maanantai 23. kesäkuuta 2025

Ágota Kristóf: Kolmas valhe

Kansi Tuomo Parikka

Vastaan, että yritän kirjoittaa todellisia asioita mutta jossakin vaiheessa asiat muuttuvat oman todellisuutensa painosta sietämättömiksi, jolloin minun täytyy muutella niitä. Kerron, että yritän kertoa oman tarinani mutten voi, minulta puuttuu rohkeutta, se sattuu liikaa. Silloin kaunistelen enkä kerro asioita niin kuin ne tapahtuivat vaan niin kuin olisin halunnut niiden tapahtuvan.

Ison vihkon ja Todisteen jälkeen Ágota Kristófin Kolmas valhe päättää Klausin ja Lucasin, kaksosten yhteisen tarinan. Sota on jo kaukana takana. Klaus asuu äitinsä kanssa. Lucas elää muistoissaan ja unissaan, toisessa  maassa, hän haluaa palata veljensä luo. Molemmat ovat yksinäisiä ja kaipaavat toista, molemmilla on tapansa muistaa menneet tapahtumat. 

Kolmas valhe kuvaa hajonneita mieliä ja identiteettejä. Perheen vaiheet sodan kynnyksellä selviävät pieninä välähdyksinä, lapsen kuulemina dialogeina, toisesta huoneesta, seinän takaa. Onko niihinkään uskominen, mikä on totta, mikä unta - se kaikki jää epäselväksi. Selviämistaistelussa lapset ehtivät opetella itselleenkin valehtelemisen, eikä se taito ole kadonnut aikuisikään mennessä. 

Minun täytyy puolustautua. Minun on puolustettava Äitiä. En halua, että Lucas särkee meidän rauhamme, meidän arkemme, meidän onnemme. En halua, että meidän elämämme järkkyy. Äiti ja minä emme kumpikaan kestä, että Lucas tulee tonkimaan menneitä, hämmentämään muistoja, kyselemään Äidiltä asioita. Minun on kaikin keinoin väisteltävä Lucasia, estettävä häntä repimästä auki sitä vanhaa, kamalaa haavaa.

Traagisinta on ennen läheisten kaksosten etääntyminen ja valhe, joka estää uutta lähentymistä. Rikkinäisten lasten on vaikeaa kasvaa tunteviksi aikuisiksi, kun he tempoilevat uniensa ja muistojensa keskellä, äidin kärsiessä yhtä lailla lamaannuttavan syyllisyyden taakan alla. Toisaalta, enää ei ole varmaa, onko heitä edes kaksi veljestä vai ovat he yksi ja sama henkilö, psykoottisen mielen maisemassa.

Kulttimaine tai ei, en voi sanoa trilogian lukukokemusta hyväksi. Jäljen se jätti, mutta yritän unohtaa sen. Kaksi ensimmäistä osaa alkoivat rakentua jotenkin ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi, mutta Kolmas valhe - nimensä mukaisesti - hajotti kaiken sekavaksi maailmaksi, jossa muistikuvat ja unet sekoittuvat eikä varsinkaan ensimmäisessä luvussa (kahdesta) ollut selvää kenestä puhutaan ja milloin ollaan keskellä unennäköä.

Kerrontatyyli mukautuu täydellisesti tunteettomiksi invalidisoituneiden hahmojen mieleen. Jopa tuo nakuttavan pelkistetty esineiden ja arjen kuvaus alkoi puistattaa. 

Ágota Kristóf: Kolmas valhe
Le Troisième Mensonge, 1991, suomentanut Ville Keynäs
Tammi/WSOY, 2023, 163 s


2 kommenttia:

  1. Olen lukenut tämän trilogian, mutta en näemmä ole kirjoittanut mitään.
    Kahden ekan kirjan lopussa oli täky, joka sai odottamaan seuraavaa, mutta loppu oli kyllä lässähdys. Ihan kuin kirjailija ei olisi oikein miettinyt, mihin viedä tarinaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin minustakin oli lässähdys, vaikeaa oli tämän viimeisen osan lukeminen. Onneksi sivuja oli vähän. Nykyhetki tekee tämän tapaisen kirjan lukemisesta entistä hankalamman tuntuista.

      Poista