Satu Taskisen romaanin nimestä voi nopeasti vilkaisten saada väärän käsityksen. Nimi assosioituu kiellettyyn rakkauteen, romanttiseen kliseeseen - mutta Rakastan vierasta on jotain ihan muuta. Vieras voisi tässä tarkoittaa jokaisen muun itsestä poikkeavaa toiseutta. Tai että se kaikkein läheisin on eron jälkeen vieras. En ole varma, näin syvyyspsykologinen ja terapiavetoinen pohdiskelu on tosiaan hmm, hieman vierasta.
Wienissä asuva nainen, Jaana on sinä- ja minäkertoja ja käy läpi eroon päättynyttä pitkää suhdetta, masennustaan ja koko ihmissuhdehistoriaansa terapeutin kanssa. Hän raportoi terapiaistuntojaan ja -keskustelujaan, joiden menettelytapoja ei näe viisaana eikä oikeastaan hyväksy. Hän pikemminkin keskittyy kritisoimaan terapeutin harjoittamaa freudilaista analyysiä, itsen vahvistamista vanhaa traumaa päin puskemalla. Jaana haluaisi mennä eteenpäin, häntä vaivaa epäusko käytettyyn terapiaan, mutta uskaltaako sitä epäilläkään - kun on kuitenkin heikoilla ja tukea etsimässä? Hän kaipaisi ennemmin kosketusta, lohdutusta, iloakin.
Siinä missä sinäkertoja oli minusta erityisen osuva ratkaisu Suvi Ratisen Aino Kallaksesta kertovassa biofiktiossa Pakolainen, sinuttelu toimi etäännyttävästi tässä kuitenkin aika intiimissä romaanissa. Sekä nainen, terapeutti että lukija katsovat siinä keskushenkilöä ulkopuolelta. Kuitenkin tässä esiintyy kursiivilla myös minäkertoja enkä aina hoksannut, miksi milloinkin persoona vaihtui.
Sinän käyttö teki jotenkin kalsean vaikutelman, mikä toki sopi mielikuvissani hyvin Itävallan Wieniin. Vastentahtoinen asenteeni Sveitsiä kohtaan - joka sitäpaitsi on epäoikeudenmukainen, koska minua kohdeltiin siellä aivan hyvin - taitaa värjätä mielessäni myös naapurimaa Itävaltaa, niin sacherkakun kotimaa kuin onkin.
Ex-mies Tilkkanen, saksaksi Schlückchen, asuu edelleen Tilkkastaloaan, josta nainen on lähtenyt, miehen petettyä häntä. Mies on kipeänä, ja nainen on lupautunut tekemään flunssaiselle lämmittävää sardinialaista keittoa. Keittoa kokatessaan nainen potee syyllisyyttä siitä, että on suostunut auttamaan vielä eron jälkeen. Siskokin piti sitä hulluna. Tunneside mieheen vaikuttaa vielä vahvalta, kun sen sijaan Tilkkanen näyttää toipuneen erosta ongelmitta. Jaanalla on uusi rakastettu, jonka kanssa viestittelee, mutta side on vielä hauras verrattuna päättyneeseen pitkään suhteeseen.
Jo Jaanan lapsuuden perheessä on tasapainoteltu äidin ajoittaisten hulluuskohtausten kanssa, joita alkoholismi pahensi tai aiheutti. Itsetuhoisia ajatuksia nainen muistaa itsekin pyörittäneensä päässään jo nuorena. Äiti oli läheinen, opetti kapinoimaan, ja sisko on edelleen se paras terapeutti. Naisella on ollut nuoruudessaan kommuunityyppinen yhteisökokemus, jossa sitouduttiin tiukkoihin sääntöihin. Omin avuin hän yhteisöstä kuitenkin vetäytyi ja kutsuu sitä myöhemmin koirakouluksi eikä lopulta uskonut niihin ystävyyden vakuutuksiin, joita siellä mantrana toisteltiin.
Rakastan vierasta täyttyy terapiapuheesta ja hieman helpommin sulatettavasta nykyhetkestä eksän luona. Nainen käy kirjallistakin keskustelua milloin Kafkan, milloin Nabokovin kanssa. Vääjäämättä, keiton valmistuessa, kritiikki terapeuttia ja tämän lomakkeita kohtaan tuntuu voimistuvan. Onko se sitten terapian vaikutusta vai ajan kulumista, mutta lopussa maisema avartuu ja valoa on näkyvissä tunnelin päässä.
Hieman hajanainen ja vaikeasti hahmotettava tämä terapiaistunto oli. Itsetarkkailu on jatkuvaa ja kiertyy ahtaaksi sisäisen maiseman sykkyräksi. Kirjailija kutsuu romaaniaan ja sitä edeltänyttä Luomistyötä autofaktioksi. Terapian kritiikki on tänä terapian luvattuna aikana paikallaan. Juuri liiallisen yksilökeskeisyyden ja yksin pärjäämisen eetoksen voi uskoa olevan epätervettä. Sitä kirjailija kritisoi tänä keväänä julkaistussa HS haastattelussa.
Satu Taskinen: Rakastan vierasta
Teos/Siltala, 2026, 254 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti