Harry Salmenniemi: Sydänhämärä

Kansi: Mikko Branders, Mikko Rikala

Joel oli hänen sylissään ja piti hänen hiuksistaan kiinni. Se oli hankala asento, mutta mahdollinen. Ja he saivat olla siinä yhdessä, eikä kukaan tullut tekemään mitään hoitotoimenpiteitä.  Hän ihmetteli, miten hyvältä hänestä yhtäkkiä tuntui. Sitten hän ymmärsi: Joel silittää minua. Pieni sormi kulkee kämmenselkää pitkin. Se piirtää käteen pientä katkonaista viivaa.

Harvoin saa lukea näin intensiivistä tekstiä. Perheenisä kertoo nuoren perheensä äkillisestä tilanteesta, jossa kaikki hälytykset näyttävät punaista ja piippaavat taukoamatta. Harry Salmenniemen omakohtainen romaani Sydänhämärä oli ilmiselvästi kirjoitettava ja se on lukijallekin tunnekylläinen elämys.

Nyt ei ole ajattelun aika. Ei, kirjailijan, joka kirjoittaa vuoroin minäkertojana, vuoroin sivustakatsojana isän konkreettisista liikkeistä, on edettävä varovaisesti kuin särkyvän lasisessa maailmassa. Hänen taaperoikäinen poikansa Joel on sairastunut, muuttunut veltoksi, ja veriarvot osoittavat vaarallisen korkeaa sokeritasoa samalla kun hänen vaimonsa Maria lähestyy raskauden viimeistä vaihetta ja synnytystä. Romaanin mies näyttää kuin tasapainottelevan pitääkseen lähestyviä tuhoisia liekkejä irti kummastakin eri tavoin avuttomasta läheisestään. Ymmärrän persoonan vaihtumisen kerronnassa kuin ruumiista irtoamisen kokemuksena; aikajänne tavallisesta arkiaamusta kotona teho-osaston hiljaisuuteen on niin lyhyt, että se on epätodellista.

Minäkertoja muistuttaa itseään kaikesta, mitä häneltä odotetaan samalla kun isä toimii lähes mekaanisesti. Hänen on painettava näkymättömiin se kauhun tunnelma, joka nostaa päätään kaikista huolestuttavista merkeistä: teho-osaston kuolleesta äänettömyydestä, joka vaihtuu lapsen hirveään huutoon. Isän on seurattava lapsen mieltä; rauhoitettava, lohdutettava, puolustettava lasta liian riuskalta hoitajalta

Kädet tärisivät koko ajan. Liian paksu reppu. Älä kuole. Älä nyt rakas poika kuole. Isi vain laittaa repun tänne ja tulee sitten vahtimaan että elät.

Kaiken huolen ympärillä leijuu rakkaus voimallisena. Kun ihminen saa lapsia, hän sairastuu perhe-elämään. Sitä sairautta olisi hoidettava levolla, jota nyt ei ole tarjolla, kun kotona on pieni diabetes-potilas, joka on öisinkin herätettävä hedelmäsoseelle ja sokeriarvojen mittaukseen - sekä vastasyntynyt. Kertomus vuorottelee kahdessa ajassa, aikaisempi kertoo sairauden hyökymisestä kotiin ja toinen noin kuukautta myöhäisemmästä vaiheesta, kun taapero ja vauva ovat molemmat taas kotona. Isä on varma, että kaikesta kohdatusta huolimatta hän on parantunut perheettömän ihmisen elämästä, jota hän ei enää itselleen halua. Kaikki ravintolat on nähty, harrastukset ja elokuvat koettu. Mikään ei enää voita sitä, kun saa nauttia höyryävää linssikeittoa taaperon kanssa ja vauva napottaa omassa new born-tuolissa.

Pikkulapsen rajaton optimismi ja kipujen unohtuminen tuo kuvaukseen iloa ja lämpöä, kuin chili keittoon. Teho-osastolta lapsi pääsee sängyssään lasten osastolle. - Äiti ei näe mitä me tehdään. Äiti ei näe, että me matkustetaan sängyllä. Isä valvoo sairaalassa ja opettelee lapsen sairauden hoitoa. Valvomisesta ja väsymyksestä ei tule loppua pitkään aikaan. Keskellä väsymystä isä saa äkillistä energiaa puolustustaistelusta diabetesneuvojaksi määrätyn hoitajan kanssa. 

Kaiken keskellä kirjailija käy sisäistä monologia kirjailijuudestaan, runoistaan, joista Salmenniemi onkin palkittu ja tunnettu. Isä ruoskii itseään "turhista" kyvyistään ja vaikeuksistaan suoriutua käsillä tehtävistä asioista. Mutta hän oppiii. He selviävät.

Sydänhämärä liikuttaa ja koskettaa. Se lähes hypnotisoi seuraamaan noita dramaattisia hetkiä henkeä pidätellen. Pitää olla todella kyyninen, jos näkee tämän aiheen: rakkauden perhettään kohtaan ja vaikean kriisin kohtaamisen kliseisenä. Silloin kai elämä ylipäätään näyttää kliseiseltä. Kenties näin suuren rakkauden kuvaus vailla ironian häivää herättää myös kateuden siemeniä.

Harry Salmenniemi: Sydänhämärä
Siltala, 2024, 215 s