Anna Englund: Lautapalttoo

Kansi Elina Warsta

Lautapalttoo, vanhahtava ja murteellinen sana ruumisarkusta ei herätä kovinkaan hilpeitä tunnelmia noin ensi näkemältä. Anna Englundin romaanissa sana on kuitenkin hyvin arkisessa käytössä. Elena, romaanin nuori nainen tekee nimittäin verhoiluja ruumisarkkuihin miehensä verstaalla Pihlajalla, pienellä paikkakunnalla Pohjanmaalla. Heillä on Ilmarin mukaan kaupungin paras kirstuverstas. - Olemma vain tämmöinen pieni verstas, esittelee vaimo asiakkaalle. Elena osaa ommella ihan tavallisiakin palttoita ja vaatteita. Eletään 30-luvun Suomessa. 

Kotona touhuaa pariskunnan lisäksi omaperäinen anoppi Manta, jonka murteelliset monologit välikkeissä ilmentävät suurempaa ymmärrystä ihmisten kuvioista kuin miltä päälle päin näyttää. Lapsia pariskunnalla ei ole, keskenmenoja sen sijaan. Heidän suhteensa on käytännöllinen. Suurin hehku on takana, jos sitä on koskaan koettukaan. 

Kaikki muuttuu, kun Helsingistä asti saapuu asiakas maksamaan enon arkkua. Lydia näyttää kauempaa mieheltä, mutta paljastuu sitten housupukuiseksi naiseksi. Housut tekivät siinä vaiheessa miehen ja hame naisen. Mutta suurkaupungissa uudet tuulet puhaltavat, naiset kulkevat polkkatukissa ja osa jopa pitkissä housuissa. Lydialla on kaiken lisäksi modernille naiselle sopiva ammattikin, hän on valokuvaaja.

Elena mykistyy uudesta tyylikkäästä tuttavasta, mutta ennen kaikkea naiset tuntevat toisiinsa romanttista kiinnostusta, eroottista vetoa. Lydia on tunteessa kotonaan, mutta Elena on aviovaimon rooliinsa sopeutunut ja uusi intohimo toiseen naiseen ravisuttaa hänen elämäänsä pohjia myöten. Tunne on ennen kokemattoman voimakas, ja niinpä naiset ryhtyvät suunnittelemaan salaista tapaamista. Siihen sopii tismalleen uusi kudontakone ja sen kurssitus, Helsingissä. Sillä aika on tiukan moralistista, homoseksuaalisuus on rikos ja pienellä paikkakunnalla seinillä on silmät ja korvat. Yhteisön lynkkausmielialan voi kuvitella, nainen revittäisiin riekaleiksi. 

Niinpä vajaa viikko Helsingin 30-luvun yökerhoissa boheemin valokuvaajanaisen vanavedessä avaa Elenan silmät. Naiset juhlivat kaltaistensa kanssa. Tästä annetaan ehkä hieman liiankin suvaitsevainen kuva. Helsinki ei sentään tainnut olla mikään Berliini, siihen aikaan vielä vähemmän kuin nykyään.

Rakkauskertomus ja ajan kuva on kuitenkin viehkosti kerrottu, siinä on iloa ja elävyyttä kaikkine yksityiskohtineen. Ohi vilahtavat monet Helsingin korttelit, Hotelli Tornin näköalaikkunoistakin nähtyinä, katumuoti ja naisten leningit satiinista ja sametista, joista taidokkaat ompelijat niitä juhliin ompelivat.

Lautapalttoo on Elenan tarinassa myös tuo avioliitto, parisuhde, jossa ei ole sitä oikeaa intohimoa ja rakkautta. Dystooppisten maisemien tulvassa on todella ihanaa uskoa onnelliseen rakkauskertomukseen. Se on kuin balsamia maailman murheista näivettyvälle ihmissydämelle.

Anna Englund: Lautapalttoo

Siltala, 2022, 227 s

Ian McEwan: Mitä voimme tietää

Me elämme nyt sekoamisen aikaa. Sellaisena kuvataan meidän aikaamme 2010-luvulta noin 2030-luvulle. Aikaa tutkitaan sata vuotta myöhemmin 2119 brittiläisen Ian Mc Ewanin tuoreimmassa romaanissa Mitä voimme tietää.

Kahdessa aikatasossa ja osassa rakentuva kertomus nostaa esille brittiläisen akateemisen kirjallisen piirin jälkeen jääneistä todisteista. Sata vuotta myöhemmin tuon ajan ylistetyn runoilijan Francis Blundyn kadonnutta runoelmaa jäljittää pakkomielteisesti tutkija Tom Metcalfe. Kahden aikakauden välissä on toteutunut kauan pelätty ja toisten kieltämä ilmastonmuutos sekä lisäksi katastrofiin päättyneen sodan, ydiniskun seuraus: maailma ei ole entisellään. 

Valtaisan tsunamin aiheuttama merennousu on upottanut suurkaupunkeja ja Britanniakin on muuttunut erillisten saarten seuduksi. Ihmiskunta on kutistunut miljardeilla, elinehdot ja luonto, puhumattakaan teknisistä keksinnöistä ovat romahtaneet ja tuhoutuneet, muukin lajisto ihmisten ohella on kutistunut. Tulevaisuuden dystopiassa elää tutkija, joka näkee nykyisen ajan nostalgisesti.

Katastrofien jälkeinen maailma perustelee kirjan nimen, kysymyksen, mitä oikeastaan tapahtui vuonna 2014 tuossa kirjallisesti sivistyneessä piirissä. Mitä voimme tietää, kun emme voi muistaa? Kenen tulkintoja saamme näkyviin?

Vuonna 2014 Francis Blundy esittää vaimolleen syntymäpäivälahjaksi kirjoittamansa runoelman Korona sinulle, Vivien. Nimi ei liity virukseen, vaan runomuotoon, jossa sonetit kytkeytyvät toisiinsa. Se oli kirjoitettu papyrukselle, se on yksittäiskappale, jota ei julkaistu. Runoilija esitti sen syntymäpäiväillallisilla. Sittemmin tieto sen olinpaikasta katosi.

Minun tekisi mieli avata ajan kattoon reikä ja huutaa neuvo sata vuotta sitten eläneille ihmisille: jos haluatte pitää jotain salassa, kuiskatkaa se rakkaimman ja uskotuimman ystävänne korvaan. Älkää luottako näppäimistöön ja näyttöön. Jos teette niin, me tiedämme kaiken.

New Lagos Nigeriassa on se paikka, missä kaikki mikä koskaan on virrannut internetissä, on säilöttynä vuonna 2119. Maailma on muuttunut, mutta tutkija Tom ei sadan vuoden päästäkään saa innostettua nuoria opiskelijoita tutkimaan kadonnutta runoelmaa. Nuoret haluavat edelleenkin elää omassa ajassaan ja katsoa eteenpäin, kuinkas muuten. Vesistöiseksi muuttuneessa Britanniassa tutkijakaksikko kuitenkin löytää tiensä menneiden illallisten seudulle, runoilija Francis Blundyn Oxfordin maaseututalon pihapiiriin.

Kirjallinen piiri briljeeraa keskuudessaan, mutta on yhtä lailla kilpailun, kateuden ja rakkauden tunteiden riivaamaa kuin vähemmän koulutettu väkikin. Maineikas runoilija on sitä paitsi ilmastodenialisti, liberaalin piirinsä keskuudessa kummajainen. Sata vuotta myöhempi ihminen, tutkija Tom Metcalfe ihmettelee kadonneiden sukupolvien vapautta ja holtittomuutta. Todellakin, emmekö me tienneet?

Välähdykset myöhemmin kuuluisaksi muodostuneesta illallisesta ja siihen osallistuvasta seurueesta vaihtuvat varoittamatta sata vuotta myöhempien tutkijoiden Tom Metcalfin ja hänen on-off rakastettunsa Rosen työhön ja lopulta vaivalloiseen ekskursioon tapahtumapaikoille. Alkuosan poukkoilu ja runsas henkilömäärä tiheine sivupolkuineen teki lukemisesta raskasta. Myös itse ylistetty runoelma maistui teennäiseltä tärkeilyltä, jonka vaikuttavuutta kirjalliselle seurapiirille oli vaikeaa uskoa. Itse lukutilaisuutta kuvataankin ironisesti. Onneksi McEwan ohjaa tarinaansa vetävämmille poluille. Se kesti tosin minusta turhan pitkään.

Oli helpotus jaksaa melko puuduttavien, muka fiksujen kirjallisuuspuheiden ja akateemisten kilpalaulantojen jälkeen hienosti yhteen solmiutuvien mysteerien äärelle. Taitavasti kertomus sitten nousee siivilleen ja vetää rakastuneet, petokselliset, kostonhimoiset, kateelliset, Alzheimerin vaivaamat, kaikki aikojen kerrostumiin hautautuneet henkilöt kohtaloineen yllätykselliseenkin kokonaiskuvaan. Jopa pientä trillerin omaista kierrettä löytyy tässä hieman eriparisessa kokonaisuudessa.

Helpotti myös palata scifi-maailmasta tunnistettavaan nykymaailmaan, moraalisine ja eettisine pohdiskeluineen, joita riittää. Se kysyy, mitä voimme tietää, mitä voimme uskoa ja lopulta mitä voimme rakastaa, siteerataan alussa kirjailija Richard Holmesia. Loppuosassa puheenvuoron saa runoilijan vaimo Vivien.

Ian McEwan: Mitä voimme tietää
What We Can Know, 2025, suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava, 2026, 366 s

Marina Abramović: Seinien läpi. Muistelmat

Kun yleisö jonotti sisään, tiibetiläisen messuamisen matala ääni täytti paikan ja esiintyjät koppien päällä liikkuivat arvokkaan hitaasti: yksi heilutteli puun oksia, yksi piteli kättään juosevan vesihanan alla, kaksi syleili ja yksi kiipeli tikapuita. Puolen tunnin päästä kuului gongin ääni ja mallit alkoivat esitellä Riccardon upeita, elegantteja vaatteita eri maailmankulttuurien - juutalaisten ja muslimien hymnien, perinteisen balkanilaisen kurkkulaulun ja oopperaksi sovitetun "Ave Marian", jota esitti Svetlana Spajic - musiikin tahtiin.

Maailman tunnetuin performanssitaiteilija jugoslavialais/serbialaistaustainen Marina Abramović  avustajanaan James Kaplan kirjoitti muistelmansa Seinien läpi kymmenen vuotta sitten 70-vuotiaana. Hänen elämänsä ja taiteensa avautuu huolellisesti kuvitetussa teoksessa lukijan tajuntaa myllertävällä tavalla. Onhan performanssitaide, aineeton taide, sen tapainen alue, jossa tuntuu kuin sekä täydellinen huijaus että hulluus leijuisi kätten ulottuvilla. Niin väkevästi Abramovićin performanssit kyseenalaistavat normeja ja tabuja, tapoja katsoa toista ja kohdata ihmisiä ja ilmiöitä. Kaiken aikaa keskiössä on taiteilija itse, hän altistaa itsensä ideoilleen.

Taiteilijan voi uskoa antaneen kanssakulkijoilleen syvällisiä elämyksiä, jakaneen transformatiivista voimaa - jota hänen mukaansa ei muilla taiteilla ole. Aineettoman taiteen instituutistakin tuli lopulta vaeltava instituutti. Esityksillään Abramović tarjoaa yleisölle peilin, josta katsoa itseään. Hänen näytöksensä mullistavat ihmisten aikakäsityksen, ne ovat lähes vastakohta tämän hetken nykivälle ajalle: hän venyttää esityksensä kuukausien mittaisiksi. Riisilaskenta-performanssissa lasketaan riisejä ja linssejä.

Selityksiä usein ankaran kivun sietoon perustuviin performansseihin keittiöpsykologinen lukija nappaa oitis lapsuuden historiasta: ankara äiti, esimerkillinen pioneeri ja kommunisti Titon ajan Jugoslaviassa, löi tytärtään niin että Marina oli jatkuvasti mustelmilla. Kipu tuli tutuksi varhain. 

Kodissa riideltiin paljon, niin sotasankareita ja toistensa hengen pelastaneita kuin olivatkin, vanhemmat erosivat eikä tytär saanut missään vaiheessa kaipaamaansa huomiota ja hellyyttä. Äiti kasvatti hänestä kaltaistaan sotilasta. Kuitenkin äiti tuki tyttärensä taiteellista harrastusta. Abramović vaikuttaa vuosikausia vihanneen äitiään, vasta kuoleman kynnyksellä - ja sen jälkeen - taiteilija vakuuttaa rakkauttaan. Rakkauden puutteessa ja väkivallan seurauksena syntynyt viha näyttää hyvinkin perustellulta. Yrittäessään nuorena aikuisena pitää äitinsä etäällä ja vapautua tämän vaatimuksista, Abramović löysi performanssin, itsensä osana taideteosta ja alkoi ottaa yhteyksiä maailmalle, gallerioihin ja taidemaailmaan. Kuin hätähuutona, tulee mieleen näistä kokemuksista lukiessa. Vanhana hän lukee osan menestyksestään äidin kovan kasvatuksen ansioksi.

