Gaël Faye: Jakaranda - ja yksi osaluettu

Kuva Riki Blanco

Jakarandan aihepiiri on sietämättömän ahdistava ja voi siksi jäädä monelta lukematta. Romaani on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu ja rakennettu, että se pitää otteessaan alusta loppuun. Se on pieni kirja, mutta kasvaa eepoksen lailla kuvaamaan vaikuttavan upeasti menneisyyden kohtaamista ja elämän jatkumista maata vavisuttaneen brutaalin tappamisen jälkeen.

Gaël Fayen on ruandalais-ranskalainen muusikko ja kirjailija. Jakaranda kuvaa ruandalaisen suvun Ranskan Versaillesissa asuvan jälkeläisen, nuoren Milanin yrityksiä selvittää lähisukunsa historiaa. Syvällinen ja inhimillinen kertomus käsittelee henkiin jääneiden suhdetta menneisyyden traumaan, heidän vähitellen rakentamaansa sovintoa  ja tietä eteenpäin. Historiallinen lähtökohta romaanissa on Ruandan kansanmurha vuonna 1994. Perhe ja suku elää kertomuksessa historiaansa vuodesta 1994 vuoteen 2020, koronavuoden kynnykselle. 

Tausta on raaka ja julma, mutta Faye lähestyy aihetta pienin askelin Milanin äidin, isän ja hiljalleen koko ruandalaisen suvun kokemuksia avaten. Tarina kulkee taitavasti dialogeissa. Milan on minäkertojana sivullinen, vaikkakin suvun jälkeläinen, hän on muzungu, valkoinen eikä hän ole kokenut niitä kauheuksia, joista suvun traumat ja salaisuudet versoavat. Minäkertoja ei esiinny minään sankarina, hän on nuori mies, joka juhlii ja juopottelee ja kokee monenlaisia vaikeuksia vanhempiensa ja kohtaamiensa ihmisten kanssa. Menneisyydestään vaikeneva äiti ei tee perheen lähihistorian selvittämistä pojalleen helpoksi. Suku on tutseja, hutujen säälimättömästi tappamia ruandalaisia.

Kun isä oli esitellyt äitini vanhemmilleen, he olivat järkyttyneet. Heidän poikansa seurusteli afrikkalaisen kanssa! He eivät olleet rasisteja, mutta... että miniä olisi tummaihoinen.

Alussa juhlitaan Ranskan itsenäisyyspäivää heinäkuun 14. vuonna 1994 - ilotulitus sytyttää tulipaloja kuumassa ja kuivassa luonnossa - ja tvssä kerrotaan Ruandan verilöylystä. Poika kuulee ensimmäisiä kertoja Ruandan oloista, koska hänen äitinsä ei ole koskaan kertonut mitään menneisyydestään. Vanhemmat etääntyvät tulevina vuosina sekä toisistaan että pojastaan ja Milan lähtee Ruandaan sukulaisiaan tapaamaan. Nuorukainen suunnittelee tekevänsä opintojensa päätteeksi tutkielman Ruandan kansanmurhan sovitteluprosessissa käyttöön otetusta kansantuomioistuimesta, gacacasta.

Ruandalaisissa kaupungeissa, pääkaupunki Kigalissa ja Butaren kaupungissa Milan tutustuu aiemmin heillä lapsena asuneeseen Claudeen, joka paljastuu äidin pikkuveljeksi, salaperäiseen Sartren nimellä tunnettuun katulasten turvakodin pitäjään, isoäitiinsä Eusébieen - joka ei oikeasti ole hänen isoäitinsä, vaan äidin ystävätär - ja tämän yli satavuotiaaseen Rosalie-äitiin sekä Eusébien tyttäreen Stellaan, jonka isästä ei ole tietoa. Läheisten suhteetkin todistavat perheiden hajoamista; uusi perhe syntyy niistä, jotka ovat paikalla ja kantavat vastuun, kuten suvun matriarkka vahvatahtoinen  Eusébie, joka selvisi hengissä järkyttävästä teurastuksesta menettäen koko perheensä - ja tekee työtä valtakunnallisen sovintoprosessin puolesta.

 - Kuule monet ikänsä maanpaossa eläneet ruandalaiset ovat palanneet tänne kansanmurhan jälkeen. Tämä on kotimaasi, sanoivat muut mitä tahansa. Esivanhempasi asuivat näillä kukkuloilla ja monet ovat uhranneet henkensä, jotta sinä voisit pitää tätä tienoota kotinasi.    Kuuntelin tyrmistyneenä. Puhuiko hän minulle vai yrittikö hän välittää viestin äidilleni? 

Jakarandapuu kasvaa Eusébien pihalla. Stella-tytölle äidinäiti Rosalie on läheisin ihminen, sillä äiti on kaikkialla muualla toimimassa paitsi kotona. Rosalien kuoltua tyttö viihtyy omassa salapaikassaan puun latvuksessa. Kun puu myöhemmin kaadetaan, se ajaa nuoren naisen syvään masennukseen. 

Suvun nuoriso, Milan ja Stella edustavat molemmat uutta sukupolvea, joka haluaa päästä selville vesille tapahtuneesta. Heille ei enää ole oleellista, kuka on tutsi, kuka on hutu - kuten se ei ennen verilöylyäkään ollut. En tiennyt meidän olevan tutseja. 

Jakarandassa ei selosteta yleisen prosessin onnistumista, vaan kirjailija kuvaa henkilöidensä kautta, kuinka väkivallan uhri onnistuu välttämään koston kierteen, siirtämään taakan sille, joka on syyllinen. Tappajasta, pedosta ei tule ystävää, hänen tekemisiään ei unohdeta, hän saa elää ne mukanaan.

Ällistyttävää, että kirjailija osaa kertoa näin lyhyessä romaanissa niin isoista asioista paasaamatta ja kaiken ohessa piirtää hahmoistaan täysin katu-uskottavia tyyppejä, kuvata arkista elämää ja sen muutoksia Ruandan pääkaupungissa ja maaseudulla, kuvata vehreyden keskellä siintävää trooppista järveä, jakarandapuuta katedraalin vieressä ja kertoa siinä ohessa kolonialismin historiaa.

Patsaan takana kohosi maan suurin katedraali, joka oli rakennettu "Hänen majesteettinsa Astridin, Belgian kuningattaren ja kansansa Euroopassa ja Afrikassa rakastaman maan  äidin kauniille muistolle". Piru piili yksityiskohdissa: kirkon sisäänkäynnillä oli pieni kyltti, jossa luki "E. Hautfenne, kultaseppä, Bryssel, 1936" todisteena siitä, että "alkuasukkaat olivat vaivojaan säästämättä kuljettaneet rakennustarpeet Kongosta Nyingwen sademetsästä". Se oli taidokas kiertoilmaus sille, että matka oli ollut uuvuttava ja että sen varrella moni oli sairastunut ja menettänyt henkensä.

Jakaranda voitti Prix Renaudot-palkinnon ja oli myös Goncourt-ehdokas.

Kustantaja omistaa kirjan suomentaja Einari Aaltosen (1972-2025) muistolle. Kiitos ja kumarrus hienosta suomennoksesta, täydellistä.

Gaël Faye: Jakaranda
Jacaranda, 2024, suomentanut Einari Aaltonen
Otava, 2026, 215 s

- -  -

Osaluettua: Luin vajaan sata sivua ruotsalaisen Niklas Natt och Dagin - oikea aatelinen nimi, jonka helposti voisi ajatella taiteilijanimeksi - historiallisesta rikosromaanista 1793, mutta sain tarpeekseni mudassa ja jätteissä kahlaamisesta, väkivallasta ja keuhkotautisista ysköksistä. Siinä ei auttanut edes katu nimeltä Gåsgränd, joka yllättäen vilahti vastaan. Suloinen osoite nuoruuteni Tukholmasta, ensimmäinen kokemukseni diskoteekista. Siellä soi Rolling Stones ja Jumping Jack flash. 

Tommy Orange: Harhailevat tähdet

Luulin kuulleeni lintujen ääniä aamunkoiton aikaan, kun säpsähdin hereille juuri ennen päivänvaloa ja pelkäsin miehiä, jotka olivat niin valkoisia että sinersivät. Olin nähnyt unia sinisistä miehistä, joilla oli sininen hengitys, ja lintujen piipitys oli hitaasti rullaavien pyörien nitinää, kun vuoristohaupitsit lähestyivät leiriä aamunsarastuksessa.

Tommy Orange on Harhailevat tähdet -romaanin kirjoittajana oikeaoppinen, ei ole tapahtunut kulttuurista omimista. Romaani kertoo Amerikan  cheyenne-alkuperäisheimon historiaa sukusaagana. Kirjan etuliepeessä kerrotaan, että Tommy Orange on cheyenne- ja arapahoheimojen jäsen, joka nimeää nykyisen identiteettinsä cityintiaaniksi. 

Prologissa muistetaan Sand Creekin verilöylyä Coloradossa vuonna 1864. Amerikkalaiset sotilaat hyökkäsivät intiaanien leiriin tappaen noin 200 edellä mainittujen heimojen  jäsentä. Presidentti Theodore Roosevelt piti tapahtuneen yksityiskohtia vastenmielisinä, mutta kokonaisuudessaan hyödyllisenä. Joukkotuhossa ainoana jää henkiin romaanin Bear Shield/Red Feather -suvun kantaisä Jude Star. 

Kirjan alussa on sukutaulu, josta onkin lukiessa apua sukupolvien vaihtuessa kirjan ensimmäisen osan Ennen ajasta toisen osan vuoteen 2018, nimeltään Jälkipuinti. Kolmas osa on Tulevaisuuksia.

Ensimmäisen osan yli sata vuotta kiitävät eteenpäin väärinkäytösten kautta eikä henkilöihin ehdi tutustua enempiä.  Se on kuin nopea otos kaikesta siitä elämien typistämisestä, jota alkuperäiskansat joutuivat kokemaan valkoisten taholta. Samaan vankilaan kuin isänsä Jude joutuu myös Charles Star. Vankila on siinä vaiheessa Carlislen intiaaniteollisuuskoulu, jossa intiaaneilta kitketään identiteetti ja traditiot. 

Alkuperäiskansat, intiaanit, joutuivat Amerikassa vuosisatojen aikana kansanmurhan, sorron ja väkivallan kohteeksi. Lähtökohtana oli heidän oman kulttuurinsa ja elintapojen pois juuriminen, intiaanien sulauttaminen väkivalloin. Surmattakoon intiaani, säästettäköön ihminen (Richard Henry Pratt). Saamelaiset meilläkin ovat kohdanneet saman tapaisia sortotoimenpiteitä, mutta vapaan maailman esikuvana ihannoidun valtion toiminta näyttää raakuudessaan irvikuvaltaan. Näinä päivinä sen kuva maailmalla näyttää jo pahasti rapistuneen.

Kun cheyennet pakotetaan luopumaan yhteisöstään ja traditioistaan, mm powwow - seremonioista ja peyote-nimisestä kasvista rituaalien osana, he ajautuvat omasta kulttuuristaan vieraantuneina helposti alkoholisteiksi ja päihderiippuviksi. Toisessa osassa, Jälkipuinnissa kertomus seuraakin nykyajassa viimeisimmän sukupolven kamppailua opioidi- ja huumekriisin koettelemassa Oaklandissa. Isoäideistä tulee huumeiden viemän äidin lapsille korvaamattomia. Musiikki ja taide auttavat vuosikymmenten saatossa eri tavoin oireilevia suvun jäseniä kokoamaan hajonnutta identiteettiä, mutta matka on pitkä ja ohdakkeinen.

Perheestä ja suvusta henkiin jääneet yrittävät koota repaleista vahvempaa yhteisöä, ja se vaikuttaa toimivan, vaikka herkin ja nuorin heistä katoaakin pitkäksi aikaa. Tulevaisuuksia, viimeinen osio päättyy nuorimman, Lonyn kirjeeseen perheelleen, jossa hän toivoo heille selviämistä, että he pysyisivät elossa, lakkaisivat jatkuvasti kuolemasta. 

Tommy Orangella on heimonsa edustajana syytä syvään suuttumukseen. Se kaikki on ymmärrettävää ja romaani on tärkeä puheenvuoro. Koin toisen osan - joka muodostaa suurimman osan kirjasta - kuvauksen Orvil Red Featherin vaikeista päihdesyövereistä ja elämän liukumisesta kohti ennenaikaista loppua huumekertomuksena, yhtenä monista. Siinä on varsinkin alkuosan etäiseen ja pikakelauksella läpikäytyyn historiaan verrattuna hyvin yksityiskohtaista ja pitkällistä huume-elämän kuvausta. Se jätti epätasapainoisen vaikutelman romaanista.

Harhailevat tähdet on voittanut palkintoja ja saanut myös Booker-ehdokkuuden.

Tommy Orange: Harhailevat tähdet
Wandering stars, 2024, suomentanut Terhi Kuusisto
Aula & Co, 2025, 335 s

Laura Airola: Mola mola

Kansi Elina Warsta/kannen valokuva Ulla Vakkuri

Laura Airolan Mola mola on niitä kirjoja, joiden ei haluaisi loppuvan. Kun on viime aikoina tullut luettua muutamakin, jossa omaan makuun turhan runsas vuolaus on alkanut puuduttaa, kirkkaan pelkistetty ja lakoninen kerronta on kuin pääsisi hapekkaaseen ilmaan syvähengittämään. Vähän niin kuin viime aikoina saaristossa aamujumpatessa pääskyn poikasten kaarrellessa taivaalla ja tuulen nostaessa vaahtopäitä.

Mummi, Baba, Mami, Viinapannu, Torupilli, Brudi, isosisko Maria, Makkonen, Kaahukka, Eunukki, Pistooli ja muita tyyppejä tavataan Ykspihlajan sataman aika omaperäisessä korttelissa. Boheemina ja köyhänä ympäristönä se on näyttänyt lapselle jo varhain koko elämän kirjon. Eletään 1990-lukua ja keskimmäinen lapsi havainnoi ympäristöä tarkalla katseella.

Kohta alkaa kuulua raskasta korinaa. Joskus katselen mummin noidannokkaa ja mietin sitä yhtä Mamin lapsuusmuistoa. Siinä mummi makaa vessan lattialla tosi, tosi humalassa, ja vaatii Mamia tuomaan Suomen lipun, nimittäin nyt hän kuolisi ja haluaisi kuolla kunniallisesti. Mami vei lipun ja toivoi, että nyt se todellakin tapahtuisi.

Boheemi ja köyhä ympäristö tarkoittaa alkoholia, syrjäytyneisyyttä ja mielenterveyshäiriöitä; ei mitään hauskaa. Lapsen tasolta nähty kertomus sulattaa kaiken kuitenkin lähes normaaliksi, ja kuvaa riemastuttavalla tavalla ja kielellä lapsen sopeutumista ja pärjäämistä. Ympäristö tarjoaa ylen määrin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta lapset kulkevat keskenään pelottomasti ja rekisteröivät samalla tarpeellista tietoa. Kuulevat pikku korvillaan juttuja ja näkevät ehdottomasti elämän varjopuolet, jotka varjot eivät näytä niin mustilta kuin mitä ne suojatummassa ympäristössä kasvaneelle näyttävät. Näistä lapsista henkii iso ymmärrys siitä, että tuolle ihmiselle on sattunut monenlaista ja siksi se on nyt tällainen. Ainakin herkkä havainnoija vaikuttaa näkevän syvemmälle. Samalla nauru irtoaa helposti, vaikka tragikomediaa se lähinnä on.

Parasta Laura Airolan kertomuksessa on erilaisten tyyppien luonnostelu ja suuhun sopivat lakoniset dialogit. Nimetön keskimmäinen lapsi seuraa tarkalla katseella aikuisten touhuja, ja liittää sujuvasti havaintonsa omaan kokemusmaailmaan, plus kummitus- ja muihin jänniin juttuihin. Jokainen turvatun lapsuuden elänyt osaa aikuisena kauhistella tämän tapaisia elinympäristöjä, mutta siinä piirissä eläneen lapsen toteavan ja hauskan kielen Airola osaa harvinaisen hienosti.

Boheemin Mamin, veljensä menetyksestä sekoavan Baban ja Mummin koti on nimittäin avointen ovien koti; siellä pyörähtävät kahvilla koko kirjavan seudun asujaimisto juttuineen. Makkonenkin, joka jos saisi  lottovoiton, hankkisi Nissaniin lohkolämmittimen ja leikkaisi tissinsä pois. Makkonen tietää myös, että ihmiskunta jakaantuu vampyyreihin ja enkeleihin.

Vampyyrit imee muista elämänhalun. Enkelit taas luovuttaa sitä toisille, eikä ne siks ite koskaan syty loistamaan.

Mami on uupunut mutta painaa töitä, mummi ei niinkään töistä perusta. Kaiken keskellä katsotaan usein Avaraa luontoa telkusta. Jos voisi olla kala, niin Mami olisi möhkäkala eli Mola mola. Kaahukka on entinen kaunotar ja merimiehiä satamassa viihdyttänyt nainen, joka nyttemmin filosofoi elämästä siskoksille ja seuraa samalla sekstantillaan avaruuden galakseja sekä Hale-Bopp komeetan lähestymistä.

Mikään ei täälläkään säily muuttumattomana, vaan uusi aika ja aidat satama-alueen ulkopuolella alkavat näivettää elämää, purku-uhan alaisista kodeista kuormataan pois sekä ihmiset että niiden tavarat. Siinä vaiheessa tv-ruuduissa toistetaan kuvaa pilvenpiirtäjiin törmäävistä lentokoneista. Maailmanlaajuinen terrorismin vastainen lainsäädäntö kohtaa tämänkin kolkan, ei auta vaikka baarissa satamaturvadirektiivi muuttuu satamaturpatirehtööriksi.

Laura Airola kirjoittaa lapsuusmuistoja niin että kauniisti soljuvissa lauseissa kiteytyvät samanaikaisesti edellisten sukupolvien kolhut, omat toteutumattomat haaveet ja nykyhetki, josta onni on löydettävä, kun se osuu kohdalle.

Kaahukka kampaa hiuksiani, se tuntuu niin ihanalta että pelkään, että alan itkeä. Kyynelten pidättämiseksi keskitän huomion seinäpaperiin, jossa on lapsia ja mehiläisiä.

Laura Airola: Mola mola
Otava, 2026, 186 s

Klassikkohaaste 23. Eeva Kilpi: Tamara

Eeva Kilpi poistui keskuudestamme korkeassa 98 vuoden iässä 27. kesäkuuta. Sinisen muistikirjan ja kirjailijan puheenvuoroja luettuani arvostan viisasta naista, kirjailijaa, runoilijaa, feministiä ja luonnonystävää. Kuolinilmoituksessa oli käytetty hänen liikuttavaa mummoista kertovaa runoaan, jota monet ovat lainanneet. Kuuntelin hänen haastatteluaan Youtubesta ja haastattelu jäi mieleen. Painavia sanoja elämän luonteesta, siihen kuuluvasta kärsimyksestä ja ristiriidoista, vanhemmuudesta, naista alistavista äitimyyteistä.

Oli nyt luontevaa tutustua tämänkertaisessa klassikkohaasteessa Eeva Kilven ilmeisesti tunnetuimpaan romaaniin, Tamaraan vuodelta 1972, joka aikanaan herätti huomiota rohkealla erotiikallaan. Se on sitä edelleen ja sen erotiikan tunnistaa naisen kirjoittamaksi, vaikka minäkertoja on mies. Aikanaan luin romaanin herättämistä reaktioista, mutta en tullut lukeneeksi kirjaa. 

Kertojalla, invalidisoituneella miehellä on intiimi suhde Tamaran, itsenäisen ja eroottisia nautintoja metsästävän naisen kanssa. Tiivis ystävyyssuhde perustuu siihen, että tavanomaiseen seksiin kykenemätön mies pääsee osaksi Tamaran seksikokemusta tämän kertoessa yksityiskohtaisesti hetkistään kulloistenkin seksikumppaniensa kanssa. Pariskunnan yhteiset hetket ja naisen halu on kuvattu innostuneesti.

Tamara on ammatiltaan psykoterapeutti, mies on toiminut hänen opettajanaan yliopistolla, jossa he ovat tutustuneet ja rakastuneet. Kielipsykologiksi mainittu mies on vammansa takia impotentti, mutta molemmat nauttivat miehen tarjoamista hyväilyistä, kylvettämisestä, ihon voitelusta, yhdessä nukkumisesta ja Tamaran seksikohtaamisten uudelleen kokemisesta. Niiden yksityiskohdilla he herkuttelevat ja kehittelevät yhteisiä fantasioita. Heidän suhteensa on vakaa, ja se kukoistaa vaihtuvien suhteiden inspiroimissa mielikuvitusleikeissä. Mies kutsuu seksifantasiointiaan cerebraalierotiikaksi.

Romaani puolustaa jokaisen oikeutta nauttia vapaasti seksistä ja kyseenalaistaa siinä mielessä perinteistä avioliittokäsitystä. Se on rohkean erotiikan ohella epäilemättä herättänyt aikanaan paheksuntaa. 

Tamaran seksikumppanit ovat usein avioituneita, se sopii hänelle, hän ei toivo avioliittoa eikä halua tietää aviovaimoista. Seksi on hauskaa ja tarve siinä missä nälkä, johon hyvä ruoka tuo nautintoa. Takana on hylkäämisen kokemus; seksi vailla rakastumista ja sitoutumista säästää sen kaltaiselta kärsimykseltä. Mennyt saa vain vähän huomiota, vaikka käy ilmi, että poikakin on syntynyt. Äidin ja pojan suhde on etäinen. ...tässä elämänsä vaiheessa ihmiset ovat jo ehtineet sotkeutua kaikenlaiseen eikä se enää setvimisestä parane. 

Tamarassa aktiivinen osapuoli on nainen miehen eläytyessä halvaantuneena naisen kokemuksiin. Vuolaissa monologeissa mies vakuuttaa tyytyväisyyttään. Rakkaus Tamaraan vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, mutta erityinen tapa harjoittaa seksiä edellyttää ulkopuolisten tarjoamaa seksuaalista materiaalia. Tamaralle taas tavanomainen seksi on tärkeää, hyväilyt ja koskettelut eivät riitä. Suhde on molemmille elintärkeä.

Tamaran ammatillinen puhelin on avoin sekä itsemurhaa hautoville että puhelinseksiä kaipaaville. Lukuisat miessuhteet eivät tunnu jättävän sen suurempia jälkiä naisen tunne-elämään. Kunnes tulee koiramies, Mauri. Mauri harrastaa dobermannejaan ja on seksuaalisesti taitamaton, ennen kuin Tamara kouluttaa hänet osaavammaksi rakastajaksi. Samalla minäkertojassa on havaittavissa orastavaa mustasukkaisuutta. Hän alkaa nimittää miestä kreivillisellä lisänimellä Kustaa Mauri (nimi historialliselta Armfeltiltä).

Kun Kustaa Mauri sittenkin herättää Tamaran tunteet, vakaa asetelma alkaa horjua. Yllättävästi minulle tuli tässä mieleen Ranskassa sensaatioksi noussut Catherine Millet, joka oli harrastanut seksiä satojen miesten kanssa ennen kuin havaitsi rakastuneensa yhteen. Sen jälkeen kaikki muuttui. Niin Tamarassakin.

Olen valmis olemaan jopa uskollinen vaatimatta häneltä mitään.

Elämä ei ole hallittavissa, eikä varsinkaan rakkaus ja rakastuminen. Rakastuessa menettää vapauttaan, rakastunut haluaa olla rakkaansa lähellä ja tulee tästä riippuvaiseksi. Toinen taas jatkaa liihotteluaan tunteesta vapaana, jos niin käy että tunne jää yksipuoliseksi. 

Tamaran epätavallinen parisuhde tuntuu keinotekoiselta, teoreettiselta. Aloin muistella 60-luvun vapaan rakkauden teemoja, mm Emmanuelle elokuvaa ja silloin keskusteltua 1700-luvun kirjailijaa Markiisi de Sadea, joka julisti jokaisen oikeutta seksuaaliseen nautintaan vailla rajoittavia normeja.  Poikkeuksellinen parisuhde romaanissa herättää ajatuksia vallasta ja riippuvuudesta, seksistä ja rakkaudesta.

Herkästi kuvatut luontotunnelmat ja lämmin huumori osapuolten välillä tuo vaihtelua välistä pitkällisiin tunne-elämän kiemuroihin. Romaani tapahtuu enimmäkseen sisätiloissa, pään ja huoneen sisäpuolella, mutta muutamat kriittiset huomiot 70-luvun ummehtuneeksi kivettyneestä poliittisesta ilmapiiristä tuovat elävästi mieleen ajan hengen. Tässäkin Eeva Kilpi osoitti rohkeutta ja itsenäistä ajattelua.

Eeva Kilpi, Tamara
WSOY, 1972, 295 s

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaiselle kokoojalle Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregoriukselle.

Tämä oli 16. kerta kun osallistuin klassikkohaasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteessa nämä:

• Edgar Lee Masters: Spoon river antologia 
  
• Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
  
• Vladimir Nabokov: Lolita 
  
• Simone de Beauvoir: Mandariinit I-II 
  
• Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 
  
• Albert Camus: Sivullinen
  
• Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin 
  
• Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
  
• Don DeLillo: Valkoinen kohina 
  
• Henry Roth: Vaikkapa unta 
  
• Henry James: Washingtonin aukio 
  
• Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki 
  
• E.L. Doctorow: Ragtime 
  
• James Joyce: Dublinilaisia 
  
• Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
• Eeva Kilpi: Tamara

Urmas Vadi: Kuun toinen puoli

 

Kansi Kalervo Sammalvehrä

Urmas Vadin Kuun toinen puoli kiinnosti lähtökohdiltaan, virolainen nykykirjailija ja pääosin vuosituhannen vaihteen paikkeille ajoitettu naapurimaan asukkaiden elämää valottava perhehistoria ja kasvukertomus. 

Kertojan hilpeä ja kutkuttava huumori nauratti varsinkin päähenkilön, minäkertoja Toomaksen/Tomin murrosiän koettelemuksissa, mm kaiken kokeneen luokkakaverin, naisasiantuntija Kaurin opastamana. Kaur viihtyy kotonaan alapää paljaana, mutta Tom ei niinkään. Se piti sietää, sillä Kaurilla on ylivertaiset musiikkikokoelmat alkuperäisine bändisigneerauksineen. Ja niitä koettuja kikkoja tyttöjen kanssa.

Jotten joutuisi katsomaan Kauria, tutkailin levyn kantta. Sieltä tuijotti vastaan neljä kasvonsa maalannutta miestä, vaikka epäilinkin, että yksi tai ehkä jopa kaksi heistä on naisia. Heissä oli jotain synkkää ja outoa, ilmeisesti he ajattelivat olevansa demoneita, jotka haluavat syödä ihmislihaa, mutta olivatkin nielaisseet kumisen lelukoiran. - "Oletko päässyt panolle?" Kaur kysyi ohimennen.

Keskushenkilönä Toomaksen perheessä on äiti ja hänen sukunsa Neuvostoliiton aikaista historiaakin sivutaan. Jo edellisessä sukupolvessa on tapahtunut parisuhteissa kaikenlaista. Vaarikaan ei ole oikeastaan se oikea, vaan on vaihtunut vankileiriaikana. Kotiin on palannut mukavampi Hugo.

Parisuhteissa on myöhemminkin kitkaa ja niiden sattumanvaraista syntyä kukin miettii episodimaisissa luvuissa. Muutkin perhesuhteet tulehtuvat kukin vuorollaan. Naapurin Nosferatuksi kutsuttu kummajainen äijäksi ystävystyy bisnesmielessä isän kanssa: kun ruplat vaihtuvat kruunuiksi pitää keksiä ripeästi myytävää ja löytyykin iso varasto tshekkoslovakialaisia kuumavesipulloja.

Radikaalin ja äitinsä kanssa lähes sotajalalla käyvän siskon Kerlin kautta tutkaillaan ekologisia ympäristöasioita, jotka hyvin saman tapaisina on Suomessakin koettu. Sisko päätyy kommuunityyppiseen asumiseen, roskisdyykkaukseen ja polyamoria-vaiheeseenkin. 

Omintakeinen setä Andres puuhailee omassa täyteen ahdetussa kämpässään radioliikenteen ja muiden teknisten juttujen kanssa. Hän puhkeaa kyvyillään kukoistamaan uutena internet-aikana. Suhteet aiheuttavat ihmisiä vieroksuvalle tyypille loputonta ristiriitaa. Mielialahäiriö vie hoitoon sairaalaan, josta löytyy viehko nainen, mutta suhde käy jatkuvilla kierroksilla.

Sittemmin romaani paisui ahmimaan käänteitä väsymättömällä rouskunnalla, joka lopulta heitti minut kyydistä ja väsähdin pahan kerran tähän runsauden sarveen, josta karsimalla olisi tullut ytimekkäämpi. Vadilla on hulvattoman ja kekseliään kerronnan taito, mutta hän jää jauhamaan vähäpätöisiä yksityiskohtia liian perusteellisesti. Teksti alkoi maistua tasapaksulta vuodatukselta ja ihmiskohtaloiden päättely sadulta.

Kirjailijalla on humaani ote, hän haluaa henkilöhahmoilleen hyvää, mutta samalla alun hieman iloista anarkiaa ja erilaisuutta ymmärtävä kuvaus alkoi kääntyä tylsän sovinnaiseksi. Ja kun niin käy puolenvälin jälkeen, lukukokemus muuttui minulla lehmänhäntämäiseksi. 

Äidin lentävä lause: Tässä perheessä ei ole koskaan ollut hulluja, huijareita eikä tupakanpolttajia! on tarkoitettu panemaan asiat järjestykseen, mutta kaikkia perheessä lopulta löytyy.

Urmas Vadi: Kuun toinen puoli
Kuu teine pool, 2024, suomentanut Petteri Aarnos
Enostone kustannus, 2025, 356 s

Vincenzo Latronico: Täydellistä

Kansi Tero Ahonen (kuva Aleksandar Kyng)

Italialainen Vincenzo Latronico kertoo romaaninsa Täydellistä inspiroituneen ranskalaisen George Perecin teoksesta Tavarat vuodelta 1965. Erehdyin ajattelemaan ennen blogiaikaa lukemaani Elämä. Käyttöohje, joka jäi mieleen omituisena saavutuksena saada aikaan monotonisesta kerrostalon tavarapaljoudesta sittenkin peilejä sen asukkaiden elämästä. Sen romaanin ei pitänytkään muistuttaa tätä lukemaani. Saadakseni mielikuvan tuosta Tavarat-romaanista luin siitä arvion. Kuinka ollakaan, sehän muistuttaa hätkähdyttävän paljon Latronicon romaania. Olikin syytä todeta se romaanin kiitoksissa, romaanihan on kuin päivitys siihen.

Täydellistä on kuitenkin selkeästi tämän ajan kuva, milleniaaleista puhutaan. Ja tavaroista tässäkin aloitetaan, oikean laatuisista tavaroista. Koko sisustus materiaaleinen ja esineineen kehystää kodin asukkaiden menestystä.  Italialaistaustainen pariskunta Anna ja Tom elävät ainakin eurooppalaisten nuorten aikuisten parissa uskoakseni himoittua elämää Berliinin sykkivässä sydämessä. On vaihtelevia freelance-töitä, graafista suunnittelua, digibrändäystä, visualisointiin keskittyviä toimeksiantoja. Tapaamisia ja ystäviä samassa kuplassa, klubeja, taidenäyttelyjä, kutsuja, designia - ja kaiken sen näyttämistä somessa. Valokuvien ja lyhytvideoiden vyöry leviää ruuduilla tasapaksuna. Vuoden 2015 pakolaiskriisi vuotaa kuviin, yhtenä niistä kolmivuotiaan ajautuminen rantahiekalle.

Miljardööri kaatoi sangollisen jäitä päällensä. Muotimerkki riisti kutojia Kaakkois-Aasiassa. Nuori nainen merkitsi muistiin jokaisen kerran kun hänelle vihellettiiin kadulla. Poliisi tappoi kaksi afroamerikkalaista. Mies filmasi ensisuudelman.

Aika kulkee eteenpäin, alati muutoksessa. Kun kaikki on saavutettu, alkaa tylsistymisen ja epävarmuuden aika. Kaupunkiin saapuu uusia ihmisiä, nuorempia, vanhat ystävät hajaantuvat, katoavat, perheitä perustetaan. Yksilöllisyys vaatii  erottumista yhteisöstä, mutta yhteisön kieli eli saksa antaa kuitenkin paremmat näkymät menestymiselle. Anna ja Tom kokeilevat Lissabonia, sitten Sisiliaa. (Perecin Tavaroissa pariskunta muuttaa Tunisiaan.) Airbnb ja alivuokralaiset sekä läppäri työkaluna sallivat vapaan liikkumisen.  Kilpailu kovenee, diginomadit eivät enää ole harvinaisia seikkailijoita, lienevätkö enää rohkeudesta kadehdittuja näinä päivinä. Elämä arkistuu ennemmin tai myöhemmin.

Täydellistä kuvaa pariskuntaa etäältä selostaen, he ovat keitä tahansa elämäntapansa edustajia. Vaikutelma on viileä ja intohimoton, seksiä myöten. Toteava teksti ei sisällä puhetta. Tapa kuvata pariskuntaa yhtenä hahmona vailla dialogia tekee heistä lihattomia ja verettömiä, kuvia ruudussa tai robotteja. Eksistentiaalinen ahdistus ja tyhjyyden tunne vaanii päällisin puolin filmaattista elämää. Tarvitaan uusi projekti, ja se tulee. 

Teos on satiiri kuvaamastaan elämäntavasta ja kirjailijan kansainvälinen läpimurto ja Booker-finalisti. Vincenzo Latronico vieraili Helsinki Litissä viime keväänä.

