Kristiina Saha: Kriitikko

Minulla on hetken kuluttua tapaaminen kirjakaupan kahvilassa, koska haastattelen vaginahuuhtelijaa Luin hänen tarinalllisen keittiöteoksensa. Se ei onneksi ollut niin huono kuin oletin, mutta ei erityisen hyväkään. On hiukan vaikea tietää mitä mieltä on, koska tyylilaji on hybridi. Se on yhdistelmä runoja, proosaa, esseitä, ruokaohjeita, päiväkirjaa, värityskirjaa, matkakirjaa, lääkärikirjaa, lintuopasta ja itseapua. Kirja muistuttaa monessa suhteessa Raamattua, ja ehkä se sellaiseksi jollekin vielä mudostuukin.

Elämä on yhtä déjà-vuta vanhenevalle, iättömälle (?) suurimman päivälehden kriitikolle, joka Kristiina Sahan Kriitikossa purjehtii provokaatiosta toiseen raamit kaulassa, kuolemattomia totuuuksia ympäristöstään sekä monologissaan että dialogeissa laukoen. 

Anonyymi kriitikko tietää ja osaa kaiken, hän on omassa ylivoimaisuudessaan järkähtämätön. Vastuksia tulee tielle jatkuvasti, alkaen epämääräisestä lapsikatraasta, joka seuraa voimattomana siunaillen äitinsä toimia. Hän ei lasten valvomisyrityksistä ja kauhistelusta välitä, vaan avaa OnlyFans-tilin ja postaa kuviaan pitsiasusteissa. Tähtäimessä ei ole miellyttää lapsia, vaan potentiaalisia söpöliinejä.

Kotona touhuaa Sini-siivooja (nimi ei ole jäänyt hänelle mieleen, mutta alan yrityksen nimi kelpaa), jota hän yrittää väsymättä vihkiä lukemisen iloihin, huonolla menestyksellä. Sini yrittää pujotella pitkin polkuja, jotka kiemurtelevat kriitikon kodin kirjahyllyjen välissä.Työpaikan toimituspäällikkö ei aina ymmärrä jakaa hänelle oikeita toimeksiantoja. 

Kaikki uudet kollegat ovat kriitikolle tettiläisiä, liikuttavia mutta vielä opettelevia poikasia. On hauska tarkkailla, kuinka herkät nupullaan olevat journalistinalut pyörähtelevät käytävillä kuin törmäilyautot, hormonit voi haistaa, jopa kuulla, se on ikään kuin vienoa heinäsirkan siritystä. Kriitikko onkin alkanut kirjata värikkämpiä tapahtumia, kirjasarja suunnitteilla. Toimituksessa suhisee. Vanheneva kriitikko ei tietenkään sulata oikean kritiikin merkityksen horjumista uuden median, somen ja kaikenkarvaisten influenssereiden virrassa. Kuvitelmissa hän esiintyy suurta arvostusta nauttien kirjamessujen haastattelussa.

Triffidejä, kauhistuttavia vainolaisia näyttää ilmestyvän, kun tilanne kehittyy riittävän pahaksi, työpaikalla tai entisten eksien kanssa, Kakkonen heistä militarismissaan ja Hitler-viiksineen pahinta laatua. Yhdessä kriitikon lasten kanssa hän edustaakin kriitikolle konservatismia, jolle hän ei korvaansa kallista. Kriitikolle luonnollisesti syntyy viran puolesta yhä uusia vihamiehiä, kun ei kritiikki ole miellyttänyt. Näistä eräs vainoaa loppuun asti, ja hänessä onkin jotain tuttua.

Joka suuntaan melskaavan, hyvinkin energisen kriitikon touhuja seuratessa ei aina voi tietää, joko hiipivä A on jo saanut hänet valtaansa. Sen verran överiksi hän vetää kokemuksensa, ja muisti täyttyy aukoista. Hän on jo piirtänyt valmiin kellotaulun itselleen, ettei käsitys ajasta himmenisi. Ikääntyä tai varsinkaan kuolla hän ei aio. Siksi työtovereiden järjestämä tilaisuus vuosipäivänä ei herätä innostusta: hän heittää roskiksen päähänsä. (Ajankohtainen kuva Nigel Faragen vaalivastustajasta Count Binfacesta pölähti mieleen.) Ageismi saa hänet toimimaan.