Kipu oli kuin seinä, jonka läpi kävelin ja tulin ulos toiselta puolelta.

Joistakin performansseista tulee mieleen Stanfordin vankilakoe. Abramović sallii yleisön tehdä itselleen mitä vain, aseitakin on tarjolla hänen alastoman kehonsa vahingoittamiseen. Ja yleisö yltyy yhä lähemmäs väkivaltaa. Kokeen lopussa verinen ja likainen taiteilija kävelee kohti yleisöään, joka pakenee pelästyneenä. Sillä taiteilijan tulee antaa kaikkensa. Siinä on hänen tekemisensä ydin, hän menee yli sen rajan, missä kipu lakkaa tuntumasta. Abramović haluaa vakuuttaa yleisönsä ihmisen oletettua väkevämmästä kestokyvystä. 

Taiteilijalla ja hänen taiteilijamiehellään on taloudellisia vaikeuksia, mutta hiljalleen kasvavan verkostonsa myötä hän lopulta raivaa itselleen aseman, jossa rahan puute ei enää ole esteenä. Maailma on pieni Marina Abramovićille. Hänen maineensa kasvaa kaikkialla ja hän saa luvan asua sekä Tiibetin munkkien että Australian aboriginaalien keskuudessa. Sisilian mafia antaa luvan rakentaa Terra deli Dea Madren performanssin, johon kaksi punastelevaa 8-kymppistä neitsyttä osallistuu. Frankfurtissa Delusional -teoksessa taiteilija pukeutuu rottakuningattareksi ja kyseessä on aihe, jossa hän käsittelee häpeää perheessään koetusta väkivallasta.

Ei ole sattumaa, että Abramović etsi yhteyksiä Tiibetin Dalai Lamaan tai Australian aboriginaaleihin. Hänen taiteessaan on paljon aineksia buddhalaisuudesta, meditaatiosta ja myös luonnonkansojen rituaaleista ja myyteistä. Hänen oleskelunsa heidän parissaan on retriitin luonteista, puhumatonta, ravinnoltaan rajattua, aikatauluun sidottua, keskittymiseen rauhoittumista.

Performanssit on kuvattu elävästi seudun ja ihmisten keskellä taiteilijan tehdessä havaintoja sekä itsestään että ympäristön reaktioista. Muistelmat etenevät kronologisesti ja seuraavat samalla hänen henkilökohtaista elämäänsä ja varsinkin hänen kahta pitkäikäistä suhdettaan. Molemmat ovat taiteilijoita. Ikäisensä Ulayn kanssa he tekivät yhdessä performansseja kaikkialla maailmassa. Kauan suunniteltu kävely toisiaan vastaan Kiinan muurilla saa traagisen lopun, eron toisen naisen takia.

Eron jälkeen masentunut Abramović löysi toivuttuaan italialaisen 17 vuotta nuoremman Paolon. Asuinpaikka vaihteli Belgradista Amsterdamin kautta New Yorkiin. Siinä vaiheessa hänellä oli jo tuttuja kaikkialla taide- ja muotimaailmassa ja hänen nimensä oli synonyymi performanssitaiteelle.

Seinien läpi on kiinnostava henkilökuva ainutlaatuisesta taiteilijasta. Se on myös pienine anekdootteineen hauskakin kuvaus poikkeuksellisesta elämästä. Täytyy kiittää kustantajaa, graafista suunnittelijaa Aino Niemistä, joka toimi kuin oman elämänsä marinaabramovic perustaessaan kustantamon saadakseen ihailemansa taiteilijan muistelmat suomennetuksi ja julkaistuksi.  Kiitos!

Marina Abramović ja James Kaplan: Seinien läpi. Muistelmat
Walk Through Walls, 2016, suomentanut Lauri Lattu
Last Tuesday Books, 2026, 383 s

Philippe Collin: Ritzin baarimestari

Kannen kuva Roger-Viollet

Naamioi sydämesi kuten kasvot voi naamioida, esitä ja teeskentele, älä luota kehenkään, hillitse itsesi, ole varovainen. 

Ranskalainen toimittaja ja historiapodcastien tekijä Philippe Collin on löytänyt esikoisromaaniinsa Ritzin baarimestari päähenkilöksi todellisen historiallisen henkilön, joka tuo jo sinänsä jännitteiseen alkuasetelmaan lisäkierteen. Natsi-Saksan joukot marssivat Pariisiin 14. kesäkuuta 1940 ja miehittivät kaupungin. Ranska oli murtunut kuin sokeripala absinttilasissa.

Frank Meier on nimittäin juutalainen ja Pariisin hienoimman hotellin maankuulu baarimestari. Saksan Wehrmacht, ylimpänä käskijänä Hermann Göring asettuu hotelliin ja saksalaismiehittäjät alkavat ottaa korvauksia hävityn ensimmäisen maailmansodan tappioista. 

Frank Meierin tausta itävaltalaisten köyhien vanhempien lapsena ei ole yleisesti tiedossa. Hän on rantautunut Ranskaan ja Pariisiin New Yorkin ravintolamaailmasta ja onnistunut poistamaan köyhyyden aromin elämästään. Hän hallitsee nyt hienoimpien ravintoloiden elegantin koreografian, seurustelutavat ja ennen kaikkea on kasvattanut mainettaan eksklusiivisten cocktailien kehittelijänä. Vuonna 1936 hänen maineensa lujittuu jopa kirjallisella teoksella: The Artistry of Mixing Drinks. 

Hotel Ritzin vakioasiakkaisiin kuuluu koko Pariisin, ja muidenkin metropolien crème de la crème. Scott Fitzgerald, Ernest Hemingway, Sacha Guitry, Barbara Hutton, Coco Chanel ovat nojailleet baarimestarin tiskiin drinkkejään siemaillen. 

Natsien komennossa kaikki muuttuu. Saksalaiset aloittavat miehittäjinä samat kuviot, joilla ovat jo kunnostautuneet muualla, juutalaisten ja muiden epäilyttävien kansanosien ajojahdin. He siirtävät huolella salonkien sisältä löytyviä rikkauksia omiin varastoihinsa. Helposti löytyy myös riittävästi kollaboraattoreita, ihmisiä, jotka haluavat pelastaa nahkansa ja yrittävät näin pysytellä oikealla puolella, moraalista ei ole enää varaa välittää. Osalle saksalaisten näkemys kelpaa alun alkaenkin, toiset joutuvat kääntämään takkia. 

Aivan häkellyttävää, miten innokkaasti ranskalaiset tekevät ilmiantoja, meille tulee 1500 kirjettä päivässä, pomoni on juutalainen, naapurini on juutalainen...

Ahdinkoon ajetun pariisilaiskerman valintoja kirjailija valottaa löysässä hirressä roikkuvien romaanihenkilöidensä avulla, joista jokainen on siihen saakka uskonut elämänsä eliitin piirissä turvatuksi. Kireää tilannetta kuvataan Frank Meierin näkökulmasta. Kertomukseen sisältyy pätkiä Meierin fiktiivisestä päiväkirjasta. Tätä en ihan saanut mielessäni sopimaan baarimestarin henkilökuvaan, mutta kirjailijalla on vapautensa kuvitella. 

Kirjan lopussa esitellään valokuvissa keskeiset saksalaiset upseerit Stülpnagel ja Speidel, kirjailija Ernst Jünger sekä ranskalaisia Hotelli Ritzissä viihtyneitä julkkiksia, mm näytelmäkirjailija Sacha Guitry, Gabrielle 'Coco' Chanel, hotellin omistaja leskirouva  Marie-Louise Ritz. 

Baarimestari Meierille tärkeimmäksi kuvataan hänen salaa intohimoisesti rakastamaansa Blanche Auzelloa, hotellia ennen sotaa johtaneen Claude Auzellon vaimoa. New Yorkista syntyisin ollut kaunotar oli omaa sukua Rubinstein, juutalainen räväkkä nainen, joka koki kovia natsiemiehityksen aikana. Hotellissa yöpyi moni alkoholisti ja narkomaani, heitä oli sekä ranskalaisissa että saksalaisissa.

Kaupunki kuohuu, pelko ja epävarmuus leijuu kaikkialla. Collin kuvaa taidokkaasti baarimestarin tunteiden myrskyä hänen yrittäessään pitää hengissä itsensä, juutalaisen apupoikansa ja liian rohkean salaisen rakkautensa. Meier auttaa vastarintaliikkeessä omalla tavallaan - ja tuntee huonoa omatuntoa sen riittämättömyydestä. Muutenkin kirjassa kuvataan hienosti latautuneen tilanteen aiheuttamia ristiriitoja, auttamisen halua, oman edun tavoittelua, henkilöistä nousevia yllättäviä piirteitä.

Jännite kasvaa myös saksalaisten keskuudessa. Göring hoitaa vieroitusoireitaan sviittinsä ammeessa, muualla punotaan suunnitelmia, muissa huoneissa Pariisissa taidekauppoja väärennettyjen passien vastineeksi. Kuvaukset pysähtyvät Frank Meierin päiväkirjamerkintöihin, joissa hän pohtii mm Verdunin juoksuhautoja, omaa historiaansa ja katkenneita suhteitaan köyhiin vanhempiinsa. Itseironinen ruoskinta auttaa kestämään ankaraa pelkoa. Tarkemmin ajateltuna, kirjoittaisiko juutalainen baarimestari päiväkirjaa natsimiehityksen aikana? 

Tapahtumat kuvataan kronologisesti saksalaisten saapumisesta aina ensimmäisten liittoutuneiden baariin tuloon saakka, Pariisin vapautumisen päivänä 25. elokuuta 1944. Samalla ovesta pörähtää myös Ernest Hemingway ja myöhemmin maineikas valokuvaaja Robert Capa. 

Ritzin baarimestari on hyvin elokuvallinen ja elokuva näyttääkin olevan tekeillä. Luvassa on luksusta, kauniita naisia muotiluomuksissa, kimaltelevia shampanjalaseja, päihteitä ja romahduksia, salaliittoja ja sotilaita.

Suomennos on loistava, kiitos siitä!

Philippe Collin: Ritzin baarimestari
Le barman du Ritz, 2024, suomentanut Saana Rusi
Siltala, 2026, 411 s

Yuan Yang: Yksityisiä vallankumouksia. Neljä naista ja Kiinan uusi järjestys

Kansi iStock Photo, Adobe Stock

Sain synttärilahjana kiinalaissyntyisen kirjailijan ja toimittajan, Financial Timesin Kiinan kirjeenvaihtajana toimineen Yuan Yangin (s. 1990) oman ikäluokkansa näkökulmasta Kiinan nykyoloista raportoivan Yksityisiä vallankumouksia. Kirjoittaja on näköjään (Wikipedia) nykyään Labourin parlamenttiedustaja ja ekonomisti. Taustan ja koulutuksen huomaa myös tästä kirjasta, jossa elämykselliset kuvaukset Kiinan luonnon ja vuorten lumosta jäävät taka-alalle enimmäkseen yhteiskunnallisen kuvauksen noustessa pääosaan. Kiinan yhteiskunnassa riittääkin ihmettelemistä täkäläisissä olosuhteissa kasvaneelle. Aikaan osuu Kiinan talouden uudelleenjärjestely, valtiollisten yritysten yksityistäminen ja valtava taloudellinen kasvu.

Kirjassa seurataan neljän kiinattaren, Chunin, Leiyan, Siyuen ja Samin polkuja lapsuudesta näihin päiviin. Kirja ilmestyi vuonna 2024. Naisia yhdistää kansalaisaktivismi, yhteiskunnalliset ambitiot elämän parantamiseksi, tavoitteena naisten, lasten ja työntekijöiden aseman vahvistaminen.

Kirja on jaettu neljään kronologiseen osaan, ja jokaisessa seurataan kunkin vaiheita vuoron perään. Olisipa jokaisen tarina kerrottu vuorollaan alusta loppuun, mietin jossain vaiheessa. Oli hankalaa aina muistaa, mitä edellisessä vaiheessa tälle tyypille olikaan tapahtunut.  Laiskuuttani olin jo pahan kerran väsymässä, mutta lahjan antaja mielessäni, jatkoin. Onneksi niin, koska pikkuhiljaa naiset alkoivat erottua. Kerronta on suurelta osalta selostavaa faktatyyliä - toisten kokemuksia käydään läpi. Se sisältää vähän dialogia tai muuten läheltä nähtyä, mikä tekee siitä hieman raskaan luettavan, varsinkin alkuosassa. 

Kiinastakin näkee saman, minkä on voinut lukea/nähdä monen muunkin ei-länsimaan historiasta: maaseudun väki elää pitkälle näihin aikoihin perinteistä elämää, usein köyhyydessä raataen alkeellisissa oloissa, kun suurkaupungeissa eletään täysin digiaikaa pilvenpiirtäjissä nykyaikaisten laitteiden ja älypuhelinten rytmissä. Korona-aika tulee tässäkin raportissa vastaan ja Wuhan paikkakuntana vilahtaa.

Koulutuksesta puhuttaessa oli 2010-luvun loppupuolelta alkaen noussut yhä useammin esiin termi neijuan eli involuutio, antropologiasta lainattu käsite, joka tarkoittaa eteenpäin menevän kehityksen vastakohtaa, niin suurta kilpailutilannetta, että selviytyminen vaatii suurempaa panostusta kuin se koskaan tuottaa. 2020-luvun alussa tilanne oli pahentunut entisestään.

Koulujärjestelmä vaikuttaa Kiinassa jaetun suunnilleen samalla asteikolla ikärakenteen mukaisesti kuin meillä, peruskoulu ja lukio/ammattikoulu. Kaiken ytimessä on kuitenkin aivan kammottavan oloinen pisteiden jahtaus, joka ajaa lapset pelkäämään sekä koulua että vanhempiaan. Kilpailussa on pärjättävä, koska muutoin putoaa köyhyyteen. Suosituimmat alakoulut vaativat kuusivuotiailta lapsilta ansioluetteloita, ja hakuprosessin yhteydessä myös vanhemmat haastatellaan perusteellisesti. 

Köyhät vanhemmat taas eivät useinkaan pysty maaseudulla elämään lastensa kanssa, vaan joutuvat muuttamaan muualle töiden perässä. Lapset jäävät isovanhemmille tai kuka minnekin, yksin, ilman vanhempiaan.

Kaikkea varjostaa kuin giljotiini yläpuolella ns hukou-järjestelmä eli kotipaikkarekisteri, joka määrittää ihmisen joko kaupunkilaiseksi tai maaseudun asukkaaksi. Kotipaikka antaa oikeuden koulutukseen, terveydenhoitoon ja eläkkeisiin. Muuttaessaan hukoun menettää helposti, mutta uuteen pääsy on tehty vaikeaksi.

Kiinassa Maon jälkeen toteutettu yhden lapsen politiikka lopetettiin 2015, mutta pitkään perheet toivoivat yhtä poikaa. Vain tyttöjä saaneita perheitä pilkattiin ja kiusattiin. Joten paljon oli näillä kirjan neljällä naisella taistelemista aina asenteiden tasalta varsinaisiin yhteiskunnallisiin määräyksiin, vastassa on jatkuvasti myös viranomaisten valvontakoneisto, joka on valmis pienestäkin merkistä puuttumaan asioihin; yksityiskoulutoiminta lopetetaan, kerrostalo myydään. Puolueen yksinvalta ei joudu perustelemaan toimiaan.

Naiset ovat sitkeitä ja peräänantamattomia opettaessaan myös äitejään irti vääristä kasvatusperiaatteista, rohkaistessaan lapsia jatkuvan negatiivisen ja lannistavan kasvatuksen sijaan. Kaksi heistä on selkeästi köyhästä perheestä, maaseudulta ja vuoristokylästä, ympäristöistä, joissa lapset joutuivat töihin hyvin nuorina. Tyttöjen koulunkäynnin hyötyyn ei varsinkaan uskottu, kun heidät kuitenkin naitettaisiin toiseen perheeseen.

Työnteon ainoaksi elämisen tavaksi kiinalaiset oppivat aikaisin. Työläisten oloja parantamaan pyrkivä Leiyakaan ei keksi mitä tekisi sunnuntaina, kun sellainen ensimmäinen vapaapäivä koittaa. Apple iPhonen valmistaja Foxconn työpaikkana tuli uutisotsikoihin vuonna 2010, kun joukko nuoria teki itsemurhan hyppäämällä tehtaan ikkunoista. Kiinan näennäisesti työläisystävällinen järjestelmä ei tietenkään siedä itsenäistä ay-toimintaa, vaan kamppailu työnantajien kanssa minimioikeuksista, työajoista ja vakuutusmaksuista jatkuu tehtailla. Myös sosiaalisessa mediassa hallinto ja viranomaiset ovat aina valppaina; arkaluontoisten aiheiden lista pitenee pitenemistään.

Sam on naisista radikaalein, kommunisti, vaikka selvästi varakkaammasta taustasta. Hän lukee Marxia vapaa-aikanaan ja pitää vallankumousta nyky-Kiinassa välttämättömänä.  ... teitä sortaa 'kolme vuorta': imperialismi, feodalismi ja kapitalismi.

Chun ja Sijye toimivat molemmat yksitysten koulujen piirissä ja jälkimmäinen perustaa koulun, joka on menetelmiltään tyystin vastakkainen perinteiselle kiinalaiselle pänttäämiselle, mutta joutuu viranomaisten painostuksen kohteeksi. Hän uskoi edelleen tehtäväänsä: hän halusi pelastaa lapset heidän vanhemmiltaan.

Näiden nuorten naisten yritteliäisyyttä ja sitkeyttä seuratessa tulee ajatelleeksi, että niin paljon kuin meillä mainostetaan suomalaista sisua, se kalpenee näiden kiinalaisten naisten uskomattoman työteliäisyyden ja rohkeuden rinnalla. Ja vielä hyvin arvaamattoman ja autoritaarisen hallinnon alaisina, joka ei kysele kansalaisilta lupaa uusille määräyksille ja kielloille. Niihin näidenkin naisten ponnistelut törmäävät. Xi Jinpingin aikana liikkumavara on entisestään kaventunut.

Yuan Yang: Yksityisiä vallankumouksia. Neljä naista ja Kiinan uusi järjestys
Private Revolutions, Coming of Age in a New China, 2024, suomentanut Riina Vuokko
Atena/Otava, 2025, 327 s

Kristiina Saha: Kriitikko

Minulla on hetken kuluttua tapaaminen kirjakaupan kahvilassa, koska haastattelen vaginahuuhtelijaa Luin hänen tarinalllisen keittiöteoksensa. Se ei onneksi ollut niin huono kuin oletin, mutta ei erityisen hyväkään. On hiukan vaikea tietää mitä mieltä on, koska tyylilaji on hybridi. Se on yhdistelmä runoja, proosaa, esseitä, ruokaohjeita, päiväkirjaa, värityskirjaa, matkakirjaa, lääkärikirjaa, lintuopasta ja itseapua. Kirja muistuttaa monessa suhteessa Raamattua, ja ehkä se sellaiseksi jollekin vielä mudostuukin.

Elämä on yhtä déjà-vuta vanhenevalle, iättömälle (?) suurimman päivälehden kriitikolle, joka Kristiina Sahan Kriitikossa purjehtii provokaatiosta toiseen raamit kaulassa, kuolemattomia totuuuksia ympäristöstään sekä monologissaan että dialogeissa laukoen. 

Anonyymi kriitikko tietää ja osaa kaiken, hän on omassa ylivoimaisuudessaan järkähtämätön. Vastuksia tulee tielle jatkuvasti, alkaen epämääräisestä lapsikatraasta, joka seuraa voimattomana siunaillen äitinsä toimia. Hän ei lasten valvomisyrityksistä ja kauhistelusta välitä, vaan avaa OnlyFans-tilin ja postaa kuviaan pitsiasusteissa. Tähtäimessä ei ole miellyttää lapsia, vaan potentiaalisia söpöliinejä.

Kotona touhuaa Sini-siivooja (nimi ei ole jäänyt hänelle mieleen, mutta alan yrityksen nimi kelpaa), jota hän yrittää väsymättä vihkiä lukemisen iloihin, huonolla menestyksellä. Sini yrittää pujotella pitkin polkuja, jotka kiemurtelevat kriitikon kodin kirjahyllyjen välissä.Työpaikan toimituspäällikkö ei aina ymmärrä jakaa hänelle oikeita toimeksiantoja. 

Kaikki uudet kollegat ovat kriitikolle tettiläisiä, liikuttavia mutta vielä opettelevia poikasia. On hauska tarkkailla, kuinka herkät nupullaan olevat journalistinalut pyörähtelevät käytävillä kuin törmäilyautot, hormonit voi haistaa, jopa kuulla, se on ikään kuin vienoa heinäsirkan siritystä. Kriitikko onkin alkanut kirjata värikkämpiä tapahtumia, kirjasarja suunnitteilla. Toimituksessa suhisee. Vanheneva kriitikko ei tietenkään sulata oikean kritiikin merkityksen horjumista uuden median, somen ja kaikenkarvaisten influenssereiden virrassa. Kuvitelmissa hän esiintyy suurta arvostusta nauttien kirjamessujen haastattelussa.

Triffidejä, kauhistuttavia vainolaisia näyttää ilmestyvän, kun tilanne kehittyy riittävän pahaksi, työpaikalla tai entisten eksien kanssa, Kakkonen heistä militarismissaan ja Hitler-viiksineen pahinta laatua. Yhdessä kriitikon lasten kanssa hän edustaakin kriitikolle konservatismia, jolle hän ei korvaansa kallista. Kriitikolle luonnollisesti syntyy viran puolesta yhä uusia vihamiehiä, kun ei kritiikki ole miellyttänyt. Näistä eräs vainoaa loppuun asti, ja hänessä onkin jotain tuttua.

Joka suuntaan melskaavan, hyvinkin energisen kriitikon touhuja seuratessa ei aina voi tietää, joko hiipivä A on jo saanut hänet valtaansa. Sen verran överiksi hän vetää kokemuksensa, ja muisti täyttyy aukoista. Hän on jo piirtänyt valmiin kellotaulun itselleen, ettei käsitys ajasta himmenisi. Ikääntyä tai varsinkaan kuolla hän ei aio. Siksi työtovereiden järjestämä tilaisuus vuosipäivänä ei herätä innostusta: hän heittää roskiksen päähänsä. (Ajankohtainen kuva Nigel Faragen vaalivastustajasta Count Binfacesta pölähti mieleen.) Ageismi saa hänet toimimaan.

Sen tiedetään lyhentävän vanhempien ihmisten eliniänodotetta merkittävästi, he  kuolevat, koska se on ainoa asia, joka heille enää sallitaan.

Keskellä surrealistista pyöritystä nähdään kriitikon ympärillä tunnistettavia tyyppejä, kuten rattijuoppouden takia irtisanoutunut päätoimittaja, kuollut kansantaiteilija, rockmuusikon näköinen, yhdellä kirjaimella nimetyn tiiliskiven kirjoittanut kirjailija, ja muita. 

En aina saanut kiinni, mitä ajatuksia tulittava Kriitikko halusi sanoa, mutta hauskaa luettavaa tämä satiirin ja mustan huumorin maustama potpuri oli. Se tulvii kirjoittamisen riemua, kielen leikkiä ja herkullista parodiaa tämän ajan lehti- ja kirjamaailmasta. 

Kristiina Saha: Kriitikko

Otava, 2026, 315 s

Gaël Faye: Jakaranda - ja yksi osaluettu

Kuva Riki Blanco

Jakarandan aihepiiri on sietämättömän ahdistava ja voi siksi jäädä monelta lukematta. Romaani on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu ja rakennettu, että se pitää otteessaan alusta loppuun. Se on pieni kirja, mutta kasvaa eepoksen lailla kuvaamaan vaikuttavan upeasti menneisyyden kohtaamista ja elämän jatkumista maata vavisuttaneen brutaalin tappamisen jälkeen.

Gaël Fayen on ruandalais-ranskalainen muusikko ja kirjailija. Jakaranda kuvaa ruandalaisen suvun Ranskan Versaillesissa asuvan jälkeläisen, nuoren Milanin yrityksiä selvittää lähisukunsa historiaa. Syvällinen ja inhimillinen kertomus käsittelee henkiin jääneiden suhdetta menneisyyden traumaan, heidän vähitellen rakentamaansa sovintoa  ja tietä eteenpäin. Historiallinen lähtökohta romaanissa on Ruandan kansanmurha vuonna 1994. Perhe ja suku elää kertomuksessa historiaansa vuodesta 1994 vuoteen 2020, koronavuoden kynnykselle. 

