinkin epidemian aikana. Wallinheimon poika on nykyinen kokoomuksen kansanedustaja, Sinuhe Wallinheimo.
On tullut vastaan myös muita, onnellisesti halvaukselta välttyneitä poliopotilaita. Ensimmäinen on Inari Krohn, jonka muistelman luin joskus ennen blogiaikaa. Olisiko ollut Muusa kirjahyllyssä. Toinen on Maarit Hurmerinta, jonka haastattelua kuuntelin radion musiikkiohjelmassa Näistä levyistä en luovu - tai vastaavassa muutama vuosi sitten.
Ikäviä tuollaiset väärät diagnoosit, varsinkin jos ne ohjaavat tekemään turhia ja kivulloisia tutkimuksia. Itselläni pahin on ollut muutama vuosi sitten, kun gynekologi halusi ottaa kohdun limakalvolta näytteen ilman puudutusta. Hän (naispuolinen mengele) joutui keskeyttämään toimenpiteen, ja menin sitten toiselle, joka sanoi, ettei ole syytä ottaa yhtään mitään näytettä, koska kaikki näyttää hyvältä. Siihen loppuivat minun gynekologikäyntini.
VastaaPoistaKiinnostuin oitis Inari Krohnin kirjasta. Jo Leena Krohnin kirja "Mitä en koskaan oppinut" sai minut kiinnostumaan näiden sisarten lapsuudesta, ja Inari-siskon kirja kertoo enemmän.
Siis tässä ei ollut kyse väärästä diagnoosista, poliovirus löytyi. Kaikille se ei aiheuttanut halvausta.
PoistaAha, siis diagnoosin epäily oli täysin väärä.
PoistaAika moni silloinen lastentauti on nyt onneksi hisroriaa rokotusten ansiosta..
Niin, nämä taudista toipuneet olivat ilmeisesti vähemmistö ja taudin kuva halvauksen aiheuttajana oli jäänyt työterv.lääkärillekin ainoaksi kriteeriksi.
PoistaOireena oli usean viikon kuumeilu, minulla kuten myös Maarit Hurmerinnalla, joka oli 6-vuotiaana viikkoja Lastenklinikalla eristyksissä.
VastaaPoistaOnpa kiehtova kertomus, näin niin kuin kertomuksena! Varmasti ollut pelottavaa silloin joutua laitokseen. Sairauksien ja parantamisen historia kiinnostaa ja Turussa on monia purettava ja säilytettäviä laitoksia. Joidenkin kohdalla on parempi, ettei tiedä liian hyvin, mitä niissä on tapahtunut. Onneksi völtyit halvaantumiselta! Joskus köy onni onnettomuudessa.
VastaaPoistaMullistava tapahtuma tämmöinen on lapselle, siitä jää vahva muisto, oikeastaan ainoa sen ikäisen erillisistä kokemuksista, minulla ainakin. En tietenkään silloin ymmärtänyt sitä tuuria, mikä minulla oli verrattuna noihin kahteen muuhun potilaaseen.
PoistaMuistan hyvin polio-vuodet ja totiset jutut siitä, kuinka moni tuttu oli sairastunut. Onneksi vältyit halvauksilta.
VastaaPoistaSamassa kulkutautisairaalassa podin 50-luvun alussa keltatautia pari viikkoa. Äiti kävi ikkunan takaa katsomassa. Meitä oli kaksi tyttöä samassa huoneessa, kummallakin herkästi tarttuva keltatauti. Mieleen ovat jääneet hädin tuskin kiehahtaneet limaiset kananmunat harva se päivä ja pitkästyminen. Kotiin päästyäkin piti pysytellä aloillaan, mutta vanhempien ollessa töissä painelin ulos.
Sinulla sitten vastaavanlainen kokemus toisesta taudista. Pitkästyttävää se tosiaan oli, maata siellä viikkoja. Kamala pelko jäi myös tuosta tutkimuksesta, se avuton olo siinä karmean kivun keskellä. Toisaalta jäi hyvä muisto tuosta sairaalasta, kun paranin ja tykkäsin siitä lastenlääkäristä joka minua tutki.
Poista