Modernia Berliiniä kuvaava teos esittää taidokkaasti sen, miten globalisaatio on kykeneväinen irrottamaan meidät ympäristöstämme. - Noin muotoilee Booker-raati palkintoehdokkuuden perusteluissa. Tästä tulee mieleen Yuval Noah Harari, joka sanoi (21 oppituntia maailman tilasta), että sen sijaan että ihmiset jakavat kokemuksiaan somessa, heidän pitäisi löytää yhteys kokemuksiinsa. Jotain oleellista ihmisen fyysisestä läsnäolosta on menetetty digiajan myötä, ainakin tässä ajassa.  Toivottavasti ihmiset vielä osaavat tehdä korjausliikkeitä.

Vincenzo Latronico: Täydellistä
Le perfezioni, 2022, suomentanut Leena Rantanen
Gummerus, 2026, 160 s

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Kansi Markko Taina

Ensin vain yksittäiset talot paloivat. Sitten syttyi koko kaupunki. Nuotion liekkejä oli mukava tuijotella, mutta palavan talon näkeminen kauhistuttaa. Joka suunnalla oli liekkejä, taivas ja kadut olivat savun peitossa. Ja miten kirkasta oli... Liekkien vuoksi... Muistan, että jossakin puutalossa oli kolme ikkunaa auki ja ikkunalaudoilla upeat lehtikaktukset. Ihmisiä siinä talossa ei enää ollut. Kaktukset vain kukkivat... Tuntui, etteivät ne olleet kukassa vaan liekeissä. Palavia kukkia.

Svetlana Aleksijevitšin Nobel-palkinnon 2015 jälkeen hänen teoksiaan on suomennettu lisää, ensimmäisen suomennoksen, Tsernobylista nousee rukous jälkeen. Viimeiset todistajat Pauli Tapio on suomentanut tänä vuonna.

Viimeiset todistajat vuodelta  1985 on Aleksijevitšin toinen julkaistu teos. Ensimmäinen on Sodalla ei ole naisen kasvoja. Wikipedia kertoo, että hänellä oli sensuurin takia vaikeuksia saada sitä julkaistua sen valmistuttua vuonna 1983.  Neuvostoliitossa ei sopinut tahrata Suuren isänmaallisen sodan mainetta sodan raakuuksilla ja pasifismin eetoksella. Perestroikan aika ennen Neuvostoliiton romahdusta teki julkaisun mahdolliseksi. Molemmat teokset julkaistiin samana vuonna.

Wikipedia kertoo myös, että kirjailijan tuotantoa on Valko-Venäjällä vuodesta 2022 alettu kieltää ja poistaa kirjastoista, kaupoista ja yksityishenkilöiltä. 

Näissä mainituissa kirjoissa näkyy molemmissa kirjailijan toimittajatausta. Myös Viimeiset todistajat on dokumentaarinen romaani, jonka lyhyet luvut perustuvat haastatteluihin. Kaikki haastatellut olivat sodan aikana lapsia, jotka muistelevat kokemaansa. He ovat noita viimeisiä todistajia, sodan aikana iältään 2-15 -vuotiaita. Kaksivuotiaskin muistaa kanan, kissan tai nuken. Kukin luku on otsikoitu muistelijan nimellä, sodan aikaisella iällä ja nykyisellä ammatilla.

Holokaustin historiaa on kirjoitettu ja kuvattu paljon, mutta Itä-Euroopan kansojen kärsimykset ovat kenties jääneet vähemmälle näkyvyydelle meillä, koska he olivat lännestä katsottuna osa itäblokkia ja ns rautaesiripun takana. Siksi Svetlana Aleksijevitšin kirjat ovat tärkeitä puheenvuoroja. 

Natsi-Saksa hyökkäsi ja eteni Valko-Venäjän alueella vuosina 1941-44. Jo Stalin oli kurittanut valkovenäläistä väestöä, vihaamaansa älymystöä ja itsenäisiä talonpoikia. Kuitenkin Neuvostoliiton pioneerikasvatuksen saaneet lapset muistelevat sotaa edeltävää aikaa rauhallisena perhearkena. Saksalaisille nämä historian polut ovat kauhea näyttämö, niin petomaisilta polizeit lasten silmissä näyttivät mustine takkeineen, raudoitettuine saappaineen, koirineen ja säälimättömine nauruineen hirmutekojen keskellä. Natsien rotuopit ja ideologia tekivät sadismista normin.

Lapsuus meni minulta ohi. Lasten muistot ovat täynnä yksin jätettyjä orpoja, kuusivuotias pakenee kaksivuotiaan kanssa. He ja satunnaiset uudet huoltajat syövät mitä vain. Mukana on myös erään Leningradin piirityksen kokenut tyttö, joka muistelussaan pyytää anteeksi koiralta ja kissalta, jotka perhe söi. Kissassa oli ruokaa koko kuukaudeksi. 

Saksalaiset teloittivat, polttivat tai veivät keskitysleireille suuren osan ihmisistä, mutta valituille oli muita suunnitelmia. Vaaleita ja pitkiä suosittiin. Yhden tytön vaaleakiharainen pikkusisko kelpasi verenluovutukseen. Siihen hän myös kuoli, kuihtumalla pois.

Paljon on myös hyviä ihmisiä, äitejä, jotka ovat aina valmiita ottamaan orvot lapset omikseen. Tätejä ja uusia tätejä, jotka yrittävät pitää lapset hengissä ja piilotella heitä. Äitejä, jotka kieltävät lapsensa, ettei heitä teloitettaisi partisaanin lapsina.

Kaiken keskellä pikkulasten loputon optimismi.

Palasin taas Minskiin... Ja tutustuin Kimiin. Tapasimme kadulla. Kysyin: "Kenen luona asut?" Ja hän vastasi: "En kenenkään." "Asutaanko yhdessä?" "Asutaan vaan", hän sanoi ilahtuen, sillä hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Niinpä me ryhdyimme asustamaan professori Golubin hylätyssä asunnossa.

Joukossa on myös lapsi, joka lakkasi puhumasta seitsemään vuoteen. 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa
Последние свидетели, 1985, suomentanut Pauli Tapio

WSOY/Tammi, 2026, 364 s

Helen Garner: Vierashuone

"Sehän tässä onkin rankinta minun kannaltani. Se että pidät itsesi vauhdissa." Nicola laski katseensa. Sanani olivat loukanneet häntä. "Mutta kun minulla ei ole muuta keinoa", hän sanoi. Jos menetän uskoni, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä sängyn pohjalle makaamaan ja sanoa: 'Okei, minä luovutan. Minä kuolen. Tule vain, syöpä, nitistä minut'."

Vierashuone sijaitsee kuusikymppisen Helenin talossa Australian Melbournessa. Sinne hän on majoittanut syöpäsairaan ystävänsä Nicolan, joka on saapunut Sydneystä muutamaksi viikoksi saamaan hoitoja pitkälle edenneeseen sairauteen. Vaihtoehtohoitoja tarjoaa yksityinen klinikka, Theodore-instituutti. Helen kauhistuu ystävänsä ulkomuotoa jo lentokentällä, hän oli olettanut tämän olevan paremmassa kunnossa. Miksei kukaan varoittanut minua?

Australialaisen Helen Garnerin Vierashuoneessa tutkaillaan kiinnostavaa asetelmaa kuoleman lähestyessä vääjäämättä. Onko terveellä läheisellä oikeus viedä kuolemaan tuomitulta tämän viimeisten elinpäivien toiveikkuus, vaikka se pohjaisikin sekä ulkopuolisen tahon huijaukseen että itsepetokseen?

Synkästä asetelmasta huolimatta Vierashuone ei ole raskasta luettavaa. Siinä viljellään rutkasti mustaa huumoria, joka kumpuaa nimenomaan ystävysten vastakkaisista asenteista. Heidän ystävyytensä on kestänyt niin kauan, että toisen mielipiteet ovat tulleet toiselle tutuiksi. 

Mutta Nicola on sellainen, hän uskoo kaikenlaisiin juttuihin. Hänellä on magneettimatto olohuoneen sohvan takana. 'Pane vain pitkäksesi matolle, Hel', hän aina sanoo. 'Se parantaa osteoporoosisi'.

Vaihtoehtohoidot Theodore-instituutissa ovat kalliita, mutta potilaalla on niihin varaa. Potilas uskoo lujasti professori Theodoren pelastavaan hoitoon. Professorilla itsellään tosin riittää konferensseja maailmalla, jonne hän potilaaltaan katoaa. Ainoa joka kokee huijariksi tiedetystä toimijasta tuskaa, on Helen. Tuskaa kokee myös Nicola ylisuurten C-vitamiiniannosten jälkeen, jotka ovat pääasiallinen hoitokeino. Klinikka vakuuttaa, että se kuuluu asiaan. Siinä käydään kasvainten kimppuun. Myöhemmin hoitoarsenaaliin lisätään myös peräruiskeet kahvilla. Tehokkaita kipulääkkeitä ei tässä paketissa suosita.

Ystävysten henkien taistoa seuraavat sivusta minäkertoja Helenin rationaalinen psykiatriystävä, Helenin naapurissa asuvan tyttären perhe ja 5-vuotias Bessie, joka tuo taloon lapsen kihisevää elämänhalua. Myöhemmin apuun saapuu lapsettoman Nicolan sisarentytär poikaystävineen.

Turhat mutta kivuliaat hoidot raastavat lakanoita ja tyynyjä pesevää Heleniä. Hän yrittää hillitä itseään, kun luottavainen potilas ei suostu lopettamaan sopimiaan hoitokäyntejä, vaikka altistuu kerrasta toiseen paheneville oireille,  puistatuksille, hikoiluille, kivuille. Empatia aaltoilee kiukun puolelle. Se on ihana paikka, kuvailee potilas tutulle klinikkaa. Vaihtoehtohoitojen kannattajalla on tässäkin tapauksessa - paitsi ehdotonta luottamusta valitsemiinsa hoitoihin - kertynyt runsaasti tietoa erilaisista luonnon tuotteista. Hän pureskelee aprikoosinsydämiä ja nauttii kaalimehuja. 

Tunteissa vellomista väistäen Garner kuvaa taidolla ja lakonisella huumorilla ystävysten arkea dramaattisella hetkellä; kun on hyväksyttävä luovuttaminen. Elämän loppua lähestytään nöyrästi, tilanteen hyväksymistä etsien. Ytimessä on joka tapauksessa ystävyys, halu olla toiselle avuksi. Molempien on yritettävä ymmärtää, kuinka paljon toiselta voi odottaa kuoleman kynnyksellä. Ystävyyden lämpö säteilee kauniisti silloinkin, kun sitä eniten koetellaan. 

Vieraskirja on voittanut Australiassa kolme maan tärkeintä kirjallisuuspalkintoa.

Helen Garner: Vierashuone
Spare Room, 2008, suomentanut Taina Wallin
Atena, 2015, 157 s

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

Kansi Martti Ruokonen/kuva Juha Jernvall
Vapun viettoa Ruotsalaisen teatterin kulmalla 1950-luvulla

Häntä ihmetytti ja pelotti itseäänkin, miten kamalasti hän inhosi ihmisiä, ei ainoastaan ankaraa johtajaa vaan myös niitä kilttejä nuoria naisia, jotka aina puhuivat hymyillen ja ystävällisesti, lepertelivät kuin pikkulapsille. Aikaisin aamulla ne tulivat huoneeseen laulamaan, että joka aamu on armo uus. Saatana, sanoo Assi äänettömästi, paskat teidän armostanne, minä haluan nukkua. Jeesus voimansa antaa. Paskat sen voimasta, antaisi sille, joka voimaa tarvitsee niin kuin minun sairaalle äidilleni.

Lapsuus 1940-luvun Suomessa näyttää tunnistettavalta 50-luvun lapselle, vasta 60-luku toi mukanaan suuremman muutoksen. Pihapiirit maaseudulla, kaupat pikkukaupungeissa, kansakoulu ankarine opettajineen, pyhä- ja rippikoulut, kodin sisustukset ahtaine makuuhuoneineen, kirskuvine hetekoineen ja tuolisänkyineen. Tuula-Liina Varis kirjoittaa sodanjälkeisen Suomen perhehistoriaa romaanissa Sattunut syntymään. Nimikin kertoo, että lapsia syntyi paljon ja usein suunnittelemattomasti.

Perheiden toimeentulo oli usein niukkaa, ehkäisy vaikeampaa kuin nykyisin eikä lapsia aina niin arvostettu. Kurinpito oli kasvatuksen lähtökohta. Jos jossain on selvää edistystä meidän päiviimme mennessä tapahtunut, niin lasten ja naisten asemassa. Lähtökohta ei enää ole lapsen oman tahdon murtaminen, josta Varis antaa monenlaisia esimerkkejä koskettavasti kuvatussa perhehistoriassa - joka seuraa hänen omaa polkuaan. Lapsia ei kuunnella oikein missään asiassa. Tytön pitää jaksaa inttämällä vakuuttaa vanhempansa huonosta näöstäänkin ennen kuin pääsee osoittamaan sen terveydenhoitajan testillä.

Kaksoset Assi ja Essi syntyvät sodan viime vuosina isosiskon ja vanhempien kotiin. Pihapiirissä lapsia hoitaa naapurin evakkomummo, josta tulee lapsille pilliklubia polttavaa kanslisti-äitiä läheisempi. Äidillä on paha tapa latistaa lapsilta kaikki ilo ja innostus, järjestyksen nimissä. Assi varsinkin, kirjan päähenkilö, osoittaa jo varhain liiallista omatoimisuutta liikkumisineen ja kyselyineen. Mitä sää sillä tiedolla teet? Ne on aikuisten asioita eikä kuulu lapsille. Niinpä äiti keksii diakonissan raamattupiirin ja muita rientoja, joihin Assi vastoin tahtoaan ilmoitetaan.

Hän istuu mykkänä, kehenkään katsomatta, hänelle tuodaan mehulasi ja pullansiivu, hän istuu, ei syö, kuulee, kun diakonissa lukee kimeällä äänellä jotakin raamatun kohtaa, ja kun hän lopettaa, naiset alkavat keskustella siitä hartaalla äänellä, vähän samalla tavalla imelästi kuin pyhäkoulunopettaja ja tyttökerhon isot tytöt.

Kristillinen kasvatus oli kouluissakin väkevää aamuhartauksineen. Muutoinkin Assin koulukokemukset tuntuivat kovin tutuilta. Aina saa hävetä. Se on se perustunne. Kaikki pelkäävät muiden tirskunaa. Eikä kukaan huomaa, että pelko vähenisi, jos ei kenellekään tirskuttaisi, jos vain annettaisiin olla vasenkätinen, vinohampainen, ei naurettaisi vaikka toisella on ruma laukku, toisenlaiset kengät. Kotona Assin tottelevaisemmat siskot vahvistavat kaikuina äidin lauseita, joilla häpeää kasvatetaan.

Norjan valtio lahjoitti Suomen kouluille kalanmaksaöljyä! Sitä ei sentään kouluissa enää 50-luvulla tarjottu. Keksittiin Vitol-helmet ja koululaisten kärsimykset vähenivät yhdellä ruokalusikallisella pahanmakuista öljyä. Vessakulttuuri oli noina aikoina primitiivistä huusseineen, vierekkäisine reikineen. Eikä murrosikäisten tyttöjen ollut helppoa saada tietoa kuukautisista, siis niistä. Ne alkoivat. Vertaistukea sai sentään ikätovereilta, persedes ments oli yhden tytön kekseliäs nimitys tälle hävettävälle biologiselle kehitykselle. 

Syyllisyyden tunne lapsiin istutetaan. Äiti sairastuu syöpään eikä Assilla ole kaukana ajatus, että hän on senkin aiheuttanut murjottamalla ja olemalla laiska. Koulussa on kurjaa, kotona kovaa, ja ennen äidin sairastumista jatkuvaa riitelyä, mutta onneksi tytön kirjoitustaito kukoistaa jo lapsena ja päiväkirjaan saa purkaa sisimpiä tuntojaan.

Sekin asia käy ilmeiseksi, että jos kodissa paljon riidellään, se malli imeytyy lapsiin, sisarusten välille tehokkaasti. Tässä suvussa riidellään ansiokkaasti sukupolvesta seuraavaan. Hyvin tutulta vaikutti äidin ja siskonsa Impi-tädin riitaisa vuorovaikutus. - Aivan sama äidilläni ja tädilläni. Ilma oli sakeana ärähdyksiä kuten gå och lägg dig, håll käften tai du är inte klok - ennen kuin luuri läimäistiin korvaan. Lähes hautaan saakka riitelivät, vasta dementia pysäytti vuosikymmeniä kestäneen äksyilyn.

Ensin äiti ja täti puhuvat iloisesti, mutta vähän ajan päästä alkaa kauhea huuto jostakin asiasta, josta ei saa selvää. Silloin isä menee päätään puistellen ulos ovesta ja sanoo menevänsä puita pilkkomaan. 

Kirjan luvut on otsikoitu perheen/Assin muuttojen mukaan, uusin osoittein. Lukujen loppuun on saksittu pätkiä ajan lehtiuutisista. Oikeastaan turhaan. Väkevintä on itse kerronta, lapsuus- ja nuoruusmuistot tarkkuudessaan. Kauppalasta Assi muuttaa Turkuun, suomen kielen opiskelijaksi yliopistoon. Turkulaiselle oli oikein miellyttävää lukea kehuja kaupungin kauneudesta ja vaikuttavuudesta, hienosta murteesta. Vertailukohtana Rooma ja Tiber.

Opiskeluaikana Assi edelleen keräilee itsetuntonsa rippeitä ja alistuu ikäviin seurustelusuhteisiin, jotka tietenkin sinänsä ovat aika tavallisia nuorelle. Ei sitä ihmiskokemusta silloin vielä ole paljon kertynyt. Seuraa muutto Helsinkiin ja Runoilija eli Pentti Saarikoski kävelee vastaan ja saman tien makuuhuoneeseen.

Tuula-Liina Variksen romaani Kilpikonna ja olkimarsalkka on tullut luettua eli nämä vaiheet tuntuivat jo luetulta. Lopussa kirjailija juoksee tunnollisesti läpi koko tähänastisen elämänsä. Tyyli on sujuvaa, mutta väkevä jälki luetusta laimeni tässä lopun luettelomaisessa tapahtumaketjussa. Varsinkin unien läpikäynti ja siellä tavatut manan majalle menneet alkoi hieman kypsyttää. Parasta olivat lapsuus- ja nuoruusmuistot tarkkoine aistihavaintoineen, tragikoomisine käänteineen, ihmistyyppien osuvat luonnehdinnat. Koko sodanjälkeisen Suomen nostalginen kuva, liikuttavakin ja jo niin kaukana. 

Vanhana on hienoa muistella pitkää elämää ja ihmetellä, kuinka tarkasti voi muistaa lapsuuden pienetkin asiat.

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

WSOY, 2020, 356 s

Osamu Dazai: Epäkelpo Ihmiseksi

Ja niin kaikista muista etääntymiseni ja oma yksinäisyyteni sitten huokuivat minusta ominaishajuna, jonka monet naiset tuntuivat osaavan vaistomaisesti vainuta ja joka varmaankin yhtenä osatekijänä selittää, miksi elämäni myöhemmissä vaiheissa päädyin niin lukuisilla tavoilla hyväksikäytetyksi.

Maailmankirjallisuuden kulttiklassikoksi takakannessa nimetty Osamu Dazain Epäkelpo ihmiseksi on nyt suomennettu uudelleen suoraan japanista. Edellinen suomennos oli tehty englanninkielisestä käännöksestä. Arvostan suomentajan Saku-Petteri Urpon Japanin kulttuurin ja kielen tuntemusta, johon voi tutustua kirjan esipuheessa ja lopun selvennyksissä sekä alaviitteissä. Esipuhe kertaa kirjailijan kaksoisitsemurhaan päättynyttä elämää, joka muistuttaa paljossa tämän romaanin sankarin kokemuksia.

Sujuvasta suomennoksesta huolimatta minulle  Epäkelpo ihmiseksi ei varsinaisesti kolahtanut, vaan luin romaanin enimmäkseen ihmetyksen vallassa. Japanin 1930-luvun elämä ja tapakulttuuri on kaukana sekä maantieteellisesti että henkisesti enkä oikein osannut eläytyä sankarin vieraantuneisuuteen ja eristäytyneisyyteen.

Taidan päin vastoin vierastaa noita Japanin kulttuurin piirteitä, joista elokuvissa ja kirjoissa on tullut kerättyä havaintoja. Sisäänpäin kääntynyttä askeesia, kurinalaista itsehillintää, tarkkoja seremonioita ja rituaaleja, hierarkioita. Sen sijaan minussa heräsi oitis keittiöpsykologi: sankari Yō-chan kärsii selvästi nujertavasta isäsuhteesta. Toisaalta tämä "psykoanalyysi" taas tuo japanilaisenkin kulttuurin lähelle: henkinen tai fyysinen perheväkivalta tuottaa huonoa satoa kaikkialla.

Olenhan itsekin narrin elkeineni tottunut pettämään ihmisiä aamusta iltaan.

Harvoin nimittäin lukee näin täydellisesti itseään mitätöivää minäkertojaa. Ei mitään pyrkimystä esittää tapahtumia itselleen edullisessa valossa, päin vastoin kaiken kertoja näkee omaksi syykseen, sen miksi hänestä kasvoi epäonnistunut yksilö, naisten kaataja, sarjakuvataiteilija. 27-vuotias ihmisraunio - ja sekin paljastuu jossain ajatteluketjussa koomiseksi substantiiviksi.

Komea nuorimies, vauraan perheen poika ajautuu turhanpäiväisiin kaveri- ja naissuhteisiin. Hän omaksuu suosiota saadakseen narrin, pelleilijän roolin, vaikka toisaalta halveksii itseään siitä. Pelottavinta on se, että kaveriporukan halveksittu hylkiö näkee hänen lävitseen.  Kun hän myöhemmin luulee löytäneensä jotain parempaa, sekään ei paranna hänen minäkuvaansa. Sen hän kuulee lapsen suusta. Hän ei kelvannut rakastetun tyttärelle uudeksi isäksi, vaikka oli siinä uskossa. Seuraava vaimo raiskataan. Tapahtuma on kerrottu nykylukijan silmin erikoisella tavalla. Huoneessa oli kaksi eläintä.

Kammoksuin jopa Jumalaa. En uskonut Jumalan rakkauteen, ainoastaan Jumalan ankaruuteen.

Alkoholi- ja päihdekierre päättyy mielisairaalaan ja loppumetreillä vaikuttaa, että kertoja sittenkin löytää oikean osoitteen kärsimystensä ylitsepursuavalle ruukulle. Tulin jopa ajatelleeksi että kenties tuon ruukun hirvittävä raskaus olikin ollut isäni aiheuttamaa. 

Kaikessa tässä näkyy pettymys elämään päällimmäisenä tunteena. Pettymys siitä, ettei elämä ollut tämän ihmeellisempää, ei itse, eivätkä muutkaan. Tässäkin tapauksessa varhainen kuolema nosti kirjailijan maineeseen. 

Osamu Dazai: Epäkelpo ihmiseksi
Ningen Shikkaku, 1948, suomentanut Saku-Petteri Urpo
2025, Sammakko, 176 s

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Kansi Tuomo Parikka

Olin kuulevinani äännähdyksen siltä puolelta. Haukotteliko joku? Kuulostanko teistä keittokirjalta? No sellaista elämäni joka tapauksessa oli: kanaa ja rustoa ja  jatkuvaa vahtimista ja varomista, etteivät perunat palaisi pohjaan, ettei hulluus pinttyisi kalloon, etteivät silmät pullahtaisi ulos kuopistaan. Pesin perunat ja leikkasin ne kuorimattomina ohuiksi viipaleiksi. Levitin ne posliinivuokaan, pirskotin päälle oliiviöljyä, maustoin rosmariinilla ja suolalla. Kahdeksalta olisi perunoiden vuoro. Ja kaikki olisi valmista puoli yhdeksään mennessä. 

Estela Garcia, kertoja, muuttaa Chilen köyhältä maaseudulta, yksinhuoltajaäitinsä luota ja ryhtyy varakkaan perheen kotiapulaiseksi ja siivoojaksi. Äiti ei haluaisi tyttären lähtevän, mutta tytär suunnittelee ansaitsevansa paremmin pääkaupungissa, Santiagossa ja palaavansa myöhemmin auttamaan äitiä. 

Isäntäperheen lääkäri-isän välinpitämättömyys ei välttämättä ole töykeyttä, nainen on vain isännälle käytännössä näkymätön. Don Juan Cristóbalin silmät ovat taivaansiniset, melkein samanväriset kuin kaasuhellan liekki. Juristi-äiti on raskaana ja synnyttää pian tyttövauvan, Julian. 

Seitsemän vuoden ajan Estela hoitaa kotia ja tytärtä, kaunista mutta yhä vaikeammin kasvatettavaa. Tytär tulee kuolemaan, se selviää heti alussa. Kuten sekin, että Estela kertoo tarinaansa lasin takana istuvalle ja nauhoittavalle kuulustelijalle.  Arvoituksellinen alkuasetelma luo latautuneen tunnelman. (Aika osuvasti tässä blogissa nähdään yhtäläisyys Nabokovin Lolitaan  ja Humbertiin, joka kertoo vangittuna oman tarinansa.)

Chileläisen Alia Trabucco Zeránin romaanin perheestä ja ympäristöstä, eteläamerikkalaisesta suurkaupungista, tuli oitis mieleen hieno meksikolainen elokuva Roma (ohj. Alfonso Cuarón). Niitä yhdistää sama köyhemmän ja mitätöidyn kansanosan näkökulma. Joidenkin yltäkylläinen todellisuus näyttää groteskilta kun samanaikaisesti päähenkilön kokemus kertoo loputtomasta raadannasta hengissä pysymiseksi ja samalla jatkuvasta näkymättömyydestä.

Puhtaassa kertomukseen kietoutuu heti tummempia sävyjä, alkaen tulevasta tytön kuolemasta, joka riippuu pilven lailla kaiken yllä. Vanhemmat panostavat tyttärensä kasvatukseen, heillä on selvät tavoitteet. Älykäs tyttö oppii helposti kirjaimet 3-vuotiaana, isä pakottaa vettä inhoavan tytön uimaan, hän saa helmikorvakorut ja prinsessahameen, joita hän ei siedä. Tyttö inhoaa syömistä, hän on hauras, mutta jääräpäinen ja saa raivokohtauksia. Vanhemmat ovat ymmällään. Heidän päivänsä kulkevat tehtävälistojen mukaan, he ovat tottuneet hallitsemaan arkeaan. Heillä on työpaikkansa muualla, joten Estela kohtaa Julian vaihtuvat mielentilat, kaiken potkimisen, huutamisen ja kiusan päivittäin, tytön tultua koulusta. 

Kotiapulaiselle on kodissa järjestetty oma nurkkaus, maitolasilla keittiöstä erotettu ikkunaton huone. Palvelija pysyy perheessä palvelijana, ja sellaisena hänet kasvaa näkemään myös tyttö. Julia tietää, että hänellä on valta. Hän osaa kiusata kotiapulaista, kun siltä tuntuu. Estela ei haluaisi kiintyä tyttöön, mutta lapsi on lapsi, heille tulee yhteisiä kokemuksia, takapihan kulkukoirakin, joka on oikeastaan Estelan salaisuus ja tärkeä rakkauden kohde. 

Estelan kertojan ääni kalskahtaa kylmältä, vihaisuus tihkuu rivien väleistä tavassa, jolla hän kuvaa herran ja rouvan hillittyä ärtymystä ja välipitämätöntä halveksuntaa. Taloa ympäröivä puutarha viikuna- ja luumupuineen elää hieman maagisella tyylillä Estelan mielenmaisemaa myötäillen.

En halunnut nousta. Ropina voimistui. Ilma tiivistyi kosteudesta. Puutarha täyttyisi kotiloista. Liljat alkaisivat kukkia. Sammal luumupuun juurella lisääntyisi. Suljin silmäni ja huokaisin. Ääni muuttui yhä kovemmaksi. En ollut ajatellut, että sade voisi tuoda lohtua.

Rottayhdyskunta katon alla viitoittaa tietä kohti tulevia onnettomuuksia. Taitavasti Zerán kuvaa naisen aistimusten kautta hänen ahdinkonsa syvenemistä kohti odotettavissa olevaa tytön kuolemaa. Jää avoimeksi, kuinka kaikki tapahtuu, sillä siinä vaiheessa lukija on vain Estelan kuvauksen varassa, hänen aamussaan, unettoman yön jälkeen, juoksemassa tyhjiä katuja. Kilisyttämässä kiviä esiliinan taskussa, kuten kiviä kerännyt äitinsä meren rannalla.

Puhdas oli vaikuttava lukukokemus, näkymättömän kotiapulaisen kaiken näkevä kertomus murtuvasta perheestä ja yhteiskuntaluokkien erilaisista todellisuuksista. Emmi Ketosen suomennoksesta voi vain nauttia, aivan täydellistä.

Alia Trabucco Zerán: Puhdas
Limpia, 2022, suomentanut Emmi Ketonen
Tammi/WSOY, 2026, 241 s

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme

Kansi Jenni Saari

Gandhi sanoi, että silmä silmästä sokeuttaa koko maailman. Muhammad Ali sanoi, että if you kill my dog, you better hide your cat.

Lina Wolffin ihmeellisten kertomusten puutarha täyttyy taas makaaberin mustista kukkasista. Eikä se ole mikään yllätys enää, luettuani häneltä tätä ennen neljä teosta. Ruumiit jotka hautasimme tykittää kahlitsemattoman mielikuvituksen voimalla ja kertomisen ilosta. Sitä Lina Wolffilla enimmäkseen näyttää höystävän leikki rajoja ylittävällä kauhulla tai pöyristyttävällä ällötyksellä.

Nyt ei liikuta Ranskan, Italian tai Espanjan eleganteissa vanhoissa kaupungeissa vaan Skånen maaseudulla Hörbyn kylässä, kirjailijan synnyinpitäjässä, Lundin kaupungin tuntumassa. Kylällä on synkkä historia kidutuskuolemantapauksineen ja itsemurhineen. Itsemurhan tehneistä kuuluisin on seudulla syntynyt kirjailija Victoria Benedictsson, johon kertomuksessa viitataan kirjailijattarena. Hänen haamunsa tuntuu leijailevan tienoolla, joka on täynnä pervoja, pedofiilejä ja vatipäitä. 

Minä olen nähnyt monia sliipattuja pedofiilejä ja vatipäitä istumassa kapakoissa ihan muualla - huomattavasti kosmopoliittisemmissa paikoissa kuten Lundissa, Malmössä tai Tukholmassa - ja noissa kapakoissa vatipäät ovat yrittäneet puvun, kirjakielen ja putsatun ja puleeratun naaman avulla kätkeä todellisen minänsä.

Seutua katsellaan kahden teini-ikäisen, juuriltaan (tervehenkisen?) pohjoisruotsalaisen perheen lapsen silmin. Peggy ja Jolly, minäkertoja, on sijoitettu skånelaiseen perheeseen vanhempien kuoltua liikenneonnettomuudessa. Sijaisäidin ja sijaisisän - joista käytetään näitä nimityksiä alusta loppuun - elämä on karskia: heillä on sikala ja romuttamo, sijaisäiti käy vielä töissä sikojen keinosiementämössä. Pariskunta on onneton, lapsettomuus on painanut, mies hakee seksiä muualta, nainen suree kaikkia keskenmenojaan. Eikä puhe ole kaunista. Pontikka väkevöittää pariskunnan riitoja.

Kylää piinaavat vanhat hirmuteot ja sijaisäiti alkaa keskittyä yhä enemmän omaehtoiseen salapoliisityöhön. Epäiltyjä siunaantuu kohtuullisen tiheään tahtiin, epäilyttävästä divarinpitäjästä kapakassa notkuvaan tyyppiin. Divarinpitäjästä tulee läheinen paljon lukevalle Peggylle. Jolly seuraa sivusta sekä kyläläisten että sijaisäitinsä suoraviivaista toimintaa, jossa on enemmän tekojen kuin ajattelun painotusta.

Myöhemmin pihalla kasvaa omenapuita, joiden alle on haudattu sekä koiria että epätoivottuja tyyppejä. 

Sisarukset seuraavat touhua kasvavan kauhun vallassa, koska fiksuina tyyppeinä *) näkevät elämänkaaren, jota eivät itselleen toivo, mutta heidän mahdollisuutensa irrottautua sijaiskodin mallista näyttävät haastavilta. Lina Wolff ei kuitenkaan jätä mitään ns uskottavan juonen kuljettelun varaan, vaan avaa kertomuksen uusille väylille. Niinpä pihalle pölähtää kaksi chileläistä pakolaista. He eivät ole keitä hyvänsä, toinen on kouluttautunut oikeuslääkäri. Mikä toisaalta taas on hyvinkin uskottavaa, diktaattorit ovat aina ensimmäiseksi vainonneet kouluttautunutta väkeä.

Tappaminen voi olla taidetta, mies selitti - ja olen urallani kohdannut ihmisiä, jotka hallitsevat tuon taiteenlajin. He eivät koskaan puhu tappamisesta eivätkä murhaamisesta. He puhuvat tilien tasaamisesta.

Niin paljon kuin romaanin kansiin onkin painettu ylistyssanoja, ja se voitti vielä Ruotsin arvostetuimman August-prisetin vuonna 2025,  koin Ruumiit jotka hautasimme jotenkin muodottomana kertomuksena Wolffilta aiemmin lukemiini verrattuna. Ruumiita napsahtelee tuon tuosta, kuka kuolee äkillisesti sairastuen, kuka tapaturmaisesti ja sitten ne omenapuiden alle haudatut, puolivahingossa tai määrätietoisesti tapetut. Niiden kohdalla sivistyneiden pakolaisten toimesta viitataan Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen ja kysymykseen onko oikein tappaa muita ihmisiä, koska uskoo tietävänsä heitä paremmin, mikä on oikein ja mikä väärin. Olisiko siis tässä eräs teemoista tälle kirjalle, jossa puuhakas porukka tekee yhteistyössä selvää jälkeä useasta nilkiksi päättelemästään tyypistä.

*) Luettuani tämän jälkeen muita lukukokemuksia ja myös kirjailijan Helsinki Litin haastattelusta raporttia, löysin kirjailijan oman luonnehdinnan Jollystä, kertojasta. Hän ei ole "penaalin terävin kynä". Tätä en huomannut - mistä se mahtaa kertoa... Minusta Jolly oli vain teini-ikäinen, joka yritti saada selvää aika makaabereista tapahtumista ympäristössä eikä sillä tavalla määrätietoinen tyyppi  kuin Peggy-siskonsa.

Lina Wolff: Ruumiit jotka hautasimme
Liken vi begravde, 2025, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Otava, 2026, 232 s

Hommage à Banksy Turussa

 The Mystery of Banksy - A Genius Mind näyttely on esillä Turun Telakkarannassa 26.10.26 asti. Julkisuudessa on painotettu sitä, ettei se ole taiteilijan itsensä auktorisoima näyttely. Näyttelyn nähneenä sanon, että jos taiteilija kiinnostaa, tämä on hienosti rakennettu kokonaisesitys Banksyn teoksista ja toiminnasta. Siitä näkee, että tekijöitä on varmasti harmittanut se, ettei suuri osa ihmisistä näe teoksia, jotka näkemisen ansaitsevat. Sen ytimessä on taitelijan arvostus. Tila on juuri oikea tälle taiteilijalle ja kävijä saa joka tapauksessa näin paljon autenttisemman kuvan teoksista kuin netistä googlaamalla. 

Siinäkin mielessä tämän tapainen näyttely on juuri tälle taiteilijalle sopiva, että katutaiteilijalle on ominaista hetkellisyys. Osa töistä on kadonnut - ja se on sopinut hänelle itselleen - copyright is for losers. Jopa niin, että Girl with Balloon -teos silppuuntui huutokauppatilaisuudessa myynnin jälkeen, liukuen silppuna ulos kehyksistä lamaantuneen yleisön silmien edessä. Tilaisuudesta näytetään video teoksen vieressä. Teos myytiin myöhemmin nimellä Love is in the Bin 18,5 miljoonalla punnalla.

Turussa on esillä 150 ei alkuperäistä, vaan taitavasti rekonstruoitua teosta: maalauksia, veistoksia, graffiteja, videoita, tekstejä. Näyttelyn kuraattori on Virginia Jean: Tämä on kiistanalainen näyttely kiistanalaisesta taitelijasta, hän sanoo (TS).

Satu Taskinen: Rakastan vierasta

Satu Taskisen romaanin nimestä voi nopeasti vilkaisten saada väärän käsityksen. Nimi assosioituu kiellettyyn rakkauteen, romanttiseen kliseeseen - mutta Rakastan vierasta on jotain ihan muuta. Vieras voisi tässä tarkoittaa jokaisen muun itsestä poikkeavaa toiseutta. Tai että se kaikkein läheisin on eron jälkeen vieras. En ole varma, näin syvyyspsykologinen ja terapiavetoinen pohdiskelu on tosiaan hmm, hieman vierasta.

Wienissä asuva nainen, Jaana on sinä- ja minäkertoja ja käy läpi eroon päättynyttä pitkää suhdetta, masennustaan ja koko ihmissuhdehistoriaansa terapeutin kanssa. Hän raportoi terapiaistuntojaan ja -keskustelujaan, joiden menettelytapoja ei näe viisaana eikä oikeastaan hyväksy. Hän pikemminkin keskittyy kritisoimaan terapeutin harjoittamaa freudilaista analyysiä, itsen vahvistamista vanhaa traumaa päin puskemalla. Jaana haluaisi mennä eteenpäin, häntä vaivaa epäusko käytettyyn terapiaan, mutta uskaltaako sitä epäilläkään - kun on kuitenkin heikoilla ja tukea etsimässä? Hän kaipaisi ennemmin kosketusta, lohdutusta, iloakin.

Siinä missä sinäkertoja oli minusta erityisen osuva ratkaisu Suvi Ratisen Aino Kallaksesta kertovassa biofiktiossa Pakolainen, sinuttelu toimi etäännyttävästi tässä kuitenkin aika intiimissä romaanissa. Sekä nainen, terapeutti että lukija katsovat siinä keskushenkilöä ulkopuolelta. Kuitenkin tässä esiintyy kursiivilla myös minäkertoja enkä aina hoksannut, miksi milloinkin persoona vaihtui. 

Sinän käyttö teki jotenkin kalsean vaikutelman, mikä toki sopi mielikuvissani hyvin Itävallan Wieniin. Vastentahtoinen asenteeni Sveitsiä kohtaan - joka sitäpaitsi on epäoikeudenmukainen, koska minua kohdeltiin siellä aivan hyvin - taitaa värjätä mielessäni myös naapurimaa Itävaltaa, niin sacherkakun kotimaa kuin onkin. 

Ex-mies Tilkkanen, saksaksi Schlückchen, asuu edelleen Tilkkastaloaan, josta nainen on lähtenyt, miehen petettyä häntä. Mies on kipeänä, ja nainen on lupautunut tekemään flunssaiselle lämmittävää sardinialaista keittoa. Keittoa kokatessaan nainen potee syyllisyyttä siitä, että on suostunut auttamaan vielä eron jälkeen. Siskokin piti sitä hulluna. Tunneside mieheen vaikuttaa vielä vahvalta, kun sen sijaan Tilkkanen näyttää toipuneen erosta ongelmitta. Jaanalla on uusi rakastettu, jonka kanssa viestittelee, mutta side on vielä hauras verrattuna päättyneeseen pitkään suhteeseen.

Jo Jaanan lapsuuden perheessä on tasapainoteltu äidin ajoittaisten hulluuskohtausten kanssa, joita alkoholismi pahensi tai aiheutti. Itsetuhoisia ajatuksia nainen muistaa itsekin pyörittäneensä päässään jo nuorena. Äiti oli läheinen, opetti kapinoimaan, ja sisko on edelleen se paras terapeutti. Naisella on ollut nuoruudessaan kommuunityyppinen yhteisökokemus, jossa sitouduttiin tiukkoihin sääntöihin. Omin avuin hän yhteisöstä kuitenkin vetäytyi ja kutsuu sitä myöhemmin koirakouluksi eikä lopulta uskonut niihin ystävyyden vakuutuksiin, joita siellä mantrana toisteltiin.

Rakastan vierasta täyttyy terapiapuheesta ja hieman helpommin sulatettavasta nykyhetkestä eksän luona. Nainen käy kirjallistakin keskustelua milloin Kafkan, milloin Nabokovin kanssa. Vääjäämättä, keiton valmistuessa, kritiikki terapeuttia ja tämän lomakkeita kohtaan tuntuu voimistuvan. Onko se sitten terapian vaikutusta vai ajan kulumista, mutta lopussa maisema avartuu ja valoa on näkyvissä tunnelin päässä.

Hieman hajanainen ja vaikeasti hahmotettava tämä terapiaistunto oli. Itsetarkkailu on jatkuvaa ja kiertyy ahtaaksi sisäisen maiseman sykkyräksi. Kirjailija kutsuu romaaniaan ja sitä edeltänyttä Luomistyötä autofaktioksi. Terapian kritiikki on tänä terapian luvattuna aikana paikallaan. Juuri liiallisen yksilökeskeisyyden ja yksin pärjäämisen eetoksen voi uskoa olevan epätervettä. Sitä kirjailija kritisoi tänä keväänä julkaistussa HS haastattelussa.

Satu Taskinen: Rakastan vierasta

Teos/Siltala, 2026, 254 s

Ben Lerner: Puhtaaksikirjoitus

En kuitenkaan pystynyt keskittymään runoihin. Halusin - tunsi pakottavaa tarvetta - lukea saamani viestit ja sähköpostit, svaipata ja skrollata ja ottaa kuvia, freimata, filtteröidä ja arkistoida, jakaa sijaintini ja niin edelleen, jotta en olisi täysin enkä kokonaan siinä missä olin; vähintään vuodesta 2008 lähtien minulle oli ollut joko liikaa tai liian vähän olla vain siinä missä olin.

Maggie Nelsonin vain osittain lukemani Kuin rakkautta ehti antaa kaksi hyvää lukuvinkkiä, Vernon Subutex ja Ben Lernerin Puhtaaksikirjoitus. 

Fiktiivinen tallenne todellisesta elämästä mainitaan kirjan etuliepeessä, ja se tuntuu oikein osuvalta kuvaukselta. Kirja on omalaatuinen pienoisromaani, jonka minäkertoja on Ben Lerneriä muistuttava kirjailija, puoliso ja tyttären isä. Kirjassa on kolme lukua, jotka on nimetty hotellien mukaan.

Hotelli Providencessa mies on matkalla haastattelemaan mentoriaan, maineikasta kirjailija ja elokuvaohjaaja Thomasia, 90 v, New Yorkin Rhode Islandilla sijaitsevaan Providenceen. Haastattelusta on määrä tulla lähes hänen testamenttinsa. Lukiessa tuli hämmentävä maantieteellinen sekaannus: oltiinko sittenkin Pariisissa? Hämmennykseen vaikutti kertojan Pariisin muistojen sekoittuminen nykyhetkeen. Lisäksi koko kertomuksessa on jotenkin "eurooppalainen" tunnelma, johtuisiko se kerrontatyylistä, josta tulee mieleen Lernerin Madridiin sijoittuva Atochan asema, ehkä myös keskushenkilöstä, saksalaistaustaisesta Thomasista, joka edustaa eurooppalaista sivistystä ja kantaa vanhuksena mukanaan myös Euroopan kauheimpia muistoja. Hänen huoneensa on täynnä taidetta ja kirjallisuutta Atlantin takaa.

Arvostetun kirjailija Thomaksen  - sekoitus Willy Wonkaa ja Ingmar Bergmania -ympärillä menneisyys peittää nykyhetken. Taiteen  ja kulttuurin historiasta laaja-alaisesti sivistynyt Thomas ammentaa kulloiseenkin hetkeen sopivan esitelmän. Thomasille tarinan kuunteleminen tarkoitti sekaantumista sen kertomiseen. Puhelimen sovelluksiin nykyihmisen voimalla ripustautuneen kirjailija-kertojan on tarkoitus haastatella viimeisen kerran mentoriaan. Käy kuitenkin niin, että puhelin putoaa lavuaariin eikä enää toimi. Haastattelun tallennus ei onnistu. Puhelin on kuollut. Haastattelu kaikkine polkuineen taiteeseen ja kulttuuriin tapahtuu kaikesta huolilmatta. Kirjailija ei halua menettää tilaisuutta eikä paljastaa hölmöyttään, joten hän päättää teeskennellä vanhukselle, että puhelimen tallennus on päällä. Tallennusta ei kuitenkaan synny eikä sen puhtaaksikirjoitusta. 

Kun olin kävellyt mäkeä ylös menneisyyteen, kehoni oli kyennyt  muuttamaan ruuduttoman olotilan omituisuuden jonkinlaiseksi superherkkyydeksi, mtta nyt kun olin määränpäässäni (olet perillä, navigaattori sanoi brittiaksentilla päässäni), olin vikatilassa, kaipasin puhelintani solutasolla ja suhtauduin hävettävän välinpitämättömästi vanhaan mediaan ympärilläni: kirjoihin, maalauksiin, analogisiin valokuviin, jossain päin mentorini taloa soivaan vinyylilevyyn.

Ennen vanhuksen - jolla epäillään alkavaa muistisairautta - eri suuntiin soljuvia monologeja kertoja kuvailee omia liikkeitään konkreettisesti ja humoristisella itseironialla. Puhelimen kuolema ajaa näkemään menneisyyden ja nykyisyyden uudella tavalla. Mitään ei voi tarkistaa. Haastattelussa sukelletaan sekä sotaisaan historiaan että edellisen sukupolven edesottamuksiin, joihin kuuluvat mennyt media ja vanhentunut teknologia.

Hotel Villa Realissa, Madridissa kirjailija joutuu kohtaamaan kritiikin kyseenalaisesta tavastaan tehdä haastattelu ja sen puhtaaksikirjoitus. Uusi tapa - tallennus - kohtaa vanhan: muistiinpanot. Kumpi on oikeampi, todempi?

Hotelli Arbez sijaitsee Sveitsin ja Ranskan rajalla. Hotellin sisällä voi käydä molemmissa maissa. Pääpuhuja luvussa on Thomasin poika Max, kertojan ystävä, joka matkustaa paikalle tapaamaan koronan tehohoidossa olevaa isäänsä. Luvussa tutustutaan vanhuksen jälkikasvuun ja pojan perheen suurimpaan ongelmaan, lapsen syömishäiriöön. Tytön pelastukseksi osoittautuu rajoittamaton ruudun katselu, kuten myös rajoittamaton syöminen ruudun äärellä.

Vanhus vaikuttaa ilkikuriselta keski-ikäisten lastensa ennakko-odotusten kohteena. Pojalla on kuitenkin arvostettuun isäänsä kompleksinen asenne, loukkaantuminen sävyttää monia muistoja. Kuin kohtalon ivana, pojan isälleen puhelimessa ensi kertaa tilittämä tunnustus ei olekaan välttämättä mennyt perille. Koko viimeinen luku on Maxin kertomusta viimeisestä kohtaamisestaan isänsä kanssa. Puheen keskeyttää kertojan kommentti, jonka Max säännönmukaisesti keskeyttää. 

Fiktiiviseltä tallenteelta todellisesta elämästä tämä maistui. Virkistävältä sellaiselta. Digitaalista ja reaalimaailmaa ei aseteta kilpailuun, päin vastoin puhelimen suoma etäisyys voi avata tulppia, ruutu voi ohjata ajatukset pois ahdistavasta suorittamisesta.

Puhtaaksikirjoitus on tiivis pieni teos, täynnä ovelaa filosofointia sukupolvista menneiden muistoissa ja todellisissa kohtaamisissa, ja siitä kuinka niihin vaikuttavat tapamme tallentaa ne. 

Ben Lerner: Puhtaaksikirjoitus
Transcription, 2026, suomentanut Markku Päkkilä
Siltala, 2026, 154 s

Mary L. Trump: Maailman vaarallisin mies. Kuinka perheeni loi Donald Trumpin

Maailman vaarallisin mies on tarina maailman näkyvimmästä ja vaikutusvaltaisimmasta perheestä. Ja minä olen ainoa Trump, joka on valmis kertomaan sen.

Ei tässä kirjassa varsinaisesti mitään yllättävää enää ollut, sen verran kauan Trump on jo esiintynyt uutisissa ja eri tyyppisissä poliittisissa tai psykologiaviritteisissä analyyseissä tässä vaiheessa toista presidenttikauttaan.  Mielenkiintoista ja selittävää perhehistoriaa se kuitenkin tarjoaa - eikä tänään luettuna ole todellakaan yhtään sen vähempää ajankohtainen kuin ilmestyttyään, 6 vuotta sitten.

Donald Trumpin veljentyttären Mary L. Trumpin paljon huomiota herättänyt suku- ja perhehistoriaa sisältä päin valaiseva Too Much and Never Enough. How My Family Created the World's Most Dangerous Man ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 2020, jolloin Trumpin ensimmäinen kausi oli loppumassa. Toista kautta ei tämäkään kirja Trumpin kolmansissa vaaleissa pystynyt estämään, vaikka sen kuva suvusta tai vielä vähemmän Donald Trumpista ei mairittele.

Mary Trump on kliinisestä psykologiasta väitellyt tohtori ja se näkyy myös kirjassa. Siksi hänen kirjoittamanaan narsisti- ja sosiopaattimääritelmät tuntuvat hieman painavammilta näinä aikoina, kun jokainen meistä heittää noita diagnooseja entistä huolettomammin. 

On ironista, että suvussa tunnutaan arvostettavan vähiten suvun määrätietoisesti kouluttautunutta Fred Jr. Trumpia, Maryn isää, joka kuoli 42-vuotiaana alkoholisoituneena ja vailla muun suvun miljoonaomaisuuksia. Mary Trump maalaa suvustaan ja varsinkin isoisästäään Fred Trumpista hirviömäisen kuvan. Täydellinen empatian puute ja tunteettomuus verhotaan toksiseen positiivisuuteen. Kaikkihan on mainiosti. Eikö niin, muru? Kirjailijan mielestä kukaan perheessä ei säästynyt isoisän sosiopatialta.

Ainoa perheessä arvostettava asia on raha, omaisuuden kerryttäminen ja siinä kaikki keinot ovat luvallisia, korruptiosta veropetoksiin. Joka siinä pelissä ei pärjää, on luuseri. Sen filosofian Mary T. kuvaa Donaldin imeneen itseensä jo varhain. Varoittavana esimerkkinä on toiminut hänen isoveljensä, Freddyksi erotuksena isoisästä kutsuttu Maryn isä.

Isoisä oli kaavaillut esikoisesta seuraajaansa Trumpin bisnesimperiumin johdossa, mutta esikoinen ei osoittanut niitä "tappajan" ominaisuuksia, joita Fred Trump arvosti. Poika oli kiinnostunut muista asioista, kalastamisesta, purjehduksesta ja etenkin lentämisestä, johon hän kouluttautui. Hän työskenteli myös Boeingin lentäjänä. Sitä ei kukaan suvusta arvostanut, mutta Donald alkoi jo lapsena halveksia isoveljeään, isänsä mallin mukaisesti, opiskeli sen minkä jaksoi ja käytti sijaisia loppukokeissakin, väittää Mary. Suuruudenhulluudessaan hän ohitti myöhemmin isänsä. Fred Trump ihaili Donaldissa myös sitä mikä häneltä puuttui, brändäyskykyä, itseluottamusta uhkuvaa esiintymistä, playboymainetta.

Kuten monissa lehdissäkin, mm New York Timesin tutkimuksissa, on kerrottu, Trump ei varsinaisesti Trump imperiumia kasvattanut. vaan teki omilla bisneksillään, mm Atlantic Cityn pelikasinoilla useita konkursseja. Pankit hän kuitenkin sai aina rahoittajikseen, velka- ja konkurssitaakoistaan huolimatta. Pesämunan bisneksille oli kuitenkin kasvattanut isä Fred Trump, jonka omaisuus arvioitiin hänen kuollessaan yli 700 miljoonaksi dollariksi. Koska esikoispoika Freddy oli ehtinyt kuolla, hän jätti testamentissaan tämän kaksi lasta, Maryn ja tämän veljen perinnöttömiksi.

Mary Trumpin kirjan perusteella Donald Trumpin presidenttiys osoittaa kenties tähän astisista Yhdysvaltain presidenteistä parhaiten sen mihin kaikki perustuu: rahaan. Kaikkialla tiedetään jo nykyään, että yksikään maan senaattoreista tai kongressiedustajista ei ole päässyt asemaansa ilman miljoonia. MT käyttää paljon sivuja Donald Trumpin mitättömyyden ja halpamaisen luonteen esittelyyn. Siihen hänet on kirjan mukaan kasvatettu kotona ja kaiken  takana on pelko. Pelko siitä, ettei sittenkään kelpaa isälle, jonka hän on lapsena nähnyt hylkäävän veljen. Tämä näkemys tiivistyy kirjoittajan, psykologin analyysistä.

Ei isä yritä satuttaa Freddyä. Hän vain yrittää opettaa meitä olemaan oikeita miehiä. Eikä Freddy onnistu siinä. (sitaatti Donald Trumpilta)

Pelko ja epävarmuus tuntuukin uskottavalta. Miksi muuten Trump kyseli äskeisen Kiinan vierailunsa aikana, onko niin että vain harvat pääsevät tähän puutarhaan? Trumpille on vakuutettava jatkuvasti, että kaikki hänen tekemänsä on poikkeuksellista ja upeaa. Ero Donaldin ja isoveljensä Freddyn urapolussa tulee nimenomaan koulutuksesta. Isoveli toimi monissa yhteyksissä korkeasti koulutettujen parissa ja järjestöissä, ja oli sitä myötä kulkenut kauas kiinteistömoguli-isästään ja Donaldin sitä seuraavasta diilin tekijän tiestä. 

Epävarmuus isän hyväksynnästä vauhditti Freddyn alkoholismia eikä hän koskaan onnistunut saamaan sitä. Kirja antaa perheen patruunasta, mutta myös vaimosta ja koko miljonääriperheestä todella kalsean ja armottoman kuvan. Rahaa riittää paikkaamaan Donaldin huonoja bisneksiä. Hirviö oli päästetty valloilleen. Isä ei suostunut näkemään poikansa huonoa bisnesosaamista, se ei sopinut hänen tarinaansa.

Suvun joulu- ja muut juhlapäivälliset synnyttävät makaaberin vaikutelman, paitsi syömisiltään - lehmän ruhoa (kuvailee kasvissyöjä) - ja juomisiltaan - pöytä pullollaan kokista - myös tunnelmaltaan. Ingmar Bergman, Pasolini tai Visconti olisi osannut kuvata niistä veret seisauttavia näkymiä... Lähipiiriä, uusia puolisoita jne kuvataan herkullisesti, Mary Trumpilla on terävä katse ja kynä. 

Kirjan loppupuolen testamenttiselvittelyt ja Fred Jr:n lasten perinnöttömäksi jääminen nostaa vääjäämättä lukijan mielessä motiiviksi kirjaan kostonhimon ja rahastuksen, vaikka kirjailija ehdottomasti sen prologissa kieltää. Minun puolestani ei motiivista väliä, ymmärrän loukkaantumisen isänkin puolesta.

Kirja ilmestyi koronaepidemian aikaan ja sen aikana Trump kirjoittajan mielestä syyllistyi satoihin tai tuhansiin turhiin kuolemiin, olemalla uskomatta asiantuntijoihin ja hoitaen pandemiaa huonosti. Mary Trumpin silmissä Donald ja perhe syyllistyivät myös hänen isänsä tuhoon - eikä hän toivo maan tuhoa, mutta kirjalla hän ei siis onnistunut estämään Trumpin toista kautta. Se olisikin ollut aikamoinen saavutus. Mahtava suku ei onnistunut estämään tämän kirjan julkaisua, sitä he ymmärrettävästi yrittivät.

Mary L. Trump: Maailman vaarallisin mies. Kuinka perheeni loi Donald Trumpin
Too Much and Never Enough. How My Family Created the World's Most Dangerous Man, 2020, suomentanut Jorma-Veikko Sappinen

WSOY, 2026, 271 s