Tausta on raaka ja julma, mutta Faye lähestyy aihetta pienin askelin Milanin äidin, isän ja hiljalleen koko ruandalaisen suvun kokemuksia avaten. Tarina kulkee taitavasti dialogeissa. Milan on minäkertojana sivullinen, vaikkakin suvun jälkeläinen, hän on muzungu, valkoinen eikä hän ole kokenut niitä kauheuksia, joista suvun traumat ja salaisuudet versoavat. Minäkertoja ei esiinny minään sankarina, hän on nuori mies, joka juhlii ja juopottelee ja kokee monenlaisia vaikeuksia vanhempiensa ja kohtaamiensa ihmisten kanssa. Menneisyydestään vaikeneva äiti ei tee perheen lähihistorian selvittämistä pojalleen helpoksi. Suku on tutseja, hutujen säälimättömästi tappamia ruandalaisia.

Kun isä oli esitellyt äitini vanhemmilleen, he olivat järkyttyneet. Heidän poikansa seurusteli afrikkalaisen kanssa! He eivät olleet rasisteja, mutta... että miniä olisi tummaihoinen.

Alussa juhlitaan Ranskan itsenäisyyspäivää heinäkuun 14. vuonna 1994 - ilotulitus sytyttää tulipaloja kuumassa ja kuivassa luonnossa - ja tvssä kerrotaan Ruandan verilöylystä. Poika kuulee ensimmäisiä kertoja Ruandan oloista, koska hänen äitinsä ei ole koskaan kertonut mitään menneisyydestään. Vanhemmat etääntyvät tulevina vuosina sekä toisistaan että pojastaan ja Milan lähtee Ruandaan sukulaisiaan tapaamaan. Nuorukainen suunnittelee tekevänsä opintojensa päätteeksi tutkielman Ruandan kansanmurhan sovitteluprosessissa käyttöön otetusta kansantuomioistuimesta, gacacasta.

Ruandalaisissa kaupungeissa, pääkaupunki Kigalissa ja Butaren kaupungissa Milan tutustuu aiemmin heillä lapsena asuneeseen Claudeen, joka paljastuu äidin pikkuveljeksi, salaperäiseen Sartren nimellä tunnettuun katulasten turvakodin pitäjään, isoäitiinsä Eusébieen - joka ei oikeasti ole hänen isoäitinsä, vaan äidin ystävätär - ja tämän yli satavuotiaaseen Rosalie-äitiin sekä Eusébien tyttäreen Stellaan, jonka isästä ei ole tietoa. Läheisten suhteetkin todistavat perheiden hajoamista; uusi perhe syntyy niistä, jotka ovat paikalla ja kantavat vastuun, kuten suvun matriarkka vahvatahtoinen  Eusébie, joka selvisi hengissä järkyttävästä teurastuksesta menettäen koko perheensä - ja tekee työtä valtakunnallisen sovintoprosessin puolesta.

 - Kuule monet ikänsä maanpaossa eläneet ruandalaiset ovat palanneet tänne kansanmurhan jälkeen. Tämä on kotimaasi, sanoivat muut mitä tahansa. Esivanhempasi asuivat näillä kukkuloilla ja monet ovat uhranneet henkensä, jotta sinä voisit pitää tätä tienoota kotinasi.    Kuuntelin tyrmistyneenä. Puhuiko hän minulle vai yrittikö hän välittää viestin äidilleni? 

Jakarandapuu kasvaa Eusébien pihalla. Stella-tytölle äidinäiti Rosalie on läheisin ihminen, sillä äiti on kaikkialla muualla toimimassa paitsi kotona. Rosalien kuoltua tyttö viihtyy omassa salapaikassaan puun latvuksessa. Kun puu myöhemmin kaadetaan, se ajaa nuoren naisen syvään masennukseen. 

Suvun nuoriso, Milan ja Stella edustavat molemmat uutta sukupolvea, joka haluaa päästä selville vesille tapahtuneesta. Heille ei enää ole oleellista, kuka on tutsi, kuka on hutu - kuten se ei ennen verilöylyäkään ollut. En tiennyt meidän olevan tutseja. 

Jakarandassa ei selosteta yleisen prosessin onnistumista, vaan kirjailija kuvaa henkilöidensä kautta, kuinka väkivallan uhri onnistuu välttämään koston kierteen, siirtämään taakan sille, joka on syyllinen. Tappajasta, pedosta ei tule ystävää, hänen tekemisiään ei unohdeta, hän saa elää ne mukanaan.

Ällistyttävää, että kirjailija osaa kertoa näin lyhyessä romaanissa niin isoista asioista paasaamatta ja kaiken ohessa piirtää hahmoistaan täysin katu-uskottavia tyyppejä, kuvata arkista elämää ja sen muutoksia Ruandan pääkaupungissa ja maaseudulla, kuvata vehreyden keskellä siintävää trooppista järveä, jakarandapuuta katedraalin vieressä ja kertoa siinä ohessa kolonialismin historiaa.

Patsaan takana kohosi maan suurin katedraali, joka oli rakennettu "Hänen majesteettinsa Astridin, Belgian kuningattaren ja kansansa Euroopassa ja Afrikassa rakastaman maan  äidin kauniille muistolle". Piru piili yksityiskohdissa: kirkon sisäänkäynnillä oli pieni kyltti, jossa luki "E. Hautfenne, kultaseppä, Bryssel, 1936" todisteena siitä, että "alkuasukkaat olivat vaivojaan säästämättä kuljettaneet rakennustarpeet Kongosta Nyingwen sademetsästä". Se oli taidokas kiertoilmaus sille, että matka oli ollut uuvuttava ja että sen varrella moni oli sairastunut ja menettänyt henkensä.

Jakaranda voitti Prix Renaudot-palkinnon ja oli myös Goncourt-ehdokas.

Kustantaja omistaa kirjan suomentaja Einari Aaltosen (1972-2025) muistolle. Kiitos ja kumarrus hienosta suomennoksesta, täydellistä.

Gaël Faye: Jakaranda
Jacaranda, 2024, suomentanut Einari Aaltonen
Otava, 2026, 215 s

- -  -

Osaluettua: Luin vajaan sata sivua ruotsalaisen Niklas Natt och Dagin - oikea aatelinen nimi, jonka helposti voisi ajatella taiteilijanimeksi - historiallisesta rikosromaanista 1793, mutta sain tarpeekseni mudassa ja jätteissä kahlaamisesta, väkivallasta ja keuhkotautisista ysköksistä. Siinä ei auttanut edes katu nimeltä Gåsgränd, joka yllättäen vilahti vastaan. Suloinen osoite nuoruuteni Tukholmasta, ensimmäinen kokemukseni diskoteekista. Siellä soi Rolling Stones ja Jumping Jack flash. 

Tommy Orange: Harhailevat tähdet

Luulin kuulleeni lintujen ääniä aamunkoiton aikaan, kun säpsähdin hereille juuri ennen päivänvaloa ja pelkäsin miehiä, jotka olivat niin valkoisia että sinersivät. Olin nähnyt unia sinisistä miehistä, joilla oli sininen hengitys, ja lintujen piipitys oli hitaasti rullaavien pyörien nitinää, kun vuoristohaupitsit lähestyivät leiriä aamunsarastuksessa.

Tommy Orange on Harhailevat tähdet -romaanin kirjoittajana oikeaoppinen, ei ole tapahtunut kulttuurista omimista. Romaani kertoo Amerikan  cheyenne-alkuperäisheimon historiaa sukusaagana. Kirjan etuliepeessä kerrotaan, että Tommy Orange on cheyenne- ja arapahoheimojen jäsen, joka nimeää nykyisen identiteettinsä cityintiaaniksi. 

Prologissa muistetaan Sand Creekin verilöylyä Coloradossa vuonna 1864. Amerikkalaiset sotilaat hyökkäsivät intiaanien leiriin tappaen noin 200 edellä mainittujen heimojen  jäsentä. Presidentti Theodore Roosevelt piti tapahtuneen yksityiskohtia vastenmielisinä, mutta kokonaisuudessaan hyödyllisenä. Joukkotuhossa ainoana jää henkiin romaanin Bear Shield/Red Feather -suvun kantaisä Jude Star. 

Kirjan alussa on sukutaulu, josta onkin lukiessa apua sukupolvien vaihtuessa kirjan ensimmäisen osan Ennen ajasta toisen osan vuoteen 2018, nimeltään Jälkipuinti. Kolmas osa on Tulevaisuuksia.

Ensimmäisen osan yli sata vuotta kiitävät eteenpäin väärinkäytösten kautta eikä henkilöihin ehdi tutustua enempiä.  Se on kuin nopea otos kaikesta siitä elämien typistämisestä, jota alkuperäiskansat joutuivat kokemaan valkoisten taholta. Samaan vankilaan kuin isänsä Jude joutuu myös Charles Star. Vankila on siinä vaiheessa Carlislen intiaaniteollisuuskoulu, jossa intiaaneilta kitketään identiteetti ja traditiot. 

Alkuperäiskansat, intiaanit, joutuivat Amerikassa vuosisatojen aikana kansanmurhan, sorron ja väkivallan kohteeksi. Lähtökohtana oli heidän oman kulttuurinsa ja elintapojen pois juuriminen, intiaanien sulauttaminen väkivalloin. Surmattakoon intiaani, säästettäköön ihminen (Richard Henry Pratt). Saamelaiset meilläkin ovat kohdanneet saman tapaisia sortotoimenpiteitä, mutta vapaan maailman esikuvana ihannoidun valtion toiminta näyttää raakuudessaan irvikuvaltaan. Näinä päivinä sen kuva maailmalla näyttää jo pahasti rapistuneen.

Kun cheyennet pakotetaan luopumaan yhteisöstään ja traditioistaan, mm powwow - seremonioista ja peyote-nimisestä kasvista rituaalien osana, he ajautuvat omasta kulttuuristaan vieraantuneina helposti alkoholisteiksi ja päihderiippuviksi. Toisessa osassa, Jälkipuinnissa kertomus seuraakin nykyajassa viimeisimmän sukupolven kamppailua opioidi- ja huumekriisin koettelemassa Oaklandissa. Isoäideistä tulee huumeiden viemän äidin lapsille korvaamattomia. Musiikki ja taide auttavat vuosikymmenten saatossa eri tavoin oireilevia suvun jäseniä kokoamaan hajonnutta identiteettiä, mutta matka on pitkä ja ohdakkeinen.

Perheestä ja suvusta henkiin jääneet yrittävät koota repaleista vahvempaa yhteisöä, ja se vaikuttaa toimivan, vaikka herkin ja nuorin heistä katoaakin pitkäksi aikaa. Tulevaisuuksia, viimeinen osio päättyy nuorimman, Lonyn kirjeeseen perheelleen, jossa hän toivoo heille selviämistä, että he pysyisivät elossa, lakkaisivat jatkuvasti kuolemasta. 

Tommy Orangella on heimonsa edustajana syytä syvään suuttumukseen. Se kaikki on ymmärrettävää ja romaani on tärkeä puheenvuoro. Koin toisen osan - joka muodostaa suurimman osan kirjasta - kuvauksen Orvil Red Featherin vaikeista päihdesyövereistä ja elämän liukumisesta kohti ennenaikaista loppua huumekertomuksena, yhtenä monista. Siinä on varsinkin alkuosan etäiseen ja pikakelauksella läpikäytyyn historiaan verrattuna hyvin yksityiskohtaista ja pitkällistä huume-elämän kuvausta. Se jätti epätasapainoisen vaikutelman romaanista.

Harhailevat tähdet on voittanut palkintoja ja saanut myös Booker-ehdokkuuden.

Tommy Orange: Harhailevat tähdet
Wandering stars, 2024, suomentanut Terhi Kuusisto
Aula & Co, 2025, 335 s

Laura Airola: Mola mola

Kansi Elina Warsta/kannen valokuva Ulla Vakkuri

Laura Airolan Mola mola on niitä kirjoja, joiden ei haluaisi loppuvan. Kun on viime aikoina tullut luettua muutamakin, jossa omaan makuun turhan runsas vuolaus on alkanut puuduttaa, kirkkaan pelkistetty ja lakoninen kerronta on kuin pääsisi hapekkaaseen ilmaan syvähengittämään. Vähän niin kuin viime aikoina saaristossa aamujumpatessa pääskyn poikasten kaarrellessa taivaalla ja tuulen nostaessa vaahtopäitä.

Mummi, Baba, Mami, Viinapannu, Torupilli, Brudi, isosisko Maria, Makkonen, Kaahukka, Eunukki, Pistooli ja muita tyyppejä tavataan Ykspihlajan sataman aika omaperäisessä korttelissa. Boheemina ja köyhänä ympäristönä se on näyttänyt lapselle jo varhain koko elämän kirjon. Eletään 1990-lukua ja keskimmäinen lapsi havainnoi ympäristöä tarkalla katseella.

Kohta alkaa kuulua raskasta korinaa. Joskus katselen mummin noidannokkaa ja mietin sitä yhtä Mamin lapsuusmuistoa. Siinä mummi makaa vessan lattialla tosi, tosi humalassa, ja vaatii Mamia tuomaan Suomen lipun, nimittäin nyt hän kuolisi ja haluaisi kuolla kunniallisesti. Mami vei lipun ja toivoi, että nyt se todellakin tapahtuisi.

Boheemi ja köyhä ympäristö tarkoittaa alkoholia, syrjäytyneisyyttä ja mielenterveyshäiriöitä; ei mitään hauskaa. Lapsen tasolta nähty kertomus sulattaa kaiken kuitenkin lähes normaaliksi, ja kuvaa riemastuttavalla tavalla ja kielellä lapsen sopeutumista ja pärjäämistä. Ympäristö tarjoaa ylen määrin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta lapset kulkevat keskenään pelottomasti ja rekisteröivät samalla tarpeellista tietoa. Kuulevat pikku korvillaan juttuja ja näkevät ehdottomasti elämän varjopuolet, jotka varjot eivät näytä niin mustilta kuin mitä ne suojatummassa ympäristössä kasvaneelle näyttävät. Näistä lapsista henkii iso ymmärrys siitä, että tuolle ihmiselle on sattunut monenlaista ja siksi se on nyt tällainen. Ainakin herkkä havainnoija vaikuttaa näkevän syvemmälle. Samalla nauru irtoaa helposti, vaikka tragikomediaa se lähinnä on.

Parasta Laura Airolan kertomuksessa on erilaisten tyyppien luonnostelu ja suuhun sopivat lakoniset dialogit. Nimetön keskimmäinen lapsi seuraa tarkalla katseella aikuisten touhuja, ja liittää sujuvasti havaintonsa omaan kokemusmaailmaan, plus kummitus- ja muihin jänniin juttuihin. Jokainen turvatun lapsuuden elänyt osaa aikuisena kauhistella tämän tapaisia elinympäristöjä, mutta siinä piirissä eläneen lapsen toteavan ja hauskan kielen Airola osaa harvinaisen hienosti.

Boheemin Mamin, veljensä menetyksestä sekoavan Baban ja Mummin koti on nimittäin avointen ovien koti; siellä pyörähtävät kahvilla koko kirjavan seudun asujaimisto juttuineen. Makkonenkin, joka jos saisi  lottovoiton, hankkisi Nissaniin lohkolämmittimen ja leikkaisi tissinsä pois. Makkonen tietää myös, että ihmiskunta jakaantuu vampyyreihin ja enkeleihin.

Vampyyrit imee muista elämänhalun. Enkelit taas luovuttaa sitä toisille, eikä ne siks ite koskaan syty loistamaan.

Mami on uupunut mutta painaa töitä, mummi ei niinkään töistä perusta. Kaiken keskellä katsotaan usein Avaraa luontoa telkusta. Jos voisi olla kala, niin Mami olisi möhkäkala eli Mola mola. Kaahukka on entinen kaunotar ja merimiehiä satamassa viihdyttänyt nainen, joka nyttemmin filosofoi elämästä siskoksille ja seuraa samalla sekstantillaan avaruuden galakseja sekä Hale-Bopp komeetan lähestymistä.

Mikään ei täälläkään säily muuttumattomana, vaan uusi aika ja aidat satama-alueen ulkopuolella alkavat näivettää elämää, purku-uhan alaisista kodeista kuormataan pois sekä ihmiset että niiden tavarat. Siinä vaiheessa tv-ruuduissa toistetaan kuvaa pilvenpiirtäjiin törmäävistä lentokoneista. Maailmanlaajuinen terrorismin vastainen lainsäädäntö kohtaa tämänkin kolkan, ei auta vaikka baarissa satamaturvadirektiivi muuttuu satamaturpatirehtööriksi.

Laura Airola kirjoittaa lapsuusmuistoja niin että kauniisti soljuvissa lauseissa kiteytyvät samanaikaisesti edellisten sukupolvien kolhut, omat toteutumattomat haaveet ja nykyhetki, josta onni on löydettävä, kun se osuu kohdalle.

Kaahukka kampaa hiuksiani, se tuntuu niin ihanalta että pelkään, että alan itkeä. Kyynelten pidättämiseksi keskitän huomion seinäpaperiin, jossa on lapsia ja mehiläisiä.

Laura Airola: Mola mola
Otava, 2026, 186 s

Klassikkohaaste 23. Eeva Kilpi: Tamara

Eeva Kilpi poistui keskuudestamme korkeassa 98 vuoden iässä 27. kesäkuuta. Sinisen muistikirjan ja kirjailijan puheenvuoroja luettuani arvostan viisasta naista, kirjailijaa, runoilijaa, feministiä ja luonnonystävää. Kuolinilmoituksessa oli käytetty hänen liikuttavaa mummoista kertovaa runoaan, jota monet ovat lainanneet. Kuuntelin hänen haastatteluaan Youtubesta ja haastattelu jäi mieleen. Painavia sanoja elämän luonteesta, siihen kuuluvasta kärsimyksestä ja ristiriidoista, vanhemmuudesta, naista alistavista äitimyyteistä.

Oli nyt luontevaa tutustua tämänkertaisessa klassikkohaasteessa Eeva Kilven ilmeisesti tunnetuimpaan romaaniin, Tamaraan vuodelta 1972, joka aikanaan herätti huomiota rohkealla erotiikallaan. Se on sitä edelleen ja sen erotiikan tunnistaa naisen kirjoittamaksi, vaikka minäkertoja on mies. Aikanaan luin romaanin herättämistä reaktioista, mutta en tullut lukeneeksi kirjaa. 

Kertojalla, invalidisoituneella miehellä on intiimi suhde Tamaran, itsenäisen ja eroottisia nautintoja metsästävän naisen kanssa. Tiivis ystävyyssuhde perustuu siihen, että tavanomaiseen seksiin kykenemätön mies pääsee osaksi Tamaran seksikokemusta tämän kertoessa yksityiskohtaisesti hetkistään kulloistenkin seksikumppaniensa kanssa. Pariskunnan yhteiset hetket ja naisen halu on kuvattu innostuneesti.

Tamara on ammatiltaan psykoterapeutti, mies on toiminut hänen opettajanaan yliopistolla, jossa he ovat tutustuneet ja rakastuneet. Kielipsykologiksi mainittu mies on vammansa takia impotentti, mutta molemmat nauttivat miehen tarjoamista hyväilyistä, kylvettämisestä, ihon voitelusta, yhdessä nukkumisesta ja Tamaran seksikohtaamisten uudelleen kokemisesta. Niiden yksityiskohdilla he herkuttelevat ja kehittelevät yhteisiä fantasioita. Heidän suhteensa on vakaa, ja se kukoistaa vaihtuvien suhteiden inspiroimissa mielikuvitusleikeissä. Mies kutsuu seksifantasiointiaan cerebraalierotiikaksi.

Romaani puolustaa jokaisen oikeutta nauttia vapaasti seksistä ja kyseenalaistaa siinä mielessä perinteistä avioliittokäsitystä. Se on rohkean erotiikan ohella epäilemättä herättänyt aikanaan paheksuntaa. 

Tamaran seksikumppanit ovat usein avioituneita, se sopii hänelle, hän ei toivo avioliittoa eikä halua tietää aviovaimoista. Seksi on hauskaa ja tarve siinä missä nälkä, johon hyvä ruoka tuo nautintoa. Takana on hylkäämisen kokemus; seksi vailla rakastumista ja sitoutumista säästää sen kaltaiselta kärsimykseltä. Mennyt saa vain vähän huomiota, vaikka käy ilmi, että poikakin on syntynyt. Äidin ja pojan suhde on etäinen. ...tässä elämänsä vaiheessa ihmiset ovat jo ehtineet sotkeutua kaikenlaiseen eikä se enää setvimisestä parane. 

Tamarassa aktiivinen osapuoli on nainen miehen eläytyessä halvaantuneena naisen kokemuksiin. Vuolaissa monologeissa mies vakuuttaa tyytyväisyyttään. Rakkaus Tamaraan vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, mutta erityinen tapa harjoittaa seksiä edellyttää ulkopuolisten tarjoamaa seksuaalista materiaalia. Tamaralle taas tavanomainen seksi on tärkeää, hyväilyt ja koskettelut eivät riitä. Suhde on molemmille elintärkeä.

Tamaran ammatillinen puhelin on avoin sekä itsemurhaa hautoville että puhelinseksiä kaipaaville. Lukuisat miessuhteet eivät tunnu jättävän sen suurempia jälkiä naisen tunne-elämään. Kunnes tulee koiramies, Mauri. Mauri harrastaa dobermannejaan ja on seksuaalisesti taitamaton, ennen kuin Tamara kouluttaa hänet osaavammaksi rakastajaksi. Samalla minäkertojassa on havaittavissa orastavaa mustasukkaisuutta. Hän alkaa nimittää miestä kreivillisellä lisänimellä Kustaa Mauri (nimi historialliselta Armfeltiltä).

Kun Kustaa Mauri sittenkin herättää Tamaran tunteet, vakaa asetelma alkaa horjua. Yllättävästi minulle tuli tässä mieleen Ranskassa sensaatioksi noussut Catherine Millet, joka oli harrastanut seksiä satojen miesten kanssa ennen kuin havaitsi rakastuneensa yhteen. Sen jälkeen kaikki muuttui. Niin Tamarassakin.

Olen valmis olemaan jopa uskollinen vaatimatta häneltä mitään.

Elämä ei ole hallittavissa, eikä varsinkaan rakkaus ja rakastuminen. Rakastuessa menettää vapauttaan, rakastunut haluaa olla rakkaansa lähellä ja tulee tästä riippuvaiseksi. Toinen taas jatkaa liihotteluaan tunteesta vapaana, jos niin käy että tunne jää yksipuoliseksi. 

Tamaran epätavallinen parisuhde tuntuu keinotekoiselta, teoreettiselta. Aloin muistella 60-luvun vapaan rakkauden teemoja, mm Emmanuelle elokuvaa ja silloin keskusteltua 1700-luvun kirjailijaa Markiisi de Sadea, joka julisti jokaisen oikeutta seksuaaliseen nautintaan vailla rajoittavia normeja.  Poikkeuksellinen parisuhde romaanissa herättää ajatuksia vallasta ja riippuvuudesta, seksistä ja rakkaudesta.

Herkästi kuvatut luontotunnelmat ja lämmin huumori osapuolten välillä tuo vaihtelua välistä pitkällisiin tunne-elämän kiemuroihin. Romaani tapahtuu enimmäkseen sisätiloissa, pään ja huoneen sisäpuolella, mutta muutamat kriittiset huomiot 70-luvun ummehtuneeksi kivettyneestä poliittisesta ilmapiiristä tuovat elävästi mieleen ajan hengen. Tässäkin Eeva Kilpi osoitti rohkeutta ja itsenäistä ajattelua.

Eeva Kilpi, Tamara
WSOY, 1972, 295 s

Kiitos klassikkohaasteen tämänkertaiselle kokoojalle Jotakin syötäväksi kelvotonta -blogin Gregoriukselle.

Tämä oli 16. kerta kun osallistuin klassikkohaasteeseen. Tähän mennessä olen lukenut haasteessa nämä:

• Edgar Lee Masters: Spoon river antologia 
  
• Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut
  
• Vladimir Nabokov: Lolita 
  
• Simone de Beauvoir: Mandariinit I-II 
  
• Kurt Vonnegut: Teurastamo 5 
  
• Albert Camus: Sivullinen
  
• Horace McCoy: Ammutaanhan hevosiakin 
  
• Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
  
• Don DeLillo: Valkoinen kohina 
  
• Henry Roth: Vaikkapa unta 
  
• Henry James: Washingtonin aukio 
  
• Gabriel Garcia Marquez: Pelon hetki 
  
• E.L. Doctorow: Ragtime 
  
• James Joyce: Dublinilaisia 
  
• Louis-Ferdinand Céline: Niin kauas kuin yötä riittää
• Eeva Kilpi: Tamara

Urmas Vadi: Kuun toinen puoli

 

Kansi Kalervo Sammalvehrä

Urmas Vadin Kuun toinen puoli kiinnosti lähtökohdiltaan, virolainen nykykirjailija ja pääosin vuosituhannen vaihteen paikkeille ajoitettu naapurimaan asukkaiden elämää valottava perhehistoria ja kasvukertomus. 

Kertojan hilpeä ja kutkuttava huumori nauratti varsinkin päähenkilön, minäkertoja Toomaksen/Tomin murrosiän koettelemuksissa, mm kaiken kokeneen luokkakaverin, naisasiantuntija Kaurin opastamana. Kaur viihtyy kotonaan alapää paljaana, mutta Tom ei niinkään. Se piti sietää, sillä Kaurilla on ylivertaiset musiikkikokoelmat alkuperäisine bändisigneerauksineen. Ja niitä koettuja kikkoja tyttöjen kanssa.

Jotten joutuisi katsomaan Kauria, tutkailin levyn kantta. Sieltä tuijotti vastaan neljä kasvonsa maalannutta miestä, vaikka epäilinkin, että yksi tai ehkä jopa kaksi heistä on naisia. Heissä oli jotain synkkää ja outoa, ilmeisesti he ajattelivat olevansa demoneita, jotka haluavat syödä ihmislihaa, mutta olivatkin nielaisseet kumisen lelukoiran. - "Oletko päässyt panolle?" Kaur kysyi ohimennen.

Keskushenkilönä Toomaksen perheessä on äiti ja hänen sukunsa Neuvostoliiton aikaista historiaakin sivutaan. Jo edellisessä sukupolvessa on tapahtunut parisuhteissa kaikenlaista. Vaarikaan ei ole oikeastaan se oikea, vaan on vaihtunut vankileiriaikana. Kotiin on palannut mukavampi Hugo.

Parisuhteissa on myöhemminkin kitkaa ja niiden sattumanvaraista syntyä kukin miettii episodimaisissa luvuissa. Muutkin perhesuhteet tulehtuvat kukin vuorollaan. Naapurin Nosferatuksi kutsuttu kummajainen äijäksi ystävystyy bisnesmielessä isän kanssa: kun ruplat vaihtuvat kruunuiksi pitää keksiä ripeästi myytävää ja löytyykin iso varasto tshekkoslovakialaisia kuumavesipulloja.

Radikaalin ja äitinsä kanssa lähes sotajalalla käyvän siskon Kerlin kautta tutkaillaan ekologisia ympäristöasioita, jotka hyvin saman tapaisina on Suomessakin koettu. Sisko päätyy kommuunityyppiseen asumiseen, roskisdyykkaukseen ja polyamoria-vaiheeseenkin. 

Omintakeinen setä Andres puuhailee omassa täyteen ahdetussa kämpässään radioliikenteen ja muiden teknisten juttujen kanssa. Hän puhkeaa kyvyillään kukoistamaan uutena internet-aikana. Suhteet aiheuttavat ihmisiä vieroksuvalle tyypille loputonta ristiriitaa. Mielialahäiriö vie hoitoon sairaalaan, josta löytyy viehko nainen, mutta suhde käy jatkuvilla kierroksilla.

Sittemmin romaani paisui ahmimaan käänteitä väsymättömällä rouskunnalla, joka lopulta heitti minut kyydistä ja väsähdin pahan kerran tähän runsauden sarveen, josta karsimalla olisi tullut ytimekkäämpi. Vadilla on hulvattoman ja kekseliään kerronnan taito, mutta hän jää jauhamaan vähäpätöisiä yksityiskohtia liian perusteellisesti. Teksti alkoi maistua tasapaksulta vuodatukselta ja ihmiskohtaloiden päättely sadulta.

Kirjailijalla on humaani ote, hän haluaa henkilöhahmoilleen hyvää, mutta samalla alun hieman iloista anarkiaa ja erilaisuutta ymmärtävä kuvaus alkoi kääntyä tylsän sovinnaiseksi. Ja kun niin käy puolenvälin jälkeen, lukukokemus muuttui minulla lehmänhäntämäiseksi. 

Äidin lentävä lause: Tässä perheessä ei ole koskaan ollut hulluja, huijareita eikä tupakanpolttajia! on tarkoitettu panemaan asiat järjestykseen, mutta kaikkia perheessä lopulta löytyy.

Urmas Vadi: Kuun toinen puoli
Kuu teine pool, 2024, suomentanut Petteri Aarnos
Enostone kustannus, 2025, 356 s

Vincenzo Latronico: Täydellistä

Kansi Tero Ahonen (kuva Aleksandar Kyng)

Italialainen Vincenzo Latronico kertoo romaaninsa Täydellistä inspiroituneen ranskalaisen George Perecin teoksesta Tavarat vuodelta 1965. Erehdyin ajattelemaan ennen blogiaikaa lukemaani Elämä. Käyttöohje, joka jäi mieleen omituisena saavutuksena saada aikaan monotonisesta kerrostalon tavarapaljoudesta sittenkin peilejä sen asukkaiden elämästä. Sen romaanin ei pitänytkään muistuttaa tätä lukemaani. Saadakseni mielikuvan tuosta Tavarat-romaanista luin siitä arvion. Kuinka ollakaan, sehän muistuttaa hätkähdyttävän paljon Latronicon romaania. Olikin syytä todeta se romaanin kiitoksissa, romaanihan on kuin päivitys siihen.

Täydellistä on kuitenkin selkeästi tämän ajan kuva, milleniaaleista puhutaan. Ja tavaroista tässäkin aloitetaan, oikean laatuisista tavaroista. Koko sisustus materiaaleinen ja esineineen kehystää kodin asukkaiden menestystä.  Italialaistaustainen pariskunta Anna ja Tom elävät ainakin eurooppalaisten nuorten aikuisten parissa uskoakseni himoittua elämää Berliinin sykkivässä sydämessä. On vaihtelevia freelance-töitä, graafista suunnittelua, digibrändäystä, visualisointiin keskittyviä toimeksiantoja. Tapaamisia ja ystäviä samassa kuplassa, klubeja, taidenäyttelyjä, kutsuja, designia - ja kaiken sen näyttämistä somessa. Valokuvien ja lyhytvideoiden vyöry leviää ruuduilla tasapaksuna. Vuoden 2015 pakolaiskriisi vuotaa kuviin, yhtenä niistä kolmivuotiaan ajautuminen rantahiekalle.

Miljardööri kaatoi sangollisen jäitä päällensä. Muotimerkki riisti kutojia Kaakkois-Aasiassa. Nuori nainen merkitsi muistiin jokaisen kerran kun hänelle vihellettiiin kadulla. Poliisi tappoi kaksi afroamerikkalaista. Mies filmasi ensisuudelman.

Aika kulkee eteenpäin, alati muutoksessa. Kun kaikki on saavutettu, alkaa tylsistymisen ja epävarmuuden aika. Kaupunkiin saapuu uusia ihmisiä, nuorempia, vanhat ystävät hajaantuvat, katoavat, perheitä perustetaan. Yksilöllisyys vaatii  erottumista yhteisöstä, mutta yhteisön kieli eli saksa antaa kuitenkin paremmat näkymät menestymiselle. Anna ja Tom kokeilevat Lissabonia, sitten Sisiliaa. (Perecin Tavaroissa pariskunta muuttaa Tunisiaan.) Airbnb ja alivuokralaiset sekä läppäri työkaluna sallivat vapaan liikkumisen.  Kilpailu kovenee, diginomadit eivät enää ole harvinaisia seikkailijoita, lienevätkö enää rohkeudesta kadehdittuja näinä päivinä. Elämä arkistuu ennemmin tai myöhemmin.

Täydellistä kuvaa pariskuntaa etäältä selostaen, he ovat keitä tahansa elämäntapansa edustajia. Vaikutelma on viileä ja intohimoton, seksiä myöten. Toteava teksti ei sisällä puhetta. Tapa kuvata pariskuntaa yhtenä hahmona vailla dialogia tekee heistä lihattomia ja verettömiä, kuvia ruudussa tai robotteja. Eksistentiaalinen ahdistus ja tyhjyyden tunne vaanii päällisin puolin filmaattista elämää. Tarvitaan uusi projekti, ja se tulee. 

Teos on satiiri kuvaamastaan elämäntavasta ja kirjailijan kansainvälinen läpimurto ja Booker-finalisti. Vincenzo Latronico vieraili Helsinki Litissä viime keväänä.

Modernia Berliiniä kuvaava teos esittää taidokkaasti sen, miten globalisaatio on kykeneväinen irrottamaan meidät ympäristöstämme. - Noin muotoilee Booker-raati palkintoehdokkuuden perusteluissa. Tästä tulee mieleen Yuval Noah Harari, joka sanoi (21 oppituntia maailman tilasta), että sen sijaan että ihmiset jakavat kokemuksiaan somessa, heidän pitäisi löytää yhteys kokemuksiinsa. Jotain oleellista ihmisen fyysisestä läsnäolosta on menetetty digiajan myötä, ainakin tässä ajassa.  Toivottavasti ihmiset vielä osaavat tehdä korjausliikkeitä.

Vincenzo Latronico: Täydellistä
Le perfezioni, 2022, suomentanut Leena Rantanen
Gummerus, 2026, 160 s

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa

Kansi Markko Taina

Ensin vain yksittäiset talot paloivat. Sitten syttyi koko kaupunki. Nuotion liekkejä oli mukava tuijotella, mutta palavan talon näkeminen kauhistuttaa. Joka suunnalla oli liekkejä, taivas ja kadut olivat savun peitossa. Ja miten kirkasta oli... Liekkien vuoksi... Muistan, että jossakin puutalossa oli kolme ikkunaa auki ja ikkunalaudoilla upeat lehtikaktukset. Ihmisiä siinä talossa ei enää ollut. Kaktukset vain kukkivat... Tuntui, etteivät ne olleet kukassa vaan liekeissä. Palavia kukkia.

Svetlana Aleksijevitšin Nobel-palkinnon 2015 jälkeen hänen teoksiaan on suomennettu lisää, ensimmäisen suomennoksen, Tsernobylista nousee rukous jälkeen. Viimeiset todistajat Pauli Tapio on suomentanut tänä vuonna.

Viimeiset todistajat vuodelta  1985 on Aleksijevitšin toinen julkaistu teos. Ensimmäinen on Sodalla ei ole naisen kasvoja. Wikipedia kertoo, että hänellä oli sensuurin takia vaikeuksia saada sitä julkaistua sen valmistuttua vuonna 1983.  Neuvostoliitossa ei sopinut tahrata Suuren isänmaallisen sodan mainetta sodan raakuuksilla ja pasifismin eetoksella. Perestroikan aika ennen Neuvostoliiton romahdusta teki julkaisun mahdolliseksi. Molemmat teokset julkaistiin samana vuonna.

Wikipedia kertoo myös, että kirjailijan tuotantoa on Valko-Venäjällä vuodesta 2022 alettu kieltää ja poistaa kirjastoista, kaupoista ja yksityishenkilöiltä. 

Näissä mainituissa kirjoissa näkyy molemmissa kirjailijan toimittajatausta. Myös Viimeiset todistajat on dokumentaarinen romaani, jonka lyhyet luvut perustuvat haastatteluihin. Kaikki haastatellut olivat sodan aikana lapsia, jotka muistelevat kokemaansa. He ovat noita viimeisiä todistajia, sodan aikana iältään 2-15 -vuotiaita. Kaksivuotiaskin muistaa kanan, kissan tai nuken. Kukin luku on otsikoitu muistelijan nimellä, sodan aikaisella iällä ja nykyisellä ammatilla.

Holokaustin historiaa on kirjoitettu ja kuvattu paljon, mutta Itä-Euroopan kansojen kärsimykset ovat kenties jääneet vähemmälle näkyvyydelle meillä, koska he olivat lännestä katsottuna osa itäblokkia ja ns rautaesiripun takana. Siksi Svetlana Aleksijevitšin kirjat ovat tärkeitä puheenvuoroja. 

Natsi-Saksa hyökkäsi ja eteni Valko-Venäjän alueella vuosina 1941-44. Jo Stalin oli kurittanut valkovenäläistä väestöä, vihaamaansa älymystöä ja itsenäisiä talonpoikia. Kuitenkin Neuvostoliiton pioneerikasvatuksen saaneet lapset muistelevat sotaa edeltävää aikaa rauhallisena perhearkena. Saksalaisille nämä historian polut ovat kauhea näyttämö, niin petomaisilta polizeit lasten silmissä näyttivät mustine takkeineen, raudoitettuine saappaineen, koirineen ja säälimättömine nauruineen hirmutekojen keskellä. Natsien rotuopit ja ideologia tekivät sadismista normin.

Lapsuus meni minulta ohi. Lasten muistot ovat täynnä yksin jätettyjä orpoja, kuusivuotias pakenee kaksivuotiaan kanssa. He ja satunnaiset uudet huoltajat syövät mitä vain. Mukana on myös erään Leningradin piirityksen kokenut tyttö, joka muistelussaan pyytää anteeksi koiralta ja kissalta, jotka perhe söi. Kissassa oli ruokaa koko kuukaudeksi. 

Saksalaiset teloittivat, polttivat tai veivät keskitysleireille suuren osan ihmisistä, mutta valituille oli muita suunnitelmia. Vaaleita ja pitkiä suosittiin. Yhden tytön vaaleakiharainen pikkusisko kelpasi verenluovutukseen. Siihen hän myös kuoli, kuihtumalla pois.

Paljon on myös hyviä ihmisiä, äitejä, jotka ovat aina valmiita ottamaan orvot lapset omikseen. Tätejä ja uusia tätejä, jotka yrittävät pitää lapset hengissä ja piilotella heitä. Äitejä, jotka kieltävät lapsensa, ettei heitä teloitettaisi partisaanin lapsina.

Kaiken keskellä pikkulasten loputon optimismi.

Palasin taas Minskiin... Ja tutustuin Kimiin. Tapasimme kadulla. Kysyin: "Kenen luona asut?" Ja hän vastasi: "En kenenkään." "Asutaanko yhdessä?" "Asutaan vaan", hän sanoi ilahtuen, sillä hänellä ei ollut mitään paikkaa, minne mennä. Niinpä me ryhdyimme asustamaan professori Golubin hylätyssä asunnossa.

Joukossa on myös lapsi, joka lakkasi puhumasta seitsemään vuoteen. 

Svetlana Aleksijevitš: Viimeiset todistajat. Sata lapsille sopimatonta tarinaa
Последние свидетели, 1985, suomentanut Pauli Tapio

WSOY/Tammi, 2026, 364 s

Helen Garner: Vierashuone

"Sehän tässä onkin rankinta minun kannaltani. Se että pidät itsesi vauhdissa." Nicola laski katseensa. Sanani olivat loukanneet häntä. "Mutta kun minulla ei ole muuta keinoa", hän sanoi. Jos menetän uskoni, minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin jäädä sängyn pohjalle makaamaan ja sanoa: 'Okei, minä luovutan. Minä kuolen. Tule vain, syöpä, nitistä minut'."

Vierashuone sijaitsee kuusikymppisen Helenin talossa Australian Melbournessa. Sinne hän on majoittanut syöpäsairaan ystävänsä Nicolan, joka on saapunut Sydneystä muutamaksi viikoksi saamaan hoitoja pitkälle edenneeseen sairauteen. Vaihtoehtohoitoja tarjoaa yksityinen klinikka, Theodore-instituutti. Helen kauhistuu ystävänsä ulkomuotoa jo lentokentällä, hän oli olettanut tämän olevan paremmassa kunnossa. Miksei kukaan varoittanut minua?

Australialaisen Helen Garnerin Vierashuoneessa tutkaillaan kiinnostavaa asetelmaa kuoleman lähestyessä vääjäämättä. Onko terveellä läheisellä oikeus viedä kuolemaan tuomitulta tämän viimeisten elinpäivien toiveikkuus, vaikka se pohjaisikin sekä ulkopuolisen tahon huijaukseen että itsepetokseen?

Synkästä asetelmasta huolimatta Vierashuone ei ole raskasta luettavaa. Siinä viljellään rutkasti mustaa huumoria, joka kumpuaa nimenomaan ystävysten vastakkaisista asenteista. Heidän ystävyytensä on kestänyt niin kauan, että toisen mielipiteet ovat tulleet toiselle tutuiksi. 

Mutta Nicola on sellainen, hän uskoo kaikenlaisiin juttuihin. Hänellä on magneettimatto olohuoneen sohvan takana. 'Pane vain pitkäksesi matolle, Hel', hän aina sanoo. 'Se parantaa osteoporoosisi'.

Vaihtoehtohoidot Theodore-instituutissa ovat kalliita, mutta potilaalla on niihin varaa. Potilas uskoo lujasti professori Theodoren pelastavaan hoitoon. Professorilla itsellään tosin riittää konferensseja maailmalla, jonne hän potilaaltaan katoaa. Ainoa joka kokee huijariksi tiedetystä toimijasta tuskaa, on Helen. Tuskaa kokee myös Nicola ylisuurten C-vitamiiniannosten jälkeen, jotka ovat pääasiallinen hoitokeino. Klinikka vakuuttaa, että se kuuluu asiaan. Siinä käydään kasvainten kimppuun. Myöhemmin hoitoarsenaaliin lisätään myös peräruiskeet kahvilla. Tehokkaita kipulääkkeitä ei tässä paketissa suosita.

Ystävysten henkien taistoa seuraavat sivusta minäkertoja Helenin rationaalinen psykiatriystävä, Helenin naapurissa asuvan tyttären perhe ja 5-vuotias Bessie, joka tuo taloon lapsen kihisevää elämänhalua. Myöhemmin apuun saapuu lapsettoman Nicolan sisarentytär poikaystävineen.

Turhat mutta kivuliaat hoidot raastavat lakanoita ja tyynyjä pesevää Heleniä. Hän yrittää hillitä itseään, kun luottavainen potilas ei suostu lopettamaan sopimiaan hoitokäyntejä, vaikka altistuu kerrasta toiseen paheneville oireille,  puistatuksille, hikoiluille, kivuille. Empatia aaltoilee kiukun puolelle. Se on ihana paikka, kuvailee potilas tutulle klinikkaa. Vaihtoehtohoitojen kannattajalla on tässäkin tapauksessa - paitsi ehdotonta luottamusta valitsemiinsa hoitoihin - kertynyt runsaasti tietoa erilaisista luonnon tuotteista. Hän pureskelee aprikoosinsydämiä ja nauttii kaalimehuja. 

Tunteissa vellomista väistäen Garner kuvaa taidolla ja lakonisella huumorilla ystävysten arkea dramaattisella hetkellä; kun on hyväksyttävä luovuttaminen. Elämän loppua lähestytään nöyrästi, tilanteen hyväksymistä etsien. Ytimessä on joka tapauksessa ystävyys, halu olla toiselle avuksi. Molempien on yritettävä ymmärtää, kuinka paljon toiselta voi odottaa kuoleman kynnyksellä. Ystävyyden lämpö säteilee kauniisti silloinkin, kun sitä eniten koetellaan. 

Vieraskirja on voittanut Australiassa kolme maan tärkeintä kirjallisuuspalkintoa.

Helen Garner: Vierashuone
Spare Room, 2008, suomentanut Taina Wallin
Atena, 2015, 157 s

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

Kansi Martti Ruokonen/kuva Juha Jernvall
Vapun viettoa Ruotsalaisen teatterin kulmalla 1950-luvulla

Häntä ihmetytti ja pelotti itseäänkin, miten kamalasti hän inhosi ihmisiä, ei ainoastaan ankaraa johtajaa vaan myös niitä kilttejä nuoria naisia, jotka aina puhuivat hymyillen ja ystävällisesti, lepertelivät kuin pikkulapsille. Aikaisin aamulla ne tulivat huoneeseen laulamaan, että joka aamu on armo uus. Saatana, sanoo Assi äänettömästi, paskat teidän armostanne, minä haluan nukkua. Jeesus voimansa antaa. Paskat sen voimasta, antaisi sille, joka voimaa tarvitsee niin kuin minun sairaalle äidilleni.

Lapsuus 1940-luvun Suomessa näyttää tunnistettavalta 50-luvun lapselle, vasta 60-luku toi mukanaan suuremman muutoksen. Pihapiirit maaseudulla, kaupat pikkukaupungeissa, kansakoulu ankarine opettajineen, pyhä- ja rippikoulut, kodin sisustukset ahtaine makuuhuoneineen, kirskuvine hetekoineen ja tuolisänkyineen. Tuula-Liina Varis kirjoittaa sodanjälkeisen Suomen perhehistoriaa romaanissa Sattunut syntymään. Nimikin kertoo, että lapsia syntyi paljon ja usein suunnittelemattomasti.

Perheiden toimeentulo oli usein niukkaa, ehkäisy vaikeampaa kuin nykyisin eikä lapsia aina niin arvostettu. Kurinpito oli kasvatuksen lähtökohta. Jos jossain on selvää edistystä meidän päiviimme mennessä tapahtunut, niin lasten ja naisten asemassa. Lähtökohta ei enää ole lapsen oman tahdon murtaminen, josta Varis antaa monenlaisia esimerkkejä koskettavasti kuvatussa perhehistoriassa - joka seuraa hänen omaa polkuaan. Lapsia ei kuunnella oikein missään asiassa. Tytön pitää jaksaa inttämällä vakuuttaa vanhempansa huonosta näöstäänkin ennen kuin pääsee osoittamaan sen terveydenhoitajan testillä.

Kaksoset Assi ja Essi syntyvät sodan viime vuosina isosiskon ja vanhempien kotiin. Pihapiirissä lapsia hoitaa naapurin evakkomummo, josta tulee lapsille pilliklubia polttavaa kanslisti-äitiä läheisempi. Äidillä on paha tapa latistaa lapsilta kaikki ilo ja innostus, järjestyksen nimissä. Assi varsinkin, kirjan päähenkilö, osoittaa jo varhain liiallista omatoimisuutta liikkumisineen ja kyselyineen. Mitä sää sillä tiedolla teet? Ne on aikuisten asioita eikä kuulu lapsille. Niinpä äiti keksii diakonissan raamattupiirin ja muita rientoja, joihin Assi vastoin tahtoaan ilmoitetaan.

Hän istuu mykkänä, kehenkään katsomatta, hänelle tuodaan mehulasi ja pullansiivu, hän istuu, ei syö, kuulee, kun diakonissa lukee kimeällä äänellä jotakin raamatun kohtaa, ja kun hän lopettaa, naiset alkavat keskustella siitä hartaalla äänellä, vähän samalla tavalla imelästi kuin pyhäkoulunopettaja ja tyttökerhon isot tytöt.

Kristillinen kasvatus oli kouluissakin väkevää aamuhartauksineen. Muutoinkin Assin koulukokemukset tuntuivat kovin tutuilta. Aina saa hävetä. Se on se perustunne. Kaikki pelkäävät muiden tirskunaa. Eikä kukaan huomaa, että pelko vähenisi, jos ei kenellekään tirskuttaisi, jos vain annettaisiin olla vasenkätinen, vinohampainen, ei naurettaisi vaikka toisella on ruma laukku, toisenlaiset kengät. Kotona Assin tottelevaisemmat siskot vahvistavat kaikuina äidin lauseita, joilla häpeää kasvatetaan.

Norjan valtio lahjoitti Suomen kouluille kalanmaksaöljyä! Sitä ei sentään kouluissa enää 50-luvulla tarjottu. Keksittiin Vitol-helmet ja koululaisten kärsimykset vähenivät yhdellä ruokalusikallisella pahanmakuista öljyä. Vessakulttuuri oli noina aikoina primitiivistä huusseineen, vierekkäisine reikineen. Eikä murrosikäisten tyttöjen ollut helppoa saada tietoa kuukautisista, siis niistä. Ne alkoivat. Vertaistukea sai sentään ikätovereilta, persedes ments oli yhden tytön kekseliäs nimitys tälle hävettävälle biologiselle kehitykselle. 

Syyllisyyden tunne lapsiin istutetaan. Äiti sairastuu syöpään eikä Assilla ole kaukana ajatus, että hän on senkin aiheuttanut murjottamalla ja olemalla laiska. Koulussa on kurjaa, kotona kovaa, ja ennen äidin sairastumista jatkuvaa riitelyä, mutta onneksi tytön kirjoitustaito kukoistaa jo lapsena ja päiväkirjaan saa purkaa sisimpiä tuntojaan.

Sekin asia käy ilmeiseksi, että jos kodissa paljon riidellään, se malli imeytyy lapsiin, sisarusten välille tehokkaasti. Tässä suvussa riidellään ansiokkaasti sukupolvesta seuraavaan. Hyvin tutulta vaikutti äidin ja siskonsa Impi-tädin riitaisa vuorovaikutus. - Aivan sama äidilläni ja tädilläni. Ilma oli sakeana ärähdyksiä kuten gå och lägg dig, håll käften tai du är inte klok - ennen kuin luuri läimäistiin korvaan. Lähes hautaan saakka riitelivät, vasta dementia pysäytti vuosikymmeniä kestäneen äksyilyn.

Ensin äiti ja täti puhuvat iloisesti, mutta vähän ajan päästä alkaa kauhea huuto jostakin asiasta, josta ei saa selvää. Silloin isä menee päätään puistellen ulos ovesta ja sanoo menevänsä puita pilkkomaan. 

Kirjan luvut on otsikoitu perheen/Assin muuttojen mukaan, uusin osoittein. Lukujen loppuun on saksittu pätkiä ajan lehtiuutisista. Oikeastaan turhaan. Väkevintä on itse kerronta, lapsuus- ja nuoruusmuistot tarkkuudessaan. Kauppalasta Assi muuttaa Turkuun, suomen kielen opiskelijaksi yliopistoon. Turkulaiselle oli oikein miellyttävää lukea kehuja kaupungin kauneudesta ja vaikuttavuudesta, hienosta murteesta. Vertailukohtana Rooma ja Tiber.

Opiskeluaikana Assi edelleen keräilee itsetuntonsa rippeitä ja alistuu ikäviin seurustelusuhteisiin, jotka tietenkin sinänsä ovat aika tavallisia nuorelle. Ei sitä ihmiskokemusta silloin vielä ole paljon kertynyt. Seuraa muutto Helsinkiin ja Runoilija eli Pentti Saarikoski kävelee vastaan ja saman tien makuuhuoneeseen.

Tuula-Liina Variksen romaani Kilpikonna ja olkimarsalkka on tullut luettua eli nämä vaiheet tuntuivat jo luetulta. Lopussa kirjailija juoksee tunnollisesti läpi koko tähänastisen elämänsä. Tyyli on sujuvaa, mutta väkevä jälki luetusta laimeni tässä lopun luettelomaisessa tapahtumaketjussa. Varsinkin unien läpikäynti ja siellä tavatut manan majalle menneet alkoi hieman kypsyttää. Parasta olivat lapsuus- ja nuoruusmuistot tarkkoine aistihavaintoineen, tragikoomisine käänteineen, ihmistyyppien osuvat luonnehdinnat. Koko sodanjälkeisen Suomen nostalginen kuva, liikuttavakin ja jo niin kaukana. 

Vanhana on hienoa muistella pitkää elämää ja ihmetellä, kuinka tarkasti voi muistaa lapsuuden pienetkin asiat.

Tuula-Liina Varis: Sattunut syntymään

WSOY, 2020, 356 s

Osamu Dazai: Epäkelpo Ihmiseksi

Ja niin kaikista muista etääntymiseni ja oma yksinäisyyteni sitten huokuivat minusta ominaishajuna, jonka monet naiset tuntuivat osaavan vaistomaisesti vainuta ja joka varmaankin yhtenä osatekijänä selittää, miksi elämäni myöhemmissä vaiheissa päädyin niin lukuisilla tavoilla hyväksikäytetyksi.

Maailmankirjallisuuden kulttiklassikoksi takakannessa nimetty Osamu Dazain Epäkelpo ihmiseksi on nyt suomennettu uudelleen suoraan japanista. Edellinen suomennos oli tehty englanninkielisestä käännöksestä. Arvostan suomentajan Saku-Petteri Urpon Japanin kulttuurin ja kielen tuntemusta, johon voi tutustua kirjan esipuheessa ja lopun selvennyksissä sekä alaviitteissä. Esipuhe kertaa kirjailijan kaksoisitsemurhaan päättynyttä elämää, joka muistuttaa paljossa tämän romaanin sankarin kokemuksia.

Sujuvasta suomennoksesta huolimatta minulle  Epäkelpo ihmiseksi ei varsinaisesti kolahtanut, vaan luin romaanin enimmäkseen ihmetyksen vallassa. Japanin 1930-luvun elämä ja tapakulttuuri on kaukana sekä maantieteellisesti että henkisesti enkä oikein osannut eläytyä sankarin vieraantuneisuuteen ja eristäytyneisyyteen.

Taidan päin vastoin vierastaa noita Japanin kulttuurin piirteitä, joista elokuvissa ja kirjoissa on tullut kerättyä havaintoja. Sisäänpäin kääntynyttä askeesia, kurinalaista itsehillintää, tarkkoja seremonioita ja rituaaleja, hierarkioita. Sen sijaan minussa heräsi oitis keittiöpsykologi: sankari Yō-chan kärsii selvästi nujertavasta isäsuhteesta. Toisaalta tämä "psykoanalyysi" taas tuo japanilaisenkin kulttuurin lähelle: henkinen tai fyysinen perheväkivalta tuottaa huonoa satoa kaikkialla.

Olenhan itsekin narrin elkeineni tottunut pettämään ihmisiä aamusta iltaan.

Harvoin nimittäin lukee näin täydellisesti itseään mitätöivää minäkertojaa. Ei mitään pyrkimystä esittää tapahtumia itselleen edullisessa valossa, päin vastoin kaiken kertoja näkee omaksi syykseen, sen miksi hänestä kasvoi epäonnistunut yksilö, naisten kaataja, sarjakuvataiteilija. 27-vuotias ihmisraunio - ja sekin paljastuu jossain ajatteluketjussa koomiseksi substantiiviksi.

Komea nuorimies, vauraan perheen poika ajautuu turhanpäiväisiin kaveri- ja naissuhteisiin. Hän omaksuu suosiota saadakseen narrin, pelleilijän roolin, vaikka toisaalta halveksii itseään siitä. Pelottavinta on se, että kaveriporukan halveksittu hylkiö näkee hänen lävitseen.  Kun hän myöhemmin luulee löytäneensä jotain parempaa, sekään ei paranna hänen minäkuvaansa. Sen hän kuulee lapsen suusta. Hän ei kelvannut rakastetun tyttärelle uudeksi isäksi, vaikka oli siinä uskossa. Seuraava vaimo raiskataan. Tapahtuma on kerrottu nykylukijan silmin erikoisella tavalla. Huoneessa oli kaksi eläintä.

Kammoksuin jopa Jumalaa. En uskonut Jumalan rakkauteen, ainoastaan Jumalan ankaruuteen.

Alkoholi- ja päihdekierre päättyy mielisairaalaan ja loppumetreillä vaikuttaa, että kertoja sittenkin löytää oikean osoitteen kärsimystensä ylitsepursuavalle ruukulle. Tulin jopa ajatelleeksi että kenties tuon ruukun hirvittävä raskaus olikin ollut isäni aiheuttamaa. 

Kaikessa tässä näkyy pettymys elämään päällimmäisenä tunteena. Pettymys siitä, ettei elämä ollut tämän ihmeellisempää, ei itse, eivätkä muutkaan. Tässäkin tapauksessa varhainen kuolema nosti kirjailijan maineeseen. 

Osamu Dazai: Epäkelpo ihmiseksi
Ningen Shikkaku, 1948, suomentanut Saku-Petteri Urpo
2025, Sammakko, 176 s

Alia Trabucco Zerán: Puhdas

Kansi Tuomo Parikka

Olin kuulevinani äännähdyksen siltä puolelta. Haukotteliko joku? Kuulostanko teistä keittokirjalta? No sellaista elämäni joka tapauksessa oli: kanaa ja rustoa ja  jatkuvaa vahtimista ja varomista, etteivät perunat palaisi pohjaan, ettei hulluus pinttyisi kalloon, etteivät silmät pullahtaisi ulos kuopistaan. Pesin perunat ja leikkasin ne kuorimattomina ohuiksi viipaleiksi. Levitin ne posliinivuokaan, pirskotin päälle oliiviöljyä, maustoin rosmariinilla ja suolalla. Kahdeksalta olisi perunoiden vuoro. Ja kaikki olisi valmista puoli yhdeksään mennessä. 

Estela Garcia, kertoja, muuttaa Chilen köyhältä maaseudulta, yksinhuoltajaäitinsä luota ja ryhtyy varakkaan perheen kotiapulaiseksi ja siivoojaksi. Äiti ei haluaisi tyttären lähtevän, mutta tytär suunnittelee ansaitsevansa paremmin pääkaupungissa, Santiagossa ja palaavansa myöhemmin auttamaan äitiä. 

Isäntäperheen lääkäri-isän välinpitämättömyys ei välttämättä ole töykeyttä, nainen on vain isännälle käytännössä näkymätön. Don Juan Cristóbalin silmät ovat taivaansiniset, melkein samanväriset kuin kaasuhellan liekki. Juristi-äiti on raskaana ja synnyttää pian tyttövauvan, Julian. 

Seitsemän vuoden ajan Estela hoitaa kotia ja tytärtä, kaunista mutta yhä vaikeammin kasvatettavaa. Tytär tulee kuolemaan, se selviää heti alussa. Kuten sekin, että Estela kertoo tarinaansa lasin takana istuvalle ja nauhoittavalle kuulustelijalle.  Arvoituksellinen alkuasetelma luo latautuneen tunnelman. (Aika osuvasti tässä blogissa nähdään yhtäläisyys Nabokovin Lolitaan  ja Humbertiin, joka kertoo vangittuna oman tarinansa.)

Chileläisen Alia Trabucco Zeránin romaanin perheestä ja ympäristöstä, eteläamerikkalaisesta suurkaupungista, tuli oitis mieleen hieno meksikolainen elokuva Roma (ohj. Alfonso Cuarón). Niitä yhdistää sama köyhemmän ja mitätöidyn kansanosan näkökulma. Joidenkin yltäkylläinen todellisuus näyttää groteskilta kun samanaikaisesti päähenkilön kokemus kertoo loputtomasta raadannasta hengissä pysymiseksi ja samalla jatkuvasta näkymättömyydestä.

Puhtaassa kertomukseen kietoutuu heti tummempia sävyjä, alkaen tulevasta tytön kuolemasta, joka riippuu pilven lailla kaiken yllä. Vanhemmat panostavat tyttärensä kasvatukseen, heillä on selvät tavoitteet. Älykäs tyttö oppii helposti kirjaimet 3-vuotiaana, isä pakottaa vettä inhoavan tytön uimaan, hän saa helmikorvakorut ja prinsessahameen, joita hän ei siedä. Tyttö inhoaa syömistä, hän on hauras, mutta jääräpäinen ja saa raivokohtauksia. Vanhemmat ovat ymmällään. Heidän päivänsä kulkevat tehtävälistojen mukaan, he ovat tottuneet hallitsemaan arkeaan. Heillä on työpaikkansa muualla, joten Estela kohtaa Julian vaihtuvat mielentilat, kaiken potkimisen, huutamisen ja kiusan päivittäin, tytön tultua koulusta. 

Kotiapulaiselle on kodissa järjestetty oma nurkkaus, maitolasilla keittiöstä erotettu ikkunaton huone. Palvelija pysyy perheessä palvelijana, ja sellaisena hänet kasvaa näkemään myös tyttö. Julia tietää, että hänellä on valta. Hän osaa kiusata kotiapulaista, kun siltä tuntuu. Estela ei haluaisi kiintyä tyttöön, mutta lapsi on lapsi, heille tulee yhteisiä kokemuksia, takapihan kulkukoirakin, joka on oikeastaan Estelan salaisuus ja tärkeä rakkauden kohde. 

Estelan kertojan ääni kalskahtaa kylmältä, vihaisuus tihkuu rivien väleistä tavassa, jolla hän kuvaa herran ja rouvan hillittyä ärtymystä ja välipitämätöntä halveksuntaa. Taloa ympäröivä puutarha viikuna- ja luumupuineen elää hieman maagisella tyylillä Estelan mielenmaisemaa myötäillen.

En halunnut nousta. Ropina voimistui. Ilma tiivistyi kosteudesta. Puutarha täyttyisi kotiloista. Liljat alkaisivat kukkia. Sammal luumupuun juurella lisääntyisi. Suljin silmäni ja huokaisin. Ääni muuttui yhä kovemmaksi. En ollut ajatellut, että sade voisi tuoda lohtua.

Rottayhdyskunta katon alla viitoittaa tietä kohti tulevia onnettomuuksia. Taitavasti Zerán kuvaa naisen aistimusten kautta hänen ahdinkonsa syvenemistä kohti odotettavissa olevaa tytön kuolemaa. Jää avoimeksi, kuinka kaikki tapahtuu, sillä siinä vaiheessa lukija on vain Estelan kuvauksen varassa, hänen aamussaan, unettoman yön jälkeen, juoksemassa tyhjiä katuja. Kilisyttämässä kiviä esiliinan taskussa, kuten kiviä kerännyt äitinsä meren rannalla.

Puhdas oli vaikuttava lukukokemus, näkymättömän kotiapulaisen kaiken näkevä kertomus murtuvasta perheestä ja yhteiskuntaluokkien erilaisista todellisuuksista. Emmi Ketosen suomennoksesta voi vain nauttia, aivan täydellistä.

Alia Trabucco Zerán: Puhdas
Limpia, 2022, suomentanut Emmi Ketonen
Tammi/WSOY, 2026, 241 s