Hyvää Uutta Vuotta 2025!

Kuinka ilahduttavaa havaita, että tänäkin vuonna tuli luettua niin monia innostavia kirjoja! Varsinkin nyt se on sitäkin iloisempaa, kun vuosihan on ollut aivan karmea, täynnä sotaa, tuhoa, lämpenevää ilmastoa, huonosti voivaa luontoa ja hyvin voivia diktaattoreita. Heitä putkahtaa ilmoille siellä täällä kuin pulkkosieniä rihmastoineen. 

Maisema ei Turussa ollut jouluna kovin jouluinen. Kuvassa näkyy jo Auran rannoille nouseva uusi musiikkitalo Fuuga. Tässä vaiheessa se näyttää enemmän bunkkerilta, mutta havainnekuvassa se näytti oikein komealta. Toivottavasti se realisoituu tässä tapauksessa paremmin kuin yleensä. Kaupunkien uudiskohteista laaditut havainnekuvat kun näyttävät enimmäkseen ihan toisenlaiselta kuin miltä kohde näyttää sitten oikeasti, ilman valtavia lehvästöjä, mallivartaloisia kansalaisia tyylikkäissä asusteissaan jne. 

Huomenna alkavan tammikuun aikana luetaan taas klassikoita. Niinpä onkin hyvä muistella vuosi sitten löytämääni Henry Jamesia, joka taas osoitti, miksi joistakin tulee klassikoita, ajattomia ja iättömiä. Toinen klassikko, ilman haastetta lukemani oli Louis-Ferdinand Célinen Sota, Ville Keynäsin uusi suomennos, joka todisti samaa asiaa, kirjailijan taitoa, vaikka sitten aiheena mieletön sota. 

Huomattava aluevaltaus kohdallani oli löytää sarjakuvataiteilija Guy Delisle ja hänen hienot matkakirjansa Pohjois-Koreasta, Burmasta ja Jerusalemista. Niitä lukiessa oli kuin matkalla itsekin, niin tarkkoja havaintoja hän oli piirtänyt.

Muuten esseet houkuttelivat entistä enemmän. Varsinkin Silvia Hosseinin Tie, totuus ja kuolema -kokoelmassa sai nauttia sekä sivistyksestä että huumorista, joka parhaimmillaan/pahimmillaan sai pyrskähtelemään hillittömästi. Vahvan muistijäljen jätti myös Sigrid Nunezin Paras ystävä, autofiktiota ja esseetä, kaikkea herkullisena keitoksena, bonuksena syväluotaus koiran tunteisiin. 

Itsellenikin vuoden parhaita romaaneja olivat Iida Turpeisen Elolliset ja Pajtim Statovcin Lehmä synnyttää yöllä. 

Suomen lähihistorian ummehtunutta ilmaa tuuletti erityisen pontevasti Riikka Tanner Leninin ilmestyskirjassaan, joka virkisti kuin kylmä aamusuihku.

Kävin kohtuullisen usein elokuvissa, teatterissakin, mutta kirjoitin näistä vähemmän tänä vuonna. Elokuvista mieleen jäi vaikuttavana parhaan kansainvälisen Oscarin voittanut Zone of interest. Sen neutraali, aivan uusi tapa kuvata saksalaisen natsiperheen idyllistä arkea Auschwitzissa teki tehokkaalla tavalla havainnolliseksi ihmisen kyvyn sulkea silmänsä. Elokuva sai palkinnon myös äänisuunnittelusta. Pahimmillaan korviin tunkeutui tunnistamatonta ääntä, kuin röhkinää jostain kaikukammiosta. Katsoja/kuulija saattoi vain arvailla, mistä oli kyse, tunne oli epävarma ja kolkko samanaikaisesti. 

Eilen näkemäni italialainen Ainahan on huominen ei aiheiltaan ole kovin kevyt sekään, mutta kuitenkin sävyiltään moni-ilmeinen. Elokuva kuvaa sodan jälkeistä Roomaa köyhän perheenäidin kokemuksilla. Machomiesten perhe-elämä ei ole kaunista, perheenäiti raataa kaikkien puolesta. Miksi äiti antaa kohdella itseään kynnysmattona, ihmettelee tytär. Tytär opettaa äitiä ja äiti herää huomaamaan, mihin loputon sietäminen voi johtaa. Tukea tulee yllättävältä suunnalta eikä äiti uskaltaisi sitäkään ottaa vastaan. Naisella on tytär ja mukava ystävätär. Loppukuvissa italialaiset naiset äänestävät vaaleissa ensi kertaa, vuonna 1946. Tämän päivän neorealismia, tyylikkäällä musiikkitaustalla.

Sarjasta merkittäviä rakennuksia Turussa maalasin tänä syksynä vanhan kansakouluni Martin koulun. Maalauskurssi työväenopistossa toi iloa jokaiseen viikkoon, mutta myös tuskaisia hetkiä. Siksi en haluakaan niitä muistella, koska ne tiivistyivät seuraaviin rakennuksiin, Norssiin ja kirjastoon. Aina ei onnistu, mutta eteenpäin...

Onnellista Uutta Vuotta, hyviä luku-, elokuva-, teatteri- ja muita kulttuurielämyksiä ihmiset! Ja sitä rauhaa....!