Sen tiedetään lyhentävän vanhempien ihmisten eliniänodotetta merkittävästi, he  kuolevat, koska se on ainoa asia, joka heille enää sallitaan.

Keskellä surrealistista pyöritystä nähdään kriitikon ympärillä tunnistettavia tyyppejä, kuten rattijuoppouden takia irtisanoutunut päätoimittaja, kuollut kansantaiteilija, rockmuusikon näköinen, yhdellä kirjaimella nimetyn tiiliskiven kirjoittanut kirjailija, ja muita. 

En aina saanut kiinni, mitä ajatuksia tulittava Kriitikko halusi sanoa, mutta hauskaa luettavaa tämä satiirin ja mustan huumorin maustama potpuri oli. Se tulvii kirjoittamisen riemua, kielen leikkiä ja herkullista parodiaa tämän ajan lehti- ja kirjamaailmasta. 

Kristiina Saha: Kriitikko

Otava, 2026, 315 s

Gaël Faye: Jakaranda - ja yksi osaluettu

Kuva Riki Blanco

Jakarandan aihepiiri on sietämättömän ahdistava ja voi siksi jäädä monelta lukematta. Romaani on kuitenkin niin taitavasti kirjoitettu ja rakennettu, että se pitää otteessaan alusta loppuun. Se on pieni kirja, mutta kasvaa eepoksen lailla kuvaamaan vaikuttavan upeasti menneisyyden kohtaamista ja elämän jatkumista maata vavisuttaneen brutaalin tappamisen jälkeen.

Gaël Fayen on ruandalais-ranskalainen muusikko ja kirjailija. Jakaranda kuvaa ruandalaisen suvun Ranskan Versaillesissa asuvan jälkeläisen, nuoren Milanin yrityksiä selvittää lähisukunsa historiaa. Syvällinen ja inhimillinen kertomus käsittelee henkiin jääneiden suhdetta menneisyyden traumaan, heidän vähitellen rakentamaansa sovintoa  ja tietä eteenpäin. Historiallinen lähtökohta romaanissa on Ruandan kansanmurha vuonna 1994. Perhe ja suku elää kertomuksessa historiaansa vuodesta 1994 vuoteen 2020, koronavuoden kynnykselle. 

Tausta on raaka ja julma, mutta Faye lähestyy aihetta pienin askelin Milanin äidin, isän ja hiljalleen koko ruandalaisen suvun kokemuksia avaten. Tarina kulkee taitavasti dialogeissa. Milan on minäkertojana sivullinen, vaikkakin suvun jälkeläinen, hän on muzungu, valkoinen eikä hän ole kokenut niitä kauheuksia, joista suvun traumat ja salaisuudet versoavat. Minäkertoja ei esiinny minään sankarina, hän on nuori mies, joka juhlii ja juopottelee ja kokee monenlaisia vaikeuksia vanhempiensa ja kohtaamiensa ihmisten kanssa. Menneisyydestään vaikeneva äiti ei tee perheen lähihistorian selvittämistä pojalleen helpoksi. Suku on tutseja, hutujen säälimättömästi tappamia ruandalaisia.

Kun isä oli esitellyt äitini vanhemmilleen, he olivat järkyttyneet. Heidän poikansa seurusteli afrikkalaisen kanssa! He eivät olleet rasisteja, mutta... että miniä olisi tummaihoinen.

Alussa juhlitaan Ranskan itsenäisyyspäivää heinäkuun 14. vuonna 1994 - ilotulitus sytyttää tulipaloja kuumassa ja kuivassa luonnossa - ja tvssä kerrotaan Ruandan verilöylystä. Poika kuulee ensimmäisiä kertoja Ruandan oloista, koska hänen äitinsä ei ole koskaan kertonut mitään menneisyydestään. Vanhemmat etääntyvät tulevina vuosina sekä toisistaan että pojastaan ja Milan lähtee Ruandaan sukulaisiaan tapaamaan. Nuorukainen suunnittelee tekevänsä opintojensa päätteeksi tutkielman Ruandan kansanmurhan sovitteluprosessissa käyttöön otetusta kansantuomioistuimesta, gacacasta.

Ruandalaisissa kaupungeissa, pääkaupunki Kigalissa ja Butaren kaupungissa Milan tutustuu aiemmin heillä lapsena asuneeseen Claudeen, joka paljastuu äidin pikkuveljeksi, salaperäiseen Sartren nimellä tunnettuun katulasten turvakodin pitäjään, isoäitiinsä Eusébieen - joka ei oikeasti ole hänen isoäitinsä, vaan äidin ystävätär - ja tämän yli satavuotiaaseen Rosalie-äitiin sekä Eusébien tyttäreen Stellaan, jonka isästä ei ole tietoa. Läheisten suhteetkin todistavat perheiden hajoamista; uusi perhe syntyy niistä, jotka ovat paikalla ja kantavat vastuun, kuten suvun matriarkka vahvatahtoinen  Eusébie, joka selvisi hengissä järkyttävästä teurastuksesta menettäen koko perheensä - ja tekee työtä valtakunnallisen sovintoprosessin puolesta.

 - Kuule monet ikänsä maanpaossa eläneet ruandalaiset ovat palanneet tänne kansanmurhan jälkeen. Tämä on kotimaasi, sanoivat muut mitä tahansa. Esivanhempasi asuivat näillä kukkuloilla ja monet ovat uhranneet henkensä, jotta sinä voisit pitää tätä tienoota kotinasi.    Kuuntelin tyrmistyneenä. Puhuiko hän minulle vai yrittikö hän välittää viestin äidilleni? 

Jakarandapuu kasvaa Eusébien pihalla. Stella-tytölle äidinäiti Rosalie on läheisin ihminen, sillä äiti on kaikkialla muualla toimimassa paitsi kotona. Rosalien kuoltua tyttö viihtyy omassa salapaikassaan puun latvuksessa. Kun puu myöhemmin kaadetaan, se ajaa nuoren naisen syvään masennukseen. 

Suvun nuoriso, Milan ja Stella edustavat molemmat uutta sukupolvea, joka haluaa päästä selville vesille tapahtuneesta. Heille ei enää ole oleellista, kuka on tutsi, kuka on hutu - kuten se ei ennen verilöylyäkään ollut. En tiennyt meidän olevan tutseja. 

Jakarandassa ei selosteta yleisen prosessin onnistumista, vaan kirjailija kuvaa henkilöidensä kautta, kuinka väkivallan uhri onnistuu välttämään koston kierteen, siirtämään taakan sille, joka on syyllinen. Tappajasta, pedosta ei tule ystävää, hänen tekemisiään ei unohdeta, hän saa elää ne mukanaan.

Ällistyttävää, että kirjailija osaa kertoa näin lyhyessä romaanissa niin isoista asioista paasaamatta ja kaiken ohessa piirtää hahmoistaan täysin katu-uskottavia tyyppejä, kuvata arkista elämää ja sen muutoksia Ruandan pääkaupungissa ja maaseudulla, kuvata vehreyden keskellä siintävää trooppista järveä, jakarandapuuta katedraalin vieressä ja kertoa siinä ohessa kolonialismin historiaa.

Patsaan takana kohosi maan suurin katedraali, joka oli rakennettu "Hänen majesteettinsa Astridin, Belgian kuningattaren ja kansansa Euroopassa ja Afrikassa rakastaman maan  äidin kauniille muistolle". Piru piili yksityiskohdissa: kirkon sisäänkäynnillä oli pieni kyltti, jossa luki "E. Hautfenne, kultaseppä, Bryssel, 1936" todisteena siitä, että "alkuasukkaat olivat vaivojaan säästämättä kuljettaneet rakennustarpeet Kongosta Nyingwen sademetsästä". Se oli taidokas kiertoilmaus sille, että matka oli ollut uuvuttava ja että sen varrella moni oli sairastunut ja menettänyt henkensä.

Jakaranda voitti Prix Renaudot-palkinnon ja oli myös Goncourt-ehdokas.

Kustantaja omistaa kirjan suomentaja Einari Aaltosen (1972-2025) muistolle. Kiitos ja kumarrus hienosta suomennoksesta, täydellistä.

Gaël Faye: Jakaranda
Jacaranda, 2024, suomentanut Einari Aaltonen
Otava, 2026, 215 s

- -  -

Osaluettua: Luin vajaan sata sivua ruotsalaisen Niklas Natt och Dagin - oikea aatelinen nimi, jonka helposti voisi ajatella taiteilijanimeksi - historiallisesta rikosromaanista 1793, mutta sain tarpeekseni mudassa ja jätteissä kahlaamisesta, väkivallasta ja keuhkotautisista ysköksistä. Siinä ei auttanut edes katu nimeltä Gåsgränd, joka yllättäen vilahti vastaan. Suloinen osoite nuoruuteni Tukholmasta, ensimmäinen kokemukseni diskoteekista. Siellä soi Rolling Stones ja Jumping Jack flash. 

Tommy Orange: Harhailevat tähdet

Luulin kuulleeni lintujen ääniä aamunkoiton aikaan, kun säpsähdin hereille juuri ennen päivänvaloa ja pelkäsin miehiä, jotka olivat niin valkoisia että sinersivät. Olin nähnyt unia sinisistä miehistä, joilla oli sininen hengitys, ja lintujen piipitys oli hitaasti rullaavien pyörien nitinää, kun vuoristohaupitsit lähestyivät leiriä aamunsarastuksessa.

Tommy Orange on Harhailevat tähdet -romaanin kirjoittajana oikeaoppinen, ei ole tapahtunut kulttuurista omimista. Romaani kertoo Amerikan  cheyenne-alkuperäisheimon historiaa sukusaagana. Kirjan etuliepeessä kerrotaan, että Tommy Orange on cheyenne- ja arapahoheimojen jäsen, joka nimeää nykyisen identiteettinsä cityintiaaniksi. 

Prologissa muistetaan Sand Creekin verilöylyä Coloradossa vuonna 1864. Amerikkalaiset sotilaat hyökkäsivät intiaanien leiriin tappaen noin 200 edellä mainittujen heimojen  jäsentä. Presidentti Theodore Roosevelt piti tapahtuneen yksityiskohtia vastenmielisinä, mutta kokonaisuudessaan hyödyllisenä. Joukkotuhossa ainoana jää henkiin romaanin Bear Shield/Red Feather -suvun kantaisä Jude Star. 

Kirjan alussa on sukutaulu, josta onkin lukiessa apua sukupolvien vaihtuessa kirjan ensimmäisen osan Ennen ajasta toisen osan vuoteen 2018, nimeltään Jälkipuinti. Kolmas osa on Tulevaisuuksia.

Ensimmäisen osan yli sata vuotta kiitävät eteenpäin väärinkäytösten kautta eikä henkilöihin ehdi tutustua enempiä.  Se on kuin nopea otos kaikesta siitä elämien typistämisestä, jota alkuperäiskansat joutuivat kokemaan valkoisten taholta. Samaan vankilaan kuin isänsä Jude joutuu myös Charles Star. Vankila on siinä vaiheessa Carlislen intiaaniteollisuuskoulu, jossa intiaaneilta kitketään identiteetti ja traditiot. 

Alkuperäiskansat, intiaanit, joutuivat Amerikassa vuosisatojen aikana kansanmurhan, sorron ja väkivallan kohteeksi. Lähtökohtana oli heidän oman kulttuurinsa ja elintapojen pois juuriminen, intiaanien sulauttaminen väkivalloin. Surmattakoon intiaani, säästettäköön ihminen (Richard Henry Pratt). Saamelaiset meilläkin ovat kohdanneet saman tapaisia sortotoimenpiteitä, mutta vapaan maailman esikuvana ihannoidun valtion toiminta näyttää raakuudessaan irvikuvaltaan. Näinä päivinä sen kuva maailmalla näyttää jo pahasti rapistuneen.

Kun cheyennet pakotetaan luopumaan yhteisöstään ja traditioistaan, mm powwow - seremonioista ja peyote-nimisestä kasvista rituaalien osana, he ajautuvat omasta kulttuuristaan vieraantuneina helposti alkoholisteiksi ja päihderiippuviksi. Toisessa osassa, Jälkipuinnissa kertomus seuraakin nykyajassa viimeisimmän sukupolven kamppailua opioidi- ja huumekriisin koettelemassa Oaklandissa. Isoäideistä tulee huumeiden viemän äidin lapsille korvaamattomia. Musiikki ja taide auttavat vuosikymmenten saatossa eri tavoin oireilevia suvun jäseniä kokoamaan hajonnutta identiteettiä, mutta matka on pitkä ja ohdakkeinen.

Perheestä ja suvusta henkiin jääneet yrittävät koota repaleista vahvempaa yhteisöä, ja se vaikuttaa toimivan, vaikka herkin ja nuorin heistä katoaakin pitkäksi aikaa. Tulevaisuuksia, viimeinen osio päättyy nuorimman, Lonyn kirjeeseen perheelleen, jossa hän toivoo heille selviämistä, että he pysyisivät elossa, lakkaisivat jatkuvasti kuolemasta. 

Tommy Orangella on heimonsa edustajana syytä syvään suuttumukseen. Se kaikki on ymmärrettävää ja romaani on tärkeä puheenvuoro. Koin toisen osan - joka muodostaa suurimman osan kirjasta - kuvauksen Orvil Red Featherin vaikeista päihdesyövereistä ja elämän liukumisesta kohti ennenaikaista loppua huumekertomuksena, yhtenä monista. Siinä on varsinkin alkuosan etäiseen ja pikakelauksella läpikäytyyn historiaan verrattuna hyvin yksityiskohtaista ja pitkällistä huume-elämän kuvausta. Se jätti epätasapainoisen vaikutelman romaanista.

Harhailevat tähdet on voittanut palkintoja ja saanut myös Booker-ehdokkuuden.

Tommy Orange: Harhailevat tähdet
Wandering stars, 2024, suomentanut Terhi Kuusisto
Aula & Co, 2025, 335 s

Laura Airola: Mola mola

Kansi Elina Warsta/kannen valokuva Ulla Vakkuri

Laura Airolan Mola mola on niitä kirjoja, joiden ei haluaisi loppuvan. Kun on viime aikoina tullut luettua muutamakin, jossa omaan makuun turhan runsas vuolaus on alkanut puuduttaa, kirkkaan pelkistetty ja lakoninen kerronta on kuin pääsisi hapekkaaseen ilmaan syvähengittämään. Vähän niin kuin viime aikoina saaristossa aamujumpatessa pääskyn poikasten kaarrellessa taivaalla ja tuulen nostaessa vaahtopäitä.

Mummi, Baba, Mami, Viinapannu, Torupilli, Brudi, isosisko Maria, Makkonen, Kaahukka, Eunukki, Pistooli ja muita tyyppejä tavataan Ykspihlajan sataman aika omaperäisessä korttelissa. Boheemina ja köyhänä ympäristönä se on näyttänyt lapselle jo varhain koko elämän kirjon. Eletään 1990-lukua ja keskimmäinen lapsi havainnoi ympäristöä tarkalla katseella.

Kohta alkaa kuulua raskasta korinaa. Joskus katselen mummin noidannokkaa ja mietin sitä yhtä Mamin lapsuusmuistoa. Siinä mummi makaa vessan lattialla tosi, tosi humalassa, ja vaatii Mamia tuomaan Suomen lipun, nimittäin nyt hän kuolisi ja haluaisi kuolla kunniallisesti. Mami vei lipun ja toivoi, että nyt se todellakin tapahtuisi.

Boheemi ja köyhä ympäristö tarkoittaa alkoholia, syrjäytyneisyyttä ja mielenterveyshäiriöitä; ei mitään hauskaa. Lapsen tasolta nähty kertomus sulattaa kaiken kuitenkin lähes normaaliksi, ja kuvaa riemastuttavalla tavalla ja kielellä lapsen sopeutumista ja pärjäämistä. Ympäristö tarjoaa ylen määrin vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta lapset kulkevat keskenään pelottomasti ja rekisteröivät samalla tarpeellista tietoa. Kuulevat pikku korvillaan juttuja ja näkevät ehdottomasti elämän varjopuolet, jotka varjot eivät näytä niin mustilta kuin mitä ne suojatummassa ympäristössä kasvaneelle näyttävät. Näistä lapsista henkii iso ymmärrys siitä, että tuolle ihmiselle on sattunut monenlaista ja siksi se on nyt tällainen. Ainakin herkkä havainnoija vaikuttaa näkevän syvemmälle. Samalla nauru irtoaa helposti, vaikka tragikomediaa se lähinnä on.

Parasta Laura Airolan kertomuksessa on erilaisten tyyppien luonnostelu ja suuhun sopivat lakoniset dialogit. Nimetön keskimmäinen lapsi seuraa tarkalla katseella aikuisten touhuja, ja liittää sujuvasti havaintonsa omaan kokemusmaailmaan, plus kummitus- ja muihin jänniin juttuihin. Jokainen turvatun lapsuuden elänyt osaa aikuisena kauhistella tämän tapaisia elinympäristöjä, mutta siinä piirissä eläneen lapsen toteavan ja hauskan kielen Airola osaa harvinaisen hienosti.

Boheemin Mamin, veljensä menetyksestä sekoavan Baban ja Mummin koti on nimittäin avointen ovien koti; siellä pyörähtävät kahvilla koko kirjavan seudun asujaimisto juttuineen. Makkonenkin, joka jos saisi  lottovoiton, hankkisi Nissaniin lohkolämmittimen ja leikkaisi tissinsä pois. Makkonen tietää myös, että ihmiskunta jakaantuu vampyyreihin ja enkeleihin.

Vampyyrit imee muista elämänhalun. Enkelit taas luovuttaa sitä toisille, eikä ne siks ite koskaan syty loistamaan.

Mami on uupunut mutta painaa töitä, mummi ei niinkään töistä perusta. Kaiken keskellä katsotaan usein Avaraa luontoa telkusta. Jos voisi olla kala, niin Mami olisi möhkäkala eli Mola mola. Kaahukka on entinen kaunotar ja merimiehiä satamassa viihdyttänyt nainen, joka nyttemmin filosofoi elämästä siskoksille ja seuraa samalla sekstantillaan avaruuden galakseja sekä Hale-Bopp komeetan lähestymistä.

Mikään ei täälläkään säily muuttumattomana, vaan uusi aika ja aidat satama-alueen ulkopuolella alkavat näivettää elämää, purku-uhan alaisista kodeista kuormataan pois sekä ihmiset että niiden tavarat. Siinä vaiheessa tv-ruuduissa toistetaan kuvaa pilvenpiirtäjiin törmäävistä lentokoneista. Maailmanlaajuinen terrorismin vastainen lainsäädäntö kohtaa tämänkin kolkan, ei auta vaikka baarissa satamaturvadirektiivi muuttuu satamaturpatirehtööriksi.

Laura Airola kirjoittaa lapsuusmuistoja niin että kauniisti soljuvissa lauseissa kiteytyvät samanaikaisesti edellisten sukupolvien kolhut, omat toteutumattomat haaveet ja nykyhetki, josta onni on löydettävä, kun se osuu kohdalle.

Kaahukka kampaa hiuksiani, se tuntuu niin ihanalta että pelkään, että alan itkeä. Kyynelten pidättämiseksi keskitän huomion seinäpaperiin, jossa on lapsia ja mehiläisiä.

Laura Airola: Mola mola
Otava, 2026, 186 s