Noin 50 vuotta sitten (huh!) olin mukana opinahjoni järjestämällä Leningradin matkalla. Bussilla kuljettiin Viipurin kautta ja perillä tutustuttiin paikallisen korkeakoulun kollegoihin. Syötiin rasvaisia kyljyksiä ja vierailtiin valuuttakauppa Berjoshkassa. Niiden hyllyiltä löytyi sentään jotain tuliaisia, päin vastoin kuin tavallisista leningradilaisista kaupoista, joissa hyllyt ammottivat tyhjyyttään. Illalla siirryttiin hotellin baariin nauttimaan campareita ja veivaamaan bodia, taustalla Kirka lauloi oh mamy, oh mamy mamy blue.
Oma muisto innosti lukemaan Kristiina Vuoren Pihlajanmarjat, jossa sama matka tehdään parikymmentä vuotta myöhemmin, Neuvostoliiton valtion olemassaolon viime hetkillä. Samat systeemit kuitenkin jatkuivat, maatushka-ostoksineen, tylyine viranomaisineen, sukkahousujen ja muiden vaatekappaleiden kaupitteluineen, salakuljetuksineen - ja kaikkialla läträttiin viinalla.
Pihlajanmarjoilla viitataan siihen happamia sanoi kettu -juttuun ja tässä suhdedraamaan. Minäkertoja Jaana on salasuhteessa pomonsa kanssa firmassa, jonka perinteinen kevätmatka tehdään bussilla Leningradiin. Matkalle Jaana ei ollut menossa, koskapa pomon vaimokin on mukana. Mutta sinne hän kuitenkin päätyy yhdessä kaverinsa ja kämppiksensä Simon kanssa. Mukana on myös suomalaisia vodkaturistin arkkityyppejä. On myös nuori nainen, kasvissyöjä, joka äitinsä katseen ulottumattomissa kumoaa konjakit ja muut juomat siihen malliin, että on jatkuvasti kannettavassa kunnossa. Niin on moni muukin.
Jaanakaan ei lasiin sylkäise, mutta hänellä on tekemista myös ovensa vahtimisessa, koska ovesta on koko ajan tupsahtamassa sekä salarakas että muita miehiä, jotka ovat ihastuneita hänen rubensmaisiin suloihinsa ja tulipunaisiin alusasuihinsa.
Pihlajanmarjat on tuore romaani, mutta se kantaa mukanaan aimo annoksen tunkkaista seitsemänkymmenlukua ryyppäjäisineen, joka on vain surullista luettavaa. Menohan on jatkunut saman kaltaisena muillakin lähialueilla, kuten Tallinnassa. Tällä vuosituhannella näin maineikkaassa Viru-hotellissa monia suomalaisia jo kypsässä iässä olevia emäntiä ja isäntiä niin vahvassa humalassa, että ymmärsin virolaisten antaman poro-nimityksen, nelijalkainen.
Romaani on vauhdikkaasti kerrottu, monilla puhekielen sanonnoilla silattu - ei hyvää päivää - ja mukaan on kudottu salakuljetukseen liittyvä jännitysmomentti. Tulee mieleen tv-sarja, jossa on karrikoituja perushahmoja ja monta hölmöä tilannetta, joita ei voi välttää jatkuvan viinan latkimisen virrassa. Naisnäkökulma on vahva, ja hauskaa että nuoren naisen annetaan jakaa elämän rohkeuttaan kokeneemmalle Jaanalle. Sydän siinä voi särkyä, totta kai. Mutta särkynytkin sydän on parempi vaihtoehto kuin se, ettei edes yritä.
Kuitenkin vähän nolotti olla mukana tällä matkalla, semmoista matalalentoa. Överimpiä komediallisen kertomuksen juonenkäänteistä on se oletus, että leningradilainen poliisi sekoaisi suomalaisen naisen tulipunaisista alushepenistä. Onhan se toki ystävällinen kuvaus naapurin miliisin inhimillisistä puolista, joita näinä aikoina ei naapurimaassa nähdä.
Kristiina Vuori: PihlajanmarjatWSOY/Tammi, 2025, 240 s
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti